Kuninkaan salapoliisi.
Kun Nicodem Lunjevica saapui asemalle ja hyppäsi pois rattailta,
jotka olivat hänen sinne tuoneet, oli hänellä töin tuskin aikaa ostaa
pilettiä ja juosta asemasillalle, sillä juna oli juuri lähdössä.
Konduktööri juoksi kiireesti avaamaan ensi luokan vaunua, ainoata, joka
oli junassa, ja Nicodem Lunjevica riensi siihen kallisarvoinen lipas
kädessään.
Hän oli oikeastaan ajatellut hankkia yksinäisen vaunun, sillä hän
pelkäsi jokaista matkakumppania ja tahtoi olla yksin aarteinensa.
Mutta nyt ei ollut enää valitsemisaikaa.
Tuskin oli hän vaipunut istumaan punaisella sametilla päällystetyille
tyynyille ja asettanut lippaan vierelleen, kun veturi lähti liikkeelle.
Kaikki oli tapahtunut niin pian, ettei NicodemilLa ollut ollenkaan
aikaa katsella ympärilleen vaunussa.
Kun hän nyt teki sen, huomasi hän katossa olevan kaasulampun valossa,
ettei ollut yksin, että vaunussa oli toinenkin herra.
Se oli komeasti puettu, mustapartainen mies, jolla oli ylhäiset kasvot;
tämä oli painautunut vaunun toiseen nurkkaan ja näytti nukkuvan,
ainakin piti hän silmänsä kiinni.
Matkakumppanin persoona huvitti tietysti Lunjevicaa suuresti ja
kaikessa hiljaisuudessa koetti hän saada selville, oliko tuon miehen
puolelta mitään peljättävää.
Hänen matkakumppaninsa näytti tosin hyvin uljaalta, näyttipä omaavan
Herkuleen ruumiinrakennuksen, mutta Nicodem Lunjevica kuului
siihen joukkoon, jotka luulevat, että ryövärin ja murhaajan täytyy
välttämättömästi olla villiytyneen näköisen, huolettomasti puetun,
sanalla sanoen osottaa ulkomuodossaankin olevansa vaarallinen henkilö.
Mutta mustapartainen herra hänen vaunussaan ei suinkaan tehnyt
sellaista vaikutusta, hänen hieno pukunsakin vaikutti jo niin
rauhoittavasti Nicodemiin, että hän helpotuksesta huokaisten sanoi
itsekseen:
— No, Jumalan kiitos, tuo herra näyttää kuuluvan meidän piireihimme,
hänen päältänsäkin jo näkyy, että hän on ylhäinen mies.
Rehellinen Lunjevica katsoi näet itsekin kuuluvansa niiden
kymmenentuhannen joukkoon.
Hän ei enää muistanut, että hänen juoppo äitinsä oli antanut usein
hänen mennä sänkyyn tyhjällä vatsalla ja että hänet kerran, kansakoulua
käydessään, oli opettaja lähettänyt kotiin ja kieltänyt tulemasta
kouluun, ennenkuin vaatteet olivat puhtaat ja paikatut.
Nicodem Lunjevica työnsi ruskean lippaan kallisarvoisine sisältöineen
samettisohvan nurkkaan.
Hän istuutui sen viereen, niin että ruumiillaan suojasi lipasta, pani
kätensä sen päälle ja nojasi päänsä kättä vastaan.
No, nyt ei voi kukaan varastaa aarrettani, kuiskasi hän itsekseen.
Juna mennä pauhasi lakeuksien läpi, jotka tällä puolella olivat
Belgradin rajalla, lensi läpi ketojen ja metsien, kulki kolisten
rautasiltojen yli ja alamäkeä eräässä ihmeen kauniissa laaksossa
alempana, yhä suuremmalla ja suuremmalla nopeudella.
Nicodem yhä vaan tarkasteli naapuriaan ja ihmetteli, mitä
kansallisuutta hän mahtoi olla.
Hän päätti vihdoin puhutella häntä voidakseen hänen kielestään päättää
hänen kansallisuutensa.
- Anteeksi, herra, sanoi hän hänelle, ottaen sikarikotelonsa — pahaksi
onneksi unohdin tulitikut kotiin, tahtoisitteko olla niin hyvä ja antaa
minulle tulitikun?
