Enhän minä ole mitään pahaa tehnyt! huusi hän toistamiseen. — Minä
pyysin sinulta vaan palasen leipää, sillä minun oli nälkä. Ja sinä
sen sijaan kysyit, mistä sormuksen olin saanut, joka minulla oli
sormessani. Sanoinhan minä, etten sitä ole varastanut, vaan on se
minulla ollut niinkauvan kuin muistan. Voi, elä tapa minua, rakas
upseeri, elä tapa minua!
Nicodem Lunjevica ei vastannut lapsen sydäntäsärkevään rukoukseen.
Vielä sekunti, ja tuo ilkityö olisi ollut valmis.
Genia joutui kokonaan tunteittensa valtaan, omaa kuolemataan
pelkäämättä hän huusi kovalla äänellä, joka hirvittävänä kaikui
synkässä metsässä:
— Varo, Nicodem Lunjevica, ei edes sisarensa purppura kykene peittämään
tuota viatonta verta, joka takertuu käsiisi! Varo, sillä joka lapsen
murhaa, on kirottu.
Kirottu! toisti kaiku kamalasti. Ja kirottu! vastasi metsä kaikkinensa.
Silloin vaipui Nicodemin käsi, joka juuri oli ollut valmiina
laukaisemaan. Hän katseli arasti ympärilleen ja juoksi sitte kiireimmän
kautta kallion toiselle puolelle ja hävisi nopeampaan kuin Genia edes
saattoi ajatella olevansa onnellinen, kun oli ihmishengen pelastanut,
hän, joka itse oli avuton, puuhun sidottuna, oli saavuttanut loistavan
voiton pimeyden vallasta.
Lapsi oli vielä polvillaan, hän ei vielä ollut selvillä siitä, mitenkä
peljättävä murhamies äkkiä oli hävinnyt.
Lapsi piti kumminkin yhä vielä kätensä ristissä ja katseli taivasta
kohden, missä — Genia oli näkevinään siinä Jumalan antaman merkin —
ystävällinen, kirkas tähti näyttäytyi.