Kuningatar Dragan tunnustus.
Rahaa, sisar kulta... tänne rahaa! Kun on kerran kuningattaren veli,
niin täytyy olla taskut täynnä rahaa.
Nicodem Lunjevica se oli, joka lausui nämä sanat sisarelleen Dragalle,
heidän yhdessä kävellessään puistossa, joka oli kuninkaallisen linnan
takana.
Kuningatar otti taskustaan rahalompakon ja ojensi sen Nicodemille.
— Siinä on 5,000 guldenia, sanoi hän. — Siinä on kaikki, mitä minulla
tällä hetkellä on. Vannon, ett'ei minulla itselläni ole enempää.
— Ohoh, sinulla... Serbian kuningattarella, jonka ei tarvitse muuta
kuin ottaa molemmin käsin vaikka miljooneja...
— Kyllä minä otankin, veliseni, se on varma, vastasi Draga ja ivahymy
väreili hänen huulillaan. — Mutta minun täytyy menetellä varovasti,
täytyy hankkia ensin ystäviä itselleni ja näytellä kuninkaalle
alistuvaisen ja kunnioittavan osaa.
Eipä ollut todellakaan helppoa ylläpitää mainetta, että olin hieno
nainen, kun se tomppeli jätti minut leskeksi. Minulla ei ollut muuta
kuin kaksi tyhjää kättä ja jos olisin kuullut äitini ja sisareni
neuvoja, niin olisin myynyt itseni parista frangista.
Mutta minä olin viisaampi, kuin kaikki muut yhteensä. Minä tiesin, että
se päivä oli tuleva, jolloin Aleksanteri tekisi minut kuningattareksi!
Ja se päivä on nyt tullut, minä olen tullut päämaaliini.
— Niin, nyt olet sinä, tuhat tulimmaista, tullut päämaaliisi! vastasi
Nicodem ja heitti papyrossinsa maahan. — Enkös minä ole uskollisesti
sinua auttanut, häh? Hyvät työt ansaitsevat aina palkkansa...
— No, olenhan minäkin kohottanut sinut vahtimestarista luutnantiksi
ihan kädenkäänteessä! tokasi Draga. — Olenhan aina noudattanut
mielitekojasi ja täyttänyt taskusi rahoilla.
— Velkojani ahdistelevat minua nyt, juutalaiset, joilta olen lainannut,
tahtovat nyt omansa takaisin, kun sinusta on tullut kuningatar; olen
jo tarpeeksi syöttänyt heitä kauniilla lupauksilla, ja nyt tarvitsen
satatuhatta frangia.
Draga seisoi hetken hiljaa ja mietti itsekseen. Hänen silmänsä olivat
kiinni, rintansa aaltoili sisällisestä liikutuksesta; näytti siltä,
että hän tällä hetkellä taisteli itsensä kanssa ja aikoi tehdä jonkun
suuren päätöksen.
— Mennään tuonne kioskiin! kuiskasi hän veljelleen. — Minun täytyy
puhua yksin sinun kanssasi, ett'ei kukaan saa kuulla, mitä minulla on
sanottavaa; täällä saattaisi olla kuuntelija jonkun puun takana, mutta
tuolla kioskissa saamme olla huoletta.
Draga ja Nicodem astuivat nyt pieneen turkkilaiseen kioskiin. Se oli
siinä vielä niiltä ajoilta, kun maa kuului turkkilaisille, ja kun ei
siinä ollut ikkunoita, sillä valo tuli himmeäksi hiotusta lasista
katossa, niin oli se omiansa salaisille keskusteluille.
Draga istuutui heti tultuaan turkkilaiselle sohvalle, Nicodem jäi
seisomaan sisarensa eteen, miekkaansa nojaten. Hän katsoi odottavasti
sisareen, sillä hän huomasi, että tämän mieli oli kuumeen tapaisessa
kuohussa.
