Haudan partaalla.
Nopealla liikkeellä tempasi Draga avaimen ja kätki sen vapisevaan
käteensä. Varovasti hän sitte katsoi ympärilleen; nähdäkseen, olisiko
joku voinut häntä huomata.
Aänetönnä hiipi Draga ulos kuninkaan makuuhuoneesta ja meni käytävää
pitkin.
Rikoksentekijän tavoin hän katsoi ympärilleen. Mutta kaikki oli
hiljaista, konakissa jo kaikki nukkuivat, joten hän rauhassa ja
varmasti saattoi kulkea rikoksellista tietään.
Kohta oli hän käytävän päässä tavannut oven. Ja nyt hän taas meni
muutamien huoneiden läpi, kunnes seisoi huoneessa, joka oli merkillinen
siitä, että sen eräällä sivulla oli rautainen ovi.
Tämän oven takana, sen Draga tiesi, löytyi Serbian kruunu y.m.
kalleuksia, jotka kuuluivat kuningasperheeseen ja ainoastaan
erityisissä juhlatiloissa, tulivat käytäntöön.
Rautaristikolla varustetun ikkunan lävitse, joka oli kadulle päin,
tulvasi sisään kuuvalo. Siinä oli tarpeeksi valoa, niin että Draga ei
enempää tarvinnut rikoksellista tointansa varten.
Hän pisti avaimen rautaoven lukkoon. Mutta hänen kätensä vapisi niin
kovin, että hänen ensin täytyi levähtää hetkinen, ennenkuin saattoi
avaimen oikein asettaa. — Kun tämä oli onnistunut, väänsi hän kiireesti
ja ovi aukeni.
Muurissa tuli näkyviin syvennys, ja Dragan silmissä säkenöi kalliita
jalokiviä, jotka kimaltelivat vitjoista ja risteistä, korvarenkaita
y.m. — Obrenovitschien perhe-aarteita. —
— Ja vaikkapa kaiken tuon anastaisin, sanoi Draga uhmaillen itsekseen,
kukapa minua siltä kykenisi rosvoksi nimittämään? Eikös tuo ole nyt
minun omaisuuttani? Enkö samalla hetkellä ole sitä hankkinut, kun
antauduin tuolle miehelle — ilman rakkautta? — Mutta ei, ei, en yhtään
noista koristeista halua, ainoastaan tämän tahdon juuri nyt. —
Näin sanoen pani hän kätensä ruskealle lippaalle, jonka kulmat olivat
teräskiskoilla varustetut.
Lippaassa oli kruunu, sen kyllä Draga tiesi, nostaessaan sitä
nahkanauhasta.
Nopeasti asetti hän sen lattialle, sulki rautaoven ja kätki avaimen
povelleen.
— Kuningatar, joka varastaa kuninkaansa kruunun! mutisi Draga
pilkallisesti. — Jaa, tuo ei paljoa merkitse; — katsokoon, ettei kukaan
muu ota hänen kruunuansa. Se olisi hullumpaa.
Linnankello oli juuri lyömäisillään; Dragan pään yläpuolella surisi ja
suhisi palkeissa, sitte jyrisi kello kahtatoista — oli keskiyö.
— Aivanpa viime hetkessä! kuiskasi Draga. — Nicodem on jo kauvan minua
kioskissa odottanut, sinne täytyy minun kiiruhtaa, ettei hän vain jäisi
junasta, jolla hänen tulee matkustaa.
Draga kiiruhti huoneesta, laahaten raskasta lipasta; sen sisältävät
miljoonat, painoivat hänet melkeinpä maahan.
Mutta mitäpä ei vaimo taida, kun hän on päättänyt ajaa tahtonsa läpi.
Draga tuli alas puistoon.
Päiden varjossa kuningatar hiipi eteenpäin, viedäkseen saaliinsa
turvallisuuteen.
Kioski sukeutui hänen eteensä.
Kun hän sitä lähestyi astui Nicodem ulos häntä vastaan ja kysyi
kiihtyneenä:
— Onko sinulla kruunu mukanasi?
