Serbialainen juhla kuninkaan palatsissa.
Belgradin kuninkaan palatsin ikkunat olivat kirkkaasti valaistut ja
heittivät loistavan valon pitkin Ruhtinas Mikaelin katua, jota myöten
yhtä mittaa vieri ajopelejä, jotka pysähtyivät konakin edustalle,
jättivät siihen kallisarvoisen sisältönsä ja menivät taas tiehensä.
Kauas keskikaupungille saattoi kuulla musiikin iloiset säveleet,
torvien törinän, viulujen humun ja huilujen soinnun.
Kaupungin asukkaat kuulivat sen ja tiesivät, mitä se merkitsi.
Kuningatar Draga antoi tänään ensimäiset tanssiaisensa.
Tämän juhlan, joka vähän liian aikaiseen alotti huvikauden, liittivät
Aleksanteri ja Draga vihkiäistensä jälkijuhlaksi, kun heidän oli
pitänyt viettää vihkiäiset murhayrityksen tähden ainoastaan lähimpiensä
piirissä.
Mutta tänä iltana näytettiin koko kuninkaallinen loisto ja rikkaus,
jolla hovi niin mielellään komeili, ja joka oli mitä räikeimpänä
vastakohtana maassa vallitsevalle köyhyydelle ja kurjuudelle.
Kuningas Milan oli kevytmielisellä elämällään köyhdyttänyt alamaisensa.
Porvaristoa rasittivat raskaat verot. Heidän oli ollut pakko maksaa
ne — maksaa siitä vähästä, mitä heillä oli ja kuningas Milan oli
mässännyt ne rakastajattariensa kanssa tai heittänyt muiden oikkujensa
tyydykkeeksi.
Koko maassa oli yleinen mielipide, että kuningas Aleksanteri hoiti
raha-asioita ehdottomasti paremmin ja säästäväisemmin.
Hänellä oli sydäntä alamaisiaan kohtaan, siitä ei ollut kuin yksi
mieli, vahinko vaan, että häntä ympäröivät henkilöt, jotka eivät
esittäneet hänelle oloja sellaisina kuin ne olivat, ja siitä syystä
olivat serbialaiset kauvan rukoilleet Jumalaa, että hän antaisi
kuningas Aleksanterille vaimon, joka voisi avata hänen silmänsä
näkemään maan todellisen tilan, ne kieltäymykset, joita monen perheen
täytyi kestää: moni heistä oli vajonnut köyhyyteen aina siihen määrään,
että heidän oli täytynyt tarttua kerjuusauvaan.
Ja nyt alkoi kuninkaallinen avioliitto juhlalla, josta kerrottiin, että
se tulisi maksamaan satoja tuhansia francia.
Sanomalehdet olivat kauan ennakolta kertoneet juhlasta ja niissä oli
saatu lukea, että suuria tilauksia oli juhlaa varten tehty Wienistä.
Kuningatar Draga oli tilannut kallisarvoisia pukuja Wienin
muotikaupoista ja illallinen oli tilattu kuuluisalta Wienin
ravintoloitsijalta.
Ruokalajeja kuletettiin ylimääräisellä junalla Wienistä Belgradiin,
kaksi kokkia seurasi junassa mukana, heidän toimenaan oli asian
ymmärtävällä tavalla lämmittää ruokalajit kuninkaallisessa keittiössä
Belgradissa ja tarjota vieraille. [Historiallisesti tosi. Tässä
mainittu Wienin ravintoloitsija oli kuuluisa Sacher.]
Siellä oli naamiaiset.
Draga tahtoi tarjota jotain erinomaista Serbian aatelistolle, joka oli
kutsuttu juhlaan. Hän tahtoi sokaista heidät loistolla ja ulkonaisella
komeudella sitä suuremmasta syystä, kun aateli oli hänen suhteensa
asettunut jokseenkin vihamieliselle kannalle ja hän aina pyrki olemaan
heidän vertaisensa.
Ja kuitenkin oli jokainen ollut ylpeä saadessaan kuninkaan ja
kuningattaren kutsun.
Maan kaikista osista riensivät ylhäiset kunnioittamaan kuningatar
Dragaa, sillä hän oli myöskin juhlan kuningatar.
Tähän asti ei vielä tosin oltu saatu nähdä kuningatarta.