Mustapartainen avasi hitaasti silmänsä ja katsoi Nicodemiin.
- Hyvin mielelläni, herra, vastasi hän. — Olkaa niin hyvä!
Näillä sanoilla ojensi hän Nicodemille hopeaisen tulitikkulaatikon ja
sytyttäessään sikaria sanoi hän itsekseen:
- Hän puhuu erittäin hyvin serbiaa, hän näyttää olevan täältä syntyisin.
Ehkä on hän joku tilanomistaja.
Muuten näyttää minusta, kuin olisin joskus ennenkin nähnyt nuo kasvot,
nuo terävät, tarmokkaat piirteet, mutta en voi muistaa milloin.
- Ehkä tekin haluatte sikarin? kysyi hän vieraalta, tarjoten
kohteliaasti sikarikoteloansa.
Kohteliaasti kiittäen otti mustapartainen siitä sikarin ja sytytti sen.
Pian oli vaunu täysi sinisiä, hyvälle tuoksuavia savupilviä, jotka
virtasivat sikareista.
- Matkustatteko tekin Budapestiin? kysyi nyt Lunjevica vieraalta,
koettaen siten päästä puheen alkuun.
- Oh en, vastasi tämä — minä en matkusta niin kauas, minä astun ulos jo
seuraavalla asemalla.
- Kuinka, Nischissä jo?
Sitte ette ainakaan tee pitkää matkaa, arvattavasti on teillä asioita
toimitettavana Nischissä?
- Oh ei, ei suinkaan.
- Sitte matkustatte kai huviksenne?
- En toki.
- Nähtävästi aiotte tavata sukulaisia Nischissä?
- Ei minulla ole sukulaisia Nischissä.
- Niin mutta — suonette anteeksi hämmästykseni, hyvä herra, — täytyyhän
teidän matkallanne olla joku tarkotus.
- Niin, ja vielä hyvin tärkeä tarkotus, vastasi vieras, pudistaen
tuhkaa sikaristaan. — On kysymys miljooneista.
- Miljooneista, vastasi Lunjevica nauraen — jotka te tahdotte ansaita?
Mustapartaisen herrankin huulilla väreili hymy, kun hän yhtä
tyynennäköisenä kuin tähänkin asti, vastasi:
- Minulla itselläni ei ole mitään tekemistä näiden miljoonien kanssa,
mutta minä tahdon saattaa ne varmaan paikkaan eräälle toiselle.
- Eräälle toiselle — ah, minä ymmärrän, nämä miljoonat ovat varmaan
vaarassa, eikö niin, ja te olette nyt lähtenyt pelastamaan niitä
ystävällenne.
- Aivan oikein, hyvä herra, nyt löitte te ihan naulan kohdalle. Minä
tahdon pelastaa ystävälleni nämä miljoonat, jotka ovat vaarassa kadota.
- Tuhat tulimaista, sittenhän täytyy ystävänne olla upporikas mies,
huudahti Nicodem.
- Kyllä, siihen voitte luottaa, vastasi vieras — hän on Serbian rikkain
mies.
- Oh, pardon, herraseni! sanoi Lunjevica nauraen. — Rikkain mies
Serbiassa on kai kuningas Aleksanteri.
- Silloin olemme samaa mieltä, Serbian rikkain mies on kuningas
Aleksanteri ja juuri hänelle pelastan minä nämä miljoonat!
Nicodem nosti hitaasti päätänsä ja tuijotti vieraaseen, joka näytti
joka minuutti käyvän yhä selittämättömämmäksi.
Hän kysyi jo itseltään, oliko tämä ehkä joku mielipuoli.
- Minä en ymmärrä teitä, herrani, sanoi hän matalalla äänellä. —
Oletteko ehkä kuningas Aleksanterilta saanut käskyn varjella näitä
miljooneja, joiden sanotte olevan vaarassa?
- Niin, niin juuri. Tämän toimen olen saanut Serbian kuninkaalta
Aleksanterilta, koska eräs henkilö hänen läheisyydessään, johon hänellä
oli kaikista suurin luottamus, on hyvin julkeasti uskaltanut varastaa
ne häneltä.