— Kirottu! Oletpa kauvan odotuttanut itseäsi.
— Minulla on mukanani sinulle sitä, mitä lupasin, vastasi Draga. —
Pyydän vaan, Nicodem, että menettelisit varovaisesti. Kolmen päivän
kuluttua täytyy kruunun olla takaisin Belgradissa. Ja jos annat vaihtaa
oikeat kivet vääriin, niin katso vaan, että nuo taidokkaasti sovitetaan
aukkoihin!
— Elä siitä ole huolissasi, sisar kulta, sanoi nuori upseeri, ojentaen
ahnaasti vapisevat kätensä kallisarvoista kapinetta ottaakseen. —
Ei kuningas eikä kukaan muukaan ole huomaava, että Serbian kruunu
on arvossa menettänyt pari miljoonaa. Se on säteilevä yhtä paljon
tekokivillään kuin oikeilla. Annas tänne vaan! Ja nyt hyvästi! sillä
minulla ei ole aikaa tuhlata.
Vaununi odottavat minua puiston portilla. Voi hyvin ja ole — huoleti.
Kolmen päivän kuluttua näemme taas toisemme. Ja silloin on kruunu
tekokivineen taas oleva kuninkaan aarrekammiossa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Nicodem kadonnut ruusupensaan taakse.
Surullisin silmin katsoi kuninkaallinen sisar hänen jälkeensä.
Pelaanpa todellakin korkeata peliä. Ja voi minua, jos sen menetän!
mutisi hän.
Mutta Nicodem on oikeassa; minä tarvitsen rahaa, paljon rahaa, sillä
hovissa on elukoita, jotka minun täytyy ostaa.
Velkojanikin ahdistavat minua. Ne velat, jotka leski Maschin on tehnyt,
täytyy kuningatar Dragan niin pian kuin mahdollista hommata maksetuiksi.
Tämä kaikki on minulle mahdollista niin pian kuin Nicodem antaa minulle
rahat Wienistä.
Sitte katseli hän ympärilleen ikävöivin katsein.
Kuinka kaunis on kesäyö! huudahti hän. — Loistavat kuoriaiset
parveilevat pensaissa, kuu valaa hopeita puiden lehdille, kukat
tuoksuavat kuin unessa.
— Oi, tämä yö on kuin luotu rakkaudelle! Ja minä, — hän levitti
kätensä, kuin tahtoisi hän syleillä näkymätöntä rakastajaa ja vetää
hänet puoleensa — ja minä, kuningatar, olen niin köyhä rakkaudesta, kun
ehkä köyhin kerjäläinen Belgradissa, hiipii sydämen puoleen, joka on
hänen omansa!
Oi Stefan — Stefan Naumovitsch, mikset vaella nyt kanssani puistossa,
mikset istu vierelläni tuolla penkillä, nojaten päätäsi minun päähäni
ja poskeasi minun poskeeni — se olisi kuninkaallista ihanuutta, eikä
tämä kurja purppura, jonka hankin itselleni!
Ei mistään hinnasta olisi Draga nyt tahtonut mennä sänkykamariinsa.
Hän värisi ajatellessaan sitä yksinäisyyttä, joka häntä siellä odotti.
Siksi kulki hän syvemmälle puistoon ja tuli paikalle, jossa ei ollut
koskaan ennen ollut.
Taivas täynnä tähtiä levisi hänen yläpuolella, ja kuu saattoi häntä
tiellä.
Äkkiä hän pysähtyi...
Avonaisella paikalla, korkeiden puiden ympäröimänä, näki hän kaksi
sotamiestä, jotka olivat hautaa kaivamassa. Salaman nopeudella vetäytyi
Draga puiden taakse.
Siellä hän kumminkin seisahtui, ja paksun puunrungon takana kuuli hän,
mitä molemmat sotamiehet sanoivat toisilleen. — Minä luulen, toveri,
sanoi toinen, — että nyt täytyy taas jonkun raukan ajatella lähtöänsä.