Suuri hovisali oli täynnä naamioituja, jotka kirjavissa, loistavissa
puvuissaan, häikäisevässä sähkövalossa, joka loisti yli koko laajan
aitauksilla koristetun salin, muodostivat vaikuttavan ja samalla
häikäisevän kuvan mitä loistavimmissa väreissä.
Puvun, niin kuului kuningattaren käsky, täytyi ehdottomasti olla
serbialaisen.
Ainoastaan serbialainen kansallispuku taikka joku puku, joka sitä
muistutti, oli sallittu. Ja olivatpa maan kauniimmat tyttäret
todellakin hurmaavia komeissa puvuissaan, joita punaiset, keltaiset ja
vihreät nauhat koristivat.
Siellä esiintyi serbialaisia porvari tyttöjä menneeltä vuosisadalta,
serbialaisia maalaisvaimoja, serbialaisia tanssijattaria, jotka
heiluttivat tamburiinia, miehet taas esiintyivät serbialaisina
sotilaina, talonpoikina, porvareina, paimenina ja merimiehinä.
Eräs paimen serbialaisessa puvussa nojasi suuren sisäänkäytävän
oven pieltä vasten ja katseli jokseenkin synkkämielisen näköisenä
naamioitujen joukkoa.
Hänellä oli puolinaamio kasvoillaan, sillä vasta puoliyön aikaan
otettaisiin naamiot pois.
Mutta hänen poskiensa pehmeät muodot, hänen häikäisevän valkoinen
kaulansa ja hienot kätensä ilmaisivat, että tämän puvun kantaja oli
kaunis, nuori mies.
Sitä enemmän ihailtiin häntä, kun ei hän ainoatakaan kertaa lähestynyt
kauniita naisia eikä pyytänyt heitä tanssiin.
Äkkiä ilmestyi hänen viereensä kerjäläismunkki, joka kuului
serbialaiseen munkkikuntaan "Kristuksen viisi haavaa."
- Jesus olkoon kanssasi, poikani! puhutteli kerjäläismunkki nuorta
paimenta. Sinä näytät olevan maailman lapsi, mutta sittenkin pidän
sinusta. Oletko myöskin tunnustanut jo syntisi tässä elämässä?
- Koska en ole mitään syntejä tehnyt, kunnianarvoisa isä,
vastasi paimen, kevyesti nauraen, — niin ei minulla ole mitään
tunnustamistakaan.
- Mitä sinä sanot? Etkö ole tehnyt mitään syntiä? Näetkös, kun sanot
siten, olet tehnyt itsesi osalliseksi myöskin valheen syntiin, huudahti
innokkaasti munkki, jolla oli niinikään naamio kasvoilla. Muuten saat
kyllä sovittaa, mitä olet rikkonut; seuraa minua pieneen kabinettiin,
siellä voit tunnustaa minulle!
- Mene, ja anna minun olla, kunnianarvoisa isä, huudahti nuori paimen,
jonka äänessä oli poiskäskevä sävy. Minä en tosiaankaan ole siinä
mielentilassa, että voisin ottaa osaa tuommoisiin kujeihin, eikä
minusta ole oikein, että pyhä rippi tehdään sellaisen hulluttelun
esineeksi.
Kerjäläismunkki tarttui toisen käteen ja kuiskasi hänen korvaansa:
- Serbian nimessä — seuraa minua!
Nuori paimen hätkähti, sivunaamion raosta heitti hän levottoman
silmäyksen ympärilleen, kuin olisi hän tahtonut tulla vakuutetuksi,
ett'eivät ympärillä seisojat olleet kuulleet munkin sanoja. Mutta
sitten ei hän vitkastellut, vaan meni kiiruusti erästä pientä huonetta
kohti, joka oli juhlasalin vieressä ja silkkiverholla siitä eroitettu.
Sinne katosivat molemmat miehet.
- Me olemme yksin, sanoi nuori paimen. — Näytä nyt minulle oikeat
kasvosi, munkki! — Jumalan nimessä, sinun äänesi tuntuu tutulta,
jos olet se, miksi sinua luulen, niin — silloin tapahtuu ihmeitä ja
merkkejä, silloin kääntyvät kuolleet haudoissansa ja maailman viimeinen
päivä on lähellä.
Samassa repäisi munkki naamion pois ja kasvot, jotka tulivat näkyviin,
olivat — översti Maschin'in.
