Belgradin tiedonantorekisteri.
Sinä olet siis aivan varma asiastasi, Benjamino? Sinä seurasit
kuningatarta, kun hän hääpidoista lähti ja hävisi melkein koko tunnin
ajaksi?
Kuningas Aleksanteri pakottautui näyttäytymään tyvenenä, tehdessään
tämän kysymyksen kamaripalvelijalleen, joka makuuhuoneessa juuri oli
kuninkaan yöpuvun kuntoon laittanut. Mutta se suurimmassa määrässä
kiihtynyt ääni, jolla tämä lausuttiin, ilmaisi aivan päinvastaista,
siitä saattoi päättää, että nuoren hallitsijan sielussa raivosi
kärsimysten myrsky.
— Teidän majesteettinne, vastasi Benjamino, nuori italialainen, tuskin
kuningasta vanhempi, johon Aleksanteri kerran Italianmatkallaan oli
mieltynyt, — teidän majesteettinne, sieluni autuuden kautta vannon,
että se on totta. Minä hiivin kuningattaren perässä ja näin hänen
katoavan pienen portin taakse, joka johtaa linnoitukseen.
— Haa, linnoitukseen — ja mitä hän sieltä etsi? Kuningatar, joka
hääpäivänänsä varastautuu puolisonsa sivulta — on sekin varsin
merkillistä! Mutta ehkäpä hyvä sydämensä siihen pakotti, ehkäpä hän
tahtoi onnettomille viedä lohdutusta ja apua?
— Kaikille onnettomille, jotka linnoituksessa nääntyvät — se ei
kumminkaan ole ajateltavissa! jatkoi Benjamino, merkitsevä hymyily
viekkailla kasvoillaan. — Mutta että hänellä oli asiata jollekin
vangille — se on varmaa.
Aleksanteri tempasi kamaripalvelijalta silkkisen yötakin ja viskasi
sen lattialle. Sitte tarttui hän Benjaminoon, veti hänet luoksensa ja
kaivaen katseensa kamaripalvelijansa silmiin, huusi hänelle:
— Sinä puhut arvoituksilla, Benjamino! Varo itseäsi, kuningas ei
tarvitse ratkaista arvoituksia, hänelle ei saa mitään olla salattuna.
Sinä tiedät enemmän kuin tahdot sanoa. Niin sano sitte: ketä puolisoni
Draga tuona iltana kävi maakuopassa tapaamassa?
— Teidän majesteettinne, sanoi italialainen, heittäytyen kuninkaansa
jalkojen eteen, — tiedän kyllä, että tällä hetkellä ehkä kadotan hyvän
herrani armon. Mutta minä vannon, että ainoastaan uskollisuuteni
kuningastani kohtaan pakotti minua hiipimään kuningattaren perässä.
Kuulin, muurin syvennykseen kätkeytyneenä, kuinka hän käski
vankilanpäällikön avata sen kopin, missä Stefan Naumovitsch oli
suljettuna.
— Stefan Naumovitsch? mutisi kuningas, ja hänen kulmakarvansa
rypistyivät onnettomuutta aavistaen... — Sama Naumovitsch, joka eilen
vainusi kuningattaren henkeä, valtionkavaltaja, joka tahtoi hänet
tappaa? — Ei, ei, sinun on täytynyt erehtyä, Benjamino, hänen luoksensa
saattoi kuningatar kaikista vähimmin pyrkiä, hänelle ei mitenkään ole
voinut armoansa osottaa.
— Armoansa osottaa! toisti italialainen, joka yhä vielä oli polvillaan.
— Sitä ei kuningatar aikonutkaan. Päinvastoin pyysi kuningatar Stefan
Naumovitschilta jotakin, joka jotenkin paljon muistutti armoa.
Kuningas Aleksanterin silmät, jotka vissinä hetkinä kamalasti
leimahtelivat, saivat nyt jähmettyneen ja kalsean ilmeen.
Hän puri alahuultaan, niin että se vuoti verta, vavistus kulki hänen
ruumiissaan ja sitte sanoi hän kumeasti:
— Ja mitä se on, joka sinun mielestäsi armoa muistuttaisi?
