Uhkarohkea yritys.
Nuori ryöväri otti pikku Milanan käsivarrelleen ja ojensi toisen
kätensä Genialle.
— Elkää mitään peljätkö, neitiseni! sanoi hän kohteliaasti, jommoista
ei olisi tuommoiselta mieheltä odottanut. — Meillä on jotenkin
vaivalloinen tie kuljettavana, mutta johdan teitä varmasti.
Genia tunsi itsensä pois laahatuksi. Hänen sydämensä löi alussa
tuskallisesti, sillä hän luuli, että uusi, hirvittävä kohtalo häntä
odotti ja hän pelkäsi oudon miehen läheisyyttä.
Tuo rosvo kumminkin piti hyvin varovasti hänen kädestänsä ja kohteli
häntä niin sääliväisesti, että hän kohta vapautui kaikesta tuskasta.
Kallioiden yli meni heidän tiensä yhä kauvemmaksi. Genia luuli
kävelleensä neljännestuntia, kun saattaja hänelle äkkiä sanoi:
— Nyt pitää meidän astua rappusia alas. Astukaa varovasti porras
portaalta. Ne ovat kallioon hakatut ja jotenkin kapeat. Pienokaisesta,
joka on käsivarrellani, kyllä vastaan. Minä menen edeltä, jotta voin
ottaa teidät kiinni, jos sattuisitte putoamaan.
Laskeutuminen alkoi. Kun Genia ei voinut mitään nähdä mustan siteen
lävitse, täytyi hänen kulkea mitä suurimmalla varovaisuudella. Hän
ensin koetteli jalkaterällään, mihin tulisi astua, ja sitte hän veti
toisen jalan perästä, tuntiessaan, että seisoi varmalla pohjalla.
Ryöväri johti laskeutumista rohkaisevin sanoin. Geniasta tuntui, kuin
astuisi syvälle maan sisään. Tuon tuostakin tuntui silmissä vähän
valoisammalta, heikko hohto, leimuava valo tunkeutui siteen lävitse, ja
pihkaisen puun haju tunkeutui nenään. Nähtävästi oli kallion seinämiin
pistetty sytytettyjä päreitä, valaisemaan vaarallista tietä.
Kylmä ilma löi vastaan, ja juhlallinen hiljaisuus, joka alhaalla
vallitsi, ilmaisi parhaiten, että nyt oltiin syvällä maan sisässä.
— Nyt ovat kallioportaat takanamme! huudahti nuori mies. — Nyt, neiti,
antakaa tänne kätenne, niin pian olemme päämäärässämme perillä.
Taas kuljettiin eteenpäin ja tuntui Geniasta, kuin olisi nuori
mies kuljettanut häntä sokkelossa, ristiin rastiin, ehkäpä aivan
tahallisesti eksyttääksensä.
Yht'äkkiä hän pysähtyi ja otti pois siteen. Genia nyt havaitsi olevansa
maanalaisessa luolassa, jonka katosta riippui vuotokiviä. Pisaroita
putosikin tuon tuostakin ja jokainen auttoi muodostamaan osaksi katosta
riippuvan pitkän, kapean kiven, osaksi toisen, lyhemmän, paksumman,
joka nousi luolan pohjasta, mutta jotka jälkimmäiset olivat mukavuuden
vuoksi enimmäkseen poishakatut tahi muodostetut tuoleiksi ja pöydiksi.
Vuotokivien muodostaman kahden pilarin väliin oli tämän maanalaisen
asumuksen merkillinen asukas kiinnittänyt kirjavan esiripun.
Saattaja työnsi esiripun syrjään, ja heti jäi Genia liikkumattomaksi,
huudahtaen ihmettelystä ja ihastuksesta.
Genia näki kuvan, jommoista vaan saduissa esitetään, ihmeen loistoisan
kuvan.
Luola, joka siihen saakka oli ollut pitkä ja kapea, laajeni suureksi
saliksi, jonka upea kaari veti vertoja mille temppeliholville hyvänsä.
Kattoa kannatti kaksitoista pilaria, joista ei yksikään ollut vähemmän
kuin kaksikymmentä metriä korkea. Soihtujen valossa, jotka olivat
pilareihin kiinnitetyt ja levittivät punertavaa valoansa maanalaisessa
luolassa, kimaltelivat kiteytyneet pisarat kuin miljoonat hohtokivet.
Mahtavan salin sivuille oli luonto muodostanut pienempiä huoneita: nämä
näyttivät etempänä olevien soihtujen valossa punasinerviltä.
