Kun kuningatar Draga uhkaa.
Kaikki vieraat seisoivat äänettöminä ja katsoivat vuoroon kummastellen,
vuoroon säälien polvistuvaa tyttöä.
Kuningas Aleksanteri istui mietteissään valtaistuimellaan. Kuningatar
Draga hänen vieressään katsoi vihaa säihkyvillä silmillä Geniaan.
Äkkiä, ennenkuin Draga oli kerinnyt ehkäistä, nousi Aleksanteri,
laskeutui valtaistuimen portaita ja lähestyi Geniata.
— Lapsi parkani, sanoi hän, turhaan koettaen nostaa häntä lattialta,
— tyynny. Usko minua, kaikki mitä voidaan, on tehtävä isäsi murhaajan
kiinniottamiseksi.
Polisitirehtori Lazar, mitä te tiedätte tästä rikoksesta? Vai olisiko
mahdollista, ettette siitä mitään tiedä?
Mutta Lazarilla oli jo vastauksensa valmiina.
Tyynesti astui hän muutamia askeleita eteenpäin ja sanoi hymyillen:
— Teidän majesteettinne, tästä rikoksesta on minulla jo tieto.
Noin puolen tunnin matkan päässä Belgradista, kun lännestäpäin tuleva
juna menee tunnetun tunnelin lävitse, löysi ratavahti pari päivää
sitten päättömän ruumiin.
Se oli vanhemman miehen ruumis, ilmeisesti matkustajan, joka kulki
itämaan pikajunalla.
Mies oli hienosti puettu, mutta taskuista ei löydetty rahakukkaroa eikä
lompakkoa.
Myöskin puuttui kello ja sormukset, joka todistaa, että tässä on
tapahtunut ryöstömurha.
Muutamien paperien ja käyntikorttien avulla, jotka taskuista tavattiin,
on kumminkin voitu määrätä, kuka henkilö oli. Hän oli kreivi von
Sandorf, ja tämä tyttö on, jolleivät silmäni liiaksi erehdy, hänen
tyttärensä, neiti Genia von Sandorf. Murhattu on siis hänen isänsä.
— Niin, vastasi Aleksanteri. — Hän on kreivitär Genia von Sandorf.
Kun kaikkien katseet olivat tähän asti olleet jonkummoisella
katkeruudella kiinnitetyt onnettomaan tyttöparkaan ja häntä oli
moitittu siitä, että oli sillä tavoin tunkeutunut sisälle ja häirinnyt
juhlailoa, niin alettiin nyt, kun kuultiin, että hän oli kreivin tytär,
lausua yleistä myötätuntoisuutta häntä kohtaan.
- Poliisitirehtori Lazar, huudahti kuningas — seuratkaa minua
kabinettiin, ja sinäkin, Genia von Sandorf tulet mukaan. Minä aion mitä
ankarimmin tutkia tämän asian! Minä tahdon, että teidän pitää olla
turvallisia minun maassani.
Rikkaan, joka matkustaa pikajunan samettityynyillä, pitää saada kiitää
Serbian läpi yhtä turvallisena kuin köyhän, joka väsyneenä kulkee
pölyisillä maanteillä.
Heikon ei tarvitse peljätä väkevää.
Sillä kaikkien yläpuolella on laki ja minä olen lain kuninkaallinen
suojelija.
Hyväksymisen muminaa kuului läpi salin. Sellaisilla sanoilla voitti
kuningas Aleksanteri alamaisensa, niin usein kuin hän antoi kuulla
äänensä.
Oi, jospa ne ei vaan olisi ollut pelkkiä sanoja!
Kuningas meni edellä. Genia seurasi häntä epäröiden. Myöskin Lazar
liikahti.
Mutta nämä kolme henkilöä eivät vielä ehtineet ovelle, joka vei toisiin
huoneisiin, ennenkuin Draga nousi päättäväisesti, astui kiireesti alas
valtaistuimen portaita ja ilmestyi kohta kuninkaan rinnalle.