Översti oli uhrannut koko partansa, hänen kasvonsa olivat sileiksi
ajetut ja harmaa tukkakin oli lyhyeksi leikattu, niin että hänen paras
ystävänsä ei olisi tuntenut häntä.
- Seuraa minun esimerkkiäni, Stefan Naumovitsch, sanoi hän
liikutuksesta vapisevalla äänellä — ota sinäkin naamio pois, ainakin
se, joka sinulla on päällimäisenä, toinen, jonka olet sitonut sielusi
eteen, ei paljon hyödytä minun silmissäni, sillä minä tunnen sinut nyt,
Stefan Naumovitsch, ja tiedän, että sinä olet pettänyt meidät kaikki.
Stefan ei epäillyt hetkeäkään.
Hän irroitti puolinaamion nauhat ja näytti nyt ystävälle kasvonsa,
jotka olivat tummien kiharoiden ympäröimät.
- Ystäväni — översti, puhkesi Naumovitsch lausumaan, ojentaen hänelle
molemmat kätensä — oletteko se todellakin te, vai onko se teidän
henkenne. Pyhä Jumala, minä surin, minä itkin teitä kuolleena, sillä
minä kuulin, kuinka murhaajat ahdistivat teitä ja luulin teidän jo
kauvan maanneen kuristettuna Tonavan pohjassa.
- Siitä, ettei minun niin käynyt, vastasi Maschin käheällä äänellä, on
minun yksinomaan kiittäminen mielenmalttiani ja Jumalan hyvyyttä.
Mutta vielä enemmän kiitän minä Jumalaa siitä, että hän siten vapautti
minut vankeudesta ja etten lupaukseni rikkomisella enkä uskottomuudella
saanut takaisin vapauttani, kuten sinä, Stefan Naumovitsch.
- Kuinka, minä? huudahti Stefan — Jumalan tähden, te teette väärin
minulle, Maschin. Mutta, ennenkuin pitemmältä puhumme, niin kuulkaa
minua!
Onneton, kuinka uskallatte astua kuninkaalliseen linnaan? Kuningatar
vihaa teitä, sen tiedän, kaikista kuolevaisista olette te pahin
vihollinen hänelle; jos teidät huomataan täällä — niin ette enää toista
kertaa pääse murhaajain käsistä, ette enää ihmeenkään kautta vältä
kuolemaa.
Siksi pyydän yhä vielä, peittäkää uudestaan kasvonne ja poistukaa
täältä!
Kääntäkää selkänne kuninkaan palatsille, toisessa paikassa voimme
kokoontua, sanoa toisillemme, mitä meillä on sanottavaa, mutta ei
täällä, jossa teidät joka hetki voidaan huomata.
- Minä ymmärrän, sanoi Maschin, heittäen Stefaniin halveksivan katseen
— sinä tahdot päästä minusta niin pian kuin mahdollista. Ei ole
tietysti mieluisaa tavata ystävä, jota vastaan on käyttäytynyt kuin
konna.
Nuori upseeri lyyhistyi kokoon, hän teki kädellään liikkeen, kuin olisi
hän tahtonut tarttua miekkaan, mutta muisti sitte, ettei se ollut
hänellä paimen puvun mukana.
Syvä puna peitti hänen poskensa ja otsansa.
- Mitä nyt olette sanonut minulle, sanoi Stefan hampaat puristettuina,
sen häväistyksen, jonka olette heittänyt vasten kasvojani ja joka on
minua äärettömästi pahoittanut, Maschin, sen annan teille anteeksi
entisen ystävyytemme takia. Mutta niin hirvittävästi ette uskalla enää
häväistä minua. Kunnia on ystävyyden yläpuolella, muistakaa se!
- Kunnia! sanoi Maschin nauraen, samalla kun hänen kätensä, vihasta
vapisten, liukuivat pitkin hänen ruskean munkkikaapunsa poimuja. —
Puhutko sinä vielä kunniasta, Stefan Naumovitsch? Ha, luopio, hyvän,
jalon asian pettäjä, sinä olet menettänyt kunniasi, sinä olet viskannut
sen lokaan ja polkenut sen jalkaisi alle.
Stefan horjui taapäin, puna hänen kasvoillaan muuttui tuhkanharmaaksi
kalpeudeksi.