— Veli, sai Draga sanotuksi ja hänen äänensä kuului vaan kuiskaukselta
tuossa pienessä huoneessa, tänään tahdon ensi kerran osoittaa sinulle,
että pidän sinua parhaimpana ystävistäni, tahdon uskoa sinulle
salaisuuden, jonka tietää vaan kaksi henkeä, minä ja se mies, jota se
koskee.
Mutta, ennenkuin puhun, täytyy sinun vannoa vala, ett'eivät huulesi
koskaan aukene salaisuuttani ilmaisemaan.
— Pitääkö minun sitte todellakin vannoa? kysyi Nicodem. No niin,
kunniani kautta, sieluni autuuden kautta pidän salaisuutesi ikuisesti
haudattuna syvällä sydämessäni.
— Olin aivan köyhä, kun tuo ihminen kuoli, jonka kanssa äitini
hommasi minut yhteen — saadakseen ehkä muutaman kolikan, jolla voisi
ostaa viinaa itselleen, sillä tiedäthän, Nicodem, että äitimme oli
auttamattomasti juoppouteen vaipunut...
— Oli, keskeytti Nicodem sisarensa ivallisella äänellä — sano pikemmin,
että hän on...
— Hiljaa, Jumalan tähden, hiljaa! huudahti Draga ja ojensi rukoillen
kätensä edessään seisovaa Nicodemia kohti. — Äitimme on kuollut — hänen
täytyy olla meille kuollut. Oi, ei koskaan olisi kuningas voinut ottaa
minua puolisokseen, jos emme jo ennakolta olisi kaikkialle levittäneet
sitä tietoa, että eukko oli kuollut.
— Mutta sitä ei hän nyt kuitenkaan ole, sanoi Nicodem. Irtolaisnaisena
kulkee hän ympäri Serbiaa ja kuka tietää, missä kapakassa hän nytkin
makaa pöydän alla, viinaan kuolemaisillaan.
— Niin, mitä se meitä liikuttaa! sanoi Draga kylmästi ja
sydämettömästi. Tämä nainen ei ole enää olemassa minulle ja vaikka hän
jossain syrjäkapakassa kertoisi, että hän on kuningatar Dragan äiti,
niin sanoisin hänelle vasten silmiä, että hän valehtelee ja antaisin
hänet mielivikaisena sulkea hullujenhuoneeseen.
Äänettömällä nyökkäyksellä osoitti Nicodem hyväksyvänsä tämän tuuman.
Sen sijaan sanoi hän, kierrellen vaaleanpunaisia viiksiään:
— Jatka, sisar kulta, aioit varmaan uskoa minulle elämäsi salaisuuden!
— Niin, elämäni salaisuuden! kuiskasi Draga. — Ei kukaan voi
aavistaa, kuinka se on kiusannut minua aina siitä päivästä lähtien
kuin se tapahtui, ja vielä tälläkin hetkellä se minua tuskittaa.
Olin rutiköyhäksi tullut mieheni kuoleman jälkeen, mutta minulla oli
onnea. Kuningatar Natalia sai kuulla hätäni. Hän oli hyväsydäminen,
ja kun eräänä päivänä polvistuin hänen edessänsä, hänen kirkkoon
mennessä ja ojensin hänelle anomuskirjan, keskusteli hän minun kanssani
pitemmän aikaa. Ja lähdettyään hänen luotansa, sain nimityksen hänen
hovinaisekseen...
— Sinua ei silloin vähän kadehdittu, rakas sisar, sanoi Nicodem, sillä
silloinhan elämänurasi alkoi.
— Silloin alkoi myöskin minun tuskani, vastasi Draga, ja hänen tummat
silmänsä leimusivat. — Minä vannon sinulle veliseni, että kun tulin
hoviin, olin vielä — neitsyt. Niin, katso vaan minuun kummastuneena,
leski ja kumminkin neitsyt! Sillä en koskaan ollut Maschinin todellinen
vaimo, en koskaan ollut hänen kanssaan lähemmässä yhteydessä. Sentähden
olinkin säilyttänyt neitseellisen kauneuteni, enkä koskaan ollut niin
toivottu, kuin _hän_ — ensikerran minut näki.
