Missä on Serbian kuningaskruunu?
Komealla silkkisohvalla ylellisellä komeudella sisustetussa huoneessa
Belgradissa makasi nuori tyttö. Näki heti, että hän ei ollut syntynyt
Serbian auringon alla, sillä jokainen liike, joissa oli tavaton sulous,
todisti hänen olevan pariisittaren.
Se oli Ninette, Nicodem Lunjevican rakastajatar.
Hän oli oppinut tuntemaan hänet Monte Carlossa ja heti alussa oli hän
ilmoittanut olevansa pariisilainen ilotyttö, joka enimmän tarjoavalle
antoi kauneutensa, rakkautensa ja sulonsa.
Ninette antoi juuri todistuksen siitä, että ilotytölläkin voi olla
sydän. Nicodemille se ei kuitenkaan sykkinyt, vaan eräälle toiselle.
Tuon toisen kanssa oli Ninette tullut Monte Carloon. Hänen seurassaan
oli hän, ennenkuin teki Nicodemin tuttavuutta, viettänyt neljä suloista
viikkoa pelipankin läheisyydessä, kunnes vihdoin tuli käänne.
Nicodem oli nähnyt Ninetten käsikädessä pitkän englantilaisen kanssa,
jolla oli vaalea parta ja englantilaisen harmaan siniset silmät.
Tämä mies oli pelannut kuin mielipuoli, hän näytti saaneen päähänsä,
että hänen piti tyhjentää pankki. Mutta onni kääntyi hänestä ja
eräänä päivänä seisoi hän siinä, eikä ollut hänellä muuta kuin kaksi
tyhjää kättä — samana yönä tuli Ninette hyrkäten siihen huoneeseen,
hotellissa, jossa Nicodem Lunjevica asui sekä huusi hänelle, vääntäen
epätoivoissaan käsiään: Armahtakaa! Auttakaa minua, että löytäisin
mieheni, joka äsken pakeni täältä ja sanoi heittäytyvänsä järveen!
Nicodem Lunjevica ei tietysti antanut mennä oivallisen tilaisuuden
voittaakseen tuon kauniin naisen suosion, ja hänen seurassaan haki hän
tunnollisesti Monte Carlon rannan ja puiston, mutta englantilaisesta
ei näkynyt muita jälkiä kuin takki, joka oli viskattu eräälle kivelle
rannalla, ja silloin oli tietysti selvä, että Albionin poika oli
todellakin hakenut kuolemansa aalloissa.
Nyt oli Ninette puoliksi leski. Hän oli surupuvussa ja itki
rakastajaansa. Mutta lopuksi hän antoi Nicodemin lohduttaa itseänsä,
ja kun tämä tarjoutui ottamaan hänet mukaansa Belgradiin ja siellä
sisustamaan komean kerroksen sekä vannoi, että vastakin pitäisi hänestä
huolta, ei Ninette odottanut muita pyyntöjä, vaan muitta mutkitta
riisui kokonaan surupuvun, verhoutui vaaleampiin väreihin ja tuli
Nicodemin rakastajattareksi.
Siitä lähtien oleskeli hän Belgradissa. Hänellä ei todellakaan ollut
syytä valittaa Nicodemista. Tämä oli häneen korviaan myöten rakastunut
ja antoi hänelle kaikkea, mitä ikinä vaan halusi.
Mutta ei voisi kuvailla mielessään, mitä kaikkea hänen näöltään
viattomat silmänsä halusivat. Milloin hän halusi oman talon, milloin
komeita huonekaluja, milloin omat hevoset ajoneuvoineen, milloin uuden
koristeen — sanalla sanoen, nämä silmät eivät koskaan lakanneet uutta
toivomasta, ja hyvä Nicodem sattui saamaan velkoja siitä huolimatta,
että oli kuningattaren veli, ja hänen sisarensa astui juuri kreivin
aikaan Serbian valtaistuimelle.
Mutta tänä iltana oli hän riemuiten ilmoittanut Ninettelle, että hän
pian vapautuisi kaikista veloistansa ja sitä paitsi hän vielä saisi
sievoisen summan käytettäväkseen. Nicodem oli kertonut, että hänen oli
onnistunut saada sisarensa jättämään hänelle Serbian kuningaskruunun ja
oli ilmottanut Ninettelle, että hänellä oli aikomus vaihtaa Wienissä
kruunun oikeat hohtokivet vääriin.
