— Avatkaa, avatkaa! kuului samassa kuin kiihkeätä koputusta ikkunalle —
Jovan — Karla, avatkaa, hyvät ihmiset!
— Armollinen Jumala! huusi Karla ja hypähti tuolilta. — Sehän on
everstin ääni, hyväntekijämme, vaikka se kuuluu kuin haudasta!
— Avatkaa, jos tahdotte pelastaa henkeni! ähkyi ääni ulkoa — Eversti
Maschin kolkuttaa.
Heti juoksi Jovan, kauhistuen kamalasti äänestä, ovelle; sysäsi salvan
syrjään ja löi oven auki selälleen.
Myöskin Karla kiiruhti hyväntekijäänsä vastaan; mutta kumpikin he
kauhusta hoipertelivat taaksepäin, sillä heitä kohtasi hirvittävä näky.
Oven aukossa seisoi mies, ryysyiset vaatteet vettä vuotaen, kasvot
sinisinä ajettuneina, tukka epäjärjestyksessä, parta harmaana, silmät
tuijottaen kuopistansa.
Mutta hirmuisinta oli että miehellä, jolla oli eversti Maschinin
vääristyneet piirteet, oli silmukka kaulassa ja pitkä nuora viisti
perässä.
— Pelastettu!
Tämä sana pääsi äkkiä everstin huulilta, joka sitte tajutonna kaatui
eteisen lattialle.
Mutta Jovan ja Karla eivät enempää kysyneet. He syöksyivät miehen
luokse, nostivat hänet lattialta ja kantoivat penkille suuren avonaisen
takan ääreen. Sitte otti Jovan linkkuveitsensä ja katkaisi ensin
nuoran, joka oli kiedottu onnettoman kaulan ympärille.
Tästä oli kohta hyvät seuraukset. Eversti rupesi hengittämään, ja kun
Karla oli kaatanut hänen suuhunsa lasillisen paloviinaa, saivat kasvot
takaisin luonnollisen värinsä. Eversti Maschin avasi silmänsä.
— Oi, todellakin se on meidän hyvä isäntämme? nyyhkytti Karla ja
heittäytyi hänen jalkojensa juureen. — Mistä sitte tulette tuossa
kauheassa tilassa.
— Tonavasta... haudasta, vastasi Maschin, nousten Jovanin avulla
pystyyn ja nojaten takkaa vastaan.
— Niin, haudasta minä tulen, ystäväni. Ylistetty olkoon Jumalan äiti,
sillä hän on ihmeellisellä tavalla suojellut minua.
— Ylistetty olkoon hän ikuisesti! sanoi emäntä hurskaasti. — Mutta,
herrani, kuinka jouduitte sitte Tonavaan? Mitä merkitsee sitte tuo
nuora, joka oli kaulassanne, ikäänkuin teidät olisi tahdottu kuristaa?
— Ikäänkuin olisi tahdottu kuristaa! toisti eversti katkeralla äänellä.
— No, eikö minut sitte ole kuristettu? Eivätkö murhaajat vieläkin usko,
että hyvin ovat työnsä suorittaneet? Ja kun he katsoivat minun olevan
kuolleena, heittivät minut Tonavaan.
Mutta huonosti työnsä sittekin olivat suorittaneet, eivät huomanneet,
että nappi, joka oli kaulukseni sisäpuolella, sattui joutumaan kaulan
ja silmukan väliin, estäen kuolemani. Vedessä tulin tajuihini ja
rupesin uimaan.
Nyt taistelin kaikin voimin kuolemata vastaan. Jo olin jättänyt kaikki
toiveet ja ruumiini rupesi väkisin vaipumaan joen pohjaan, kun huomasin
valon pilkuttavan teidän lampustanne.
Minä tunsin teidän talonne, ja toivon kipinä silloin syttyi rinnassani.
Viimeinen hirveä ponnistus — laahasin itseni maihin... teidän ovellenne
ja olin — hyvien ihmisten luona.