— Kuka? kysyi Nicodem, kumartuen sisarensa puoleen. Draga avasi
huulensa, tahtoi puhua, mutta ei saanut sanaakaan suusta, väristys
valtasi hänen ruumiinsa, hän hypähtyi äkkiä, katseli tutkivin silmin
ympärilleen kioskissa, ja heittäytyen veljensä syliin sai hän vaan
vaivoin sanotuksi:
— En uskalla nimeä mainita — tästä ainoasta sanasta riippuu Dragan koko
onni — voi minua, jos Aleksanteri joskus saisi salaisuuteni tietää, jos
nyt, juuri nyt petturi kuulisi meidän puheemme...
— Ei täällä ole ketään petturia! vastasi Nicodem, antaen silmäystensä
kulkea kioskin yli. — Puhu siis, sisar, täällä sinua kuulee ainoastaan
Jumala ja minä, sinun uskollinen veljesi!
Huokaus kohosi Dragan rinnasta, sitte hän punastui, sillä ne muistot,
jotka samalla heräsivät hänen sielussansa, saattoivat häpeän punan
hehkumaan hänen poskillansa.
— Minä olen pettänyt kuningatar Natalian, joka oli minun hyväntekijäni,
lausui hän murtuneella äänellä, katseensa lattiaan luoden. — Olen
palkinnut hänet kiittämättömyydellä, mutta taivaan Jumala on
todistajani, etten muuta voinut tehdä. — Täällä kioskissa, seitsemän
vuotta sitten — tällä sohvalla istuin haaveksien kirjaa lukien,
ja ulkona puistossa lepäsi heinäkuun viileys... silloin yhtäkkiä
ovi avautui, ja mies astui sisään — hän huomaa minut, näkee minun
olevan yksinäni, hän päästää riemuhuudon, ja seuraavana hetkenä on
hän kietonut käsivartensa ympärilleni ja suudelmillaan melkeinpä
tukehuttanut minut ja silloin — silloin olin kuningas Milanin
rakastajatar.
Draga vaipui sohvalle ja kätki kasvonsa sen tyynyihin. Vieläpä tunnoton
Nicodem seisoi siinä minutin hämmästyneenä, mutta sitte hänen sinisiin
silmiinsä tuli viekas ilme, ja hän tukahutti hymyilyn.
— Vapauta minut, veljeni, jatkoi Draga, — kertomasta, mitä sitte
tapahtui. No niin, suhteeni kuninkaaseen ei jäänyt ilman seurausta.
Pysyttelin kätkössä, niin kauan kuin mahdollista, sitte sanoin, että
minun täytyi lähteä kotiin hoitamaan sairasta äitiäni, jätin hovin
ja syvimmässä salaisuudessa synnytin tytön. Annoin hänelle nimeksi —
Milana.
— Toivottavasti hän kuoli? kysyi Nicodem. — Sillä tosiaankin tuo tyttö
voisi tuottaa sinulle koko joukon ikävyyksiä.
— Ei hän kuollut, enkä minä antanut hänen kuolla, vastasi Draga. — Minä
rakastin sitä, sillä minä olin sen tuskalla synnyttänyt, minä rakastin
tuota pientä olentoa, sillä minä sanoin itselleni: Kun tulen vanhaksi,
eikä minulla enää ole yhtään ystävää, kun kaikki luopuvat minusta,
silloin — silloin tahdon olla äitinä, lapseni rakkaudessa tahdon
peilailla, hänen iloisessa puheessansa ja naurussansa etsiä lohdutusta,
silloin tahdon alkaa uutta elämätä, kunniallista, parempaa elämää.
