ALEKSANTERI.

— Benjamino!

Kuningas Aleksanteri oli taas mennyt makuuhuoneeseen ja huusi

Benjaminon etuhuoneesta.

— Mene heti ja vie tämä kirje poliisitirehtori Lazarille, jätä se hänen

omaan käteensä ja odota hänen vastaustansa! Jos hän seuraa mukana,

joka todennäköisesti on tapahtuva, niin vie hänet pienen tapettioven

kautta työhuoneeseeni. Siellä hän odottakoon minua. — Mene! — Elä odota

Benjamino!

Kamaripalvelija palasi; kuningas pani kätensä hänen olkapäälleen ja

katsoi häneen pitkällä tutkivalla silmäyksellä.

— Oletko oikein uskollinen minulle, Benjamino? kysyi hän melkeinpä

rukoilevalla äänellä. — Ole minulle uskollinen; löytyy niin vähän

ihmisiä, jotka semmoisia ovat. Kuningas harvoin löytää uskollisen

sydämen. — Minä olen sinua runsaasti palkitseva, Benjamino, jollet

minua koskaan petä.

— Kuninkaallinen herrani, sanoi kamaripalvelija, — te tiedätte, että

minä olin valitettava olento, kun minut löysitte. Te armahditte minua

— kuinka voisin sen koskaan unhottaa? Henkeni olen uhraava kuninkaani

puolesta.

— Nojaa, niin kaikki sanovat. Tulevaisuus on osottava, kuinka paljon

totta tarkotat. Mene nyt ja täytä käskyni!

Kun kamaripalvelija oli mennyt, otti Aleksanteri kynttilän ja meni

suuren peilin eteen, joka oli makuuhuoneen seinällä.

Täällä hän painoi nappulata ja peili kääntyi ympäri — peilin

tarkotuksena oli vaan peittää kiertoportaat, jotka kuninkaan

makuuhuoneesta johtivat yläpuolella olevaan huoneeseen.

Aleksanteri seisoi minuutin hiljaa portaiden juuressa ja koetti hillitä

intohimoa, joka näytti häntä hallitsevan.

Sitte astui hän hitaasti portaita ylös. Tultuaan niiden korkeimmalle

astuimelle, löi hän hiljakseen ovelle, joka sisästäpäin avautui.

Kuningas astui sisään — hän oli nyt kuningattaren makuuhuoneessa.

Tämä huone oli sisustettu mitä ylellisimmin: silkkitapetit, ihmeellisiä

kuvapatsaita, esittäen jumalattaria alastomassa kauneudessansa, komeat

huonekalut, pulleat sohvat, taivaansinen ympäröimä vuode — kaikki oli

kuin lumottu Dragaa varten.

Kaikkein ihaninta tässä ympäristössä oli kumminkin kuningatar itse,

joka juuri oli levolle menemäisillään.

Hänen ihanaa vartaloansa verhosi ainoastaan pitsien koristama kepeä

silkkinen yöpuku.

Oivallinen, ihmeteltävän pitkä tukka oli hajallaan, valuen kuin

juokseva mustapuu Dragan päästä yli olkapäiden ja kupeiden jalkoihin

saakka.

— Kuninkaani, huudahti kaunotar, juosten Aleksanteria vastaan ja painoi

häntä itseensä — oletko nyt vihdoinkin tullut? Sinä olet tänään antanut

minun varsin kauvan odottaa, rakkaani, ja minun on niin vaikeata

odottaa.

Draga painoi huulensa hänen huuliansa vastaan, suuteli hänen silmiänsä,

poskia ja käsiä, vei hänet hyväillen sohvalle sekä vaipui huokaillen

hänen viereensä.

— Sinä olet hajamielinen, kuninkaani, sanoi Draga hetkisen kuluttua.

Mitä sinä ajattelet? Surutko synkistävät sielusi? Oi, anna minun ottaa

osaa niihin, olenhan minä sinun saattajasi läpi elämän, ja oikeutenani

on kantaa puolet sinun kärsimyksistäsi. Miks'et suutele minua samalla

tulisuudella, johon eilen olin vähällä menehtyä? Oi, kuinka suloista on

tempautua tuollaisiin tunteisiin — suutele minua, Aleksanteri, toivon,

että saisin kuolla suudelmasi minun huulillani.

