Mustien vuorten ryövärien joukossa.
Lapsi, lapsi! huusi nyt Genia ilosta vapisevalla äänellä, antaessaan
sille niin ystävällisen ja hellän soinnin kuin mahdollista, ettei vaan
peljättäisi pienokaista. — Lapsi, tule tänne, tule tänne, minä odotan
sinua!
Pikku tyttö nousi ylös ja katseli ympärilleen. Hän nähtävästi ei voinut
kuulla, mistä ystävällinen ääni kuului.
— Kuka minua huutaa? kysyi tyttö. — Hyvät, siivot ihmisetkö? Oi, täällä
metsässä on niin synkkää ja kalliot ovat jyrkät.
Astu varovasti alas, suloinen lapsi! kehotti häntä Genia hellästi kuin
äiti. Elä putoa! Tule tänne, täällä minä olen tässä puussa.
Pikku tyttö oli kulkenut Genian ääntä kohden. Hän oli poistunut
kalliolta ja kiireesti hän nyt hiipi tummien jättiläispuiden ohitse
sille paikalle, missä Genia oli.
Vielä kerran huusi pikku tyttö:
— Missä sinä olet, lempeä ääni?
Genia vastasi:
— Täällä, täällä olen! Oi Jumalani, sinä olet pelastettu, lapsukaiseni,
ainakin kaikkein pahimmasta.
Kummastuneena katseli lapsi Geniata, jonka hän näki nojaavan
puuta vastaan eikä ymmärtänyt, että Genia oli sidottu. Vähääkään
arastelematta hiipi tyttö hänen puoleensa.
— Sinä siis minua huusit? — Näitkö, kuinka ilkeä mies tahtoi minut
tappaa, ampua kuoliaaksi.
— Hiljaa nyt, lapsi? Emme vielä ole vaarasta päässeet, hän voi tulla
takaisin. Voi, en voi syleillä sinua, olen sidottu.
— Sidottu? kysyi pienokainen, miks'et avaa nuoria?
— Kun en voi, vastasi Genia. — Katsoppas, kuinka käsivarteni ja jalkani
ovat puun runkoon sidotut.
Voi, jos sormissasi olisi voimaa sen verran, että irrottaisit minut.
Lapset, jotka saavat pitää itsestänsä huolta, ovat tavallisesti paljoa
käytännöllisempiä kuin ne, jotka ovat äitinsä hemmottelemia.
— Ehkäpä minä voin auttaa, huudahti pikku tyttö. Onhan minulla taskussa
pieni veitsi, jolla leipää leikkaan. Ole hyvin hiljaa liikkumatonna,
niin koetan nuoran katkaista.
Kuusivuotias lapsi meni puunrungon taakse, ja Genia tunsi kohta tuon
pikku olennon käsien liikuttavan hänen käsiänsä.
— Nuora on niin kovaa, valitti lapsi, ja veitsi tylsä. Mutta odota!
Ehkäpä paremmin onnistun hampaillani. Tiedä, että minulla on vahvat
terävät hampaat, se johtuu siitä, että syön kovaa leipää...
Vaikka Genia oli surullisessa tilassa, täytyi hänen hymyillä.
— Nyt olet vapaa, nuora on jo poikki. Koetappas liikuttaa käsivarsiasi,
niin saat nähdä... Kas vaan, kuinka se onnistuu. Ja nyt irrotan jalkasi.
Parin minuutin kuluttua oli Genia vapaa, sillä lapsen oli onnistunut
avata solmut. Mutta nyt Genia kaatui maahan, sillä pitkällinen tuska
oli voimat kokonaan lamauttanut.
Genia lepäsi siinä hetken liikkumattomana ja lapsi istuutui hänen
viereensä, tarttui hänen käsiinsä ja katsoi häneen vilpittömästi.
— Lapsi parka! sanoi Genia, vetäen pienokaisen lähemmäksi ja otti
syliinsä. — Eikö sinulla ole vanhempia?
— Tarkotat varmaankin, onko minulla isä ja äiti? — Ei, niitä ei minulla
koskaan ole ollut:
— Ei koskaan! — Geniata puistatti. Olento, jota ei isän silmä ole
koskaan katsellut, jonka kiharoita äidin käsi ei ole koskaan hyväillyt
— voi kuinka surkuteltava olikaan tuollainen köyhä, hyljätty ihmislapsi!