- Salli, puolisoni, sanoi hän, minunkin olla läsnä tässä harvinaisessa
tutkinnossa. Minusta olisi toivottavaa, että sinä kutsuisit muitakin
herroja. Kaikissa tapauksissa olisi tarpeen, että sinä tekisit tämän
julkisuudessa.
Ja sitte, kuiskasi Draga kuninkaan korvaan, on tämän tytön
olento minusta niin kummallinen, hänen mielenliikutuksensa niin
vastenmielinen. Sinä tiedät itsekin, että Serbian kuningas ei voi olla
kyllin varovainen.
Oi, kapteeni Naumovitsch, olkaa hyvä ja seuratkaa kuningasta!
Stefan Naumovitsch oli seurannut kohtausta kuninkaan juhlasalissa
sellaisella kiihkolla, kuin olisi hänen oma kohtalonsa ollut
kysymyksessä.
Nyt näki hän siis uudestaan sen viehättävän tytön, joka oli vallannut
hänen sydämensä.
Kuinka kaunis hän olikaan kaikesta huolimatta!
Mutta Stefan Naumovitsch tukahutti ne hellät tunteet, jotka tahtoivat
puhjeta hänen sielussaan.
Hän muisti, että tämä tyttö oli pettänyt hänet ja hänen toverinsa
ja katkera kauna syntyi hänen sydämessään ja tukahutti kaiken
myötätuntoisuuden.
Muutamia minuuttia myöhemmin oltiin kuninkaan työhuoneessa.
Draga istui samettinojatuoliin. Kuningas otti paikan kirjoituspöytänsä
vieressä. Genia jäi seisomaan hänen eteensä, mutta Lazar ja Naumovitsch
asettuivat oven eteen.
- Teidän käsityksenne mukaan, poliisipäällikkö Lazar, on tässä
siis kysymys ryöstömurhasta? Mitä tietoja olette tähän asti saanut
murhaajasta? kysyi kuningas.
- Teidän majesteettinne, vastasi Lazar, astuen pari askelta, minä
annoin heti kuulustella kaikki epäilyttävät henkilöt, jotka oleskelevat
pääkaupungissa — ja mehän tunnemme heidät melkein kaikki, sillä me
pidämme heistä tarkan kirjanpidon.
Minä olen käskenyt tiedustella, missä he olivat kysymyksessä olevana
yönä.
Mutta minun täytyy tunnustaa, teidän majesteettinne, että minun
ponnistukseni ovat tähän asti hyvin huonosti onnistuneet.
Ei kenenkään epäillyistä ole huomattu näinä päivinä käyttävän suurempia
rahasummia, eikä kukaan ollut sinä yönä matkustanut itäisellä
pikajunalla.
- Eikö murhaaja voinut mennä ulos ikkunasta junan kulkiessa tunnelissa?
kysyi kuningas.
- Se on mahdotonta teidän majesteettinne, juuri sentähden, että on
kysymys itäisestä pikajunasta. Se menee näet niin suurella nopeudella,
että jos joku uskaltaa tehdä sellaista koetta, on hän ehdottomasti
kuoleman oma.
- Murhaaja oli siis teidän käsityksenne mukaan uhrinsa kanssa yhdessä
vaunussa?
- Niin, sen luulen varmaan. Ja kun kreivi tietysti on matkustanut ensi
luokan vaunussa, niin on murhaajan täytynyt pukeutua valepukuun, jotta
hän näyttäisi ylhäiseltä matkustajalta.
Tämän keskustelun aikana ei Genia lausunut sanaakaan.
Hän seisoi siinä kuin patsas, kalpeana ja kauniina alasluoduin silmin.
- Sinä kuulet, Genia von Sandorf, kääntyi nyt Aleksanteri entisen
leikkitoverinsa puoleen, että minun poliisipäällikköni on jo ryhtynyt
toimeen saadakseen murhaajan kiinni.
