Ei sinun pidä tappaman!
Synkkinä kohoavat vuorten mustat kalliot Serbian ikivanhoissa
tammimetsissä kuin mykät vahdit, valmiina musertamaan jokaisen, joka
vaan uskaltaisi tehdä väkivaltaa tuolle pyhälle puulle.
Yö levittää synkän vaippansa yli jylhärotkoisen maiseman. Tuulenpuuska
suhisee puiden oksissa — on kuin suuri huokaus tunkeutuisi metsän
syvyydestä.
Kuu kätkeytyy pilvien taakse, jotka äärettömän peitteen tavoin
riippuvat repaleisina taivaalta. Ei yksikään tähti loista, ja vain
joskus lammikossa säkenöi virvatuli, tanssien suon ylitse ja häviten.
Tuolla synkässä vuorimetsässä nojautuu puuta vasten — Genia von
Sandorf. Hänen kalpeat kasvonsa on kärsimys rumentanut, suuret silmät
puhuvat sanomatonta sieluntuskaa. Hän nytkähtelee pelosta, kun
sisilisko hypähtää kuivilla lehdillä tahi orava kiitää ylös puuhun
aivan hänen vieressänsä.
Ikivanha tammi, jonka rosoista runkoa vastaan kaunis, nuori tyttö
lepää, kumartaa Genian pään ylitse ikäänkuin surevia oksiansa.
Vanha tammi on ollut hirveän ilkityön todistajana, se on itsekin siihen
saanut ottaa osaa. Sen on täytynyt nähdä kuinka Jovan ja Karla eversti
Maschinin toimesta kostivat luullulle petturille, sillä tammeen oli
tyttö sidottu kolmenkertaisilla kahleilla.
Hänen käsivartensa ovat pitkin runkoa kurotetut, mutta kädet ovat
kumminkin nuoralla toisiinsa sidotut. Myöskin ovat jalat tammeen
sidotut ja sitäpaitsi ihmiset ilkeydessään sitoivat vyötäryksen tammeen
vahvalla nuoralla.
Turhaan oli Genia rukoillut Jovaa ja Karlaa irrottamaan hänet, mutta
hän tuskin oli kyennyt sanaakaan sanomaan.
— Petturi, oli Jovan hänelle huutanut, parempaa kohtaloa et ole
ansainnut! Karla taas sylki häntä silmiin ja halveksien lähti hänen
luotansa.
Ja kumminkaan he eivät olleet huonoja ihmisiä, he vaan arvelivat
toimivansa kuin rehelliset, oikeat serbialaiset ainakin, kun olivat
siitä vakuutettuja, että tuo suloinen olento oli häväissyt Serbian
kunniata ja syössyt eversti Maschinin ja muut upseerit, jotka eilen
vangittiin, turmioon.
Nuo peljättävät ihmiset poistuivat ja jättivät Genian metsän synkkään
yksinäisyyteen ja kaikkiin vuoriseudun kauhuihin, jotka päivällä
kätkeytyvät puiden taakse, väijyvät kallioiden onkaloissa, mutta öisin
kuljeskelevat aavemaisina olennoina.
Kaksitoista pitkää tuntia oli Genia ristillään kitunut, on nimittäin
hänelle lohduttavaista saada verrata kärsimyksiään Vapahtajan
kärsimyksiin, joka hänkin oli syyttömänä ristinpuulla kärsinyt. Niin
luuli Geniakin kuolevansa.
Turhaan hän vielä kerran koetti irrottaa kahleitansa, mutta oi, ne ovat
siksi vahvat, ettei hän heikoilla voimillansa kykene vapautumaan ja
odottaa vaan kuolemata.
— Oi, jospa kuolema tulisi minut vapauttamaan! uikuttaa hän. — Mitä
sanonkaan! Ei, rakas Jumala, vapauta Stefan ja anna minun kuolla
hänen puolestansa! Ja kumminkin tahtoisin niin mielelläni kuolla,
jatkoi hän, samalla kuin kyyneleet pusertuivat hänen silmistänsä, —
elää todistaakseni syyttömyyteni, sillä minä en tahdo, että Genia von
Sandorfin nimi ikuisesti kirouksella mainitaan. Jo tahtoisin seistä
niiden ihmisten edessä, jotka ovat minut petturiksi leimanneet. Voi,
minkä kauhean laudanpalasen sitoivat selkääni! Miks'et myrskytuuli
irrota sitä, miks'et poista minusta häpeän tahraa.
Laudanpalasen? — Jova ja Karla olivat hänen selkäänsä sitoneet
laudanpalasen ja siihen kirjottaneet:
"Noin kuolee Serbian petturi, noin kuolee kuningatar Dragan elukka!
Kirottu olkoon Genia von Sandorf — hän on kohtalonsa ansainnut.
Joka tämän ruumiin tapaa, kulkekoon ohitse rukousta lukematta,
jättämättä häntä maan haltuun!