Nicodem oli luvannut hänelle käydä vielä kerran yöllä hänen luonansa,
ennenkuin lähtisi Wienin matkalle, ja Ninette istui juuri häntä
odottamassa. Ninette tahtoi oikein syvältä osottaa Nicodemille
mieltymystään, ettei tämä vaan unhottaisi häntä Wienin kauniiden
tyttöjen luona ollessansa.
Odottaessansa, poltti hän paperossia ja luki ranskalaista romaania.
Oi Parisi — sinä kaunis, unohtumaton kaupunki, joka johtuu joka rivillä
mieleen, kuinka tuskallisesti hän nyt kaipasi sen iloja!
Kun Nicodem Lunjevica saisi rahoja, silloin pitäisi hänen ottaa hänet
mukaansa Parisiin ja Ninette uneksi jo pientä komeata ravintolaa
jonkun puistokadun varrella, ja sitä, kuinka hänelle juhlittaisiin,
kun näyttäytyisi Serbian kuningattaren veljen seurassa. Tuskinpa
luulisi olevan totta, että pikku Ninette olisi kiivennyt noin
korkealle, hänethän tunnettiin Parisissa niiltä ajoilta, kun hän
oli kuorilaulajattarena eräässä pienessä teaatterista, jossa
hänellä ei juuri ollut erikoisempaa menestystä — ah, hänen entiset
teaatteritoverinsa melkeinpä menehtyivät kateudesta, kun saisivat nähdä
Nicodemin sirossa upseerinunivormussaan ja hänen rinnallaan Ninetten,
koristettuna rakastajansa ostamilla koristeilla, sittenkuin ensin oli
puhdistanut serbialaisen kuningaskruunun.
— Mutta tuossahan mies jo tuleekin, huudahti vilkas ranskatar äkkiä,
heittäessään kirjan syrjään ja hypähtäen sohvalta.
Sillä sen ikkunan alapuolella, jonka edustalla sijaitsi taloon kuuluva
puutarha, kuului käsien läiskytystä, joka tavallisesti merkitsi sitä,
että Nicodem oli saapunut.
Ninette kiiruhti ikkunan ääreen, kumartui siitä ulos ja kysyi:
— Sinäkö siellä, Nicodem? Miksi et tule tänne ylös? Onko sinulla niin
kiirettä, rakkaani?
— Hitto vieköön rakkaan Nicodemisi! vastasi hänelle alhaaltapäin kirkas
ääni. — Täällä on mies, jolla on sinun rakkauteesi suuremmat oikeudet.
Tämän äänen kuullessansa säpsähti Ninette, ei suinkaan pelästyneenä ja
hämmästyneenä, vaan sen sijaan iloissaan.
— Harry — Harry, oletko sinä todellakin siellä? huusi hän ollenkaan
yrittämättä hillitä ääntänsä. — Kaikkivaltias Jumala, sinä et siis
olekaan kuollut, et heittäytynytkään mereen? Oi, Harry Raven on tuolla
alhaalla, minun Harryni!
— Kiiruhda ja päästä minut sisään, minulla on syytä välttää kaikkea
yhteensattumista poliisin kanssa! sanoi ääni kiireesti. — Tahdon ensin
tulla varmuuteen siitä, uskaltaisinko tulla asuntoosi, kenenkään
näkemättä.
— Palvelijat jo nukkuvat, antoi Ninette vastaukseksi. — Minä viskaan
alas avaimen sinulle, odota Harry — vain minutti — oi, sinä ainoa mies,
jota koskaan olen rakastanut, — kas tässä, ota kiinni avain — kas, kun
otti sen oikein ilmasta, ha, ha, ha! — tuolla on ovi. Kiiruhda heti
luokseni, mieleni oikein ikävästä palaa.
Mies hävisi nyt taloon ja parin minuutin kuluttua avautui hitaasti ja
varovaisesti se ovi, joka johti Ninetten huoneeseen, ja pienikokoinen
jäntevä mies hiipi hiljakseen huoneeseen.
Ninetten rakastaja ei tosin näyttänyt luottamusta herättävältä, hän oli
melkeinpä köyhästi puettu ja näytti menneeltä mieheltä, jonka viime
aikoina oli ollut taisteleminen puutteita ja huolia vastaan.
Sen lisäksi kantoi hän kädessänsä hyvin kulunutta matkalaukkua. Mutta
Ninette juoksi häntä vastaan, heitti käsivartensa hänen ympärinsä ja
suuteli häntä sydämellisesti.
