Monta monituista kertaa oli Genia koettanut irrottaa tuota häpeällistä
taulua.
Nytkin hän painoi päänsä alas ja koetti hampaillaan tavottaa nuoraa,
sen poikki purrakseen ja siten pudottaakseen taulun maahan.
Mutta Jovan Radac oli kyllä huolta pitänyt siitä, että tämä oli
mahdotonta, ja epätoivossa nyyhkyttäen täytyi Genian taaskin luopua
yrityksestänsä. Tässä tilassa lensivät hänen ajatuksensa vanhempainsa
kotiin.
— Oi Jumala, mitä hän oli tehnyt? Eikö hän itsessään tehnyt muuta
rikosta vanhempiaan kohtaan, kun hän äänettömänä, salaa hiipi pois
heidän luotansa. Vain pienen kirjelapun oli hän jättänyt jälkeensä,
pyytäen siinä, ettei isä eikä äiti olisi huolissaan hänen kohtalostaan.
Hän kyllä palaisi, kun oli täyttänyt aiotun tehtävänsä.
Kuinka nyt vanhemmat mahtoivat epätoivoisina etsiä häntä!
Mutta, millä kauhulla täyttyisi heidän sydämet, jos he vaan
aavistaisivat, miksi heidän rakkaan lapsensa kohtalo oli muodostunut! —
Ollessaan puuhun sidottuna oli Genia yhtämittaa huutanut apua. Mutta,
kukapa olisi häntä täällä kuullut? Kuuleppas! — Kovaa haukuntaa
kuuluu kallion takaa, jonka hän aivan selvästi voi erottaa koko
alastomuudessansa. Ei mitenkään koira voinut noin haukkua. Susi noin
haukkui, ruskea susi, joka vieläkin oleskelee Serbian metsissä ja
hämärässä jättää luolansa, lähteäksensä saalista etsimään.
Veri hyytyi Genian suonissa, ja hiukset yrittivät pöyristyä, kun hän
huomasi jättiläismäisen suden katselevan pelokkailla silmillään ja
sitte suurin hyppäyksin juoksevan takaisin metsään.
— Taivaan Jumala, elä anna suden raadella minua, rukoili Genia tuskasta
mielettömänä. — Hän kuuli pensaissa ratisevan. Ehkäpä tunkeutui susi
sitä tietä, ehkäpä se vainui saalistansa. Ehkäpä —
— Kaikkivaltias Jumala, huudahti hän, nähdessään suden punertavat
silmät suuntautuvan häntä kohden, sillä suden suippo pää pistäytyi nyt
esiin pensaista, jotka olivat ainoastaan kymmenen askeleen päässä.
Varovasti katsoi susi häneen tullakseen vakuutetuksi, saattoiko uhri
puolustautua, sillä pedot ovat samalla suuria pelkureita, pelkäävät
keppiä yhtä paljon kuin miekkaa tahi kuulaa.
Mutta, voi, Genia ei kyennyt puolustautua, sillä kädet ja jalat olivat
sidotut, ja hän oli auttamattomasti jätetty oman onnensa nojaan.
Laiha, takkuinen eläin kohottautui kyykkyasennostaan. Se tuli häntä
kohden ja teki puun ympäri yhä ahtaampia kierroksia.
Genia tunsi, kuinka tuskan hiki tihkui otsasta, kuinka jalat vapisivat
ja jo puutuneet käsivarret värähtelivät. Ja yhtä kaikki hän vielä
kerran epätoivon koko voimalla yritti katkaista nuorat. Sillä hän
tahtoi paeta, pelastautua uuden vihollisen kynsistä...
Mutta juuri kuin susi aikoi hyökätä hänen kimppuunsa, terävillä
hampaillaan puremaan poikki hänen kurkkunsa, kaikui äkkiä ihmisääni
pensaikosta, ja samassa silmänräpäyksessä viskautui peto syrjään ja
pakeni pelokkaana.
— Ihmisiä, ihmisiä! riemuitsi Genia sydämessänsä. — Vihdoinkin tulee
apu! Sinä taivaan hyvä Jumala, minä kiitän sinua, ettet ole hyljännyt
lastasi, kääntänyt kasvojasi tyköäni!
Nyt minut vapautetaan, ja minä tulen pelastetuksi, jotta taas
vuorostani voin pelastaa Stefan Naumovitschin.
Pensaat väistyivät tieltä, ja pieni mies, pitkään vaippaan puettu,
esiintyi.
Jo tahtoi Genia rukoilla häneltä apua, kun äkkiä ajatus antoi hänelle
paremman neuvon.
Ei, ensin tahtoi Genia tietää, mikä tarkotus oli miehen tuonut metsään.
Olikohan tuo hyvä ihminen? Tahtoiko tuo todellakin häntä auttaa
epäitsekkäästä vai vaatisiko jälkeenpäin avustansa hirvittävän palkan?
Sekuntia myöhemmin hengitti hän taas vapaammin, sillä hän näki, että
tuo mies ei ollut yksin, vaan talutti pientä lasta, ja missä lapsi
on mukana, siellä — niin arveli Genia — ei inhimillinen kehnous voi
vehkeillä, silloin vaan lempeät rakkauden tunteet vallitsevat.
Sillä kukapa ei lasta rakastaisi, ja kukapa sen nähden tahtoisi tehdä
halpamielisesti?