Muutoin oli tämä merkillinen asumus myöskin sisustettu ylöllisyyttä
lähenevällä huolellisuudella.
Turkkilaiseen malliin seisoi siellä täällä sohvia, joiden yli
oli levitetty karhunnahkoja. Keskellä seisoi suuri ympyriäinen
pöytä, kootakseen kaikki ryövärit sen ympärillä aterioitsemaan ja
juominkeihin. Pilareille oli ripustettu vaakunoita ja voitonmerkkejä,
ja seiniä koristivat kirjavat turkkilaismatot.
Myöskin peitti lattiata paksu, pehmeä matto, johon jalka painui.
Eräällä sohvalla lepäsi mustapartainen mies, jonka Genia heti otaksui
kapteeniksi. Liikkeessä, minkä tämä teki noustessaan, ynnä ylpeässä
katseessaan ilmeni runsaasti mahtavuudentuntoa ynnä itsetajuntaa.
Hänen vieressään oli kaksipiippuinen pyssy.
— Kenet olet tuonut luokseni, Aza? kysyi rosvopäällikkö, kun hän
päätänsä pudistaen katseli tyttöä ja lasta. — Te näytte saaneen
ihmeellisen saaliin.
— Säälikää meitä, kapteeni! sanoi Genia heittäytyen polvilleen Demeter
Banjalukin eteen. — Mielelläni antaisin sinulle kaikki, mitä minulla
on, mutta taskuni ovat tyhjät. Omituisen sattuman kautta jouduin
metsään. Tapasin siellä tämän harhaantuneen lapsen ja päätin hakea
ihmisasunnon saadakseni suojaa yöllä, jolloin sinun väkesi sai minut
kiinni. Meistä ei teillä voi olla mitään hyötyä — antakaa meille vaan
vapautemme.
Demeter veteli kädellään pitkää, mustaa partaansa.
— Te aioitte hakea ihmisasunnon? sanoi hän nauraen. — Täällä
vuoristossa olisitte saaneet kauan kuljeskella, ennenkuin olisitte
sellaisen löytäneet, sillä laajalta, niin kauvas kuin tämä metsä
ulottuu, ei löydy pienintäkään majaa, lukuunottamatta vanhaa
jahtilinnaa, joka on kuninkaan, ja sinne te ette olisi voineet päästä.
Me emme kumminkaan tee teille mitään pahaa, olkaa rauhallisia ja
levätkää, sillä teidän täytynee olla sangen väsyneitä noin pitkän
vaelluksen perästä. Kuules, Aza, mene noutamaan viiniä ja leipää, jotta
Demeter Banjaluki voi näyttää vieraanvaraisuuttaan serbialaiseen tapaan.
Nuori rosvo toi, mitä pyydettiin, ja Geniaa ei tarvinnut monta kertaa
käskeä. Istuutuen pöydän ääreen, joka oli keskellä salia, söi hän
yhdessä Milanan kanssa leipää ja kylmää lihaa sekä joi viiniä päälle.
Rosvopäällikkö oli asettunut aivan Geniaa vastapäätä, mutta tämän
syödessä hän ei sanaakaan virkkanut. Myöskään hän ei hetkeksikään
lakannut katselemasta Genian ihastuttavia piirteitä, ja niin usein kuin
tämä oli lasin tyhjentänyt, kaatoi Banjaluki lisää ja pyysi melkeinpä
surunvoittoisesti valitellen:
— Älkää halveksiko leipää eikä viiniä rosvon talossa.
Voimakas viini, jota Milana ensi kertaa elämässään nautti, sulki pian
hänen silmänsä ja lapsi nukahti pöytää vasten, pää painuen ristissä
oleville käsivarsille.
Myöskin tunsi Genia itsensä sangen väsyneeksi ja pyysi rosvokapteenin
vetäytymään syrjään.
— Kas tässä! sanoi päällikkö, viitaten erästä ovea, joka näkyi
vuotokiviseinässä. Sitte hän avasi oven, ja Genia näki varsin hyvin
sisustetun huoneen, missä oli tila karhuntaljoineen ja pehmeine
patjoineen.
— Nuku rauhassa, kuin jos nukkuisit Abrahamin helmassa, sanoi Genialle
Banjaluki. — Täällä olet hyvässä säilyssä ja kun taas näemme toisemme,
niin saat huoleti lähteä matkallesi. — Usko minua, ryövärin asunnossa
voi usein paljoa turvallisemmin sulkea silmänsä kuin Serbian kuninkaan
linnassa. Kukapa tietää, lisäsi hän nauraen, nukkuuko kuningatar Draga
tänä yönä niin makeasti ja häiritsemättä kuin sinä.