Sinä saat täydellä luottamuksella jättää meidän huostaamme tämän asian,
joka on sinulle tuottanut niin surulliset seuraukset. Sinulle tapahtuu
oikeus, lapseni!
Palaa sinä vaan rauhassa äitisi luo Wieniin ja odota meiltä varmoja
tietoja, jotka saat heti, kun päästään vähänkään murhaajan jäljille.
- Odota? sai Genia vaivalla sanotuksi. — Kosto ei voi odottaa. Ei, minä
en lähde Serbiasta ennenkuin hyvän, rakkaan isäni murha on kostettu.
Vanno minulle, kuningas Aleksanteri, ettet sinä väsy ainakaan
pyrkimyksessäsi minua auttaa!
- Tällä tytöllä on merkillinen puhetapa, lausui nyt kuningatar Draga —
mutta kuulustelu ei ole vielä loppunut.
Nyt tahdon minä tehdä muutamia kysymyksiä Genia von Sandorfille.
Minä luulen näet, että pian saamme valoa tähän asiaan, kun Genia von
Sandorf sanoo meille, kuinka hän on saanut tiedon siitä, että hänen
isänsä on murhattu ja missä hän on viimeaikoina oleksinut.
Tällä hetkellä vavahti Genia, kuin olisi jääkylmä käsi tarttunut hänen
sydämensä ympäri. Laupias Jumala, sitä hän ei ollut ollenkaan ajatellut
rientäessään ryövärien luolasta kuninkaan luo konakiin, häntä kun ajoi
hehkuva halu saada kostaa isänsä murha.
Demeter Banjaluki ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että hän
pyytäisi kuninkaan apua.
Hän oli vannonut Genialle, ettei hän lepäisi ennenkuin murhaaja oli
löydetty, ja sitte saisi hän nähdä, kuinka Demeter Banjaluki rankaisee
niin raa'an rikoksen.
Mutta Genialla ei ollut rauhaa rinnassaan.
Hän tahtoi todistaa kuninkaalle, millainen tila nyt oli Serbiassa,
ettei edes rauhassa voinut kulkea kaduilla, että muukalaisen, joka
astui kuningas Aleksanterin maalle, täytyi heittää henkensä, jos vaan
ensimäinen vastaantulija murhamies niin tahtoi.
Salaisuudessa oli hän hiipinyt pois rosvojen luolasta. Hän ei ollut
kysellyt Demeter Banjalukia eikä pikku Milanaa, jonka tiesi olevan
täysin turvattuna ryövärien luona.
Koko päivän oli hän vaeltanut vuoren poluilla ja maantiellä, kunnes
illalla saapui Belgradiin; siitä puhuminen, kuinka hän oli saanut
murhan selville ja missä hän oli oleskellut, olisi ollut Demeterin
ilmiantamista.
— Ettekö tahdo olla hyvä ja vastata minulle? kuuli hän Dragan äänen
vielä kerran kaikuvan korvissansa.
— Kuinka olette murhasta saanut selvän ja missä olette viime aikoina
oleskellut?
Taaskin tunsi Genia pistoksen sydämessänsä?
Saattoiko hän pettää Demeter Banjalukin? Uskalsiko hän sanoa, että se
oli hän joka luullen saaneensa Serbian kuningaskruunun saaliiksensa
todellisuudessa oli tuonut Genian isän pään.
Ei, Genia tunsi liiankin hyvin, ettei hän millään ehdolla voisi mainita
Demeter Banjalukin nimeä.
Eikä hän myöskään voinut valehdella.
Olisihan ollut hänelle varsin helppoa keksiä joku juttu, joka olisi
ollut vastauksena kuningattaren kysymykseen.
Mutta siihen oli Genia liian ylpeä. Vaikeneminen oli ainoa mitä hän
taisi tehdä.
— Vaikenetteko te? sanoi Draga, ja kuningattaren piirteet saivat yhä
enemmän eloa, samassa kuin viekas hymy näyttäytyi hänen huulillansa.