— Ihmisten luona, herra eversti — vakuutti Jovan syvästi liikutettuna,
— jotka teitä rakastavat ja kernaasti panisivat henkensä alttiiksi
teidän pelastamiseksi.
— Oi herrani, mitäpä teistä nyt tulee, huudahti Karla. — Teitä nyt
ajetaan takaa, en tiedä, mihinkä teidät kätkisimme.
— Minä en todellakaan tahdo saattaa teitä vaaraan minun tähteni, te
siivot, rehelliset ihmiset! vastasi eversti. — Nyt minä vaan tahtoisin
teillä levätä yöni. Huomenna sitte aion valepukuun puettuna lähteä
maailmaan. Aion paeta Itävaltaan, Wienissä on minulla paljonkin
ystäviä, jotka ottavat minut vastaan avosylin.
Mutta nyt, Karla, vie minut ylös kamariin, jossa aina on vuode valmiina
vieraita varten! Tahtoisin nyt mennä levolle.
Jovan ja Karla katsoivat toisiinsa hämillään.
— Herra, sanoi vihdoin talonpoika, siellä nukkuu jo eräs vieras. Se
on tyttö, jonka vaimoni pelasti Belgradissa, juuri kuin santarmit
yrittivät vangita hänet. Tyttö juoksi juuri Stefan Naumovitschin
luokse, nähtävästi hänet vapauttaakseen.
— Nähtävästi... vapauttaakseen? sanoi eversti vastenmielisellä äänellä,
rypistäen kulmakarvojaan. — Tiedättekö sitte, että tuo tyttö todellakin
tahtoi vapauttaa Stefan Naumovitschin? Kuka hän muutoin on?
— Me emme ole kysyneet hänen nimeänsä, vastasi Karla. — Tiedättehän,
että serbialainen vieraanvaraisuus käskee meidän niin tekemään. Me
annamme mielellämme vieraalle leipää, suolaa ja vuoteen, ja vieras
sanokoon nimensä, jos tahtoo, jollei — niin hän poistuu tuntemattomana,
levättyänsä.
— Varsin kaunis tapa, sanoi eversti Maschin, — mutta tässä tapauksessa
jotenkin epäkäytännöllinen. Meidän päivinämme, jolloin paljon löytyy
petosta ja uskottomuutta, täytyy tietää, kenen kanssa on tekemisissä,
enkä minä voi oleskella talossa, jossa löytyy ihminen, jota en oikein
tunne ja johon en oikein voi luottaa.
— Kiiruhda, Karla, juokse vinttikamariin ja kysy tytöltä, kuka hän on! —
Kohta nousi emäntä ja kiipesi portaita ylös Genia von Sandorfin
kamariin.
Hiljaa, jottei nukkunutta herättäisi, astui hän kuun valaisemaan
huoneeseen.
Siinä lepäsi nuori tyttö suloisessa unessa, pää ristissä olevilla
käsivarsilla.
Syvä, säännöllinen hengitys kohotti ja laski hänen rintaansa. Punaiset
huulet olivat puoleksi avoinna, ja tuntui kuin hän unissaan olisi
kuiskannut rakastetun nimen.
Nähdessään tämän ihmeellisen näyn, ei emäntä raskiniut tyttöä herättää.
— Miksi hänet herättäisin? sanoi hän itsekseen.
— Ehkäpä hänen vaatteistaan löydän paperin, joka voi everstille
selvittää hänen nimensä.
Hiljalleen hän nosti tuolilla riippuvata hametta ja havaitsi pian
taskusta kukkaron, jonka hän antoi eversti Maschinille.
— Hän nukkuu, sanoi Karla lempeällä äänellä, — en tahtonut häntä
herättää. Mutta ehkäpä kukkarosta löydätte jotakin, joka selvittää
hänen nimensä.
Eversti Maschin avasi kukkaron, josta löysi käymäkortin.