Draga veti hänet luokseen.

Mutta kuningas nousi heti pystyyn.

— Minä olen alakuloinen, sanoi hän, — niinkuin aina, kun minun täytyy

allekirjottaa kuolemantuomio.

— Kuolemantuomio? — Sinä, Aleksanterini, — tänään, juuri tänään toisena

hääpäivänäni? — Siitä olisi sinut tosiaankin pitänyt säästää.

— Asia on kiireellistä laatua, oikeusministeri tahtoi siitä pikaisen

päätöksen, sanoi kuningas hitaasti, samassa kuin Draga tutkivin silmin

häntä katseli. — Kysymys on tuosta kurjasta, joka tavotteli Dragani

henkeä, lurjus Stefan Naumovitschista; — oi, miksi noin säpsähdät?

— Minäkö? — minä säpsähdin, koska minuun kovasti koski, vastasi Draga,

nopeasti malttaen mielensä, että kuninkaani hetkellä, jolloin hän voisi

tuntea itsensä äärettömän onnelliseksi ja tuhat kertaa enemmän tehdä

toisen ihmisen onnelliseksi, lisäsi hän haikeasti katsoen, ajattelee

niin synkkiä asioita kuin kuolemantuomiota.

Ja sinä luulet sitte — Dragan ääni tuli tutkivaksi ja ikäänkuin

hapuilevaksi, koska hän samalla heitti käsivartensa kuninkaan ympäri ja

painautui häntä vasten — sinä luulet todellakin, että tuon, mikä hänen

nimensä onkaan — tuon Stefan Naumovitschin todellakin täytyy kuolla?

— Tahtoisitko, että hänet armahtaisin? kysyi Aleksanteri hitaasti

kääntäen kasvonsa hänen puoleensa. — Ajatteleppas: Jollei onnellinen

sattuma olisi sinua pelastanut, niin tuo kurja olisi ampunut

revolverinkuulan keskelle sydäntäsi!

— Juuri sentähden, että asia minua koskee, huudahti Draga, — en minä

tahtoisi, että mestaus tapahtuisi. Se ehkä synnyttäisi Serbiassa

pahaa verta. Parempi olisi siis sanoa: Kuningatar, joka nyt on

niin onnellinen, on vaatinut, että kuningas käyttäisi ihanata

armahtamisoikeuttansa. — Pyydän senvuoksi, kallis Aleksanteri, anna

tuon raukan elää, nääntyköön hän kernaasti vankilassa kymmenen,

kaksikymmentä vuotta — niin, koko elämänsä, se merkitsee vähemmän,

mutta elä verta vuodata.

Tuskin oli Draga lausunut nämä sanat, ennenkuin Aleksanteri tarttui

hänen käsiinsä ja käheällä huudolla veti hänet ylös sohvalta.

— Aleksanteri, rakkaani — mitä sinä teet? huusi Draga. — Miten on

laitasi — millä olen sinua loukannut?

— Tunnusta, Draga, sanoi Aleksanteri hampaittensa välitse, terävällä ja

vihaisella äänellä, että olet rakastanut häntä, tämä Stefan Naumovitsch

hän oli — sinun rakastajasi, ja siksi rukoilet hänen puolestasi, siksi

tahdot, että hänen pitää elää!

Draga kalpeni. Mutta hän oli menettänyt mielenmalttinsa vain hetkeksi.

Sitte hän päästi remakan naurun, ja hänen erinomainen tyyneytensä

vaikutti kuninkaaseen niin suuressa määrässä, että tämä päästi hänen

kätensä vapaiksi.

— Ilkeä ihminen! huudahti Draga. — Kuinka voi sinulla olla sydäntä

minua noin säikyttää! Tunneppas, kuinka sydämmeni tykyttää — niin,

tunneppas vaan! Tämä sydän on yksistään sinun eikä ole koskaan sykkinyt

kenellekään muulle.