— Kiitos, vastasi Genia, ojentaen päällikölle kätensä. Jo ensi hetkestä
tunsin sinuun luottamusta, mielelläni ja kiitollisuudella vastaanotan
vieraanvaraisen tarjouksesi. Hyvää yötä!
Näin sanoen meni Genia, Milana käsivarrellaan, kalliokamariin, ja
Banjaluki sulki perästä oven.
Minutiksi jäi hän seisomaan suljetun oven eteen. Hän ei kuunnellut,
mutta näytti vaipuneen syviin ajatuksiin.
Pitkät, mustat, silkkimäiset kulmakarvat varjostivat hänen silmiään.
Hän oli pannut käsivartensa ristiin rinnan yli, ja rajuuden ja synkän
päättäväisyyden jok'ikinen jälki oli hänen kasvoistansa kadonnut. Hänen
piirteensä olivat päinvastoin saaneet lauhkean, haaveilevan ilmeen.
— Merkillistä! kuiskasi hän itsekseen. — Noin monen vuoden kuluttua
— voiko se olla mahdollista?... Ei, ei voi olla — kuolonhiljaista on
täällä sydämessäni; se ei voi kauvemmin rakastaa — kerran, eikä koskaan
enää.
Äkillisellä, päättäväisellä liikkeellä kiskasi hän itsensä irti
uneksivasta sureksimisestaan.
— Aza! huusi hän käskevällä äänellä.
Heti näyttäytyi nuori rosvo salissa ja kysyi kapteeninsa käskyjä.
— Ota minulle pukuvarastosta aatelispuku, ynnä kaikki mitä siihen
kuuluu. Samalla kuin pukeudun, mene ylös satuloimaan kaksi parasta
hevosta. Itsesi tulee sinun ottaa lakeijan puku ja valmistua mukaani
lähtemään.
— Aiotko tänä yönä tehdä hyvän kaappauksen, kapteeni, kysyi Aza.
— Kyllä, poikani, vastasi Banjaluki. — Ja se saalis, jonka huomenna
viemme kotiimme, on pitkiksi ajoiksi huolemme lopettava. —
Mutta mene nyt, elä kysy pitemmältä! Tiedäthän, että aina
vastenmielisesti vastaan uteliaisiin kysymyksiin. Kiiruhda, poikani,
meillä ei ole aikaa kadottaa.
Aza hävisi erääseen kamariin.
Kohta senjälkeen hän taas tuli näkyviin, tuoden herransa eteen useita
pukineita.
Tämä riisui albanialaispukunsa ja pukeutui sen sijaan loistavaan
pukuun, jota parempaa Belgradin etevinkään räätäli ei olisi kyennyt
valmistamaan.
Demeterin notkea, komea vartalo teki nyt oivallisen vaikutuksen. Ja
kun hän sitte painoi uusimuotisen hatun mustakiharaiseen päähänsä ja
hitaasti veti silohansikkaat käteensä, niin ei kukaan ihminen olisi
voinut aavistaa, että edessä seisoi Mustien vuorten rosvo, mies, jonka
päästä hallitus oli luvannut kalliin hinnan, koska hän rohkeilla
hyökkäyksillä ja kaikenmoisilla rikoksellisilla toimilla oli poliisia
ja maan lakeja uhmaillut.
Ettei viranomaisten ollut onnistunut vangita Demeter Banjalukia, siihen
oli helposti ymmärrettävät syynsä.
Väestö ei tukenut poliisin ponnistuksia tuon miehen vangitsemiseksi.
Päinvastoin — Demeter Banjaluki saattoi suurella varmuudella siihen
luottaa, että jokaisen köyhän mielien majassa, etenkin jokaisen
talonpojan ja paimenen talossa, saisi osakseen ystävällistä kohtelua ja
turvallisen piilopaikan.
Hän oli myöskin köyhien ystävä ja suojelija ja ainoastaan rikkaiden
ruoska, jotka väärällä tavalla olivat omaisuutensa hankkineet, ja
sellaisia löytyy kyllälti Serbiassa.
Sillä aikaa oli myöskin Aza päättänyt pukeutumisensa ja esiintyi nyt
lakeijan ratsupuvussa niinkuin ylhäisen herran palvelija ainakin.
— Laajat nahkahousut soveltuivat mainiosti kastanjanruskeeseen tukkaan
ja miellyttävään ulkomuotoon nähden.
Keltaiset saappaat säkenöivine kannuksineen sopivat jalkoihin kuin
valetut, ja sininen frakkimainen takki kiiltävine hopeanappeineen
näytti varsin somalta.