— Rakkaus, kuninkaallinen herrani, huudahti Benjamino, ja juoksi
pois etsimään suojaa herransa peljättäviltä vihan puuskilta, sillä
hän tiesi, että Aleksanteri semmoisina hetkinä saattoi vieläpä tehdä
väkivaltaa.
Aleksanteri päästi muutamia katkonaisia ääniä, horjui ja vaipui
nojatuoliin.
Minutin hän siinä istui, kuin lamautunut, kykenemättä tehdä yhtäkään
liikettä; kaksi suurta kyyneltä tunkihe hänen silmistänsä ja valui
hitaasti pitkin poskia.
— Ulos! — Ulos, sinä elukka, minä tahdon olla yksin! komensi hän
äkkiä Benjaminoa. — Odota ulkona etuhuoneessa, kunnes sinut kutsun!
Kuningatar — missä on kuningatar?
— Hänen majesteettinsa kuningatar on juuri mennyt levolle, vastasi
Benjamino ja hävisi ovesta.
— On mennyt levolle ja odottaa epäilemättä minua, huokasi Aleksanteri
itsekseen, kun hän nyt näki olevansa yksin. — Hän odottaa minua,
sulkeaksensa minut syliinsä ja ihastuttaaksensa minut suudelmillaan.
Oi, mitäpä en antaisi, jos vaan tietäisin, että nuo huulet eivät
koskaan ole suudelleet kenenkään muun suuta kuin minun... Minä rakastan
tuota naista, rakastan Dragaa aivan mielettömästi. Mutta minä tahdon
yksin hänet omistaa, ei ainoastaan nyt ja tulevaisuudessa — ei, hänen
menneisyytensäkin on oleva minun — ainoastaan silloin voin tuntea
itseni onnelliseksi hänen rinnallansa.
Hän löi käsillään kasvoihinsa ja vapisi kuin lapsi, jolta on kielletty
suurimman ja hartaimman toivomuksen täyttäminen, ja joka ei ymmärrä,
miksi niin on tapahtunut.
— Hän on minulle vannonut, jatkoi Aleksateri itsekseen puhellen,
nousten seisoalleen ja kävellen lakkaamatta edestakaisin huoneessa,
— vannonut minulle pyhän valan, ettei hän koskaan varsinaisessa
merkityksessä ollut Maschinin vaimo, että minä olen hänen ensimäinen
miehensä — ensimäinen! — Oi, mikä autuus on tuossa sanassa, jos vaan
voisin siihen luottaa! Mutta epäilys asuu sielussani, se kiusaa minua,
kiduttaa minua, raastaa minun sydäntäni. Voi, antaisin vaikka kruununi,
ja kaiken valtani ja loistoni mukana, mielelläni olisin kerjäläinen
tahi vaatimaton työmies, jolla ei olisi muuta mistä elää, kuin kättensä
työ, jos vaan tietäisin, että tuo nainen ei ole ketään muuta rakastanut
kuin minua, ettei kukaan ennen minua ole häntä rakastanut!
Mustasukkaisuus pani hänet vapisemaan, ikäänkuin horkka eli vilutauti
olisi puistattanut. Raju halu kutsua puhdas sielu omaksensa, saada
painaa suunsa puhtaisiin huuliin, levätä siveällä povella, täytti tuon
miehen jonkunmoisella mielettömyydellä.
— Mutta miksi itseäni noin kidutan, puhkesi hän sanomaan. —
Pelkurimainen raukka, mikä olen, miksi sitte minulla ei ole koskaan
ollut rohkeutta hankkia asioista täyttä varmuutta! Tunnenpa toki
keinon, joka heti antaa minulle totuudesta täyden selvityksen. Miksi
pelkään sitä keinoa käyttää? Ei, vielä tänä yönä olen totuuden tietävä!
Kuningas työnsi syrjään silkkisen verhon ja meni työhuoneeseensa. Hän
istuutui kirjoituspöytänsä viereen ja kirjotti paperille seuraavat
sanat:
Herra poliisitirehtori! Seuratkaa heti kamaripalvelija Benjaminoa
palatsiin. Ottakaa mukaanne Belgradin tiedonantorekisteri, nide M,
kirjain B. Pitäkää tämä kutsu kaikilta salassa, sitä käskee teidän