— Voi, sinä rakas veitikka! huusi hän. — Kuinka saattoi sinulla olla
sydäntä panna minut sellaiseen tuskaan! - Totisesti en sinua oikein ole
surrut. Arvelen, että vielä olet näkevä jäljet niistä kyynelistä, joita
sinun tähtesi olen itkenyt. Mutta — mitäpä minulle lopulta muuta jäi
jälelle, kuin antaa Nicodem Lunjevican lohduttaa itseäni, sillä — elä
pane pahaksesi, Harry — jätit minut kerrassaan pulaan, et maksanut edes
ravintolan laskua.
— Ha, ha, tiesinhän minä, että joku toinen maksaisi minun puolestani,
sanoi englantilainen nauraen, asettaessaan matkalaukkunsa tuolille.
— Pikku Ninette kyllä ymmärtää selviytyä, sanoin itsekseni. Mutta
näetkös, minun täytyi kadota, täytyi saada se luulo, että olin kuollut,
sillä tiedätkös, minä olin Monte Carlossa kovasti nylkenyt kaikki,
joihin pelipankissa tutustuin, kaikilta olin rahaa lainannut, ja kun
minulla ei ollut halua myöhemmin maksaa velkojani, syöksyin aivan
yksinkertaisesti mereen, s.o. asetin takkini kivelle ja luikin tieheni.
— Ja mistä nyt tulet?
— Suoraa päätä kauniista Parisistamme, vastasi Harry Raven. — Siellä
juuri sain kuulla, että olit Belgradissa. Tuhat tulimaista, kuinka
onni sinua on potkinut, sinähän olet pyydystänyt kuningattaren veljen!
— Kuuleppas, kanaseni, siitä lähtee meille sievoset summat. Tietysti
edeskinpäin pysyttelet hyvissä väleissä.
— Kaikki mitä vaan haluat — kaikki olen tekevä hyväksesi, Harry! Mutta
Jumalan tähden, meidän täytyy olla varovaisia, sillä Nicodem voi tulla
tänne millä hetkellä hyvänsä.
— Kirottu! Ja minä kun kuvittelin mielessäni, että voisimme olla
häiritsemättä ainakin tunnin. Sill minulla on jotakin, josta minun
on sinulle puhuttava: tässä matkalaukussa on jotakin, josta kaikessa
tapauksessa meidän on hetimiten päästävä. En ole uskaltanut viskata
pois matkalaukkuani, peljäten, että saatettaisiin minua silmällä pitää.
Mutta eiköhän sinulla täällä ole jotakin paikkaa, minne toistaiseksi
voisi kätkeä matkalaukun sisällyksen.
— Onko sinulla siellä sitte jotakin niin hirveätä? kysyi Ninette,
katsoen hämmästyneenä vanhaan matkalaukkuun. — Eikös siellä ole
vaatteesi? — Voi, mies parka, — näyttää siltä kuin sinulla ei olisi
muita vaatteita kuin ne, mitkä nyt ovat ylläsi!
— Siinä olet aivan oikeassa, enkä minä kumminkaan tule aivan tyhjin
käsin — katsoppas vaan, minulla on rahoja, kanaseni, pari tuhatta
itävaltalaista guldenia, ei mitään vääriä seteleitä, vaan aivan
oikeita! —
— Harry, mistä nuo rahat olet saanut? Oletko kenties käyttänyt jotakin
tilaisuutta hyväksesi? — Ah, minä tunnen sinun taitavuutesi, eihän
sinua ilman aikoja kutsutakkaan Lontoossa taskuvarkaitten kuninkaaksi.
— Tällä kertaa olen tehnyt jotakin enemmän kuin tavallinen taskuvaras,
vastasi Harry, samassa kuin hänen kevytmielisyydestä veltot
kasvonpiirteensä värisivät mielenliikutuksesta ja saivat ilmeen, joka
osotti jotakin kauheata, epämääräistä parrattomassa naamassa. — Kas
tässä, kohta käsität, miksi minun täytyy pian hävittää tämä matkalaukku!
Näin sanoen otti hän pienen avaimen taskustansa, vei Ninetten tuolille
ja avasi matkalaukun.
Samassa hetkessä kuin laukku avattiin, kirkasi Ninette ja hoiperteli
taaksepäin. Jok'ikinen veripisara pakeni hänen poskiltansa, ja hän
alkoi kiivaasti vapista.
— Ihmisen pää! huudahti Ninette sitte melkein vaan huulillansa, sillä
kurkku kiristyi kauhusta. — Taivaan Jumala, Harry — mitä olet tehnyt?