- Jumalani, huudahti hän, nyt vasta ymmärrän minä teidät, te
halveksitte minua, koska minusta on tullut — kuninkaan ajutantti.
- Kuninkaan ajutantti — kapteeni — kuningatar Dragan suosikki! pilkkasi
Maschin äänellä, joka viilsi Stefanin sydäntä. — Mitä vielä haluat?
Oh, odota vaan, kyllä sinä kohoat korkeammallekin suosiossa. Paina vaan
hyvin hellästi tuota kuninkaallista naikkosta rintaasi vasten, niin
saat kyllä mitä tahdot. Minä näen sinut tulevaisuudessa koristettuna
kaikilla tähdillä, joita Serbian kuninkaalla on poisannettavia.
Mutta kuta kirkkaammin nämä tähdet loistavat, sitä selvemmin näkyy
sinulla myöskin poltinmerkki otsassasi, Stefan Naumovitsch, ja jokainen
tosiserbialainen osottaa sinua sormellaan.
Stefan luuli tukehtuvansa kuullessaan nämä sanat, joista jokainen oli
hävittävä isku hänen kunnialleen.
Hän syöksyi oviverhoja kohti, avasi ne ja katsoi, jos kuuntelijoita oli
läheisyydessä, sillä Belgradin hovissa täytyi aina olla varuillaan.
Mutta sitte kääntyi hän takasin ja meni aivan lähelle eversti
Maschin'ia.
- Kuule minua Maschin, huudahti hän — eläkä käänny pois. Sinun
velvollisuutesi on kuulla minun puolustustani sen jälkeen kuin sinä
olet minua kohti heittänyt niin hirmuisen syytöksen.
Niin, minusta on tullut kuninkaan ajutantti. Minulla on kapteenin arvo
ja minua odottavat vielä suuremmat nimitykset. Luuletteko, onneton,
että minusta siltä on tullut kuningatar Dragan ystävä?
Tässä vannon minä entisen ystävyytemme nimessä, ettei Dragalla ole
koko maassa katkerampaa vihollista kuin minä. Juuri siitä syystä, että
minä olen hänen vihollisensa, hyväksyin kiitollisuudella kuningas
Aleksanterin esityksen, nimittää minut ajutantiksensa.
Muisto eräästä palveluksesta, jonka minä kerran hänelle tein, sai hänet
osottamaan minulle kiitollisuuttansa.
Silloin, sillä hetkellä, jolloin kuningas niin huomattavalla tavalla
korotti minut, joka olin jättänyt jo kaikki elon toiveet, leimahti
minussa ajatus, että tämä oli Jumalan työtä ja minä sanoin itsekseni:
"Jos kuningatar Draga on tullut kuningas Aleksanterin pahaksi hengeksi
ja Serbian onnettomuudeksi, niin minä, Stefan Naumovitsch, tahdon olla
kuninkaan hyvä enkeli ja tämän onnettoman maan pelastaja."
Översti Maschin levitti käsivartensa ja huusi kokonaan muuttuneella
äänellä:
- Voitko antaa minulle anteeksi, Stefan Naumovitsch? Niin, minä olen
tehnyt sinulle hyvin väärin, minä olen ollut liian hätäinen, kun luulin
sinun tulleen uskottomaksi meidän hyvälle asiallemme.
Salli minun syleillä sinua, salli minun painaa sinua rintaani vasten,
sinä kunnon mies. Sinä olet ainoa meistä, joka olet ymmärtänyt kulkea
oikeata tietä.
Stefan heittäytyi sydämen halulla ystävänsä syliin.
Hänelle teki niin äärettömän hyvää, kun vihdoinkin sai nähdä ainoan
todellisen rehellisen ihmisen, kun häntä täällä hovissa ympäröivät vaan
elukat, teeskentelijät ja onnenonkijat, jotka kaikki tahtovat vaan
lämmitellä itseään kuninkaallisen auringon loistossa.
Molemmat ystävät syleilivät kauvan toisiaan. Sitte puristi översti
Maschin lämpimästi nuoren upseerin kättä.
- Niin, sinä olet oikeassa, Stefan Naumovitsch, väkivallalla ei tällä
hetkellä voida mitään tehdä, murha olisi nyt hyödytöntä verenvuodatusta.
Mitähän voittaisimme, jos ottaisimme Dragan pois päiviltä?