Lapsi, jota vaippaan puettu mies talutti, oli pieni, rääsyinen tyttö.
Kuuvalo, joka nyt pilkisti puiden lehtien lomitse, salli Genian
jotenkin hyvin havaita molemmat olennot.
Mitäpä mies aikoi tehdä lapselle metsässä? Miksi oli hän tuonut lapsen
mukanaan tähän autioon seutuun?
Genia pidätti henkeänsä, ettei ilmaisisi itseänsä, hän painautui
vieläkin lähemmäksi tammea, ettei vaan näyttäytyisi kuunvalossa.
Mies kulki hänen ohitsensa, lapsi noin viidentoista askeleen päässä.
Kaikeksi onneksi ei mies Geniata huomannut.
Genia saattoi nähdä ainoastaan miehen kasvon piirteet sivulta päin.
Kasvot olivat nuorekkaat, vaaleitten viiksien koristamat.
Samassa silmänräpäyksessä kun he kulkivat Genian ohitse, kuuli tämä,
kuinka lapsi sanoi miehelle:
— Minnekkä viet minut? Emmekö vielä ole saapuneet äidin luokse?
Lupasithan viedä minut äidin luokse!
— Tuonne kalliolle meidän ensin täytyy tulla, vastasi mies, äänessään
vastenmielinen sointu. — Sitte olet äitisi luona.
Genia tunsi pistoksen sydämessään.
Sanat kuuluivat niin pilkallisilta miehen huulilta. Eikä hän arvellut
ensimäistä kertaa kuulevansa tuota ääntä.
Hän tiesi vieläpä aivan varmasti kuulleensa tuon ylpeän äänenpainon.
Mutta missä — missä? Tällä hetkellä oli hänen mahdotonta sitä muistaa,
hetkellä, jolloin raju mielenliikutus täytti hänen rintansa.
Että mies oli valheen lausunut, siitä oli Genia heti vakuutettu, sillä
kallion takana ei ollut yhtään ihmisasuntoa, missä tytön äiti olisi
asunut.
Genia näki, kuinka mies nousi ylös kalliota lapsen kanssa. Hän luuli
ensin, että mies taas laskeutuisi kallion toiselle puolelle, mutta
kalliolle hän jäikin seisomaan.
Kuu pilkisti pilvien takaa ja valaisi aavemaisella, kalpealla valollaan
kamalata, synkkää kalliota ja miehen sekä lapsen piirteet selvästi
kuvastuivat tummalla pohjalla. Tuuli ikäänkuin nyyhkytti ja valitteli
puiden oksissa ja lehdissä.
Genia tunsi rajua tuskaa sydämessänsä, häneen ei koskenut enää oma
kohtalonsa, vaan tuon pienen tytön, joka kalliolla seisoi oudon miehen
vieressä. Pöyristys valtasi hänen mielensä. Hän ei tietänyt miksi,
mutta yht'äkkiä hän rukoili Jumalaa sydämessänsä, auttamaan tuota lasta
ja armahtamaan.
Seuraavien minuuttien kuluessa täytyi hänen aavistustensa toteutua. Hän
näki nimittäin, kuinka mies äkkiä tarttui tytön molempiin käsiin ja
pakotti hänen laskeutumaan polvilleen.
— Polvillesi! sanoi mies käskevällä äänellä peljästyneelle lapselle,
joka kauhusta ei kyennyt sanaakaan virkkamaan. — Rukoile nyt viimeinen
rukouksesi, sillä sinun täytyy kuolla!
— Armelias Jumala! kuiskasi Genia. Tuo peto, kurja aikoo murhata
suojattoman lapsen! Voiko ihminen katalampaa tekoa tehdä!
— Ja miksi minun täytyy kuolla? kysyi pikku tyttö vapisevalla äänellä,
enhän minä mitään pahaa ole tehnyt.
— Elä kysy! ärjäsi mies. Sinun täytyy kuolla, koska olet toisten
tiellä. Ei tässä tarvita pitkiä puheita, saat kuulan otsaasi ja
sitten sysään sinut alas kalliolta. Laskeudu polvillesi aivan kallion
reunalle, tuonne ulommaksi!
Tuskasta väristen ryömi lapsi parka, jonka suloiset, mustien kiharoiden
ympäröimät kasvot Genia nyt aivan selvästi saattoi erottaa, kallion
jyrkimmälle reunalle, yhä heittäen aran katseensa murhaajaan, joka
oli heittänyt vaipan päältänsä. Voi, tuo mies ei ollutkaan tavallinen
kuljeksiva ryöväri, vaan upseeri.
Äkkiä älysi Genia, missä hän oli aikaisemmin nähnyt nuo ylpeät, julkeat
kasvot vaaleanpunaisine viiksineen.
Tuo oli sama upseeri, joka mustalla oriilla oli ajaa karauttanut
tuomiokirkolle, Stefan Naumovitschia vangitsemaan. — Hän oli Nicodem
Lunjevica, kuningatar Dragan veli, ja sama mies aikoi nyt tehdä
lapsenmurhan! Tuon lapsen laita mahtaa olla hyvin kummallista, arveli
Genia.
Genia kuuli revolverin hanan napsahtavan kohotessa ja näki murha-aseen
suuntautuvan lapsen otsaa kohden. Saattoi olla varma siitä, että kuula
kyllä lopettaisi lapsen päivät.