— Rakas lapseni, tiedättekö sitte, että sen täytynee tuntua varsin
merkilliseltä. Puhukaa siis. Kuningas tahtoo tietää totuuden.
— Sano Genia, sanoi nyt Aleksanteri, nousten tuoliltaan ja astuen tytön
luokse, joka siinä seisoi äänettömänä. — Missä sinä olet ollut? Kuka
ilmoitti sinulle tuon hirveän tiedon, että isäsi oli murhattu.
Genian ajatukset sekosivat yhä enemmän tästä kysymyksestä.
Hänen rintansa kohosi ja laskeutui ja silmät täyttyivät kyynelillä. Hän
tahtoi puhua, mutta ei voinut. Syvä tuska ja ahdistus valtasi hänet.
Hän katsahti Dragan silmiin ja näki ne vihan täyttämiksi.
Eikä hän kumminkaan voinut lausua vapauttavaa sanaa.
Äkkiä ojensi Draga käskevästi kätensä ja sanoi, osoittaen Geniata:
- Koskapa tämä tyttö vaikenee, niin on hän mitä suurimmassa määrässä
epäluulon alainen, ehkäpä on itse murhaan osallinen!
Häntä ei saa millään ehdolla päästää irti.
Hänet täytyy viedä vankeuteen, kuningas Aleksanteri! Vankilassa hän
kyllä avaa suunsa ja tunnustaa meille koko totuuden.
Tehän olette samaa mieltä kuin minäkin, poliisipäällikkö Lazar?
Kun Genia kuuli nämä sanat luuli hän, että häntä uhattiin vankeudella,
kun hänelle selvisi että hän sitkeällä vaitiolollaan oli tehnyt itsensä
epäluulonalaiseksi tuohon hirmuiseen verityöhön, oman isänsä murhaan,
silloin puhkesi hän suonenvedontapaiseen itkuun.
Hän löi kätensä kasvoilleen ja huusi:
- Luuletteko todellakin, että minä olen murhannut isäni? — Minä —
isäni, jota niin sydämestäni rakastan? — Ha, kuinka huono te itse
olettekaan, kun luulette tyttären voivan tehdä sellaisen rikoksen! Ei,
edes pienimmässä porvarikodissakaan voisi syntyä sellainen ajatus, kuin
täällä kuninkaan linnassa.
Ja sinä — sinä olet ensiksi lausunut sen, huusi Genia vihlovalla
äänellä, syösten Dragan eteen ja tarttuen hänen käsiinsä. — Vaimo,
kuinka musta onkaan sinun oma sielusi, kun luulet, että lapsi voisi
tappaa oman isänsä eli tietäisi murhasta, eikä sitä koettaisi estää!
Sinä et varmaankaan ole koskaan rakastanut isääsi.
Niin, nyt voin minä käsittää, mitä minulle on sanottu sinusta,
nimittäin, että olet mennyt ylpeänä oman äitisi ohi, etkä ole ollut
tuntevinasi häntä, kun hän on juopuneena kaatunut sinun kotisi
portaille.
Genia parka, nämä sanat, jotka hän lausui inhon ja häpeäntunteen
huumaamana, saattoivat nyt hänet perikatoon.
Raivon huudolla repi Draga kätensä pois Genian käsistä.
Muisto äidistä, joka monta kertaa oli juopuneena horjunut pitkin
Belgradin katuja, jonka hän useat kerrat oli löytänyt makaamassa
katukivillä oman porttinsa edessä tai tyttärensä portilla siihen
aikaan, kun tämän nimi vielä oli rouva Maschin, tuo muisto oli vähällä
viedä hänen järkensä.
- Hän on hullu, sähisi Draga — ja hulluna on häntä kohdeltava.
Olethan itse kuullut, Aleksanteri, mitä tämä tyttö on sanonut.