Ei — hänen silmänsä pitää avattaman näkemään, että hän on turhaan
pannut rakkautensa, että hän tuhlaa sen arvottomalle.
Sinun tulee avata hänen silmänsä, Naumovitsch, pysy paikallasi, koeta
kaikkia keinoja, masenna Draga joko rakkaudella tai vihalla — meistä on
sama millä. Mutta pidä vaan huolta siitä, ettei hän saa liian kauvan
nauttia kuninkaan suosiota.
Mutta niille muille, jotka lähettivät minut sanomaan sinulle, että he
tuomitsevat sinua, heille tahdon minä huutaa:
"Kumartakaa Stefan Naumovitschille, sillä hän on suurin sankari meistä
kaikista! Me olemme väistyneet paikaltamme, me olemme paenneet. Mutta
hän on jäänyt ja on raivannut itselleen tien valtaistuimen luo ja tällä
tiellä on menestys voitettava."
Vielä kerran puristi hän Stefan Naumovitschin kättä ja sitoi sitte
naamion uudestaan kasvoilleen. Stefan otti niinikään omansa.
- Hyvästi, Stefan! kuiskasi översti Maschin. — Minun toimeni täällä on
loppunut ja nyt minä menen.
Mutta minä jään sinun läheisyyteesi. Jos tarvitset minua, niin käänny
juutalaisen Mandelblütin puoleen. Hän tietää, missä minä olen.
Fanfaarien toitotus voitti Maschinin viimeiset sanat. Munkiksi puettu
mies nosti uhaten kätensä ja sanoi:
- Nämä torvet ilmoittavat kuninkaan ja kuningattaren tulon — päästä
minut ulos! Minun täytyy vielä kerran nähdä hänet. Elä pelkää, kyllä
minä osaan hillitä itseni ja olla aivan tyyni, vaikka hän kulkisi ihan
ohitseni, tuo kirottu nainen, joka teki veljeni onnettomaksi ja joka on
kerrassaan hävittänyt koko perheeni.
Kerran on tuleva päivä, kuningatar Draga, jolloin sinulta on ryöstetty
kaikki tämä kuninkaallinen koreus — silloin olet köyhempi, tuhat kertaa
köyhempi kuin koskaan ennen!
Molemmat miehet siirsivät oviverhon syrjään ja astuivat uudestaan
suureen juhlasaliin.
Täällä kohtasi heitä valtaava näky.
Naamioitujen joukko oli väistynyt syrjään ja muodosti pitkän jonon,
joka ulottui aina valtaistuimelle asti, joka melkein katosi kukkien ja
keinotekoisten puiden peittoon, niin että se muistutti lehtimajaa.
Juhlallisessa saatossa kulkivat kuningas ja kuningatar tätä
valtaistuinta kohti.
Erityinen torvensoittajien osasto muinaisserbialaisissa puvuissa marssi
heidän edessään. Sitte tuli kaksitoista lasta, kuusi tyttöä ja kuusi
poikaa ylhäisimmistä perheistä; he olivat puetut kaikki serbialaisiin
kansallispukuihin ja sirottivat kukkia kuningasparin tielle.
Aleksanteri ja Draga esiintyivät serbialaisissa kansallispuvuissa ja
kuningatar näytti hurmaavalta väljässä, poimutetussa puvussaan, joka
kevyesti ja vapaasti laskeusi hänen vartalolleen.
Hartioilta sekä rinnasta ja selästä levisivät kolmiväriset, kirjaillut
serbialaiset nauhat alas jalkoihin asti; hänen tuuhea musta tukkansa
oli koristettu helmillä ja rahoilla. Avaroista, alasriippuvista
hihoista loistivat valkoiset käsivarret ja kun hän ne nosti ylös,
liukuivat hihat alas olkapäille, niin että paljaat käsivarret tulivat
kokonaan näkyviin. Kuningaskin näytti komealta serbialaisessa
puvussaan. Hän esitti bojaaria kuudenneltatoista vuosisadalta.
Sivullaan kantoi hän turkkilasta lyhyttä koukkusapelia, jonka kahva oli
runsaasti jalokivillä koristettu.
Tuskin olivat kuningas ja kuningatar istuutuneet kukilla koristetulle
valtaistuimelle, ennenkuin kaikkein huulilta kaikui ihastuksen huuto:
"Eläköön kuningas ja kuningatar!"
