Huuto syvyydestä.
Aza oli ottanut Sylvan kädet omiinsa ja painoi ne rintaansa vastaan.
Hän kumarsi päänsä nuoren tytön puoleen ja katsoi häntä syvälle
silmiin. Demeter ja Cyrilla kuulivat myöskin, mitä hän sanoi. Se oli
tuota vanhaa rakkauden laulua, jota nuorukainen aina ihmisen luomisesta
saakka oli neitoselle laulanut, joka oli hänen sydämensä voittanut.
— Sinä suloinen kukkani, kuulivat he Azan sanovan, — tiedätkö mitä
rakkaus on?
Rakkaus on lahja, jonka jumalat ovat ihmiselle antaneet ja jota paitse
maailma olisi autio ja tyhjä.
Oi, Sylva, sinun tähtesi luopuisin vaikka taivaan autuudesta. Sano,
Sylva, rakastatko minua?
— Kyllä, minä rakastan sinua. Aza, vastasi tyttö, — sinähän olet minun
veljeni.
— Veljeni? — Mutta minä kysyn sinulta, rakastatko minua enemmän kuin
veljeä?
— Enemmän? — Mitä tarkoitat? Voiko sitte ihmistä rakastaa enemmän kuin
omaa veljeä?
Cyrilla äiti kadotti kärsivällisyytensä.
— Mutta nyt hän on jo kylläksi sekottanut tytön pään, huudahti hän
itsekseen. — Oi tuota ilkiötä, kun haaveilee tuossa tähdistä ja
kukkasista! — Ei, siitä on tehtävä loppu!
Ja äkkiä huusi hän:
— Sylva, tule tänne.
Aza katsoi melkein närkästyneenä äitiinsä, joka proosallisella
muistutuksella karkotti koko runollisuuden.
Sylva ja Aza menivät heidän luoksensa.
— Kas tässä, mitä kaislikosta löysin, lausui Aza, ottaen esille pienen
rasian, jonka ojensi Demeterille.
— Siinä on liinainen lappu, johon varmaankin on jotakin kirjotettuna,
mutta jota en voi lukea, lisäsi hän välinpitämättömänä.
Demeter otti rasian ja avasi sen. Rasiassa oli likainen liinavaatteen
kappale, peitetty punaisilla veriviivoilla.
Hän päästi hämmästyksen huudon.
— Mistä sen löysit? kysyi hän kiihkeästi.
— Se oli vedenpinnalla, kun olin alhaalla venettä katsomassa.
Demeter katsoa tuijotti vaatelappuun. Siinä oli kirjotettuna nähtävästi
vereen kastetulla tikulla:
"Minua pidetään kuritushuoneessa vangittuna. Pelastakaa minut.
_Genia von Sandorf_."
— Aza — Aza, sanoi Demeter kiivaasti, — laita venhe kuntoon, meidän
täytyy lähteä — me lähdemme saarelta jo tänä yönä, vielä tällä tunnilla.
— Lähdetkö jo täältä, pappa? Tuskin olen kerinnyt lausua sinut
tervetulleeksi! Oi, rakas, pikku pappa, viivy vielä — edes tämä yksi yö!
Sylva heittäytyi isänsä rintaa vasten. Hän painoi hellästi lasta
itseensä ja vastasi liikutettuna:
— Ei, Sylvani, jos tietäisit mistä on kysymys, niin et varmaankaan
yrittäisi minua pidättää. Minä tunnen tämän Genia von Sandorfin ja
vakuutan sinulle pyhästi, ettei löydy rakastettavampaa olentoa kuin
hän, sinua, tyttäreni ehkä lukuunottamatta.
Näyttää siltä, että hänelle on tehty väkivaltaa, inhottavalla
rikoksella on hänet houkuteltu asumukseen, jonka nimeäkään sinun ei
pitäisi tuntea. Sillä minä tunnen tämän talon, siellä ruoskalla ihmisiä
koetetaan pakottaa tottelevaisuuteen ja alamaisuuteen.
Ha, Genia von Sandorf kuritushuoneessa! — Suutele minua, lapseni,
minulla ei ole minuuttiakaan menetettävänä.
— Jää, Demeter vielä sananen — yksi ainoa! huudahti Cyrilla, ottaen
häntä kädestä ja vetäen sivuhuoneeseen, jonka oven hän salpasi.
— Demeter, pyysi Cyrilla sitte hiljaisella äänellä, älkää antautuko
vaaraan! Kuinka, te aiotte lähteä Belgradiin, uskallatte tunkeutua
kuritushuoneeseen? Miten aiotte sitte menetellä.
Ettekö tiedä, että teitä vakoillaan, että sadat poliisit teitä
jahtaavat? Te ette voi pelastaa onnetonta tyttöä, vaan syöksette sen
sijaan itsenne perikatoon.
— Jaa, vaikka niin kävisikin, sanoi Demeter kiihkeästi, kääntäen
vaatelapun hitaasti kokoon ja pistäen sen taskuunsa, — niin en tässä
tapauksessa kumminkaan epäilisi täyttää velvollisuuttani.
Kaitselmus on saattanut minut Genia von Sandorfin läheiseen
tuttavuuteen, ja hän on sen arvoinen, että kannattaa ryhtyä mitä
suurimpiin ponnistuksiin hänen pelastamiseksi.
Voi hyvin, äiti Cyrilla. Älä pidätä minua, ainakaan tällä kertaa! Siksi
kuin palajan saarelle, suojele lastani kaikesta pahasta!
Sitte puristi hän äiti Cyrillan kättä ja otti jäähyväiset Sylvalta,
jota hän hellästi suuteli.
— Pidä myöskin hyvää huolta Milanasta, sanoi Demeter kiireesti,
ikäänkuin äkkiä olisi häntä muistanut, — älä anna hänen mennä liian
lähelle virtaa.
Oi, jospa taas pian saisin nähdä teidät kaikki! Voikaa hyvin!
Demeter kiiruhti talosta. Äiti Cyrilla ja Sylva kiiruhtivat perässä,
mutta eivät enää voineet saavuttaa.
He vain näkivät, kuinka Demeter hypähti venheeseen, ja muutamia
minuuttia myöhemmin oli hän jo kaukana Tonavan aalloilla.
Mutta Cyrilla seisoi vielä rannalla, kääntämättä hänestä katsettansa.
Hän löi käsivartensa ristiin rinnan yli, silmiinsä leimahti omituinen
ilme ja huulet liikahtelivat kuin hiljaiseen rukoukseen.
— Kylläpä hänellä nyt on kiire! kuiskasi hän itsekseen. Niin kiirettä
hänellä ei ole ollut koskaan ennen ei edes silloinkaan, kun luuli
poliisien jo olevan hänen jälillänsä, — ja tuo kaikki vaan erään tytön
tähden.