Demeter Banjaluki käski saattajansa odottaa vielä hetkisen ja meni
sivuhuoneeseen noutamaan oivallisia aseita.
Olipa sillä monellaisia aseita: mitä uusimpia kivääreitä,
pistooleita ja revolvereita, osaksi hopealla silattuja, osaksi
norsunluulla koristettuja. Miekkoja ja sapeleita, tikareita —
kaikellaisia murha-aseita oli Demeter koonnut, eikä ollut vähän ylpeä
kokoelmastansa, sillä suurimmaksi osaksi oli hän aseensa voittanut
rehellisessä taistelussa, ottanut ne voitetuilta vastustajilta.
Mutta Banjaluki otti nyt mukaansa hadjaarin, jonka kätki takkinsa alle.
Tätä asetta hän parhaiten ymmärsi käyttää ja se saattoi tulla hänen
vihollisillensa kaikista peljättävimmäksi. Tätä asetta käyttäen hän
saattoi yhdellä ainoalla liikkeellä repiä vastustajansa ruumiin auki
alhaalta ylös rintaa myöten, niin että vastustajan ehdottomasti täytyi
maahan vajota.
Sitte hän meni pienelle kaapille, jonka avasi pienellä avaimella, otti
esille yhden vähäisistä pulloista, jotka olivat täytetyt valkoisella,
vaaleanvihreällä tahi ruusunpunaisella nesteellä, pullon, joka ei ollut
suurempi kuin sormustin, ja pisti sen taskuunsa.
Sitte hän kaapin lukittuaan palasi Azan luoksi.
Tämän hän käski seuraamaan, jonka jälkeen molemmat nousivat kallioon
hakatuita portaita myöten, jotka johtivat vuoressa olevaan käytävään,
minne Banjalukin ryövärijoukko oli kokoontunut.
Banjaluki viittasi luokseen harmaapartaisen vanhan miehen ja sanoi
hänelle kuiskaten:
— Mahommed, alhaalla asunnossani oleskelee nuori, vaaleaverinen tyttö
ja pieni lapsi. Sinä vastaat minulle siitä, ettei poissaollessani
hiuskarvaakaan häviä heidän päästänsä. Sinä annat niille, mitä
haluavat, ja huolehdit siitä, ettei niiltä mitään puutu. —
Jos tyttö tahtoo poistua, niin anna hänen ymmärtää, ettei se käy
päinsä, ennenkuin olen palannut. Muutoin toivottavasti palaan
viimeistäänkin huomisaamuna. — Pidä joukko kurissa eläkä lähde
luolasta! — Aza! Taluta tänne hevoset!
Paria minuuttia myöhemmin nousi Demeter Banjaluki mustan juoksijan
selkään.
Kapteeni otti vielä kerran kädenliikkeellä jäähyväiset tovereiltansa ja
ratsasti tiehensä.
Aza pysyttelihe aivan hänen perässänsä. He ratsastivat useita tunteja
sanaakaan keskenänsä vaihtamatta.
Belgradin tornit tulivat vihdoin näkyviin.
Aza karahutti Banjalukin sivulle ja kysyi:
— Lähdemmekö Belgradiin?
— Kyllä, pääkaupunkiin, vastasi Demeter. — Viemme hevosemme "Zum
Bojaren" majatalon talliin. Mandelblüt juutalaiseen voin täysin
luottaa. Itse me lähdemme rautatien asemalle. Kuulitko, eikö
tuomiokirkon kello lyönyt yksitoista? Keskiyönä täytyy meidän olla
asemalla.
— Ole varovainen, kapteeni, pyysi Aza. — Tiedäthän, että päästäsi on
luvattu hyvä hinta, ja Belgradin poliisi...
— On sokea ja kuuro, milloin vaan Demeter Banjaluki niin tahtoo!
keskeytti häntä rosvopäällikkö käden liikkeellä. — Elä pelkää, minulle
ei mitään pahaa tapahdu, mutta minä olen tänä yönä lyövä elämäni
suurimman valtin pöytään, riistän kruunun, jota kuningas vielä eilen
tuomiokirkossa päässään kantoi. Jaa, Serbian säteilevä kuningaskruunu
on oleva — minun!
Ikäänkuin tuon ylpeän ajatuksen kiihottamana lensi musta ori tietä
pitkin, niin että Aza tuskin perässä pysyi.
Suorana, ryhdikkäänä istui Demeter Banjaluki satulassansa ja katseli
yli Belgradin terävillä silmillään, ikäänkuin olisi lähtenyt Serbian
pääkaupunkia vallottamaan.