Mutta kun nyt kuningas ei voi nostaa melua tästä asiasta, ettei
häpäisisi erästä hänen läheisyydessään olevaa henkilöä, niin on hän
käskenyt minua kaikessa hiljaisuudessa korjaamaan asian ja siitä syystä
olen minä samassa vaunussa kuin te Nicodem Lunjevica!
Tuskin oli mustapartainen vieras samalla tyyneydellä kuin tähänkin
asti lausunut nämä sanat, kun Nicodem kavahti pystyyn kuin käärmeen
pistämään.
Nuolennopeudella vei hän oikean kätensä takintaskuun, jossa hänen
revolverinsa oli.
Mutta samalla hetkellä, jolloin hän aikoi vetää revolverin, välähti
vieraan kädessä häntä vastaan revolveri, jonka tämä oli vielä nopeammin
vetänyt esille.
Ja äänellä, joka kaikui horjumattoman uhkaavalta, huusi mustapartainen
hänelle:
- Elkää tehkö mitään epäilyttäviä liikkeitä, Nicodem Lunjevica. Hänen
majesteettinsa Serbian kuninkaan Aleksanterin nimessä vaadin minä
teiltä takaisin varastetun kruunun! Teidän sisarenne on tunnustanut
kaikki ja kuningas on siitä syystä antanut hänelle anteeksi. Mutta
minulle, salapoliisillensa, jonka olosta kuninkaallisessa linnassa ei
kukaan Belgradissa tiedä, ei edes kuningatar Dragakaan, minulle on hän
antanut määräyksen vainota kuningaskruunun ryöstäjää ja ottaa häneltä
saalis pois. Te näette, herra Lunjevica, että yritykseni on minullekin
hyvin onnistunut!
Nicodemiin tekivät nämä sanat hirvittävän vaikutuksen.
Ähkyen vaipui hän takaisin samettityynyille ja tuijotti kokonaisen
minuutin mustapartaiseen mieheen voimatta saada sanaakaan suustansa.
- Kuulkaa nyt, mitä minulla on teille sanottavaa, jatkoi mies tyynesti.
— Hänen majesteettinsa kuningas on käskenyt minun ilmoittaa teille,
että hän sisarenne tähden tahtoo antaa teille anteeksi sen mitä on
tapahtunut, jos te itse, herättämättä minkäänlaista huomiota ja
tekemättä vaikeuksia, jätätte kruunun minulle.
Te lähdette minun seurassani heti junasta Nischissä ja ilmoitatte
itsenne heti ylipäällikölle siellä, hän antaa teille telegraafiteitse
saamansa määräyksen, että teidän on oltava arestissa huoneissanne.
Tämän kotiarestin voitte suorittaa ylipäällikön kodissa, hänestä se on
suuri kunnia, kun saa pitää vieraanaan kuningattaren veljeä.
Siellä voitte olla siksi kunnes muita määräyksiä tulee Belgradista.
Koko jutusta ei siinä tapauksessa ole teille vaikeampia seurauksia.
Kuningas voi korkeintaan puoleksi tai koko vuodeksi erottaa teidät
hovista.
Mutta jos te teette pienintäkään vastarintaa minulle, niin on minun
käsketty kohtelemaan teitä kuten halpamaista rikoksentekijää.
Nyt voitte valita, Nicodem Lunjevica, minä annan teille minuutin
mietintöajan.
Nuori upseeri oli epätoivon partaalla, hirmuinen kohtalo uhkasi häntä,
ainakin oli se häntä hipaissut.
Kuningas Aleksanteri tiesi siis kruunun varkaudesta, Draga oli itse
tunnustanut ottaneensa sen.
Oi — ei pitäisi koskaan luottaa naiseen, ei vaikka se olisi oma sisar!
He ovat kaikki heikkoja ja epäluotettavia, eivätkä sovi ollenkaan
ajamaan suuria asioita.
Mutta kuinka oli kuningas Aleksanteri voinut saada niin pian tiedon
varkaudesta? Sitä ei Nicodem voinut saada selville. Mutta siinä
asiassahan oli tuhansia seikkoja ja mahdollisuuksia, joita hän ei tällä
hetkellä voinut nähdä.