Tuhat tulimaista, tässä maassa tosiaankin pidetään kovaa kiirettä, ja
niin salaperäisesti — keskellä yötä! Minua häntä säälittää, vaikka en
ollenkaan tiedä, kuka se on.
— Mitä se sinua liikuttaa? vastasi toinen sotamies. — Päällikkö on
käskenyt meidän kaivamaan haudan ja sen me teemme emmekä tarvitse
kysyä, kuka siinä tulee lepäämään. Ehkäpä se on joku liittoutuneista,
joka hääjuhlien aikana ahdisteli kuningattaren henkeä.
— Kuningatar on tosiaankin kaunis nainen, sanoi toinen sotamies. —
Olisipa hauska tietää, voiko hän tuntea itsensä onnelliseksi kuninkaan
kanssa?
— Kyllä, eiköhän mahtane! sanoi toinen nauraen, työntäessänsä lapion
maahan. — Kuninkaan kanssa jakaa hän kruunun, ja jonkun toisen kanssa,
josta hän paremmin pitää, jakaa hän sydämen. Muistathan toveri, kuinka
heidän on tapana laulaa kotona vuorilla.
Draga seisoi, uskaltamatta tuskin vetää henkeänsä. Hän ei itse
tietänyt, mistä se johtui, mutta hänen silmänsä äkkiä kostuivat, ja
kaksi suurta kyyneltä juoksi pitkin poskia.
Silloin hän kuuli askeleita, ja puiden takana esiintyi avonaisella
paikalla ilmiö, joka saattoi jääkylmän väristyksen kulkemaan hänen
selkänsä läpi.
Pimeästä puiden lomitse esiintyi nimittäin kaksitoista sotamiestä,
jotka kantoivat kiväärejä hartioillaan ja joita upseeri johti.
Ne olivat jaetut kahteen osastoon ja niiden välissä kulki mies, pää
pystyssä, kasvot kuolon kalpeina ja syvän surun valtaamina.
Käsiensä ympärillä oli onnettomalla ketjuja, jotka perässä laahasivat.
— Stefan! tahtoi Draga huudahtaa, kauhusta, Stefan Naumovitsch! —
Tuo huuto tukahtui kumminkin, sillä hän ei kyennyt saamaan yhtään sanaa
huuliltaan. Puoleksi tajuttomana nojasi hän puun runkoa vastaan, joka
häneltä salasi sen paikan, jolla sotamiehet seisoivat vankineen. Hän
tunsi itsensä melkeinpä pyörtyvän.
— Joko hauta on valmis? kuuli hän upseerin kysyvän.
Molemmat sotamiehet vastasivat myöntävästi ja vetäytyivät takaisin.
Stefan Naumovitsch! sanoi upseeri nyt vangille. Asettukaa tämän
haudan reunalle. Minun täytyy ilmottaa teille, että teidät ammutaan,
hänen majesteettinsa kuninkaan käskystä, joka äsken on saapunut
linnanpäällikölle.
- Ammutaan! kuului Stefanin huulilta. — Ainakin saan toki kuolla kuten
rehellinen sotilas. Se on enemmän kuin olin odottanut.
Mutta nämä kahleet otatte kai pois, toveri? Ettehän tahtone, että minun
täytyy kuolla kahleissa!
Upseeri viittasi vaieten, kaksi sotilasta astui esiin ja vapautti
Stefanin raskaista kahleista, jotka kolkosti kalisten putosivat maahan.
Draga luuli tulevansa hulluksi.
Vastustamaton voima veti häntä haudalle, hän tahtoi rientää Stefanin
vierelle, tahtoi kietoa kätensä hänen ympärilleen, suojella häntä
luodeilta omalla ruumiillaan, estää heitä toimeenpanemasta veristä
kuolemantuomiota; mutta — hän ei uskaltanut. —
Kuninkaan käsky — kuinka saattoi hän ajatella estää sitä, mitä kuningas
itse oli käskenyt toimeenpanna.