Tämän sanoessa hän pani Aleksanterin käden rinnalleen.

— Draga, Dragani, puhkesi Aleksanteri vapisevalla äänellä ja

intohimon vimmassa sanomaan, — anna anteeksi, että häväisin sinua.

Minä — minä rakastan sinua siinä määrässä, että olen mustasukkainen

menneisyydellesi — ja jok'ikiselle, jolle vaan olet vähäisintäkin

suosiota osottanut. — Oi, anna minun suudella itseäsi, painaudu minua

vastaan, rakas vaimoni, ja minä tahdon — kas, tuo arpi oikeanpuolisessa

olkapäässäsi! — sano minulle: kuka sinua niin suuteli, että tuo

arpi syntyi! — Totuus esiin vaan, sillä minä olen sinun herrasi ja

kuninkaasi!

Kuningattaren vasemmassa olkapäässä oli todellakin pieni arpi, jonka

syynä epäilemättä ei ollut naarmua eikä sysäystä.

— Tämä arpi! sanoi Draga, kadottamatta mielenmalttiansa. — Kyllä

kuninkaani, lasna ollessani kaaduin kerran rautaista hellaa vastaan, ja

siitä ajasta lähtien olen kantanut tuota arpea muistona. — Mutta minä

näen, että sinä tänä yönä vaan koetat hakea syytä minuun suuttuaksesi;

huomenna ehkä olet paremmalla tuulella — hyvää yötä, kuninkaani! Jumala

sinua suojelkoon ja Serbiata, sillä aikaa kuin nukut!

— Draga, huudahti Aleksanteri, sinä ajat minut pois, sinä käännyt

minusta! — Kuinka nyt ovat asiat, Draga, oma Dragani, sinä itket?

— Eikö minulla sitte ole syytä itkeä, sanoi Draga nyyhkyttäen —

nähdessäni, että olen kadottanut kuninkaallisen herrani luottamuksen?

Otitko minut vaimoksesi ainoastaan tappaaksesi minut epäluulolla? Oi,

jospa minut pikemmin olisit jättänyt köyhyyteeni ja yksinäisyyteeni —

voi, kuinka onneton olen, minä kuningatar parka!

Näin sanoen hän vaipui sohvalle ja hautasi kasvonsa tyynyihin.

Aleksanteri seisoi siinä liikkumattomana, tietämättä mitä nyt tekisi.

Mutta sitte hän kumartui, suuteli Dragan niskaa ja pyysi häneltä

sydämmellisesti anteeksi hellimmillä sanoilla, mitä saattoi löytää.

Mutta kului pitkä aika, ennenkuin hän sai nähdä vaimonsa kauniit kasvot

ja hymyilyn hänen silmissänsä.

— Oletko antanut minulle anteeksi, Draga? kysyi Aleksanteri

levottomasti, heittäytyen hänen jalkojensa juureen. — En koskaan,

sen vannon sinulle, en koskaan enää ole mieltäsi pahottava.

Mustasukkaisuuteni riistän sydämestäni, kuuletko, — minä uskon sinua,

Dragani, minä vannon, että uskon sinua.

— Sinun täytyy antaa minulle todistus siitä, vastasi hän lujalla

äänellä. — En ollenkaan välitä kelvottomasta Stefan Naumovitschistä,

hän on kuoleman ansainnut. Mutta en tahdo, että hän kuolee; hän

nääntyköön vankilassa ja kerran on hän minulta armoa rukoileva.

Lupaa minulle Aleksanteri, ettet allekirjota hänen kuolemantuomiotansa!

— Sen lupaan, vastasi kuningas epäröimättä, ja heti veti hän hänet taas

rintaansa vasten.