Mutta ei suinkaan hän voinut millään tavoin epäillä mustapartaisen
sanojen totuutta. Sillä jo se seikka, että vieras tiesi kruunun
varkaudesta, oli vakuutuksena Nicodemille, että joka sana hänen
suustansa oli totta.
Hän ei siis enää miettinyt. Ehdotus, jonka kuninkaallinen lanko teki
hänelle, oli täysin hyväksyttävä.
Nischissä ilmoittautuisi hän ylipäällikön luona kotiarestiin: eihän se
kestäisi monta päivää, sillä varmaan se onnistuisi hänen sisarelleen
pian taas tyynnyttää kuningas, eikä hänen karkoituksensa kestäisi sitte
niin kauan.
Ja mitä se sitte itse asiassa merkitsi! sanoi Nicodem itsekseen,
kiertäen taas häikäilemättömästi punaisia viiksiänsä. — Karkoitukseni
ajaksi matkustan kai Pariisiin pikku Ninetteni kanssa ja huvittelen
siellä oikein sydämeni pohjasta. Sillä aikaa joutuu koko juttu
unohduksiin.
- Herrani, sanoi hän mustapartaiselle salapoliisille, minä olen
päättänyt suostua lankoni ehdotukseen. Tässä lippaassa on kruunu, olkaa
hyvä ja ottakaa se, tai ehkä te ensin tahdotte tulla vakuutetuksi
sanojeni totuudesta — siinä tapauksessa olen valmis avaamaan lippaan.
- Oh ei, ei se sentään ole tarpeellista, vastasi mustapartainen — minä
olen varma asiastani. Samalla hetkellä kun te astuitte vaunuun, tiesin
minä, että Serbian kuningaskruunu oli tässä lippaassa. Minä otan sen
siis huostaani hänen majesteettinsa kuninkaan nimessä ja pyydän vaan,
että annatte minulle lippaan avaimenkin.
- Tässä se on, sanoi upseeri, ottaen liivintaskusta pienen taidokkaasti
tehdyn avaimen. — Oi, hyvä herra, ette kai sentään pitäne minua
tavallisena varkaana, mutta kun niitä löytyy monellaisia seikkoja ja
asianhaaroja. — Minä vakuutan teille, että olen toiminut vaan sisareni,
hänen majesteettinsa kuningattaren käskystä.
- Minä tiedän kaikki, vastasi vieras ivallisella hymyllä. — Minä tiedän
enemmänkin, kuin luulette. Minä tiedän esimerkiksi sen, että teillä
oli neuvottelu sisarenne kanssa turkkilaisessa kioskissa konakin
puutarhassa; vielä tiedän senkin, että kruunun ryöstämistuuma läksi
teistä, herra Lunjevica — mutta, nämähän ovat vaan sivuseikkoja. —
Hänen majesteettinsa on kaikessa tapauksessa tyytyväinen minuun, kun
minä varhain huomisaamuna lasken kruunun hänen jalkainsa juureen, ja
minä vakuutan teille, että sitä vastaisuudessa paremmin vartioidaan.
Näin sanoen otti mustapartainen lippaan, asetti sen vierelleen sohvalle
ja johti nyt keskustelun muihin asioihin ja sen teki hän niin tyynellä
ja luonnollisella tavalla, kuin ei mitään merkillistä olisi heidän
välillään tapahtunut.
Siitä syystä oli Nicodemin pakko jatkaa keskustelua tuon hirmuisen
ihmisen kanssa, vaikka hän sisällisesti raivosi.
Varmaankin oli tämä vastenmielinen mustapartainen salapoliisi
kuunnellut hänen ja Dragan keskustelua ja sitte tietysti ilmaissut
kaikki kuninkaalle.
Mutta kuka oli sitte tämä mies, jota hän ei koskaan ollut nähnyt
kuninkaallisessa hovissa?
Kuningas piti siis yksityistä salapoliisia, kenenkään,
kuningattarenkaan siitä tietämättä.
Tuhat tulimaista, se Aleksanteri oli viekkaampi, kuin näytti.
Kahden tunnin kuluttua saapui juna Nischin asemalle.