Niin ei kumminkaan saanut tapahtua. Turhamainen sydämeni ei tyytynyt
lastenkamarin hiljaiseen riemuun. Istuessani pienen olennon kätkyeen
ääressä, kuulin valssin hurmaavia säveleitä, joita ehkä juuri silloin
kaikui hovin saleissa, näin komeita herroja, hovin upeuden ja kaiken
ihanuuden. Tuo veti minut takaisin sinne, missä parhaimmat voittoni
saavuttaisin, ja — minä jätin äitimme toimeksi, hänen, joka yksin
tiesi salaisuuteni, lähettää lapsi jonnekin maalle hyvien ihmisten
hoidettavaksi. Minä lupasin hoidosta suorittaa oikein ruhtinaallisen
palkkion.
En koskaan ole sitä hetkeä unhottava, jatkoi Draga hellällä äänellä,
joka oli hänessä jotakin varsin harvinaista, — kun otin lapseltani
jäähyväiset. Minä hyväilin ja suutelin sitä ja sidoin sen kaulalle
silkkinauhan, johon kiinnitin kultasormuksen sinisine päärlyineen,
saman sormuksen, jota lapsena ollessani olin pitänyt. Sitte annoin
äitimme matkustaa lapsen mukana ja palasin itse hoviin.
Äiti vakuutti minulle sittemmin, että oli hankkinut lapselle hyvän
kodin, kumminkaan ei hän tahtonut sanoa, minnekkä oli lapsen vienyt,
vaan väitti, että hänen täytyi sormet ristinkuvalla vannoa talonväelle,
ettei kenellekään ihmiselle ilmaisisi heidän nimeänsä, sillä he
tahtoivat kasvattaa lasta omanansa. Ne rahat, jotka äidille annoin,
tuskin koskaan ovat tulleet kasvatti vanhempain käsiin, vaan minä
aavistan, että äiti on ne juonut suuhunsa. Kuningas Milanille sanoin,
että lapsi oli kuollut.
— No, etkö sitte koskaan enää ole kuullut lapsesta? kysyi Nicodem. —
Sehän oikeastaan olisi paras ratkaisu.
— Niin, ehkä se olisi ollut parasta, vastasi Draga, pyyhkien silmiään.
— Ja minä jo luulin, että tuo pieni olento tosiaankin oli löytänyt
oikean kotinsa taivaassa, missä orvoilla lapsilla on paras olla. Niin
minä luulin, Nicodem, eilispäivään saakka, jolloin vihkimiseni tapahtui.
Tämän sanoessaan hypähti Draga sohvalta, meni aivan veljensä lähelle,
pani molemmat käsivartensa hänen hartioilleen, katsoen häneen
epävarmasti ja sieluntuska silmissä hän jatkoi: Eilen — näin minä
lapseni jälleen. Se äkkiä polvistui edessäni, kun kuninkaan rinnalla
astuin tuomiokirkosta, Serbian otsakoriste kulmillani ja kuninkaan
sormus sormessani. Hän rukoili minulta leipäpalasta, minä käännyin
ympäri — voi kauheata, sehän oli oma lapseni, joka polvistuen kohotti
pienen kätensä minua kohti ja antoi pienen sormuksen sinisine
päärlyineen hohtaa loisteella, joka koski sydämeeni tavattoman
kipeästi. Oi, ilman tuota sormustakin olisin lapseni tuntenut.
Sillä hänellä on minun piirteeni ja puhuu minun äänelläni, ja minun
rinnassani alkoi sydän rajusti sykkiä, kaikki vereni tunkeutui
sydämeen, enkä minä tietänyt, tulisinko mielipuoleksi pelosta vai
sulkisinko lapsen syliini. Kohta musteni silmissäni, minä pyörryin ja
tajuttomana vaivuin kuninkaan syliin.
Ja nyt, veljeni, rukoilen minä sinua, jatkoi Draga, kohottaen veljeänsä
kohti ristiin pannut kätensä, — vapauta minut tuosta hirveästä
kuumeesta, joka yöt päivät minua vaivaa, kun tiedän, että lapseni vielä
elää. Sen täytynee vielä olla Belgradissa, se ehkä kaduilla harhailee.