Silloin äkkiä johtui Aleksanterin mieleen, että oli kutsunut luokseen

poliisipäällikön ja hellästi vapautuen Dragan syleilystä hän sanoi:

— Hetkeksi täytyy sinun suoda anteeksi, mutta minä olen pakotettu

tarkastamaan muutamia tärkeitä asiakirjoja. Oi, me kuninkaat emme

koskaan saa olla rauhassa; meitä vaivataan elämämme autuaallisimpinakin

hetkinä, emme koskaan kuulu itsellemme, vaan aina kansallemme. Jää

hyvin, rakkaani; jätä minulle pieni vapaa paikka sydämessäsi, kohta

olen taas luonasi.

Kuningas poistui ja laskeutui kiertoportaita, mutta tuskin oli peiliovi

hänen jälessään sulkeutunut, ennenkuin Draga levottomasti haali kokoon

tukkansa, sitoi sen päänsä yli ja kiinnitti kultakammalla.

— Heikko ihminen, joka kohta on oleva minun orjani, kuiskasi hän

itsekseen. — Tällä kertaa kumminkin tunnen itseni kiitolliseksi

hänen mustasukkaisuudestansa, sillä se pakotti hänen puhumaan

Stefan Naumovitschistä, ja silloin sain häneltä viekkaasti Stefanin

armahtamisen; muussa tapauksessa olisi hän allekirjoittanut hänen

kuolemantuomionsa, ja minä ehkä en olisi saanut siitä mitään tietää,

ennenkuin se olisi ollut toimeenpantu.

Mutta nyt — kuningas ei niin pian palaja; sentähden — toimitan heti

Nicodemille kruunun!

Aleksanteri oli kumminkin palannut makuuhuoneeseensa. Täällä nim.

Benjamino oli hänelle ilmottanut, että poliisipäällikkö oli viereisessä

huoneessa.

Kuningas veti yötakkinsa silkkinuorat kireämmälle, järjesti sitte vähän

tukkaansa ja astui alentuvaisen näköisenä työhuoneeseensa.

Poliisipäällikkö Lazar tervehti häntä syvällä kumarruksella.

— Teidän majesteettinne on käskenyt minun tänne tulemaan, sanoi Lazar

alamaisella äänellä, — eikä mikään yön hetki ole liian myöhäinen, kun

kuninkaan palvelemisesta on kysymys.

Aleksanteri oli istuutunut kirjoituspöydän ääreen sirotekoiselle

tuolille ja sanoi, viitaten paksuun asiakirjasiteeseen, joka oli hänen

edessänsä:

— Te olette tuoneet tiedonantorekisterin?

— Kyllä, tein niinkuin teidän majesteettinne käski, toin M. siteen.

Tiedonantorekisteriä on pidetty mitä suurimmalla huolellisuudella, sitä

minä yksin hoidan, eikä kenenkään muun silmä kuin minun ole saanut sitä

lukea.

— No, kuinkas on asian laita?... Ovatko sitte nämä asiakirjat

ehdottomasti totuuden mukaiset? kysyi kuningas.

— Luulen minulla olevan syytä, teidän majesteettinne, olla ylpeä

tästä työstäni. Kaikkien niiden Belgradin asukasten nimet, jotka

yleensä voivat tulla kysymykseen, ovat tähän kirjotetut, he ovat,

niin sanoakseni, tähän kirjaan valokuvatut. Olen tutkituttanut heidän

entisyyttänsä ja tarkoin vaarinottanut heidän nykyisiä olojansa. Jos

kuninkaani tahtoo tulla tuntemaan jonkun henkilön entistä elämätä,

niin olkaa hyvä ja sanokaa vaan minulle henkilön nimi, ja teidän

majesteettinne voi omin silmin tulla vakuutetuksi siitä, että

tiedonantorekisteri antaa täysin luotettavan vastauksen.

— Ehkä! sanoi Aleksanteri muutaman minuutin epäiltyänsä. — Hyvä, Lazar,

hae — Draga Maschinin nimi.

Lazar säpsähti ja hänen piirteensä saivat oudon ilmeen; ja syvästi

kumartaen hän sanoi:

— Sekin nimi löytyy minun kirjassani; ja minä aijoin jonakin päivänä

pyytää teidän majesteettinne lupaa saada rekisteristä poistaa kysym.

olevat lehdet, sillä Serbian kuningattaresta ei tämä kirja saa antaa

mitään tietoja. Mutta tunnen itseni onnelliseksi, voidessani vielä

näyttää nämä lehdet — tässä ne ovat.