Heitettyään siihen silmäyksen, huudahti hän hämmästyneenä:
— Paronitar Genia von Sandorf! Onhan se tunnettu aatelissuku, joka
muistaakseni asuu Wienissä. Aivan oikein! Kas tuossa on myöskin
itävaltalainen raha! Paronitar von Sandorf on siis teidän vieraananne.
No, minä ajattelen, ettei tuo tyttö ole minulle vaarallinen, jotenka
voimme vaaratta mennä levolle.
Kohta sen jälkeen sammutettiin lamppu Jovan Raclacin talossa. Isäntä
ja emäntä asettuivat keittiöön nukkumaan, annettuaan hyväntekijälleen
leveän vuoteensa. Ja sen kauhean kohtelun jälkeen, jota eversti
Belgradissa oli saanut kokea, olikin pehmeä vuode hänelle parasta, mitä
saattoi tulla hänen osaksensa.
Aurinko oli jo jotenkin korkealle kohonnut, kun eversti heräsi.
Jovan seisoi hänen vuoteensa vieressä ja osotti serbialaista talonpojan
pukua.
— Herra, teidän täytyy paeta, sanoi Jovan, — ja mitä pikemmin. Olen
kuullut ihmisten Belgradissa puhuvan, että koko maassa etsitään
salaliiton tehneitä. Sentähden täytyy teidän heti paeta pelastuaksenne.
Eversti Maschin puki heti ylleen ne vaatteet, jotka Jovan hänelle
osotti, ja käski tämän heti polttamaan tuon kuluneen, rääsyisen
univormun.
— Ja nyt tahtoisin hiukan syödä, lisäsi hän, — sitte koetan päästä
Saven yli Semliniin.
— Kyllä se käy hyvin päinsä, arveli Jovan, samassa kuin Karola astui
huoneeseen, lausuen "hyvää huomenta!" ja laittoi sitte arvokkaalle
vieraalleen aamiaisen pöydälle. — Minä soudan Semliniin, kaloja
kaupitsemaan, ja te voitte painautua venheen pohjalle. Minä peitän
teidät sitte oljilla, ja sillä tavalla te toivottavasti vältätte
vainukoirat.
— Entäs neiti von Sandorf? kysyi eversti Maschin, istuutuen pöydän
ääreen ja ryypäten lämmintä maitoa. — Kuinka on hänen laitansa?
— Oi, tuo lapsi parka vielä nukkuu. — Ajattelin, että antaa lapsen
nukkua! Kukapa tietää, mitä huolia ja suruja hän näin voi unhottaa!
- Sanokaa hänelle minulta terveisiä! vastasi eversti Maschin. — Sanokaa
hänelle... Kas, mitä kuulen? Rummun lyöntiä! Suuri ihmisjoukko vyöryy
alas Tonavan satamaan... Herra Jumala, etsivätkö he minua!... Jovan,
Jovan! Nopeasti... kätkekää minut... muutoin olen minä auttamattomasti
hukassa!
— Istukaa hiljaa! sanoi Jovan, joka oli mennyt ikkunan luokse ja
varovasti tarkasteli uutimien lomitse alas tielle päin. — Minä en
luule, että everstiä etsitään rummun lyönnillä ja torven toitotuksella.
Muuta se merkitsee.
Ulkopuolella rämisi rumpu satamassa, torvi antoi merkin, joka kehotti
levollisuuteen ja sitte tuli hiljaista.
Kolme ihmistä, jotka seisoivat kuumeentapaisesti henkeänsä pidättäen
uutimien takana, kuuli silloin kuuluttajan kovalla äänellä huutavan:
— Hänen kuninkaallisen majesteettinsa, Serbian Aleksanterin nimessä!
Häpeällinen salaliitto on tullut ilmi. Kurjat ihmiset ovat
liittoutuneet vainuakseen rakkaan kuningattaremme Dragan henkeä.
Mutta Jumala on tahtonut, etteivät heidän häijyt aikeensa ole saaneet
toteutua. Oikealla ajalla on hänen majesteettiansa kuningatarta
kirjeellä varotettu, jonka muuan nuori tyttö heitti hänen vaunuihinsa,
kun kuningaspari oli menossa tuomiokirkkoon.