Sinä olet —
— Niin, minä en enää voinut kestää kurjaa elantoani! sai Raven
sanotuksi. — Se oli epätoivon teko. Mutta tilaisuus oli otollinen.
Minä matkustin tänne Parisista Wienin kautta, ja rautatien asemalla
tutustuin vanhaan herraan, joka sanoi hänkin Belgradiin matkustavansa.
Hän valitteli minulle, että vaikka oli rikas mies, hänen perheensä sai
kumminkin onnettomuutta kokea. Hänen ainoa lapsensa tuotti hänelle
paljon surua.
Silloin ajattelin itsekseni; tuolla miehellä on varmaankin mukana
pullea lompakko, jonka tulisi olla minun. Ja vaikka oli minulle
vaikeata, ostin kumminkin toisen luokan piletin Wienistä—Belgradiin ja
astuin samaan vaunuun kuin tuntematon.
No, sitte matkalla se tapahtui. Kuljimme juuri tiheän metsän läpi.
Silloin hyökkäsin hänen kimppuunsa, hän ei itseään juuri puolustanut,
kauhu lamautti hänet, ja minä sain kuristaa hänet, ilman että hän
päästi sanaakaan. Sitte otin hänen arvoesineensä ja peittääkseni kaikki
jäljet, sain sen päähänpiston, että leikkasin häneltä pään poikki ja
heitin ruumiin ulos vaunun akkunasta. Pään sitävastoin piilotin tähän
matkalaukkuun. Ymmärräthän Ninette, että tuo oli oivallinen keksintö,
sillä vaikkapa ruumis löydetäänkin, ei koskaan saada selville kuka mies
on ollut, eikä kukaan voi tulla siihen käsitykseen, että minä, joka
kumminkin nähtiin asemalla miehen seurassa, olisin hänet murhannut.
— Harry, se on oivallista! huudahti Ninette. — No niin, eihän
ole varsin helppoa päästä elämänsä läpi, kun ei lasna ole ollut
kultakätkyttä siinä maataksensa vain murhataksensa.
— Ha, ha, ompa sinulla hermoja, pikku Ninette! Rauhoitu, tämä on
ensimmäinen ja viimeinen murha, minkä olen tehnyt, mutta minun täytyy
kohota köyhyydestäni, sillä minä en voisi kauvempaa kestää kerjäläisenä
kuljeskelemista.
Sanoppas nyt, mitä päällä teemme? Kaivammeko sen tuonne puutarhaan...
Armelias Jumala, piiloudu, Harry... pian makuuhuoneeseen sängyn
alle!... Kuulen askeleita, Nicodem Lunjevica tulee.
Kaunis Ninette avasi nyt sivuoven, Harry Raven tempasi matkalaukkunsa
ja pakeni sen kanssa makuuhuoneeseen, jonka melkein kokonaan täytti
kahden hengen maattava sänky, yläpuolella silkkinen verho. Tämän sängyn
alle ryömi hän ja veti matkalaukun perässänsä.
Sen hän teki viime silmänräpäyksessä, sillä Nicodem Lunjevica jo astui
sisään. Kädessään hänellä oli ruskea, teräskiskoilla varustettu lipas,
jonka sisarensa oli hänelle puoli tuntia sitten jättänyt.
Nicodem oli puettu siviilipukuun, laaja matkavaippa peitti hänen
vartalonsa, ja päässä oli hänellä pieni matkalakki.
— Heti tänne suudelma, Ninette kulta, sanoi Nicodem; — minulla ei
ole pitkää aikaa menettää. Mutta minä en voinut lähteä sinun luotasi
ennenkuin saan vielä kerran sulkea sinut syliini, sinä herttainen
hurmaava pikku vaimoni. Elä nyt sure liian paljon kun olen poissa, —
kuuletko, ja ole minulle uskollinen? — Katso suoraan silmiini — oi, kun
katsot minua tuollaisilla silmillä, niin vapisen ajatellessani, että
minun täytyy olla poissa luotasi kolme, neljä päivää. Sillä, kun mies
katsoo noihin silmiin, niin —
— Ei kukaan mies katso näihin silmiin, huudahti Ninette puoleksi
suuttuneella, puoleksi leikillisellä äänellä. — Minä olen suljettuna
näihin huoneisiin, en astu jalkaanikaan kadulle, minä ajattelen vaan
rakasta Nicodemiani, minä leskiparka.