Samalla syntyi meluavaa liikettä ulkoa johtavan oven luona.
Kuului kiivaita huutoja:
— Pidättäkää hänet! Elkää päästäkö häntä sisälle! Hänhän on mielipuoli!
— Päästäkää minut! huusi kimakka naisen ääni. — Missä on kuningas? Jos
vielä löytyy oikeutta täällä Serbiassa, niin minä tahdon sitä. Minun
täytyy saada sitä! Takasin, sanon minä! Kuka uskaltaa tehdä väkivaltaa
tytölle, joka tahtoo kostaa isänsä murhan?
Nuori tyttö, jonka puku jo ilmaisi, ettei hän kuulunut juhlaan
kutsuttuun seuraan, tunkeutui kiihkeästi esille. Lakeijat väistyivät
syrjään.
Löytyy sellaista kärsimystä, joka aseittakin osaa raivata tiensä,
löytyy suru niin syvä ja epätoivoinen, että se karkoittaa ihmiset
läheisyydestään.
Ja suru ja kärsimys kuvastuivat liian selvästi nuoren tytön kasvoilla.
Kalmankalpeat huulet vapisivat tuskasta ja hänen suurista silmistään
näkyi epätoivo, jota ei edes kyynelkään lieventänyt.
Lakeijat säpsähtivät hänen nähdessään ja peräytyivät takaisin.
Nuori tyttö sai pelkällä ulkomuodollaan raivatuksi itselleen yhä
leveämmän tien keskellä naamioittujen vilinää, kunnes hän vihdoin
seisoi kukkaisistuimen luona, jossa kuningaspari oli ottanut paikkansa.
- Kuningas — missä on kuningas? änkytti tyttö vielä kerran sydäntä
särkevällä äänellä.
Vaatteet riippuivat repaleina hänen hoikan neitseellisen vartalonsa
ympärillä.
Sen näki, että hän oli kulkenut pitkän matkan, pensasten ja ryteikköjen
läpi, yli soiden ja rämeiden.
Mutta näistä kalpeista kasvoista loisti epätoivon tarmokkaisuus, joka
ei anna säikyttää itseään.
Kuningas säpsähti hänet nähdessään.
- Genia von Sandorf! kuiskasi hän itsekseen, mutta kyllin kuuluvasti,
jotta Draga voi sen kuulla.
Hänkin oli tuntenut Genian, vaikka oli vaan kerran nähnyt hänet.
Ivallinen hymy väreili Dragan huulilla.
- Kuka on tehnyt meille tämän! huusi hän vihasta vapisevalla äänellä. —
Kuka on tuonut tämän kurjuuden kuvan meidän eteemme? Ehkä tämä on joku
ilveily, joka kuuluu juhlaan? Kuka on päästänyt sisälle tämän tytön,
hovimarsalkka?
Vanha hovimarsalkka kumarsi syvään ja änkytti hämmentyneenä:
- Anteeksi, teidän majesteettinne! Sen mukaan, mitä nyt olen saanut
kuulla, on tämä tyttö päästetty juhlasaliin, kun luultiin, että se oli
joku suosionosotus kansalta, luultiin, että —.
- Luultiin! puuttui Draga terävästi vanhuksen puheeseen, — täytyy
tietää, hovimarsalkka! Täytyy panna puolta enemmän vartijoita, ja
jokainen, joka ei täytä velvollisuuttaan, rangaistaan heti ankarasti.
Konaki ei ole mikään ravintola, johon jokainen saa tulla mielensä
mukaan.
Vanha hovimarsalkka vavahti.
Hän oli kauan sitte tullut selville siitä, että hänen palveluksensa
konakissa oli loppunut, sillä hänen ei ollut onnistunut päästä
kuningatar Dragan suosioon.
Hän oli jo ollut siellä kuningas Milanin aikana ja oli kyllästynyt
toimeensa.
Kaikista sivusaleista kiiruhti naamioituja lisää.
Herrat ja naiset piirittivät valtaistuimen, kuin olisi ollut
kysymyksessä suojella sitä tuolta heikolta, onnettomalta tytöltä.
Kaikkein kasvoilla luettiin vastenmielisyyttä ja kiukkua siitä, että
kaunis juhla oli häiritty noin ikävällä kohtauksella.