— Veliseni, hae se käsiisi ja kun olet sen löytänyt, niin...
— Ja kun minä olen sen löytänyt, kysyi Nicodem viekkaasti, — mitä
sitte... kaunis kuningatar?
— Kätke se sitte, minä kyllä päätän mitä lapselle teemme, vastasi Draga.
— Hyvä, sanoi Nicodem, — minä kyllä vapautan sinut lapsesta, voit
luottaa minuun täydellisesti, mutta ilman palkkaa ei tehdä mitään
työtä! Kuuleppas, sisar kulta, tässä on minulla oivallinen tilaisuus
kerta kaikkiaan päästä pulasta — maksa minulle 500,000 frangia, silloin
et tarvitse lastasi pelätä.
Draga otti askeleen taaksepäin. Hän rypisti kulmakarvojaan ja niiden
alta hän heitti veljeensä musertavan katseen.
— Vai sentähden olet minun antanut paljastaa salaisuuteni! huudahti hän
kiukusta vapisevalla äänellä. — Siksi vannoit minulle valasi, — että
nyt pitäisit minua ruuvipenkissä! Pois tyköäni, sinä ilkeä konna!
— Kuningattaren veljenä voin myöskin sallia olevani konna, nauroi nuori
upseeri hänelle vasten naamaa. Muutoin, sisar kulta, älkäämme kauemmin
riidelkö. Minä tarvitsen 500,000 frangia, pieni ranskalainen nainen on
näet pannut pääni pyörälle. Ja tuo suloinen olento tahtoo — kultaa.
Jollet maksa puolta miljoonaa, minkä tarvitsen, niin kyllä saan sen
kuningas Aleksanterilta; en tarvitse muuta, kuin kerron hänelle pienen
hauskan jutun hänen kuninkaallisesta isästänsä ja kauniista Draga
nimisestä hovinaisesta...
— Sinä katala! huusi Draga. — Tahdotko nyt hävittää sen, minkä vaivalla
olen rakentanut? Mieletön, sinähän hävität oman onnesi!
— Mahdollista, vastasi Nicodem, kevytmielisesti kohauttaen
olkapäitänsä, — mutta 500,000 frangia minä tarvitsen — ja sinun pitää
ne minulle hankkia, sisar kulta.
— Armeliaisuutta, Nicodem! huusi Draga ja väänteli käsiään — Minä
en voi sinulle antaa rahoja, vaikka tahtoisin. Elä meitä molempia
perikatoon syökse! En mitenkään uskalla puhua Aleksanterin kanssa
tuommoisesta summasta — en ainakaan nyt, kun vasta on toinen päivä
naimisemme jälkeen. Etkö siis älyä, että minulta pyydät mahdottomia!
— Ei mikään ole mahdotonta, kun vaan kuningatar sen tahtoo, jatkoi
Nicodem, äänessä taipumaton uhma. — Minä annan sinulle hyvän neuvon,
kuiskasi hän Dragan korvaan. — Päätä vaan, niin omistat miljoonia!
Muutoin pitäähän sinun käsittää, että taskusi tulee olla mynttiä
täynnä, jotta olisit varma kuninkaallisen hovin kaikkien olentojen
uskollisuudesta. Kullalla heidät kaikki saadaan ostetuiksi. Sirottele
siis kultaa ympärillesi, sisar kulta, niin kyllä sitte myös kultaa
ansaitset.
— Sirottele kultaa ympärillesi? — Jaa, olisihan oivallista, jos sen
voisin tehdä, kuiskasi Draga, mutta en nyt älyä yhtään keinoa, miten
kultaa haltuuni saisin.
Silloin tarttui Nicodem sisarensa käteen ja veti hänet lähelle itseänsä.