Hän hyväili häntä käsillään, silmillään, povellaan, koko hoikalla,
mutta täyteläisellä vartalollaan, eikä Nicodem väsynyt painamasta
huuliaan ranskattaren pienelle punaiselle suulle.
Sitte veti hän äkkiä lompakkonsa ja ojensi hänelle setelin.
- Valitettavasti en voi antaa sinulle enempää, sanoi hän — mutta kun
tulen takaisin, niin — siihen voit luottaa — saat uida kullassa. Sitte
saat kaikkea, mitä sydämesi halajaa.
- Minun sydämeni halajaa vaan sinua, vakuutti Ninette — mutta uskotko
todellakin Nicodem, että saat paljon rahaa Wienistä?
- Minä en usko sitä, minä tiedän sen! huudahti Nicodem pöyhkeästi.
Sitä sanoessaan piti hän kättään ruskealla nahkalippaalla, jonka hän
oli pannut samalle tuolille, jossa äsken oli ollut Ravenin huono
kapsäkki hirvittävine sisältöineen, ja lausui hiljaisella, mutta
terävällä ja helposti kuultavalla äänellä.
- Minkä arvoisen luulet oikeastaan tämän lippaan olevan? Ei, ei,
elä koetakaan arvata, et voisi kumminkaan arvata sinnepäinkään.
Serbian kuningaskruunu lukemattomine hohto- ja jalokivineen on tässä
lippaassa, sisareni on antanut sen minulle, jotta Wienissä saan vaihtaa
alkuperäiset kivet väärennettyihin. Niillä ansaitaan miljooneja, Draga
ja minä jaamme ne, ja minun pikku Ninetteni saa myöskin osansa siitä. —
Mikä sinulla on, Ninette? Sinähän vapiset, miksi hiivit niin pelokkaana
minua lähelle? — Kuinka on laitasi, miksi itket? —
Ranskatar kietoi pehmoiset käsivartensa Nicodemin kaulan ympäri
ja painoi nyyhkyttäen pikku päänsä hänen rintaansa vasten. Ei
tarvinne sanoa, että tämä nyyhkytys oli vaan erinomaisesti mietityn
tuuman tulos, sillä Ninette voi, milloin halutti, vuodattaa niin
paljon kyyneliä kuin tahtoi ja teeskennellä vaikka kuinka suurta
mielenliikutusta.
- Minä vapisen, niin, sinä olet oikeassa, minä vapisen, huudahti
hän. Matkustatko Belgradista Wieniin kruunun kanssa, joka on useiden
miljoonain arvoinen? — Oi, maailmassa on niin paljon ilkeitä ihmisiä,
sinulta ryöstetään kruunu, sinut tapetaan.
- Mitä ajattelet? huudahti Nicodem Lunjevica. — Ei kukaan aavista, että
tämä lipas sisältää Serbian kuningaskruunun ja sitte — ei ole niinkään
helppoa voittaa, Nicodem Lunjevicaa tahi vetää häntä nenästä.
— On kait sinulla ainakin joku ase mukanasi, minä tarkoitan joku ase,
jolla voit oikein puolustaa itseäsi?
Nicodem säpsähti: hän vei ehdottomasti kädet taskuunsa, mutta veti ne
tyhjinä takaisin.
- Tuhat tulimmaista, olet ihan oikeassa, Ninette pieni! — puhkesi hän
lausumaan. Olin kyllä varomaton, kun en edes varustanut revolveria
itselleni, ei minulla ole edes tikariakaan.
- Vähän se sinua hyödyttäisi! sanoi Ninette huolissaan. — Ei, minä
vaadin sinua, Nicodem, hanki nyt itsellesi revolveri, niin paljon
aikaa on sinulla kyllä, että ehdit hyvissä ajoin asemalle, ennenkuin
juna lähtee. — Oma rakkaani, — en voi elää ilman sinua, ja jos sinulle
sattuisi joku onnettomuus matkalla, niin olisi se minun loppuni.
- No niin, sanoi Nicodem päättävällä äänellä, anna minulle sitte
se pieni taskurevolveri, jonka äskettäin annoin sinulle; se on
elfenluinen, kallisarvoinen kapine, niin pieni, että sen voi pistää
melkein liivinsä taskuun, ja kuitenkin on se hyvin vaarallinen, sillä
se on ladattu viidellä patruunalla, mokomakin pahanen.
- Oi Jumalani, huudahti Ninette, kuinka ikävää: enkö ole sitte kertonut
sinulle, että minun täytyi lähettää revolveri takaisin asetehtaaseen,
joka lähetti sen sinulle. Ajatteles, kun koeammunnassa puutarhassa meni
lukko rikki.