Tässä tapauksessa löytyy ainoastaan kaksi selitystä hänen
esiintymiseensä; joko on hänen järkensä selvä ja silloin ei löydy
yhtään vankilaa kylliksi syvää, johon hänet olisi sysättävä, ettei hän
koskaan — koskaan enää näkisi päivän valoa, taikka on hänen järkensä
seonnut — jota enin olen taipuisa uskomaan ja toivon; jota minun täytyy
otaksua, — silloin kuuluu hän hulluinhuoneeseen, ja — sen porttien
tulee jo tänään hänelle avautua.
Oi, mitäpä ei olisi Stefan Naumovitsch antanut, jos hän nyt olisi
voinut kiiruhtaa rakastetun luoksi, sulkea hänet syliinsä ja suojella
häntä kuningattaren raivolta.
Tuskin saattoi Stefan pysyä hiljaa, vastustamaton voima veti hänet
Genian luo.
Mutta sitte muisti hän, että tämä ei ollut enää sama Genia, jonka hän
kerran, eräänä elämänsä huumaavana hetkenä, oli oppinut tuntemaan. —
Tämä oli petturi. Tämä tyttö olisi kylmäverisesti tahtonut jättää hänet
ja hänen ystävänsä pyövelille. Ja hänestä tuntui melkein lohduttavalta
kuningattaren mielipide, että hän oli mielenvikainen.
- Niin, minä luulen todellakin, sanoi kuningas Aleksanteri, — että
onneton on tullut mielipuoleksi surusta ja kauhusta. Hänelle täytyy
antaa tarpeellista hoitoa.
Mutta häntä täytyy kohdella hyvyydellä, minun oma henkilääkärini saa
tutkia hänet ja ryhtyä tarpeellisiin keinoihin hänen parantamisekseen.
- Minä pyydän sinua, kallis puolisoni, sanoi nyt Draga — jätä minulle
tämä asia! On erittäin tärkeätä, että sinä menet takaisin vieraittemme
luo. Tämä tyttö ei saa häiritä meidän kaunista juhlaamme — mene,
kuninkaani, ja rauhoita vieraitamme, mutta minä jätän onnettoman
hoitajallensa.
- Minä toivon, oma Dragani, että sinä teet hänelle kaikki, mikä voi
antaa hänelle takaisin henkisen terveyden, sanoi kuningas. — No niin —
Stefan Naumovitsch, tule minun kanssani takaisin tanssisaliin! Teidät,
Lazar, jätän tänne, että voitte olla puolisolleni apuna.
Kuningas suuteli Dragan kättä. Hän näki kyyneleitä hänen silmissään,
sillä tämä näyttelijätär osasi aina vuodattaa kyyneleitä silloin kun
luuli niiden vaikuttavan.
Nyt tahtoi hän liikuttaa kuninkaan sydäntä, tahtoi näyttää hänelle,
että Genia oli syvästi häntä loukannut.
- Itketkö, Dragani? kuiskasi kuningas, kietoen hellästi kätensä hänen
ympärilleen. — Ah, minä ymmärrän, että ne ovat säälin kyyneleitä, joita
sinä vuodatat, ajatellessasi Genia von Sandorfin kohtaloa.
Mutta minä toivon, että se on vaan ohimenevää hermojen kiihotusta, jota
tämä surkuteltava tyttö kärsii.
Meidän velvollisuutemme on laittaa niin, että hän tulee taas terveeksi.
Vielä kerran, Draga, tee kaikki, mitä voit, että hän pääsee niin pian
kuin mahdollista tästä onnettomasta mielentilasta.
Näillä sanoilla poistui kuningas, ja Stefan Naumovitsch seurasi häntä
heitettyään pitkän katseen onnettomaan olentoon.
Vaan vastahakoisesti seurasi hän kuningasta. Hän olisi antanut paljon,
jos hän olisi uskaltanut jäädä katsomaan, kuinka Genian kohtalo nyt
ratkaistiin.
Hän ei ollenkaan pitänyt siitä, että kuningatar ja Lazar jäivät yksin
hänen kanssansa, sillä hän oli Dragan silmistä lukenut leppymättömän
vihan Geniaa kohtaan. Ja mitä tuli poliisipäällikköön, niin tunsi
Stefan Naumovitsch hänet liian hyvin. Hän oli Dragan uskollinen kätyri
ja tekisi kaikki, mitä ikinä kuningatar käskisi.