— Hän on pettänyt minut! sähisi Draga hampaittensa välissä, hänen
kasvonsa vääristyivät ja saivat kostonhimoisen ilmeen.
— Hän tappaa minun oman rakastettuni, vaikka hän on vakuuttanut
minulle, että Stefan Naumovitsch saa elää. —
Ha, ha, niin vähän arvoa on siis kuninkaan sanalla, niin vähän puolison
valalla!
Ah, koko elämäsi tuskalla ja piinalla saat minulle maksaa, Aleksanteri,
sen veren, joka tässä vuodatetaan!
Hän tarttui molemmin käsin puuhun kiinni, ja painoi hehkuvat kasvonsa
sen kovaa, rosoista kuorta vasten, hän pelkäsi itseänsä, hän pelkäsi,
että rakkaus hänen sielussaan voittaisi järjen ja johtaisi hänet
tekoihin, joita hän sitte saisi katkerasti katua.
Aleksanteri ei antaisi hänelle koskaan anteeksi, jos hän äkkiä astuisi
sotamiesten eteen pelastamaan Stefania.
Hän tunsi hänet.
Hän oli heikkouteen asti hyväntahtoinen, mutta voi sitä, joka loukkasi
hänen turhamaisuuttaan!
- Aika on tullut! sanoi upseeri — Laittautukaa kuntoon, toveri! Suokaa
anteeksi, että minun täytyy lausua ratkaiseva sana, joka katkaisee
teidän elämänlankanne. Mutta, tiedättehän — virkani —
- Ei sanaakaan enää, toveri! Minä tunnen teidän velvollisuutenne, se
on lahjomaton. Mutta jos tahdotte tehdä minulle viimeisen palveluksen,
niin antakaa minulle papyrossi ja antakaa sitte vielä aikaa, että ehdin
polttaa sen!
- Se on vasten minun määräyksiäni, toveri, mutta — enhän olisi ihminen,
joll'en täyttäisi tätä teidän viimeistä vaatimatonta pyyntöänne. Olkaa
hyvä ja ottakaa!
Stefan Naumovitsch sytytti papyrossin niistä, joita upseeri ojensi
hänelle.
Mietteissään katsoi hän sinisiä savupilviä, jotka kiertelivät ylös
hänen päänsä yli.
Tämä palaa niin pian, tämä papyrossi! sanoi hän puoliääneen itsekseen.
Kun se on loppunut, niin silloin minun elämänikin loppuu.
Nämä savupilvet ovat kuin minun olemassaoloni, joka katoo niin pian!
Ei mikään kynä kykene kuvaamaan, mitä Draga kärsi näiden muutamien
minuuttien aikana.
Oi, mitä olisikaan hän antanut, jos olisi voinut saada tälle
papyrossille voiman, ettei se olisi koskaan palanut loppuun!
Mutta hän ihaili myöskin Stefanin sankarimaisuutta ja kylmäverisyyttä,
jolla katsoi vasten kuolemaa.
Niin, hän oli mies — varustettu miehen koko kauneudella ja hyveillä.
Ja tuolla ylhäällä palatsissa makasi toinen kiemurrellen kouristusten
vallassa, se raukka, joka nyt uskalsi ottaa tällaisen miehen elämän.
- Kolme savua vielä, toveri, sitte olen valmis, sanoi Stefan — kolme
savua ja sitte — hautaan!
Upseeri viittasi sotilaille, jotka asettuivat pitkään riviin.
Hekin näyttivät synkiltä ja vastahakoisilta, mutta täytyihän heidän
tehdä velvollisuutensa.
Nyt, koska vaan haluatte, toveri, sanoi Stefan, heittäen papyrossin
jäännökset taaksensa hautaan. — Tuhkaa, ei muuta kuin tomua, samaa,
joksi minäkin tulen muutamien sekuntien perästä.
— Enkö saa sitoa teidän silmiänne, toveri? kysyi upseeri ottaen
nenäliinan taskustaan.
— Ei, viimeisen kerran tahdon vielä katsella maailman kauneutta — oi,
sehän on niin kaunis, niin ihmeellisen kaunis!