Kuningatar tahtoo nyt kiittää tätä tyttöä, pelastajaansa, ja
kuninkaallisesti häntä palkita siitä suuresta palveluksesta, jonka hän
täten on tehnyt kuningasperheelle ja koko maalle. Sentähden nyt koko
maassa etsitään Genia von Sandorfia ja kehoitetaan ilmoittautumaan
Belgradin kuninkaan palatsissa, vastaanottamaan sitä kunniaa ja
rikkautta, minkä kuningattaren kiitollisuus on hänelle määrännyt.
Uudelleen rämisi rumpu ja torvi toitotti, mutta talonpojan tuvassa
kaikui kolme kauhun huutoa, kolme vihan purkausta.
— Kuulitteko oikein sen nimen, jonka mies ulkona huusi? kysyi eversti
Maschin käheästi ja kasvot valkeina kuin liitu. — Kuulinko oikein...
vai oliko se erehdys? — Eikö hän sanonut ..
"Genia von Sandorf", huusi taas kuuluttaja, "kehotetaan ilmottautumaan
Belgradin kuninkaallisessa linnassa itse kukin, joka voi antaa
valaistusta siihen, missä kuningattaren pelastaja oleskelee, kehotetaan
mitä pikemmin ilmottamaan siitä kuningattaren ylihovimestarille ja saa
runsaan palkinnon. Kauvan eläköön hänen majesteettinsa Serbian kuningas
Aleksanteri, kauvan eläköön hänen majesteettinsa kuningatar Draga!
Jumala suokoon heille pitkän ja onnellisen hallituksen!"
Uudelleen kuului rummun kumea pärinä ja torven kimeä toitotus, sitte
taas kuuluttajan ääni ja heidän takanansa vyöryi ihmisjoukko.
— Hän se on! huudahti eversti Maschin, katsoen tuimasti Jovaniin
ja Karlaan. — Hän on petturi, joka on saattanut meidät kaikki
onnettomiksi. Ja häntä te pidätte huoneessanne.!
— Oi, herra, vastasi Jovan, lyöden nyrkkinsä pöytään, niin että tämä
oli haljeta, — jos olisimme aavistaneet, että tämä tyttö oli petturi,
niin olisimme hänet ennemmin hukuttaneet Tonavaan kuten kissanpojan,
siinä paikassa, missä virta on syvin.
— No, mikä ei ole tapahtunut, se voi vielä tapahtua! sanoi Karla,
ja hänen silmänsä, jotka aikaisemmin leppeästi katselivat nukkuvata
Geniata, säihkyivät nyt vihaa ja inhoa. — Se, joka on hyväntekijämme
turmioon syössyt, on meidän verivihollisemme, ja serbialainen tappaa
vihollisensa, missä ikänänsä hänet kohtaa!
— Jaa, hänen täytyy kuolla, tuon petturin! huudahti eversti
Maschin, kulkien suurin askelin edestakaisin huoneessa. — Minulla
on velvollisuuksia itseäni kohtaan, onnetonta ystävääni Stefan
Naumovitschia kohtaan, kaikkia niitä kohtaan, joita Draga, tuo hirviö
kuningasistuimella, jahtaa kuin villieläimiä. Hyvästi Jovan, hyvästi
Karla, minä kyllä yksinäni pyrin Saven ylitse, jos vaan saan käyttää
sinun venhettäsi. Teidät jätän sillä toivomuksella, että muserratte
petturin, joka on tuolla vinttikamarissa.
Tuo tyttö luuli varmaankin tulevansa onnelliseksi, kun syöksi
rehellisiä, isänmaatansa rakastavia ihmisiä onnettomuuteen ja turmioon!