- Sallikaa minun, herra Nicodem Lanjevica, sanoi mustapartainen
teeskennellyn kohteliaasti, — sanoa teille hyvästi. Minä lähden junassa
tunnin perästä Belgradiin viemään kruunun kuninkaalle.
Mitä teillä itsellänne on tehtävää, sen tiedätte. Minä varoitan teitä
kuitenkin vielä kerran, vastustamasta kuninkaan käskyä, — se olisi
teidän perikatonne!
- Minä menen ilmoittamaan itseni linnanpäällikölle, mutisi Nicodem.
Sitte kumarsi hän pelottavalle miehelle, joka oli vetänyt niin paksun
viivan hänen tuumiensa ja aikeittensa yli, ja astui sitte ensimäisenä
ulos vaunusta.
Mustapartaisella ei näyttänyt olevan erityisen kiirettä. Hyvin tyynesti
astui hän hitain askelin alas vaunusta ja meni, kallisarvoinen lipas
kädessään ensi luokan odotussaliin, jossa hän tilasi itselleen hyvän
aterian sekä kupin teetä, jonka hän nautti hyvällä ruokahalulla.
Ja samalla kun Nicodem, sielussaan raivoten, happamen näköisenä meni
hakemaan linnanpäällikön asuntoa, söi mustapartainen varhaisena
aamuhetkenä oivallisen aamiaisen ja oli juuri lopettanut syöntinsä, kun
aika oli hänen lähteä junaan, joka vei hänet Belgradiin.
Ollessaan yksin komeasti sisustetussa ensiluokan vaunussa, sai hän
kovan naurunpuuskauksen ja sanoi sitte itsekseen.
- Sehän onnistui sinulle mainiosti, Demeter Banjaluki, ha ha ha — sinä
olet kohonnut jo kuningas Aleksanterin yksityiseksi salapoliisiksi.
Mutta pääasia on, että minun onnistui toteuttaa tuumani ilman
verenvuodatusta, vaikka kyllä tuo Lunjevica lurjus olisi ansainnut
jonkun muistonaarmun!
Mutta minä luulen kyllä, että se raivo, joka täyttää hänet ja joka käy
kerrassaan hirmuiseksi, kun hän saa kuulla, että hän on petetty ja että
hän erittäin kohteliaalla tavalla on jättänyt kruunun minulle, on oleva
hänelle kylliksi suuri rangaistus.
En koskaan, jatkoi Demeter Banjaluki yksinpuheluaan, ole tehnyt
ryöstöä, jossa olisi niin vähän kuin tässä, tarvinnut peljätä
seurauksia.
Nicodem Lunjevica on kolme päivää Nischissä ja viipyy siellä ehkä
edelleen kolme päivää, joll'ei hän saa kirjettä sisarelta tai
kuninkaalta.
Silloin kyllästyy hän asiaan ja palaa Belgradiin, päästäkseen yhteyteen
Dragan kanssa. Ha ha, missähän lienee Serbian kuningaskruunu? Hävinnyt,
rikottu, sen jalokivet ryöstetyt, eikä kukaan voi sanoa, kuka on
rikoksen tekijä.
Hän on kadonnut, kuninkaan yksityinen salapoliisi, hän on kuin maahan
vajonnut, ja maa nieleekin hänet, sanan täydessä merkityksessä.
Sillä niin pian kuin minä tulen Belgradiin, riennän minä heti takasin
luolaani, minä tahdon näyttää kuningaskruunua tovereilleni, ja sitte he
taas luulevat, että Demeter Banjaluki on liitossa itse saatanan kanssa.
Ja nuori tyttökin, joka eilisillasta asti on ollut vieraanani, saa
nähdä sädehtivän kuningaskruunun.
Suojelushenkeni, pyhän Demetriuksen nimessä, miksi täytyy minun aina
ajatella tuota hurmaavaa olentoa sinisine, viattomine silmineen.
Onkohan hän ehkä lumonnut minut?
Ei, ei Demeterin sydän ei voi enää rakastaa, sinne ei pääse mikään
hellempi tunne naista kohtaan, se on kuollut, ainakin kaikille
hellemmille tunteille, jota ihmiset sanovat rakkaudeksi.
Juna pysähtyi Belgradissa. Demeter Banjaluki otti lippaan käteensä ja
astui ulos.