Mutta kuningas oli käskenyt, hänen, ajutantin täytyi totella.
Muutamia sekunteja myöhemmin oli ovi sulkeutunut Aleksanterin ja
Stefanin jälkeen ja Genia jäi yksin kuningattaren ja poliisipäällikön
kanssa.
- Alas, polvillesi! käski äkkiä Draga terävällä äänellä ja meni aivan
lähelle Geniaa.
Ja kun onneton tyttö viivähti silmänräpäyksen, ennenkuin totteli
hänen käskyänsä, tarttui Draga hänen ranteeseensa ja pakotti hänet
vastustamattomalla voimalla laskeutumaan polvilleen eteensä.
- Kuningattarelle täytyy notkistaa polvet! huudahti Draga — noin...
noin tahdon minä nähdä sinut ja vielä syvemmälle alennan sinut, aina
alas häpeän kuiluun.
Genia katsoi kuningattaren kasvoja, jotka olivat raivosta vääristyneet.
Nyt vasta selveni hänelle, että hänen asemansa oli hirmuinen.
Tältä Dragalta ei hänen varmaan tarvinnut odottaa sääliväisyyttä.
Tämä nainen vihasi häntä, sillä — hän oli vihkiäistensä edellisenä
yönä vavissut hänen tähtensä ja sitä ei Draga antanut hänelle koskaan
anteeksi.
- Jesuksen laupeuden tähden, huusi Genia — mitä olen minä tehnyt?
Olenko minä loukannut teitä, kuningatar Draga? — Oi, Jumalani, minä en
tiedä itsekään, kuinka nuo onnettomat sanat pääsivät huuliltani. Minä
pyydän anteeksi, sillä minä näen nyt, ett'ei minulla ollut oikeutta
koskettaa teidän menneisyyttänne. Sanoohan jokaisen oma sydän, että
meidän velvollisuutemme on levittää verho menneisyyden yli, kun toinen
on päättänyt, ettei hän sitä enää ajattele.
- Sinun katumuksesi tulee liian myöhään, sanoi Draga. — Minä tunnen
ja näen sinun aikeesi, Genia von Sandorf, sinä tahdot alentaa minut
kuninkaan silmissä, sinähän olet kerran rakastanut häntä, rakastat ehkä
vieläkin.
- Minä rakastan häntä, huudahti Genia, kuten rakastetaan ystävää,
veljeä, en muutoin. Oi Jumala, minun sydämeni — kuuluu — — —
- Sinä valehtelet, huusi Draga. — Kuinka voin minä odottaakaan, että
sinä sanoisit minulle totuuden. Mutta, nyt olet sinä minun vallassani,
ymmärrätkö, Genia von Sandorf, kuningatar Dragan vallassa, ja Jumalan
nimessä — sinä saat tuntea, mitä se tahtoo sanoa.;
Kiireesti nousi Genia ylös. Vapisevin käsin pyyhki hän pois kasvoiltaan
hiukset, jotka olivat pudonneet alas otsalle.
- Minä olen tehnyt, mitä sydämeni käski minun tekemään! sanoi Genia. —
Minä olen pyytänyt teiltä anteeksi, kuningatar Draga, sillä näen, että
minä olen erehtynyt. — Antakaa minun nyt mennä tieheni, sillä teillä ei
ole oikeutta pidättää minua.
Muuten olen varmasti päättänyt jo tänään lähteä Belgradista. Minä
menen takaisin äitini luo — oi äiti parka — sinulla ei ole ehkä vielä
aavistustakaan siitä hirvittävästä tappiosta, jonka olet kärsinyt. Sinä
itket, — etkä löydä lohdutusta! Mutta minun kyyneleeni sekaantuvat
sinun kyyneliisi.