Mutta hän on havaitseva, että on väärin laskenut, nyt päinvastoin
hänelle hauta avautuu. Hyvästi! Minä en tahdo tietää, millä tavoin hän
on kuoleva, mutta kuolla hänen täytyy, Jovan, sillä muutoin et ole
Serbian ystävä etkä minun!
Eversti Maschin ei odottanut vastausta. Hän painoi leveälierisen hatun
syvälle päähänsä, otti tukevan kepin käteensä ja kiiruhti ulos.
Akkunasta näki talonpoika vaimoineen, kuinka hän juoksi venheelle,
irrotti sen rannasta ja souti Tonavata pitkin ylös Saven suulle.
Jovan ja Karla neuvottelivat nyt kuiskaten, vetäytyen keittiöön,
huoneeseen, missä heitä kaikista vähimmin kuultaisiin.
— Hän on ansainnut kuoleman, sanoi Jovan, se on selvä, ja ainoastaan
siksi, että hyväntekijämme niin tahtoo, täytyy meidän toimittaa tuo
tyttö pois tieltä! Mutta on toki hirveä asia, kylmäverisesti ottaa
ihminen hengiltä, vieläpä tyttö.
— Kas kuinka te miehet sentään aina olette heikkoja, vastasi Karla
heti. — Onko hän jo sokaissut sinutkin enkelimäisellä ulkomuodollaan!
Näetkös, Jovan, vielä tunti sitte olisin tuon tytön tähden mennyt
vaikka tuleen. Ja kun hän nukkui edessäni silmät ummessa, hymyily
ruusuisilla huulillansa, sanoin minä itsekseni: Kuin Jumalan enkeli
olet sinä tänne maan päälle laskeutunut, ollaksesi ihmisparkojen
loistavana esikuvana.
Mutta juuri siitä syystä vihaan häntä nyt sitä enemmän. Elä ole
raukkamainen, Jovan, tehdään yhdessä loppu tästä surkeudesta!
— Mutta kuinka se käy päinsä? keskeytti Jovan.
— Olethan juuri kuullut, että hänellä on hyvin suuri arvo hovissa.
Kuningatar tahtoo palkita hänet, ja jos vaan tiedoksi tulee, että me
olemme hänet tappaneet, niin olemme hukassa.
— Kuinka se tulisi tiedoksi, vastasi Karla, jos vaan olemme varovaisia?
Emme tapa häntä täällä kotona, vaan tuolla vuorilla. Laitamme kuntoon
suukapulan ja vahvan nuoran, sitte hyökkäämme hänen kimppuunsa hänen
nukkuessansa ja viemme sidottuna vuorille.
— Entäs siellä ulkona? kysyi Jovan tuskallisesti.
— Mitä tahdot hänelle siellä tehdä? Elä vaan, Jumalan tähden, vuodata
verta!
— Äh, vastasi Karla. — Emmehän me itse tarvitse häntä tappaa, vaan
jätämme hänet susien ja nälän tapettavaksi, taikka villimehiläisten
syötäväksi, joita runsaasti vuorilla löytyy. Sidomme hänet puuhun, niin
ettei voi juosta tiehensä ja jätämme hänet sitte oman onnensa nojaan.
— Se on hyvä keino, sanoi talonpoika päättävästi. — Sinä olet viekas,
kekseliäs nainen, sinä Karla. Reippaasti vaan toimeen! Hyväntekijämme
on oleva meihin tyytyväinen.
Vinttikamarissa, johon aurinko paistoi, vuodattaen kirkasta valoansa
Genian vuoteelle, tämä juuri heräsi.
Hänen täytyi hetkisen miettiä, missä oikeastaan oli, ja kun eilispäivän
hirveät tapaukset vähitellen tulivat hänen sielussansa todellisuudeksi,
levitti hän käsivartensa ikäänkuin toivorikkaana ja huudahti,
raskaitten kyynelten poskille valuessa:
— Stefan Naumovitsch parka! Millainen on sinun yösi ollut? Oi,
minä olen nukkunut pehmeällä vuoteellani, mutta sinä kivilattialla
kopissasi! Minä olen levännyt hyvien ihmisten suojassa, mutta sinun
untasi ovat varmaankin murhaajat häirinneet, ja tällä hetkellä ehket
enää olekaan elävitten joukossa.