Asemalla seisoi Aza komeassa punaisessa puvussaan. Hän tervehti
herraansa kunnioittaen ja otti heti lippaan häneltä. Jokaisen, joka
näki heidät, täytyi uskoa, että tässä oli joku hieno herra tullut
matkalta ja häntä oli palvelija vastaanottamassa.
Vaihtamatta sanaakaan Azan kanssa ja ylpeällä, itsetietoisella
ryhdillä kulki mustain vuorten ryöväri ulos asemahuoneesta ja hävisi
palvelijoineen ihmisjoukkoon kaduilla ja kujilla, jotka olivat
asemahuoneen ympärillä.
- Oletko vienyt hevoset juutalaisen Mandelblütin luo kuten käskin?
kysyi hän Azalta.
- Kyllä, kapteeni, vastasi Aza.
- Hyvä, tuo ne sitte tänne, minä odotan sinua tällä paikalla. Me emme
vietä yötä Belgradissa, vaan palaamme heti maanalaiseen asuntoomme.
Neljännestunnin kuluttua, jolla aikaa Banjaluki seisoi odottaen samalla
paikalla lipas kädessään, ilman että yövartijoita taikka santarmeja oli
ohi kulkenut, tuli Aza ratsastaen hevosilla.
Nopeasti hyppäsi Banjaluki juoksijansa satulaan ja sitoi lippaan niin
tiukasti kiinni, ettei hän millään tavoin olisi voinut pudottaa sitä.
Sitte lähtivät ryövärien hevoset liikkeeseen.
Nopeassa ravissa ratsastettiin Bolgasin leiriä kohti, ryövärien
vuorenrotkoon.
Oli ehtinyt tulla kirkas päivä, kun Banjaluki saapui varmaan piiloonsa.
Vanha ryöväri, jolle hän oli antanut määräyksen olla hänen sijaisensa,
ilmoitti, että kaikki oli kunnossa.
- Ja se nuori tyttö? kysyi Banjaluki innokkaasti.
- On jo noussut ylös, vastasi ukko. — Hän on jo kysynyt sinua, herra,
ja kuultuaan, ettet sinä ollut kotona, pyysi hän saada lähteä luolasta,
minkä minä tietysti kielsin.
- Kuules ukko, huudahti nyt Banjaluki — kokoa kaikki toverimme luolaan,
sillä minulla on jotain ilmoitettavaa teille, te saatte nähdä jotakin,
jota ette ole koskaan ennen nähnyt.
Nämä sanat lausuttuaan, astui hän alas vuoren portaita ja seisoi pian
suuressa vuorisalissa.
Samassa kun hän astui saliin, avautui erään sivuhuoneen ovi ja Genia
von Sandorf astui ulos.
Vaikka nuori tyttö oli maannut hyvin koko yön, näytti hän kuitenkin
kalpealta. Pidätetty tuska näkyi hänen kasvoillaan ja ilmeni
katseessaan.
- Oi, mikä onni, että saan vielä nähdä sinut kapteeni, huudahti hän,
huomattuaan Banjalukin. — Minä jo pelkäsin, että tulisit olemaan kauvan
poissa ja että väkesi, joka ei tiennyt sinun aikeestasi minun suhteeni,
pitäisi minua täällä ja kohtelisi kuten vankia.
- Sinä et suinkaan ole vanki, vastasi hänelle mustain vuorten herra,
ihastuksella katsellen hänen kasvojensa puhtaita piirteitä ja koko
hänen vartaloansa — sinä olet vapaa ja voit mennä, minne haluat.
- Minä tiedän, Genia von Sandorf, ettet sinä petä minua, sinä et
ole niin kiittämätön, että ilmoittaisit hänen vainoojillensa ja
vihamiehillensä sen miehen, joka on tänä yönä osoittanut sinulle
vierasvaraisuutta.
- Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, huudahti Genia, ei se koskaan
johdu mieleenikään. Sinä armahdit minua, kun avuttomana jouduin
sinun miestesi käsiin ja sinä olet käyttäytynyt minua kohtaan kuten
gentlemanni, Demeter Banjaluki, enkä koskaan petä sinun luottamustasi.