Helposti ja paljon etsimättä oli Lazar avannut kirjan siltä kohtaa,

mihin oli kirjotettu: "Leski Draga Maschin, syntyisin Lunjevica."

Kuningas Aleksanteri varjosti kädellä silmiänsä, koskei hän tahtonut

Lazarille ilmaista sielunliikutusta, joka silmissä kuvastui.

Hän vapisi levottomuudesta, sillä hän pelkäsi näistä lehdistä

löytävänsä jotakin, joka yhdellä iskulla veisi häneltä koko hänen

onnensa.

Mutta kun Lazarin ääni kohtasi hänen korvansa, tuntui kuin sentnerin

paino olisi sydämeltä vierähtänyt.

— Tässä kirjassa, sanoi poliisipäällikkö mielistellen, — löytyy tuskin

yhtään lehteä, joka voi osottaa niin paljon hyvettä, todellista

naisellisuutta ja sydämen hyvyyttä kuin nämä.

— Todellakin, puhkesi kuningas sanomaan ilosta väräjävällä äänellä,

jonka jälkeen rupesi innokkaasti lukemaan.

Lazar tarkasteli häntä silloin halveksien.

Hän tiesi liiankin hyvin, että hän itse muutamia päiviä sitten

Dragan toimesta oli poistanut tästä kirjasta kolme lehteä ja sitten

kiinnittänyt toisia niiden sijaan.

Mutta kuningas Aleksanteri ei huomannut, että kiinnitetyt lehdet

olivat väriltään valkoisempia kuin kirjan muut lehdet, jotka jo olivat

alkaneet kellastua. Hän siis suurimmalla innolla luki, sisäisellä

tyytyväisyydellä ja salaisella riemulla, sillä niillä lehdillä

ylistettiin Draga Maschinia naisten malliksi, jonka entinen elämä ei

kyennyt yhtään ainoata tahraa osottamaan.

— Minä olen teihin tyytyväinen, poliisitirehtori Lazar, sanoi

kuningas; te näytte pitävän tiedonantorekisteriä erinomaisen tarkasti,

tyydyttävällä ja totuutta vastaavalla tavalla. Kas tässä, ottakaa kirja

taas mukaanne, ja pyydän, ettette anna kenenkään saada vihiä tästä

yöllisestä kuulustelusta.

— Teidän majesteettinne, huudahti Lazar, — kuninkaani salaisuudet ovat

minulle kallisarvoisia esineitä, jotka lukitsen sieluni sisimpään

soppeen.

Lazar ojensi samalla ulos kätensä kirjaa ottaakseen, jonka kuningas oli

hänelle lykännyt; mutta samassa silmänräpäyksessä kuin hänen piti se

ottaa, pani Aleksanteri vieläkin kerran kätensä sen päälle.

— Odottakaa hetkisen, Lazar! huudahti hän. — Samalla kun kirja on

luonani, olisi erittäin hyvä ottaa selkoa vielä yhdestä henkilöstä.

Tämähän on side M? M:n jälkeen tulee N. Niinkuin näkyy, on kirjassa osa

sitäkin kirjainta.

Olkaa siis hyvä, herra poliisitirehtori, ja hakekaa minulle nimi Stefan

Naumovitsch!

Lazar kalpeni ja seisoi liikkumattomana. Mutta kuningas huusi hänelle

melkeinpä ankaralla äänellä:

— Ettekö kuullut käskyäni, herra poliisitirehtori? Minä tahdon nähdä

lehden: "Stefan Naumovitsch."

Lazar alkoi kirjaa selailla. Tätä selailua kesti jotenkin kauvan,

kunnes vihdoin avautui lehti, jonka yläsyrjässä luettiin Stefan

Naumovitsch.