— Etkö nähnyt Aleksanterin päässä ihanata kruunua, sanoi Nicodem
kuiskaten, — silloin kun Aleksanteri seisoi alttarin edessä? — Minä
vannon sinulle, etten hetkeksikään kääntänyt katsettani tuosta
kruunusta, en nähnyt mitään muuta kuin juveleja, rubineja, sahreja,
ametisteja, — oi, mikä suunnaton rikkaus! Ja silloin minä ajattelin
— tuhat tulimaista, mitä varten siinä juuri tarvitaan oikeita kiviä.
Voi sitä rahan paljoutta, mikä saataisiin, jos noiden oikeiden kivien
sijaan pantaisiin väärät! —
— Sinä olet suuri lurjus, Nicodem! huudahti Draga vavisten, mutta
samalla myöskin ahneus leimahti hänen silmissänsä. — Niin, sinä olet
oikeassa, vääriä kiviä oikeiden sijaan! Mutta, missä saadaan tuo työ
tehdyksi? Ei ainakaan täällä, sillä silloin tulisimme kiikkiin. — Mitä
sanoitkaan, Nicodem? — Haa, tuon tuuman on itse paholainen päähäsi
pannut! Me muutamme Serbian kuningaskruunun rahaksi ja niillä me
lahjomme Belgradin ja koko Serbian!
— Nyt sinusta pidän, sisar, huudahti Nicodem inhottavasti nauraen. — Ja
jos olet viisas, niin ryhdymme heti toimeen!
— Jaa, jo ensi yönä! vastasi Draga yhtä kiihkeänä kuin veljensä.
— Minä jätän sinulle kruunun, vaikkapa minun täytyisi varastaa se
Aleksanterin päästä, mutta se on hyvässä säilyssä, valtaistuinhuoneen
rautakaapissa, johon yksin Aleksanterilla on avain, ja se on hänellä
aina mukanansa.
— Sinun täytyy se varastaa ja sitte jättää kruunu minulle! Missä odotan
sinua?
— Tässä kioskissa, keskiyön aikaan.
— Hyvä, ja niin pian kuin Serbian ihana kruunu on käsissäni, vien sen
Wieniin. Siellä irroitan kivet ja annan taitavan kultasepän yöllä
kiinnittää väärät mutta oikeat — ne muutan minä rahaksi ja annan ne
kaikki sinulle, lukuunottamatta puolta miljoonaa, jotka sinun pitää
minulle antaa.
- Oikeinpa vapisen ajatellessani, että matkalla joku voi sinulta
kruunun varastaa, sanoi Draga. Mitä tietä aiot matkustaa?
— Minä matkustan Budapestin kautta Wieniin ja koko matkalla en jätä
vierestäni kruunua, jota aion säilyttää nahkalaukussani. Ha, ha,
tahtoisinpa nähdä, uskaltaako joku riistää sen minulta.
Tuskin oli hän nämä sanat sanonut, kun Draga äkkiä säpsähti. Hän
tarttui lujasti kiinni Nicodemiin ja katseli tuskallisesti tutkistellen
ympäri huonetta.
— Kuinka on sinun laitasi? kysyi Nicodem.
— Ei mitään, oi, ei se ole mitään! vastasi Draga. — Minä luulin vaan,
— kiihottuneet hermoni vaan minulle uskottelivat. Olin kuulevinani
pilkkanaurua.
— Taisin itse nauraa, vastasi Nicodem. Kaikessa tapauksessa voit olla
aivan tyyni. Olemmehan täällä aivan yksin. Siis — keskiyönä odotan
sinua täällä, sisar kulta.
— No, entäs lapsi sitte? kysyi häneltä Draga. — Kuinka on käypä pikku
Milanan, tuon synnin ja tuskan lapsen?
— Siitä kyllä otan selvän ennen lähtöäni; ei ollenkaan ole Belgradissa
vaikeata päästä lasten jälille, jotka orpoina vetelehtivät kaduilla ja
saavat kerjuulla elättää henkensä. Kun vaan saan lapsen käsiini, vien
sen mukanani Wieniin, ja siellä kyllä siitä pääsen erilleni, niin ettet
enää tarvitse kuulla lapsesta puhuttavan.