Mutta päästä minut nyt lapsen kanssa vapauteen. Minä palaan kotiin
vanhempieni luo, jotka levottomina ikävöiden minua odottavat Wienissä,
isäni luo, joka rakastaa minua, tytärtänsä, enemmän kuin mitään muuta
ja on varmaan hyvin levoton minun tähteni.
Minä otan pikku Milanan mukaani, sillä minä tiedän, että vanhempani
eivät aja pois lasta, vaan pitävät hänet rakkaana ja antavat minun
kasvattaa hänet, kuin olisi hän oma lapseni.
- Sinä olet jalo tyttö, Genia von Sandorf, huudahti Demeter Banjaluki
— ja minä sanoisin, että sinulle täytyy käydä oikein, oikein hyvin
elämässä, jos minä uskoisin löytyvän oikeuden mukaista palkintoa siitä
hyvästä mitä me teemme.
Mutta ennenkuin eroat minusta, niin syö aamiainen seurassani, sillä tie
Belgradiin on pitkä ja joskin se on turvallinen päivällä, niin tekee
se kuitenkin sinulle hyvää, että syöt vahvan aterian, ennenkuin lähdet
vaeltamaan.
Samassa alkoivat toisetkin miehet saapua luolaan ja Demeter Banjaluki
käski heidän kattaa pöytään hyvä aamiainen niin pian kuin mahdollista.
Siitä syystä istuutuivat he suuren pöydän ympärille, pikari kulki
miehestä mieheen, oivallisen teen tuoksu täytti maanalaisen huoneen ja
pöydässä oli mitä hienoimmat ja voimakkaimmat ruokalajit.
Genia oli tuonut kamarista pikku Milanan. Lapsi oli iloinen eikä
peljännyt ollenkaan näitä vieraita miehiä, söi rohkeasti ja Geniakin
söi ja joi, sillä hän tiesi, että täällä annettiin mielellään ja
hyvästä sydämestä.
- Viekää pois ruuat! käski nyt kapteeni. — Pyyhkikää pöytä hyvin ja
pankaa siihen pehmeä, paksu liina.
Kun käsky oli täytetty, asetti hän keskelle pöytää lippaan, joka tähän
asti oli ollut hänen jalkojensa juuressa.
- Tuhat tulimmaista, kapteeni, huudahti eräs miehistä — sinä näytät
saaneen hyvän saaliin — mitä siinä lippaassa on? Kultaa, seteleitä,
hopeatavaroita vai koristeita?
Sinä teet meidät todellakin uteliaiksi, kapteeni, sillä niin
salaperäisellä tavalla et ole koskaan ennen näyttänyt meille saalistasi.
- Kultaa, seteleitä, hopeatavaroita vai koristeita! sanoi Banjaluki
halveksien. — Tänä yönä en ole vaivannut itseäni sellaisilla
pikkutavaroilla. Mutta, te saatte pian nähdä, mitä tämä lipas
sisältää, kun vaan saan lukon auki. Kruunu se on, runsaasti koristettu
hohtokivillä, safiireilla, ametisteilla, rubiineilla ja apaaleilla,
kallisarvoisilla helmillä ja sisältää niin paljon kultaa, että ihminen
tuskin voi kantaa sitä.
Tämä kruunu on miljoonien arvoinen ja jos tahdotte tietää, kuka sitä on
kantanut, niin sanon teille, että vaan muutamia päiviä sitte koristi
tämä kruunu Aleksanterin päätä, kun hän Draga Maschinin rinnalla seisoi
alttarin edessä kirkossa.
- Serbian kuningaskruunu! huudahtivat ryövärit ja katsoivat Banjalukiin
osaksi epäillen osaksi pelon ja ihmettelyn sekaisilla katseilla.
Tosin olivat he tottuneet siihen, ettei mikään ollut heidän
kapteenilleen mahdotonta, hän oli heille jo näyttänyt sellaisia
esimerkkejä taitavuudestaan, että he olivat värisseet ja hämmästyneet,
hän oli jo tehnyt tekoja, joita toiset eivät edes voineet ajatella
mahdollisiksi ja ne olivat kumminkin onnistuneet hänelle.
Hän oli päässyt vaaroista, joissa toiset olisivat päänsä menettäneet.