Tämä taivas tähtiä täynnä, kuu tuolla ylhäällä niin lempeänä ja
puhtaana ja puu tuolla lehtipuvussaan ja — kasvot — ei, ei, se on
näköhäiriö, minä en tahdo heittää siihen viimeistä katsettani, —
ennemmin ummistan silmäni — tätä en toki tahdo katsella — Dragan
vietteleväisiä, viekkaita kasvoja!
— Katsokaa nyt, kyllä on parempi, että annatte minun sitoa silmänne,
sanoi upseeri, astuen hänen luokseen.
— Niin — parempi, myönsi Stefan — mutta antakaa minulle liina, että
saan sen itse sitoa — no, nyt se on tehty.
Ja kun hän seisoi siinä sidotuin silmin, väreili hymy hänen huulillaan
ja hän kuiskasi hiljaa, hyvin hiljaa:
— Nyt näen vaan ne suloiset enkelinkasvot, joissa kaikki maailman
kauneus yhdistyy, sinun piirteesi Geniani! Hyvästi sinä, joka petit
minut, nyt kuolen minä sinun tähtesi! Minun pitäisi vihata sinua, ja
sittenkin — minä en voi.
Oi Genia, miksi teit minulle näin! minä kuolisin mielelläni, jos et
juuri sinä olisi kaivanut hautaani!
Draga oli hiipinyt lähemmä kulkien puusta puuhun: hän oli nyt tullut
aivan lähelle hautaa, josta kostean lämpimän mullan haju löi häntä
vastaan.
Hän seisoi vaan parin askeleen päästä Stefanista.
Hän puristi käsillään kuumia ohimoitaan ja silmänsä olivat auki.
Hän olisi tahtonut paeta, mutta ei voinut.
Hänen täytyi katsella tätä kauhistuttavaa näkyä, hänen täytyi, —
vastustamaton voima pakotti hänet siihen.
- Jumalan nimeen siis! huusi upseeri, joka oli komentamassa. — Me
olemme vaan toimeenpanevat kädet, joiden täytyy sokeasti totella —
aseisiin! sotilaat — ojentakaa!
Kiväärit kohosivat, niiden ääni synnytti Dragassa väristyksen, joka
kävi läpi luiden ja ytimien!
— Tähdätkää oikein — sotamiehet! huudahti Stefan. Tässä on sydämeni!
Upseeri nosti hitaasti miekan, joka kiilsi kuutamossa.
Sotamiehet ojensivat.
Vielä silmänräpäys, ja se olisi tapahtunut, kaksitoista kuulaa olisi
silloin lävistänyt Stefanin rinnan — mutta...
— Seis! kuului silloin käskevä ääni, levoton ja kiihkeä. — Seis, elkää
ampuko! — Alas kiväärit! Minä, kuningas, käsken sen.
Se oli kuningas, joka äkkiä ilmestyi sille paikalle, jossa hirvittävä
toimitus tapahtui.
Hänet nähdessään laskivat sotamiehet heti kiväärinsä. Komentava upseeri
seisoi kuin kiinikasvaneena maassa miekankärki alaspäin.
Mutta Stefan Naumovitsch ei nähnyt kuningasta; musta side esti häntä
siitä. Ja olihan hän jo sanonut jäähyväiset maailmalle, niin ett'ei hän
ollut kuullut kuninkaan sanoja, jotka olivat pelastaneet hänen elämänsä.
— Miksi ette jatka? huudahti Stefan Naumovitsch, miksi ette ammu? Oi
Jumala, elkää toki kiusatko minua, antakaa loppua!
Myöskin Draga, joka ei hetkeksikään ollut kääntänyt katsettaan kauhun
paikasta, tunsi heti kuninkaan, sillä kuu valaisi hänen vartalonsa
hopeavalollaan.
Häneltä pääsi heikko huudahdus, sillä hän ei voinut käsittää, mikä oli
tuonut Aleksanterin tänne.
Ripein askelin lähestyi Draga kuolemaantuomittua.