- Niin, onpa se todellakin hyvin ikävää, sillä jos sinulla olisi
ollut revolveri täällä, niin olisit säästänyt minulta vaivan hankkia,
toinen. Niin, sitte ei minulla ole muuta tehtävää, kuin juosta alas
palvelijain kerrokseen ja asestaa itseni palvelijain revolvereilla no,
neljännestunti on minulla vielä aikaa, lisäsi hän, heittäen silmäyksen
kelloonsa — siinä ajassa olen jo takaisin, pikku Ninette, lisäsi hän
vakavalla äänellä, joka oli muutoin hyvin harvinaista hänessä, — minä
jätän lippaan tänne, vartioi sitä hyvin, rakas pikku tyttöni, elä
päästä sitä näkyvistäsi, sillä sinä tiedät, mistä on kysymys ja mitä se
sisältää.
- Minun luonani on Serbian kruunu hyvässä tallessa, sanoi ranskatar
— mene sinä vaan ja tule takaisin niin pian kuin mahdollista
revolverinesi! Oi, olisin toivonut, että sisaresi olisi uskonut tämän
vaikean tehtävän jollekin toiselle ja että sinä Nicodem olisit saanut
olla luonani nyt — juuri nyt — minä suren itseni kuoliaaksi ikävästä.
Nicodem painoi hänet kiireesti rintaansa vasten, sitte riensi hän
ulos revolvoria hakemaan. Jo minuutin kuluttua kuului ääni hänen
askeleistaan häviävän puutarhaan, ja Ninette, joka oli hiipinyt
ikkunaan ja piiloutuneena uutimen taa, katsoi hänen jälkeensä, tuli
pian vakuutetuksi, että hän oli todellakin tullut kadulle ja kulki sitä
pitkin.
Seuraavassa silmänräpäyksessä astui Ninette kiireesti pois ikkunasta.
- Harry — Harry, pian tänne matkalaukkuinesi.
Nuolennopeudella kimposi englantilainen pois sängyn alta.
- Sinä olet viekas nainen. Ninette! sanoi hän. Me kaksi sovimme yhteen
kuin kaksi omenaa, jotka ovat kasvaneet samalla oksalla. Katso minua,
Ninette, sama ajatus, joka minun aivoni täyttää, on juuri kulkenut
läpi, sinun kauniin pääsi. Kruunu...
— On kuuluva meille, sanoi Ninette hampaittensa takaa — sinulle ja
minulle ja sitte Harry, tulemme me onnellisiksi! Tämän kruunun saat
sinä Parisissa, Lontoossa, New-Yorkissa tai jossain muussa maailman
kaupungissa muuttaa rahaksi, kun ensin olet ottanut pois kivet ja
sulattanut kullan — me tulemme miljoonien omistajiksi, Harry, ja —
hyvästi Nicodem Lunjevica, potku hänelle tällä pienellä jalalla, mutta
sinä saat jalan, säären, ruumiin — kaikki kaikki, koko Ninetten.
Ranskatar vapisi tämän kovan intohimon purkauksessa, ja rajusti
heittäytyi hän vaalean, tanakan miehen rintaa vasten. Tämä tarttui
hänen vyötäisiinsä molemmin käsin, nosti Ninetten korkealle lattiasta,
niin että hän puolen minuutin ajan liiteli vapaana ilmassa, pyörähti
sitte kantapäällään hänen kanssansa, laski hänet alas syliinsä ja
suuteli häntä kantaen häntä käsivarsillaan kuin lasta ja painoi hänet
rintaansa vasten.
- Päästä minut — päästä minut, Harry, sinähän tukehdutat minut
suuteloillasi eikä meillä nyt ole aikaa helliin hyväilyihin, sitte,
sitte kun Serbian kruunu on tehnyt meidät onnellisiksi. Nyt täytyy
meidän tarttua työhön, muutamien minuuttien kuluttua on tuo turhamainen
lavertelija taas täällä.
Kuumeentapaisella kiireellä avasivat he ruskean nahkalippaan, jossa
kruunu oli.
- Voitko avata sen, kysyi Ninette rajusti sykkivin sydämin.