Kuningas oikein ahmimalla luki kirjan sisällön. Hänen päähänsä oli

pujahtanut, että jos Naumovitsch koskaan oli ollut suhteessa Dragaan,

niin täytynee se olla tässä merkitty, jos Belgradin salapoliisin

kotkansilmät todellakin kykenisivät tunkeutua kaikkialle, keksiä

suurimmatkin salaisuudet.

Aluksi luki hän jotakin välinpitämättömästi, sillä kirjaan oli

merkitty, että Naumovitsch oli syntyjään serbialainen, rikkaan

tilanomistajan poika, että hän oli kadettina mennyt Nischin

sotakouluun, missä oli moitteettomasti käyttäytynyt sekä sitte

tutkinnon suoritettuaan astunut kuninkaalliseen kaartiin. Älykkääksi,

ajattelevaiseksi ja rauhalliseksi upseeriksi kutsui häntä

tiedonantorekisteri.

Sitte seurasi Lazarin omin käsin kirjotettuna:

"Helmikuun 7 p:nä 1901 Stefan Naumovitsch näyttää joutuneen huonoon

seuraan, hän näkyy usein öisin häviävän leski Draga Maschinin

asuntoon, ja eilen huomasi poliisimies Cyrill, että hän vasta kuuden

aikana aamulla lähti sieltä. Häntä lukuunottamatta ei ketään muuta

ollut lesken luona."

Kuningas Aleksanteri vaipui tuoliinsa. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet

tuhkanharmaiksi, ja käsi lensi hermostuneesti sinne tänne turmiota

tuottavalla paperilla.

— Hyvä on, Lazar, ähkyi hän. — Teidän kirjanne on todellakin erittäin

huvittava — erittäin seikkaperäinen. Mutta — minä tahtoisin antaa

teille aineksia uudeksi osastoksi Stefan Naumovitschin tilillä,

loppupäätökseksi, Lazar — kas tässä se on!

Kuningas tempasi kirjearkin, ja kirjotti siihen vapisevalla kädellä

muutamia rivejä, joiden alle hän sitte piirsi nimensä. Sitte hän nousi

pystyyn ja jätti paperin Lazarille sanoen:

— Hae heti käsiin linnanpäällikkö! Tämä käsky on viipymättä

toimitettava; sitä ei millään ehdolla peruuteta. — Mene nyt, Lazar,

minä luotan teidän uskollisuuteenne!

Sillä aikaa kuin kuningas lausui nämä sanat, oli Lazar katsahtanut

paperiin, ja hän näytti hämmästyneeltä.

— Teidän majesteettinne! sanoi hän. — Te käskette että — jo tänä yönä —

eikä mitään armoa?

— Ei mitään armoa! huudahti Aleksanteri. — Millä oikeudella sitä

kysytte? Olenko sitte armosta kirjottanut? — Verellä olen kirjottanut.

— Niin, verellä, teidän majesteettinne, vastasi Lazar, joka tunsi

väristyksen ruumiissaan, — verellä, jonka tulee jo tänä yönä

vuotaa, jo muutamien harvojen hetkien kuluttua. Minä menen viemään

linnanpäällikölle tämän käskyn. Eikö pitäisi lähteä pappia hakemaan...

Aleksanteri kumminkin heitti häneen katseen, joka sulki hänen suunsa ja

pakotti hänen mitä pikemmin vetäytymään syrjään.

— Lazar — Lazar! huusi kuningas hänen perästänsä. — Muistakaa

parhaimmat ampujat — sano se linnanpäällikölle — kaksitoista miestä —

on katsottava, että hän jo ensimäisen yhteislaukauksen jälkeen suistuu

kuolleena maahan.

Tuskin oli kuningas jäänyt yksin, kun hän taas kiiruhti kirjoituspöydän

ääreen; kiinnitti silmänsä vielä auki olevaan tiedonantorekisteriin ja

pusersi muutamia sanoja tuijottavin silmin.

— Koko yön — aina kello 6:teen aamulla — ja yksin — ha, ha! Ja hän

on valehdellut — arpi — selvää on, että se on himon muistomerkki, ja

Stefan Naumovitsch on ollut...