Hän ojensi kätensä ja repi itse siteen tämän kasvoilta.
Stefan Naumovitsch horjui. Rajuin, sekavin, katsein katseli hän
ympärilleen.
Ah, pakotettiinko hänet vielä kerran katsomaan tätä maailmaa, jonka hän
oli jättämäisillään?
— Missä minä olen? änkytti hän, tarttuen päähänsä molemmin käsin. —
Mitä on sitte tapahtunut?
Minähän elän, minä elän, ja tuossa — oi, kuningas — kuningas
Aleksanteri!
— Niin, kuningas, vastasi Aleksanteri vaikealla äänellä — joka tahtoo
puhua kanssasi, Stefan Naumovitsch — joka on keskellä yötä jättänyt
kuninkaallisen palatsinsa, riistääkseen sinut hirvittävästä kohtalosta.
— Herra upseeri, jättäkää heti sotilainenne tämä puisto, viekää
joukkonne takaisin linnoitukseen!
— Minä otan nyt vangin teiltä ja pidän huolta, ettei hän pääse karkuun,
lisäsi kuningas pidätetyllä naurulla.
Upseeri tervehti, sitte antoi hän joukolleen käskyn ja minuuttia
myöhemmin etenivät sotamiehet puiden taakse.
Stefan Naumovitschista tuntui, kuin olisi hän nähnyt unta. Tuossa
seisoi hän äsken avatun haudan reunalla, joka oli häntä varten tehty,
johon hänen olisi pitänyt syöksyä sitte kuin ne kaksitoista kuulaa
olisivat hänet lävistäneet. Edessään näki hän kuninkaan yhtä kalpeana
kuin tavallisesti, hän oli kuullut kuninkaan puhuvan — taivaan Jumala,
eihän tämä voinut merkitä mitään pahaa, sillä kun kuningas tulee
jonkun ihmisen luo, joka on joutunut pyövelin käsiin, silloin voi tämä
kuningas tuoda vaan armoa, armoa, eikä mitään muuta kuin armoa!
Dragankin sydän löi kiivaasti.
Uudestaan kysyi hän itseltään, mikä oli niin äkkiä muuttanut
Aleksanterin mielen.
Hän hiipi yhä lähemmäs, hyvin lähelle, niin että hän voi kuulla joka
sanan, jonka kuningas sanoi Stefanille.
— Stefan Naumovitsch, huudahti Aleksanteri, minä olen tänä yönä
allekirjoittanut sinun kuolemantuomiosi ja käskenyt heti sen
toimeenpanemaan.
Sinä olet todella ansainnut kuoleman. Mutta, minä lahjoitan sinulle
elämän, sillä nyt vasta tiedän minä, että minä olen sinulle suuressa
kiitollisuuden velassa, eikä kukaan voi sanoa, että kuningas
Aleksanteri on kiittämätön.
Vai etkö ehkä ole sama Stefan Naumovitsch, jatkoi kuningas hetken
perästä, jonka ajalla hän ehkä oli odottanut vastausta Stefanin
huulilta, jota ei kumminkaan tullut — etkö ole sama Naumovitsch, joka
kerran manöövereillä Nischin lähellä heittäytyi erään mielipuolen yli,
joka kohotti tikarin minua kohti?
— Minä olen sama Naumovitsch! vastasi nuori upseeri. — Ja minulla on
vielä rinnassani arpi muistona mielipuolen tikarinpistosta.
Sillä kertaa pelastin sinun elämäsi, kuningas Aleksanteri! Jos olisin
tiennyt, mitä tulevaisuus kätki helmassaan, en olisi välittänyt tuosta
mielipuolesta.
Aleksanteri säpsähti, hänen kulmakarvansa rypistyivät ja hän katsoi
synkästi Naumovitschiin.
- Nyt tiedät, kuningas Alexander, missä asemassa olemme toisiimme,
jatkoi Naumovitsch. — Kutsu nyt takasin sotilaat ja käske heidän
uudestaan ojentaa kiväärinsä minua kohti ja lävistää sydämeni!