Genia horjui ovea kohti. Mutta hän ei ollut sinne vielä saapunut, kun
Draga äkkiä sanoi terävällä, käskevällä äänellä:
- Sulkekaa hänen tiensä, Lazar, sillä tämä tyttö on minun vankini.
Hän on vaarallinen hullu, ja samoin kuin hän tänään sai aikaan melun
kuninkaan palatsissa, niin voisi hän tehdä vielä suurempaa vahinkoa
Belgradissa, jos hän pääsisi vapaaksi.
- Takaisin! kiljui Lazar raa'alla äänellä ja astui Genian eteen.
- Poliisipäällikkö Lazar, jatkoi Draga, minä jätän teille tämän tytön,
tehkää hänen kanssansa mitä parhaiten näette, mutta pitäkää vaan
tarkasti huolta siitä, että tuo kurja ei saa vapauttaan takaisin.
Parasta olisi, jos sulkisitte hänet hullujen huoneeseen. Muuten en anna
teille tässä suhteessa mitään määräyksiä.
Mutta vaarattomaksi täytyy hänet tehdä, kuuletteko, Lazar —
vaarattomaksi.
Näitä sanoja lausuessaan katsoi kuningatar merkitsevästi
poliisipäällikköön.
Lazar nyökäytti päätään ja samalla kun kasvonsa vääntyivät ilkeään
nauruun, mutisi hän:
- Teidän majesteettinne tulee olemaan tyytyväinen minuun. Tämä tyttö ei
ole enää kenenkään tiellä. Ennen pitkää on hän oleva aivan vaaraton.
Sitte kääntyi hän Genian puoleen ja tarttui kovasti hänen käsivarteensa.
Genia tuijotti häneen kauhistuneena.
Oi kuinka hän nyt katui, että oli ollenkaan astunut konakiin, tähän
taloon, jossa ei kammottu väkivaltaa, hänestä tuntui, kuin olisi
ilmakin ollut täynnä rikoksia.
Genia koetti irtaantua hänen käsistään, mutta kauhu, jota hän tunsi,
vei häneltä sekä puhe- että vastustuskyvyn, kun pyöveli kuiskasi nyt
hänen korvaansa:
- Varo vaan, ett'et huuda, pikku kyyhkynen! Jos sen teet, panen
suukapulan suusi eteen! Poliisipäällikkö Lazar on jo monta kertaa
tehnyt nöyriksi sellaisia kuin sinä.
Eteenpäin, mars — seuraa minua, eläkä vastustele! No, miksi seisot
siinä ja töllistelet kuningatarta?
- Ja tämä on sinun tahtosi, kuningatar Draga? kuului Genian huulilta ja
hän katsoi kuningattareen tuijottavilla silmillään. — Sinä annat viedä
minut pois, kuin olisin minä tehnyt rikoksen!
Mitä on teille sitte minun kanssani tekemistä, millä oikeudella te
minua ahdistatte?
Minä en ole sinun alamaisesi, kuningatar Draga, minä olen
itävaltalainen ja voi sinua ja sinun kätyreitäsi, jos minun avunhuutoni
pääsevät kuuluviin siitä vankeudesta, johon minut heitätte.
Silloin tulen minä vapaaksi ennenkuin luulettekaan, ja te — te saatte
maksaa rikoksenne, kun olette vanginneet Itävallan tyttären.
- Hän puhuu vaan mielenhäiriössä, huusi Draga, — viekää hänet hullujen
huoneeseen, Lazar!
- Anteeksi, teidän majesteettinne, vastasi poliisipäällikkö — mutta
minä en pidä häntä mielenvikaisena; hän on vaan olevinaan.
Minä tiedän erään paikan, joka on sopivampi hänelle, ja jossa kyllä
osataan vakuuttaa hänelle, että on vaarallista loukata kuningatarta.
Minä vien hänet ojennuslaitokseen, harmaaseen luostariin, kuten sitä
kutsutaan täällä Belgradissa.
Genia päästi kauhun huudon kuullessaan tämän sanan.