Mutta sen mitä hän tänään väitti tehneensä, pitivät he kuitenkin
mahdottomana.
Hän oli ryöstänyt Serbian kuningaskruunun?! Eikö tätä sitte säilytetä
vahvain lukkojen ja telkien takana, eikö sitä sotamiehet vartioinneet.
Kuinka voi ihminen tunkeutua siihen huoneeseen, jossa kruunua
säilytettiin ja murtaa ne ovet, joiden takana se oli?
Demeterin katse kulki miehestä mieheen, hän nautti, nähdessään sen
hämmästyksen, joka kuvastui kaikkien kasvoilta.
- Ei tämä asia ole sentään kaikista pahimpia, kuten ehkä ensi näkemältä
näyttää, sanoi hän sitte nauraen. Ja minä vannon, ettei veripisaraakaan
ole tämän tähden vuodatettu, ettei yksikään ihminen ole saanut
naarmuakaan.
Hiukan viekkautta vaan tarvittiin. Minähän olen aina sanonut teille,
että viekkaus on paljon parempi ja vaikuttavampi ase kuin väkivalta
ja nyt tahdon minä avata tämän lippaan teille, se käsi, joka on
joukossamme puhtain, nostakoon kruunun, jotta kaikki saamme ihailla
sitä.
Genia von Sandorf, tahdotteko olla niin hyvä ja nostaa ylös tämän
kruunun? Pistäkää kätenne lippaaseen ja antakaa vanhan serbialaiskansan
kruunun säteillä ja loistaa silmäimme edessä.
Demeter oli tätä sanoessaan ottanut taskustaan avaimen, jonka Nicodem
Lunjevica niin hyväntahtoisesti oli hänelle antanut.
Hän koetti avainta lukkoon, se kääntyi helposti ja puoli minuuttia
myöhemmin nostettiin lippaan kansi.
- Tulkaa nyt tänne, kaunis Genia, huudahti Demeter riemuiten. — Teidän
kätenne ovat kyllin arvokkaat kruunuun koskemaan, samoinkuin teidän
päänne olisi arvokas sitä kantamaan.
- Minä tahdon tehdä teille mieliksi, Demeter Banjaluki, vastasi Genia,
— vaikka minun täytyy tunnustaa, että minä vilpittömästi surkuttelen,
että Serbian kuningaskruunu on joutunut teidän käsiinne.
— Oh kuka tietää, jos tämä kruunu on paremmassa tallessa minun
käsissäni. Kun kerran on kruunu, niin täytyy pitää huolta, ettei sitä
varasteta pois yhtenä kauniina yönä.
— Sen, jolla on kruunu, täytyy myös katsoa, ettei pääkin mene mukana.
Raaka nauru seurasi näitä sanoja. Ryövärit tunkeutuivat lähemmä pöytää,
jokainen tahtoi olla ensimäisenä näkemässä loistavaa kuningaskruunua
ja hohtokivien, rubiinien ja muiden lukemattomien jalokivien loistoa,
tahtoi olla ensimäisenä ihailemassa sitä aarretta, jonka tämä lipas
sisälsi.
Genia von Sandorf sulki silmänsä, sillä hän tunsi, että kyyneleet eivät
olleet kaukana.
Niin pitkälle oli siis Serbiassa menty, ettei kruunukaan ollut enää
turvattu kuninkaan palatsissa ja niin voimaton oli tämä kuningas, ettei
hän voinut edes suojella tätä valtansa loistavaa merkkiä.
Mutta hän ei tahtonut suuttua Demeteriin, hän ei tahtonut olla
kiittämätön.
Hän ojensi kätensä kruunua ottamaan.
Mutta ennenkuin hän sen teki, tuli hän heittäneeksi silmäyksen
lippaaseen ja samassa päästi hän kauhun huudon, tuijotti hetkisen
eteensä kuin mielipuoli ja vaipui sitten pyörtyneenä luolan pohjalle.
Demeter riensi esiin ja otti esineen lippaasta.
Verinen ihmisen pää, kuolon runtelema, katsoi häntä vastaan; siinä oli
kaksi lasimaista, sammunutta silmää.
Se oli Genian murhatun isän raadeltu pää.