Minä tiedän, että olen menettänyt elämäni, mutta siitä minä en välitä.
— Sinä olet tahtonut ottaa hengiltä vaimoni, kuningattaren, vihaatko
häntä sitte niin kovin? Onko minun Dragani tehnyt sinulle niin paljon
pahaa, loukannut sinua niin suuresti, että olet päättänyt tappaa hänet?
- Kuningatar ei ole koskaan loukannut minua, vastasi Naumovitsch
lujalla äänellä — minä en vaan koskaan voi antaa hänelle anteeksi, että
hän on tullut Serbian kuningattareksi!
Sinä erehdyt, Stefan Naumovitsch, kuten moni muukin! Minun Dragani
tekee teidät kaikki onnellisiksi, sillä hän ansaitsee saada ylhäisimmän
paikan maassa, hän on täysin arvokas olemaan minun puolisoni!
Sinä et tunne häntä; vieläpä arvostelet häntä väärin. Hänen
vihollisensa, jotka eivät soisi hänen kantavan Serbian kruunua minun
rinnallani, levittävät koko maassa hävyttömiä syytöksiä häntä kohtaan.
Mutta ei puhuta nyt siitä, Stefan Naumovitsch! Sano minulle sen sijaan:
vihaatko minuakin?
Vastaukseksi tähän kysymykseen laski Stefan Naumovitsch kätensä
sydämelleen ja nostaen toisen kätensä ylös kuten valaa tehdäkseen,
sanoi hän juhlallisesti ja sydämellisesti:
- Sinua, kuningas Aleksanteri, olen rakastanut. Rakastan sinua vieläkin
ja Jumala taivaassa on todistajani, että odotin sinusta vaan parasta.
Luulin sinun parantavan ne haavat, joita toiset kuninkaat olivat
tuottaneet tälle onnettomalle maalle. Luulin sinun antavan Serbialle
levon ja rauhan kuten muillakin kansoilla on.
- Ja kuka on sinulle sitte sanonut, Stefan Naumovitsch, ettei tämä yhä
ole aikomukseni, kuten se on aina ollut?
Jumalan, joka tällä hetkellä katsoo alas puoleemme ja kuulee, mitä
kuningas ja alamainen keskustelevat, kaiken sen nimessä, mikä on pyhää
sinulle ja minulle, vannon minä, että rakastan Serbiaa niin suuresti,
kuin poika koskaan on rakastanut äitiänsä, että minusta tulee hyvä ja
oikeudentuntoinen hallitsija ja ettei mikään, ei mikään voi estää minua
siitä.
- Ei edes kuningatar Dragakaan? kysyi Stefan Naumovitsch. — Ei edes se
nainenkaan, jonka olet valinnut vaimoksesi, kuningas Aleksanteri? Minä
pelkään, että hän kääntää hyvän pahaksi, että hän —
- Kas niin, ei sanaakaan enää hänestä nyt! — Minä rakastan Dragaa.
Sinulle tahdon tällä hetkellä sanoa, että minä rakastan häntä, niin
minä suorastaan jumaloin häntä. Mutta minä musertaisin hänet, jos hän
asettuisi minun ja Serbian onnen väliin.
Silloin notkisti Stefan Naumovitsch polvensa kuninkaan edessä ja
hurmaantuneena, kuten mies, joka rakastaa isänmaataan enemmän kuin
mitään muuta, huudahti hän:
- Terve, Aleksanteri Obrenovitsch, Serbian kuningas. Jos hän pitää
sen sanan, jonka hän tällä hetkellä on luvannut, silloin loistaa
hänen nimensä kerran historian lehdillä ikuisilla, kultakirjaimilla
kirjotettuna:
Ja nyt, kuningas Aleksanteri, määrää minun suhteeni, mitä tahdot! —
Elämäni on sinun kädessäsi!