Raju huuto tunkihe äkkiä kuninkaan rinnasta, huuto, joka tuntui

osottavan jotakin kauheata; sitte alkoi Aleksanterin pieni vartalo

horjua, ja kohta makasi hän pehmeällä matolla, joka peitti lattian.

Kumea kaatuminen matolle ja käheä huuto, minkä kuningas päästi, samassa

kuin vaahto juoksi suusta ja silmät hirveällä tavalla vääristyivät, oli

kuulunut ylös Dragan makuuhuoneeseen.

Hän senvuoksi kiiruhti kiertoportaita alas ja astui huoneeseen,

samassa kuin kamaripalvelija, joka samoin omalla tahollaan oli kuullut

epäilyttävän äänen.

He havaitsivat kuninkaan ruumiin nytkähtelevän, ikäänkuin olisi ollut

kuolemaisillaan.

Näky oli Dragasta niin hirvittävä ja kamala, että kaikki veri tunkeutui

sydämeen, ja hän seisoi siinä kivettyneenä.

— Mitä tämä merkitsee? sammalti hän. — Benjamino — kuningas — tuokaa

lääkäri — lääkäri!

— Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne! sanoi Benjamino äkkiä.

— Älkää Jumalan tähden sanoko mitään, antakaa sähkökellon olla

käyttämättä! Kuningas on käskenyt, että kun hän sattuu saamaan

tällaisen kohtauksen, ei kukaan ihminen saa astua siihen huoneeseen,

missä hän silloin makaa.

— Tuo ei siis ole ensimäinen kerta? kysyi Draga äkkiä. Sinä olet siis

ennenkin nähnyt kuningasta tuon hirvittävän taudin kohtaavan? Myönnä se

minulle ja luota minun suosiooni!

Italialainen nyökäytti päätänsä.

— Se on langettavantaudin kohtaus, sanoi kamaripalvelija. — Sitä

kuningas on potenut nuoruudestaan saakka. Minun täytyy kumminkin pitää

se salassa — oi, minä rukoilen teidän majesteettianne, älkää pettäkö

minua!

Dragaa puistatti.

Tuommoisen miehen käsiin hän siis oli jättänyt tulevaisuutensa onnen. —

Oi, kuinka kauhealta kuningas näytti. Draga kääntyi pois.

— No, jos nyt on kuninkaan tahto, sanoi Draga kylmästi — että hänen

tautinsa on pysyvä salaisuutena, niin pidä se visusti salassa,

Benjamino. Vie kuningas nukkumaan ja vartioi häntä huolellisesti, ja

kun hän taas toipuu, niin älä puhu hänelle, että olen hänet tuossa

tilassa nähnyt. — Hyvää yötä!

Draga kiiruhti ulos huoneesta, sillä jalat melkeinpä pettivät.

— Ja tuommoiseen mieheen olen nyt sidottu koko elinajakseni! sanoi

hän ähkyen. — Oi Jumalani, on varsin vaikeata olla kuningatar. Ja se

jota rakastan, on vankilassa, kuoleman uhkaamana, töin tuskin onnistui

minun täksi yöksi pelastaa hänen henkensä. — Oi, Stefan, miksi hylkäsit

minut, mikset kuullut minun rukouksiani ja antanut minun vapauttaa

itsesi pyövelin kynsistä — miksi?

Hän äkkiä vaikeni. Silmänsä kääntyivät pieneen pöytään päin, jolla

oli paljo esineitä. Tuon pöydän ääressä oli Aleksanteri varmaankin

riisuutunut.

Tässä oli nimittäin kukkaro ja kultasormukseen sidottuna avain, joka

näytti olevan hyvin taidokkaasti tehty.

— Avain! huudahti Draga. — Juuri sitä avainta etsin, sillä se avaa

salaisen kaapin, missä kruunua säilytetään. Kuningas lepää tajutonna

sohvalla — tilaisuus on otollinen. Ei, veli Nicodem, et tarvitse

turhaan odottaa — kohta tuon sinulle Serbian kruunun! Nyt tahi ei

koskaan...