Ja minä syöksin sinut turmioon tuolla onnettomalla kirjeellä!
— Kuuletko, Karla? kuiskasi talonpoika, joka vaimoineen seisoi Genian
oven edessä kuunnellen — Hän ei itsekään sitä kiellä, hän on todellakin
hänet pettänyt!
— Hän on alhainen letukka, kuiskasi Karla inholla, — tee hyvä työ,
Jovan, — Jumalalle otollinen työ!
— Onko ovi lukittu? kysyi Jovan.
— Ei, hän ei ole sitä salvannut. Ilmeisesti on hän meillä tuntenut
itsensä turvalliseksi; sen parempi, sitä helpompi meillä on käydä hänen
kimppuunsa.
Genia nousi vuoteelta vähääkään aavistamatta, että oven ulkopuolella
turmio väijyi. Hän pakotti itsensä olemaan tyvenenä, mutta antoi tällä
hetkellä itsellensä lupauksen, ettei ennen jättäisi Serbiata kuin
olisi saanut varmuutta Stefan Naumovitschin kohtalosta. Ehkäpä vielä
olisi mahdollista pelastaa hänet. Siinä tapauksessa hän käyttäisi
kaikki voimansa, pelastaaksensa hänet niistä kahleista, joilla kurja
kuningatar oli hänet antanut sitoa; oman henkensä hän mielellään
uhraisi...
Ovi lensi auki, ja Jovan ja Karla syöksyivät sisään.
— Jumalan tähden... mitä tämä merkitsee? sammalti Genia peljästyneenä,
vavisten koko ruumiissansa, samassa kuin hän tempasi peitteen ja kääri
sen ympärilleen. — Mitä te tahdotte?... Miksi minuun niin kauheasti
tuijotatte?... Haa, nuo eivät olekaan samoja ihmisiä, jotka eilen
näin... Kuinka olette yöllä noin muuttuneet? Herra Jumala, mitä pahaa
olen sitte tehnyt?
— Muista Stefan Naumovitschia! huusi Karla hänen korvaansa. Muista
eversti Maschinia ja muita, jotka olet turmioon syössyt, sinä kirottu
saksalainen! Sinun täytyy kuolla!
Onneton tyttö ei kyennyt sanaakaan lausumaan, Stefan Naumovitschin nimi
kokonaan sulki hänen huulensa, sillä tunto sanoi, että hän hirvittävän
erehdyksensä kautta oli Stefanille valmistanut perikadon. Mutta ei
hänelle annettu aikaa puolustautua, vaikka hän olisi tahtonutkin, sillä
Karla jo kävi häneen käsiksi.
Voimakas talonpoikaisnainen sysäsi tuon hennon olennon taaksepäin, niin
että tämä joutui selälleen vuoteen reunaa vastaan.
Minuuttia myöhemmin oli kaikki tehty. Genian kädet ja jalat oli sidottu
ja suuhun pantu kapula, joka esti häntä päästämästä heikointakin
hätähuutoa.
Serbialaisnainen kumartui hänen ylitsensä ja kaivoi katseensa Genian
silmiin, jotka olivat täynnä kyyneleitä.
— Nyt saat hengelläsi maksaa, mitä olet Serbiata vastaan rikkonut. Me
viemme sinut ulos Mustille vuorille, sidomme sinut puuhun ja sitte
saavat sudet sinut raadella ja villimehiläiset pistää sinua niin, että
menetät järkesi ja lopulta menehdyt. Siten rankaisee serbialainen
petturin.
Genia sulki silmänsä ja kuolon tuska valtasi hänet.
- Minä kuolen, oli hänen viimeinen ajatuksensa, samoinkuin Stefan on
kuollut, ja onnellista se onkin, sillä mitäpä on elämä minulle enää
ilman häntä!