Saat viskata sen pois, peittää sen tähän hautaan, joka oli minulle
määrätty, — mutta jos tahdot antaa minulle elämän, niin on se
omistettu sinun palvelukseesi tästä hetkestä lähtien! Eikä kukaan
sinun ympäristössäsi ole kuninkaalleen uskollisempi kuin minä. Stefan
Naumovitsch nousi.
- Niin, sen tahdon minä! huudahti Aleksanteri, ojentaen hänelle
kätensä. Lyö kättä Stefan Naumovitsch! Sinä pelastit kerran elämäni —
tänään pelastan minä sinun. Me olemme kuitit, ja nyt saamme molemmat
kilpailla siitä, kumpi ensiksi taas voi tehdä toisen velallisekseen.
Tulin tänne aikeessa korottaa sinut, antaa sinulle maailman ja ihmisten
edessä näkyväinen merkki kiitollisuudestani. Olkoon menneeksi, Stefan
Naumovitsch, minä näytän sinulle, kuinka vihollisesta tehdään ystävä.
Minä nimitän sinut täten ajutantikseni ja ylennän sinut samalla
kapteeniksi.
Sinä asut luonani konakissa, nukut saman katon alla kuin minäkin. Ovi
minun makuuhuoneeseeni on avoinna sinulle. Mutta minä tiedän, ett'et
sinä koskaan astu sen kynnyksen yli minulle kuolemata ja turmiota
tuodaksesi. Sinä ennemmin tahdot kuolla tällä kynnyksellä kuin lasket
murhaajan luokseni!
— Niinpä Jumala minua rangaiskoon, jos milloinkaan petän luottamuksesi!
huudahti Stefan Naumovitsch vilpittömästi. — Joo, minä olen
makuuhuoneesi kynnystä vartioitseva, ja rinnallasi olen seisova, kun
sua vaara uhkaa!
Omalla ruumiillani olen sinua suojeleva, niinkauvan kuin valasi pidät.
Ja jos minä rikon omani, niin taivaan Herra, joka on minun valani
kuullut ja kostaa jok'ikisen väärän valan, antakoon minun menehtyä,
sillä silloin en parempaa palkkaa ansaitsisi.
Molemmat miehet, kuningas ja hänen ajutanttinsa puristivat toistensa
käsiä.
Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että sillä hetkellä olivat
puhuneet ennustuksen sanoja.
Synkkään läpitunkevaan hämärään oli heiltä tulevaisuus peittynyt.
Mutta samassa kuin kuningas voimakkaasti puristi Stefan Naumovitschin
kättä, säpsähti nuori upseeri.
Mitä hän sitte oli tehnyt! Minnekkä oli hän antanut sen ihastuksen,
jonka Aleksanterin sanat olivat herättäneet hänen uskollisessa
serbialaissydämessänsä, itseänsä johtaa.
Hän tulisi kuninkaan ajutantiksi, asuisi saman katon alla kuin hän,
olisi alituisesti hänen kanssansa kuninkaallisessa palatsissa!
Tämähän olisi samaa kuin joka päivä, joka hetki nähdä silmäinsä edessä
se nainen, jota hän kerran oli rakastanut, mutta jota hän nyt vihasi
ja halveksi! Eikö se merkinnyt, että hän myöskin suojelisi tuota
naista! Naumovitschinhan tuli vastata hänenkin hengestänsä, hänen
turvallisuudestansa!
Oi, mikä tuskien ja ristiriitaisuuksien elämä tuosta syntyisi!
Mutta Draga nauroi, kun kuuli hänen sanansa. Nyt oli Naumovitsch, tuo
kaunis, kiihkeästi haluttu mies hänen omansa, eikä mikään maailman
mahti erottaisi heitä.
Hänen puolisonsa vei Naumovitschin hänen verkkoonsa — nyt oli
Aleksanterin syy, jos Draga antoi nyt intohimollensa vapaat ohjakset,
jos hän pakotti Stefan Naumovitschin alas jalkainsa juureen ja teki
hänet rakkaudellaan onnelliseksi. Sillä vaarallista on leikkiä tulen
kanssa. Mutta kuningas oli itse heittänyt tulikekäleen omaan taloonsa.