— Ja missä olet tähän saakka asunut? kysyi hän edelleen. — Jonkun luona
on sinun kuitenkin täytynyt olla. Kuka antoi sinulle ruokaa, missä
talossa oli vuoteesi?
— Vanha rouva antoi minun syödä sitä ruokaa, mitä hänelle kerjäsin.
Mutta hän löi minua myöskin. Ja sitte joi hän niin paljon viinaa, että
kerran hän jäi ojaan makaamaan maantien viereen, ja minä huusin, että
hän nousisi ylös, mutta hän ei vaan kuullut puhettani.
— Ehkäpä oli hän kuollut! huudahti Genia peljästyneenä. Olisit mennyt
hakemaan ihmisiä avuksi.
— Sen hän oli kieltänyt. En koskaan uskaltanut huutaa ihmisiä avuksi,
kun hän oli juovuksissa ja kaatui, sillä hän sanoi, että ihmiset
veisivät hänet työhuoneelle, jonnekka hän ei millään ehdolla halunnut.
Kun hän jäi ojaan makaamaan, olimme matkalla Belgradiin. Hän sanoi,
että minut siellä otettaisiin hyvin vastaan, siellä saisin kauniit
vaatteet ja saisin ajaa vaunuissa, sitä varten lähti hän minua sinne
viemään. Ja silloin ajattelin, että jos en heti pääsisi Belgradiin,
annettaisiin vaatteet jollekin muulle lapselle, ja toinen tyttö saisi
vaunuissa ajaa. Sen vuoksi juoksin heti tieheni ja annoin eukon ojassa
maata.
— Entäs Belgradi sitten? — Kuinka siellä kävi?
— Siellä kuljeskelin yhtä mittaa ja kerjäsin, kunnes tuo häijy mies
tuli ja sanoi, että veisi minut äitini luokse, otti minut mukaansa
metsään, ja tuolla kalliolla hän tahtoi —
— Niin, siitä et tarvitse puhua, minä näin kaikki. Kiitos Jumalan, että
hän pelasti sinut tuon miehen kynsistä.
Mutta sanoppas, eikö vanhalla rouvalla ollut mitään nimeä? Oliko hän
sinun äitisi?
— Minun äitini? Ei, minä aina kutsuin häntä eukoksi ja muuta nimeä
ei hän koskaan suvainnut. Minä en hänestä koskaan pitänyt enkä ole
ollenkaan pahoillani siitä, että hän nyt ehkä lepää haudassa. Emmehän
nyt mene hänen luoksensa. Olen ennemmin sinun luonasi, sinä olet niin
kaunis ja niin kiltti.
Lapsi nojautui hellästi Geniaa vastaan, vavisten ajatellessaan, että
ehkä taas täytyisi hänestä erota.
— Niin, sinun pitää pysyä luonani! huudahti Genia ja painoi suudelman
hänen otsalleen. — Mutta joskaan eukolla ei ollut mitään nimeä, tahi
sinä et sitä tuntenut, niin on kai sinulla joku nimi?
— Nimeni on Milana, vastasi tyttö. — Eikös monella Serbian tytöllä ole
sama nimi, onhan se sievä nimi?
— Sangen sievä nimi, sanoi Genia. — Pidätkö minusta, pikku Milana?
Tämän kuullessaan heitti tyttö pienet käsivartensa pelastajansa ympäri,
ikäänkuin olisi tietänyt, että hänen oli Geniata kiittäminen hengestään.
— Tule sitte! huudahti nuori paronitar. — Meidän täytyy lähteä, koettaa
päästä tästä hirveästä metsästä ja löytää joku ihmisasunto. Täällä on
niin kamalata. Ojenna minulle kätesi, Milana!
Mutta kun lapsen piti ojentaa Genialle kätensä, osotti se sen sijaan
Genian selkää ja lausui:
— Mikä taulu siinä on? Siinä on jotakin kirjotettuna.
Ellei olisi ollut niin pimeä vanhojen tammien alla, olisi pikku Milana
huomannut, että polttava puna kohosi hänen pelastajansa poskille.