- Pikku hupakko, löytyykö lukkoa, jota ei Harry Raven olisi avannut,
silloin kun on tahtonut? Ha, ha, englantilainen rikospoliisi tietää
parhaiten, että Raven valmistaa hienoimmat tiirikat, joita löytyy, ja
tässä on minulla kokonainen kokoelma sellaisia. — Ei se, — eikä se —
tuhat tulimmaista, sepä on konstikas lukko, mutta sen täytyy ahtaa
perään — ahah, tuossa on avain, jolla on n.s. turkkilaisparta — se
sopii, se ottaa kiinni, se avaa lukon — ah, sulje silmäsi, Ninette,
sulje silmäsi, sanon sinulle, sillä sinä tulisit sokeaksi, jos näkisit
kaiken tämän ihanuuden! Niin, siinä oli pahantekijäin silmäin edessä
ikivanha Serbian kruunu, ikivanha, pyhä otsakoriste, joka antoi
kuninkaallisen loiston jo Stefan Duschanin päälle, hänen, joka oli
suurin kaikista Serbian hallitsijoista. [Stefan Duschan hallitsi
1336-1355. Vuonna 1346 otti hän keisarin arvonimen ja kruunautti
itsensä.]
Julkeasti, ahnaasti tarttui Harry Raven kruunuun, nosti sen ylös
punaiselta samettityynyltä ja pani sen nauraen päähänsä.
Taskuvarkaiden kuninkaallakin täytyy olla kruunu sanoi hän. — Ha, ha,
varkaita olemme me — kaikki, enkä minä taida olla pahin kruunatuista
varkaista.
- Minä pyydän, sanoi äkkiä Ninette, joka ihmetellen oli katsonut
häneen, äänessä jonkunmoinen levottomuus — lopettakaamme tämä — minä
kätken kruunun — sänkyyni.
- Sänkyysi? Ei, armaani. Mutta täällä minun matkalaukussani on se
hyvässä tallessa, ja sen hirmuinen sisältö, joka minutkin panee
vapisemaan ja josta mielelläni tahtoisin luopua — haa, mikä oiva ajatus
— Nicodem Lunjevica, se tomppeli, saa kantaa verisen ihmisenpään
Wieniin, katsokoon hän siellä, kuinka pääsee siitä erilleen.
Noin sekunnin kuluessa oli Harry Raven avannut kuluneen matkalaukkunsa,
hän tarttui tuon poikkileikatun pään paksuun harmaaseen tukkaan ja veti
sen ylös, niin että se silmänräpäyksen ajan viivähti kruunu lippaan
kohdalla.
Musta veripisara pusertui eräästä suonesta ja tipahti punaiselle
samettityynylle.
- Pane lipas kiinni, Harry, ähkyi Ninette, joka oli peittänyt kasvonsa
käsillään. — Oi, nuo silmät — sinun onnettoman uhrisi silmät, kuinka
lasimaiset ja kuinka nuhdellen ne tuijottavat minua! Ja hänen huulensa
— eikö näytä siltä; kuin syvä suru puhuisi näiltä sinertävän vaaleilta
huulilta! Pane se lippaaseen ja sulje se taas, joll'et tahdo, että minä
menen tainnoksiin.
Nuolennopeudella laski Harry ihmispään samettityynylle, löi kannen
kiinni ja ymmärsi nyt taidokkaalla avaimellaan panna lippaan niin hyvin
lukkoon, ettei terävinkään silmä huomannut, että se minuutti sitte oli
ollut auki.
Mutta kruunun kätki hän kuluneeseen matkalaukkuunsa. Ja tuskin oli se
tehty, ennenkuin Nicodem Lunjevican askeleet kuuluivat puutarhassa.
Harry Raven palasi matkalaukkuineen piiloon sängyn alle.
Kuningattaren veli astui sisään kovalla kiireellä ja sanoi ottaen
revolverin takkinsa taskusta.
- Nyt, oma Ninetteni, voit olla aivan tyyni, sillä nyt ei voi kukaan
tehdä pahaa sinun Nicodemillesi. Tällä revolverilla voin varjella
itseäni kuutta miestä vastaan, jos vaaditaan. Ja nyt, yksi suudelma
vielä, ja sitte — hyvästi, me tapaamme kolmen päivän perästä.
Hän otti lippaan käteensä takkinsa alle ja riensi ovelle. Mutta hän jäi
seisomaan kynnykselle ja huudahti:
- Hyvänen aika, olinpa melkein unohtaa jotakin, joka on aina
välttämätöntä matkalla. Rakkaani, en löytänyt tohveleita kotoani; mutta
yhdet ovat täällä sinun sänkysi alla; minä menen ottamaan ne sieltä,
jotta saisin jotain mukavuutta vaunussa.