— Hyvästi sitte, veljeni! sanoi Draga. — On jo aika palata kuninkaan
luokse. Hän minua kiihkeästi rakastaa, sentähden hän myöhemmin täyttää
jok'ikisen toivomukseni, jonka hän lukee silmistäni. — Minä en pelkää
mitään, Nicodem, me seisomme lujalla pohjalla, niin lujalla, etteivät
Mustat vuoret voi lujemmin seistä! Pysy minulle uskollisena, niin olet
kaikki saavuttava, mitä ihminen voi täällä maailmassa voittaa.
Draga puristi vielä kerran hänen kättänsä, vaikkapa hiukan
vastahakoisesti, sillä hän muisti äkkiä, kuinka tuo kurja oli uhannut
ilmaista hänen salaisuutensa. Seuraavassa hetkessä oli hän lähtenyt
kioskista. Nicodem, joka vielä viipyi hetkisen, kierteli tyytyväisenä
viiksiänsä ja sytyttäen paperossia hän mutisi:
— Todellakin nyt saan viettää ihania päiviä kauniissa
keisarikaupungissa sinisen Tonavan varrella! Pikku Ninette, kaunis
ranskattareni, joka jo parin viikon ajan on täällä Belgradissa
majaillut, lentää, kohta kaulaani ihastuksesta, kun hänelle kerron,
että hän nyt on saava kaikki, mitä ikänä haluaa.
— Onpa todellakin edullista olla kuningattaren veljenä!
Ja ole vaan tyven, pikku sisar, ole vaan tyven. Nuo puoli miljoonaa
frangia on vasta alkua. Minä kyllä vielä monta kertaa olen iskevä
suontasi, kunnes ei enää pisaratakaan verta lähde. Nyt on minulla
sinut kynsissäni, salaisuudellasi olet heittäytynyt minun valtaani! —
Mitä hän sanoikaan lähtiessään? Kaikki olen saavuttava, "kaikki, mitä
ihminen voi täällä maailmassa voittaa!" Ha, ha, miksi en minä voisi
tulla Serbian kuninkaaksi, kun Aleksanteri, tuo kurja, ei enää ole
olemassa?...
Jaa, tuo on päämääräni, johon Dragan täytyy minut kohottaa! — Nicodem
I... Eläköön Serbian tuleva kuningas — hurraa!
Näissä kunnianhimoisissa aikeissa lähti Dragan yhtävertainen veli
kioskista, joka nyt oli aivan autio ja tyhjä.
Eksynyt mehiläinen surisi huoneessa turhaan pyrkien ulos vapauteen.
Villit köynnösruusut, jotka kiemurtelivat lasisen katon ylitse,
nostivat ikäänkuin kuunnellakseen pieniä vaaleanpunaisia kukkapäitään.
Mutta ei, — vielä toinenkin ääni kuului, ääni kuten petoeläimen, joka
on kauvan ollut vankeudessa, vapautuu kahleista ja nousee ylös — ja
tuolta sohvan alta tulee näkyviin ihmisen pää, kasvonpiirteet terävät
ja rohkeat, tukka ja parta mustat, hoikka miehekäs ruumis ryömii esiin
piilostaan, jossa se on liikkumatonna maannut useita tunteja. Hän
venyttää itseään, ja kalpeat huulensa vetäytyvät pilkkanauruun.
Ruskea, miehekäs nyrkki tarttuu miekan kahvaan, jota kantaa
albanialaispukuun puettu mies ja terävä ääni lausuu:
— Serbian kruunu! — Ei, et sinä vielä ole tuhlannut sen raha-arvoa. —
Tuhat kertaa ennemmin saa se sitte joutua minun — Demeter Banjalukin —
käsiin!...