Nopealla liikkeellä tempasi Genia taulun irti ja viskasi sen metsikköön.
— Tule! huusi hän sitte lapselle melkeinpä ankaralla äänellä. — Löytyy
ilkeitä ihmisiä täällä maailmassa. Sen olet jo saanut kokea ja minä
myös.
He vaelsivat sitte yhdessä metsän läpi. Genia haki polkua, mutta ei
voinut semmoista löytää. Tuntui kuin metsä ei ollenkaan olisi tahtonut
loppua ja että vanhat puujättiläiset eivät olisi tahtoneet päästää
tyttöä eikä lasta käsistään. Yhä uusia jättiläisiä kohtasi heitä ja
seutu tuli yhä epätasaisemmaksi, yhä kallioisemmaksi, peljättävämmäksi.
Metsäpuro syöksyi alas pitkin vuoren seinämää ja vuodatti sisällyksensä
kapeaan uomaan. Tätä pitkin he kulkivat.
Kapea aukko tuijotti heihin kallioiden välissä, mustana ja uhkaavana.
— Hyi, huusi pikku Milana vavisten.
— Siellä on varmaankin helvetin portti.
— Helvetti on ainoastaan siellä, missä löytyy ilkeitä ihmisiä, vastasi
nuori paronitar. — Elä pelkää! Etkö näe, että tähti, joka tuolla
ylhäällä loisti kauhusi hetkellä, vieläkin meitä seuraa...? Tule vaan
mukanani solaan, Jumala on meitä oikein johdattava.
Niin he sitten menivät kallioiden väliseen solaan. Mutta tuskin he
olivat muutamia minuutteja kulkeneet tuota synkkää polkua, kun äkkiä,
ikäänkuin maasta nousten, useita rajunnäköisiä miehiä seisoi heidän
edessänsä. Kiväärien piiput säkenöivät, eräs mies tähtäsi ja huusi
korskeasti:
— Seis, ei yhtään askelta enää, muutoin ammun teidät!
— Ryöväreitä! huokaili Genia vapisevalla äänellä. Oi, Jumala, tuo vielä
puuttui.
Mutta pian hän rauhottui, katsoi ryöväreitä suoraan silmiin ja sanoi:
— Saatte kernaasti tutkia vaatteeni, mutta ette löydä mitään arvokasta
esinettä. Ja yksistään murhanhimosta ette toki meitä tappane. —
— Miehet neuvottelivat hetkisen. He puhuivat kieltä, joka ei tuntunut
olevan serbiankieltä, ehkäpä se oli jotakin mongerrusta, jonka itse
olivat keksineet, etteivät vieraat ihmiset heitä ymmärtäisi. Sitte
sanoi yksi heistä:
— Vie heidät kapteenin luokse. Hän saa määrätä, mitä me niillä teemme!
Kaikessa tapauksessa täytyy meidän olla varovaisia ja välttää yllätystä.
— Neiti, sanoi sitte sama mies, vielä nuori ja päivettynyt, Genialle, —
me emme ole mitään murhaajia, jotka vaan huvin vuoksi tapamme; siitä ei
kapteenimme olisi mielissään.
— Mutta me emme voi päästää teitä vapaaksi, kun kerta olette tulleet
piilopaikkaamme. Nyt sidotaan teidän silmänne ja viedään teidät
kapteenin luokse.
Näin sanoen veti hän taskustaan mustan silkkihuivin, sitoen sen Genian
silmille, joka ei myöskään vastustellut.
— Teidän kapteeninne ei liene enemmän kuin ihminen, sanoi Genia. — Ehkä
on hän joku isä, ja silloin hän varmaankin meitä säälii. — No hyvä,
viekää minut hänen luoksensa, minä tahdon puhua hänen kanssansa. Mutta
mikä on hänen nimensä?
— Mikäkö hänen nimensä? huudahti nuori ryöväri, ja hänen äänessään oli
ihastuksen kaikua. Hänen nimellään on Serbiassa peljättävä sointi,
ja Belgradin äidit peljättävät hänen nimellään lapsiansa nukkumaan.
Kapteenimme on nimeltään Banjaluki eli Mustien vuorten hallitsija.