Ja asettaen lippaan tuolille riensi Nicodem ovelle, joka vei
sänkykamariin.
Ninette oli pyörtymäisillään; vaikkakin hän oli rohkea ja kylmäverinen,
niin ajatus, että Lunjevica kumartuisi alas ottamaan tohveleita sängyn
alta, teki hänet melkein mielettömäksi. Hän värisi sen rakkaan miehen
puolesta, joka oli sängyn alla, ja vapisi ajatellessaan, että pitäisi
menettää ne sädehtivät jalokivet, jotka koristivat kuningaskruunua.
Nicodem oli jo sänkykamarissa ja oli laskeutunut polvilleen katsoakseen
sängyn alle, missä tohvelit olivat, mutta silloin repäisi Ninette hänet
ylös ja painoi tuskasta sykkivää sydäntänsä vastaan.
- Ei, lupaa minulle Nicodem, lupaa minulle, sanoi hän raukeasti,
ettet pane maata tänä yönä! Oi, niin pian kuin olet nukkunut, voidaan
tulla ryöstämään kruunu sinulta ja tappaa sinut, sitä minun sydämeni
aavistaa. Ja siksi — minä tahdon nyt kerran olla oikein julma sinulle —
siksi et saa ottaa tohveleita mukaasi, Nicodem. Rakas, rakas Nicodem,
tottele nyt tämä ainoa kerta pikku Ninetteäsi, joka niin sydämellisesti
sinua rakastaa ja tahtoo varjella sinua kaikesta pahasta!
Nicodem Lunjevica oli ihastuksissaan ranskattaren hellästä rakkaudesta.
- Oikeastaan vaadit sinä minulta hyvin paljon, sanoi hän. Mutta
ehkä olet oikeassa, ehkä se on parempi, etten anna johtaa itseäni
kiusaukseen, enkä sulje ollenkaan silmiäni tänä yönä. — Hyvästi siis
viimeisen kerran, oma Ninetteni, ja ole uskollinen!
- Uskollinen kuolemaan asti! huudahti Ninette painolla kuten hyvä
näyttelijä ainakin. — Tervetuloa takasin ja Jumala suojelkoon sinua,
rakas Nicodem!
Tuskin oli ovi sulkeutunut nuoren upseerin jälkeen, ennenkuin hän
vaipui sängylleen istumaan ja huusi painaen kädet rintaansa vasten:
- Harry — Harry, tule tänne syleiltäväkseni! Oi se olisi ollut
hirmuista, jos hän olisi keksinyt sinut!
- Se oli onni meille, että hän luopui tohveleistaan, sanoi vaivalla
englantilainen, joka oli pakkautunut pois epämukavasta asemastaan
ja jonka oikea käsi piti tiukasti kiinni tikarin kahvasta. Näetkös,
Ninette, tämä oli minulla jo valmiina häntä vastaanottamaan ja jos
hän olisi pistänyt päänsä sängyn alle, olisin minä samalla hetkellä
leikannut hänen kaulavaltimonsa tällä veitsellä. Sillä ihmisellä on
enemmän onnea kuin ymmärrystä.
Mutta nyt emme enää ajattele Nicodem Lunjevicaa! jatkoi englantilainen
aivan toisella äänellä. — Nyt olemme me yksin ja meillä on kolme
kokonaista päivää saadaksemme oikein nauttia toistemme seurasta. Sitte
katoan minä Belgradista ja vaihdan meidän kruunumme puhtaaseen rahaan.
— Oh, kuinka saappaani puristavat; Ninette kulta, joudu pian ja anna
minulle sen kunnon Nicodemin tohvelit! Tuolla näkyy riippuvan hänen
silkkinen yötakkinsa. Nyt laitan vähän mukavaa itselleni, toivon, että
hänellä on hienoja sikarejakin jossain.
Sikareja, viiniä, ruokaa — mitä vaan tahdot! huudahti Ninette. Ja hän
palveli julmaa rakastajaansa sellaisella hellyydellä, että se olisi
ollut kunniaksi parhaalle vaimolle, kietoi hänen ympärilleen silkkisen
yönutun, laskeutui polvilleen hänen eteensä, pannakseen hänen jalkaansa
pehmeät tohvelit ja kantoi hänelle ruokaa ja juomaa. Ja toisiaan
hyväillessään nauroivat he sille tyhmeliinille, Nicodem Lunjevicalle,
joka kruunun asemasta vartioi matkallaan ihmispäätä.