Mutta kuningatar meni kiireesti Lazarin luo, laski kätensä hänen
olalleen ja kuiskasi hänelle:
- Te olette oivallinen, kykenevä mies, Lazar! Minä pidän huolta, että
kuningas palkitsee teidät.
Niin, ojennuslaitokseen tuo kurja olento! Siellä saa hän kovassa työssä
miettiä, mikä eroitus kuitenkin on olemassa hänen, kerjäläisen, ja
minun kuningattaren välillä.
Viekää hänet pois minun silmäini edestä, minä en tahdo enää nähdä
häntä! Mutta minä aina tavan takaa kuulustelen, kuinka hän on edistynyt
katumuksessaan ja nöyryydessään — langenneiden naisten joukossa
harmaassa luostarissa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä laahasi poliisipäällikkö onnettoman
mukanaan.
Heikko tyttö ei tietysti jaksanut vastustaa miehen raakoja nyrkkejä.
Kuningatar avasi itse pienen tapettioven, josta poliisipäällikkö vei
pois vankinsa.
Sitte veti hän hänet mukanaan alas eräitä kiertoportaita. Eikä kauan
viipynyt, ennenkun hän oli konakin pihalla, jossa peitetyt vaunut
olivat odottamassa.
Poliisipäällikkö piti nämä vaunut aina valmiina, sillä vangitsemiset
eivät olleet konakissa harvinaisia.
Poliisipäällikkö antoi lyhyen merkin vihellyspillillään ja heti ajoivat
vaunut esille.
Genia oli pyörtymäisillään, hän tiesi, että kaikki oli mennyttä, sillä
ojennuslaitoksessa ei hän voinut elää, siellä saattoi hän vaan kuolla.
Nuori kreivinna oli nyt enemmän kuollut kuin elävä.
Oi, inho, suru ja murhe tappaisivat hänet, eikä kukaan, ei edes hänen
oma äitinsäkään saisi koskaan tietää, minne hän oli joutunut.
Poliisipäällikkö työnsi uhrinsa vaunuun. Hän huusi kuskille muutamia
sanoja. Eräästä porttikäytävästä vierivät vaunut ulos kadulle.
Poliisipäällikkö painoi erästä, vieteriä ja heti putosivat rautaverhot
ikkunain eteen.
Genia oli siis nyt jo kuten vankeudessa.
Syvä pimeys ympäröi häntä vaunussa ja yhä vaan tunsi hän Lazarin käden
puristavan hänen käsivarttaan.
Tämä ei lausunut sanaakaan koko matkalla, mutta hänen viekkaat silmänsä
loistivat pimeässä ja nämä silmät katsoivat Geniaan sellaisella
ilmeellä, että hän värisi.
Nyt toivoi hän jo melkein olevansa määränpäässä, niin hirmuiselta kuin
se tuntuikin — ojennuslaitoksessa.
Mutta vaunuilla oli pitkä matka kuljettavana.
Vihdoinkin pysähtyivät ne, verhot kierrettiin ylös, toisen sivuoven
luukku avattiin ja Lazar huusi luoksensa kaksi voimakkaannäköistä
naista, jotka uteliaasti kurkistivat sisään.
- Minulla on mukana muuan letukka, ottakaa se huostaanne ja tehkää
nöyräksi.
Tässä talossa on moni jo oppinut rukoilemaan ja työtä tekemään.
Katsokaa, että johdatte tämänkin oikealle tielle.
Pilkkanaurulla tarttuivat molemmat naiset Geniaan ja raastoivat hänet
ulos vaunusta.
He laahasivat onnettoman, joka nyt todella oli mielipuolisuuden
rajalla, ylös kivirappuja erään oven kautta huoneeseen, ja tuo onneton,
puoliksi tiedoton tyttö kuuli, kuinka raskaat portin ovet kadulle päin
lyötiin lukkoon kovalla räminällä.
Hän oli Belgradin harmaassa luostarissa — ojennuslaitoksessa.