Mutta kuningas nousi ylös ja sanoi katsahtaen synkästi Geniaan:
— Mitä tahdot, Genia von Sandorf? Mikä vie sinut tänne, ja kuinka
uskallat esiintyä edessämme tuollaisessa puvussa?
— Tiedäthän, ettei kukaan muu kuin sinä olisi uskaltanut noin
tehdä, että kuningas antaa sinulle paljon anteeksi, kun hän muistaa
nuoruutensa päiviä, jolloin sinä olit hänen leikkitoverinsa.
Rajulla katseella katsahti Genia kuninkaaseen, ja kova katkera nauru
tunkeutui äkkiä hänen huuliltansa.
— Nuoruuden päiviä, huudahti hän — ne ovat kaukana — ja ne eivät
koskaan palaja!
Kun on nuori, luulee, toivoo, että kukin ihminen olisi hyvä ja jalo.
Mutta kun kerran voi nähdä selvästi — silloin katsahtaa taaksepäin
menneeseen, sillä elämä on häijyyden kuilu.
— Lausu lyhyeen ajatuksesi, Genia von Sandorf! keskeytti häntä
kuningas. — Sano meille, mitä haluat, sillä selvää on, että olet tullut
tänne jotakin pyytämään.
Olet kai joutunut pahaan pulaan. Joku aavistamaton onnettomuus
nähtävästi on sinua kohdannut ja tehnyt sinut rutiköyhäksi. No hyvä, me
ryhdymme sellaisiin toimiin, ettet tarvitse kärsiä hätää.
Kuninkaan näin sanottua, heitti onneton nuori tyttö ynseästi ja
ylpeästi päänsä taaksepäin.
— Minä en ole tullut tänne, kuningas Aleksanteri, pyytämään sinulta
mitään lahjaa — ei, minä vaadin sinulta oikeutta, kuuletko, minä vaadin
sitä, koska sinä olet kuningas, joka on velvollinen valvomaan lakien
noudattamista.
Eikä ainoastaan lakien noudattamista, jatkoi Genia sanojansa kovasti
korottaen, jotka tulvivat hänen huuliltansa, niin että kuolon
hiljaisuus vallitsi suuressa salissa ja ainoastaan Genian puhe siellä
kaikui. — Sinun, Aleksanteri, on myöskin rangaistava niitä, jotka
lakien pyhyyttä loukkaavat.
— Mitä on sinulle sitte tapahtunut? kysyi Aleksanteri. — Mitä vääryyttä
on sinulle tehty, lapsi parka?
Kuningas puhui äänellä, joka ilmaisi jonkummoista sääliväisyyttä,
ystävällistä osanottoa.
Hän ehkä ajatteli niitä aikoja, jolloin hän leikki Genian kanssa
auringonpaisteisessa puutarhassa.
— Hyvä, Genia von Sandorf, jatkoi kuningas, havaitsematta sitä synkkää
katsetta, jonka Draga häneen loi pitkien kulmakarvojensa alta. — Oikein
olet tehnyt siinä, että olet kuningasta tullut tapaamaan, ystäväni? Jos
vääryyttä on tapahtunut minun valtakunnassani, niin ole varma siitä,
että sen korvaamme. Puhu, Genia!
— Sinä kysyt minulta, oi kuningas, onko minulle vääryyttä tapahtunut,
sanoi Genia. — Minut on tehty surkuteltavammaksi kaikista olennoista!
On otettu hengiltä ihminen, joka tähän saakka on minulle ollut
rakkainta koko maailmassa, ihminen, johon olen katsonut lapsellisella
kiitollisuudella ja ihailulla!
Aleksanteri — ei, tällä hetkellä en voi sinua kutsua kuninkaakseni,
vaikkapa tietäisin, että sen tähden saisin kärsiä kuoleman — sinä olet
myöskin tuntenut ja rakastanut häntä, sillä tuhansia kertoja on hän
hellästi silittänyt otsasi kiharoita ja antanut sinulle hyviä opetuksia.
Minun isäni on kuollut — sinun omassa valtakunnassasi on hän tullut
murhatuksi!
Kostoa, kuningas Aleksanteri! Kosta minun isäni puolesta, puhkesi Genia
sanomaan ja lankesi polvilleen.
Kukkaisvaltaistuimen edessä hän nyt lepäsi, liikuttavan kauniina ja
ihastuttavana, vaikka olikin ryysyinen ja syvän surun valtaama.