Petturiksi leimattu.
Naisen voimakkaat käsivarret olivat viime hetkessä temmanneet Genian
kansanjoukosta tuomiokirkon edustalla, kun tuo onneton tyttö oli
vähällä joutua santarmien käsiin.
Genia ei tietänyt, kuinka asia tapahtui; hänet temmattiin
vastustamattomalla voimalla, ja hän kuuli tuon tuostakin lempeän äänen
kuiskaavan korvaansa:
— Lapsi parka, miksi uhraudut hyödyttömästi? Seuraa minua, niin olet
turvassa!
Genia, joka oli vähällä pyörtyä, saattoi vasta sitte selvitä, kun
huomasi olevansa kahden hevosen vetämillä rattailla, jotka Belgradista
etenivät.
Näissä vaunuissa istui hän serbialaisen maalaisnaisen vieressä,
voimakkaan naisen, jommoisia kasvaa ainoastaan Balkanin auringon alla
vuoriston raikkaassa ilmassa.
Nainen avarassa, punarantuisessa hameessaan, jota koristivat mustat
samettiliivit valkoisissa hihoissaan, päähine päässä, näytti
hyvinvoipaiselta. Samoin mies, joka istui matalalla ajurin penkillä,
hilpeästi läiskytellen piiskaansa; hän tietenkin oli tuon maalaisnaisen
aviomies.
— Seuraa meitä, lapsukaiseni, eläkä pelkää, sanoi yksinkertainen
talonpoikaisnainen, kääntyen Genian puoleen. — Elä itke! Meillä saat
asua, niin kauan kuin sinua haluttaa.
Olet kovasti ajattelematon lapsi, kun et pidä itsestäsi parempaa
huolta. Riippui vaan hiuskarvasta, ettet joutunut poliisin käsiin.
— No, minä kyllä asian ymmärrän. Tuo kaunis, nuori upseeri, joka
vangittiin, epäilemättä omisti sydämesi. — Näetkös, heti kun tulin
tätä ajatelleeksi, oli päätökseni tehty, että sinut pelastaisin. Minä
tunkeuduin sinun luoksesi, ja luulenpa että oikealla ajalla tempasin
sinut vainuavien koirien käsistä.
— Ketä te sitte olette, hyvät ihmiset, kysyi Genia hiljaisella äänellä,
— te, jotka noin otatte osaa kohtalooni, te, joita minun on kiittäminen
henkeni pelastuksesta?
Nämät sanat kuullessaan katsahti ajuri ystävällisesti nauraen Geniaan
ja sanoi:
— Ketäkö me olemme? — Minä olen Jovan Radac, ja tuo toinen on minun
vaimoni Karla; ja tuolta maissipellosta pistää jo esiin muutamia
taloja, missä me asumme.
Muutamien minuttien kuluttua pysähtyivät rattaat, ja Genia astui uusien
ystäviensä seurassa pieneen, siistiin serbialaiseen talonpoikaistaloon,
joka selvästi oli hyvin hoidettu ja puhui hyvinvoinnista.
Häneltä ei edes nimeä kysytty.
Oivallinen väki ravitsi häntä maidolla, leivällä, juustolla ja
sianlihalla, ja sillä aikaa kuin hän kyynelten vallassa itki, — sillä
hänen sydämensä vuoti verta, kun Stefan Naumovitsch johtui mieleen —
laittoi Karla hänelle vuoteen vinttikamarissa.
— Nyt pitää sinun laskeutua levolle, lapseni, sanoi hänelle emäntä, kun
Genia oli syönyt, — muutoin sairastut. Taivaan Jumala, sinähän olet
niin pelästynyt, että yhtäpäätä itket. Nuku, lapseni, huomenna puhutaan
asiasta enemmän!
Genia tunsi itsekin, että hänen tuli koettaa nukkumalla unhottaa asiat
ainakin hetkiseksi...
Oi, tässä talossa tunsi hän itsensä vihdoinkin turvalliseksi, jota hän
ei ollut tuntenut siitä hetkestä lähtien, kun tuli Belgradiin.
Hän riisuutui ja painoi ruumiinsa valkoisen lakanan peittämälle
vuoteelle; mutta ennenkuin hän ummisti silmänsä, pani hän kätensä
ristiin ja rukoili kiihkeästi Jumalaa onnettoman vangin Stefan
Naumovitschin puolesta.
Hänen huoneensa kohdalla, joka oli Tonavaan päin, istui alakerrassa
vielä Jovan Radac vaimoineen lampun ääressä.
Karla nojasi väsyneenä ja suutuksissaan päätänsä käteen, ja Jovan
tuijotti haluttomana ja synkkänä raamattuun, joka oli hänen edessänsä
levällään.
- Niin, sanoinhan sinulle heti, Karla, vastasi nuori talonpoika
vaimonsa johonkin muistutukseen, — etten tahtoisi matkustaa Belgradiin
katsomaan naamiohuveja... Nyt hän on jo kumminkin päässyt niin
pitkälle, tuo ylpeä Draga, että hän on tullut Serbian kuningattareksi.
— No niin, huonoa on alku, ja huonosti tämä loppuu, nuoren upseerin
Stefan Naumovitschin ovat lyöneet rautoihin; kukapa tietää, eikö
muitakin ole vangittu? Minua suuresti huolestuttaa eversti Maschinin,
meidän isäntämme ja hyväntekijämme asema, sillä hän on aina ollut
Naumovitschin hyvä ystävä.
— Jumalan pyhä äiti, ylistetty olkoon sinun nimesi! sanoi Karla ja teki
ristinmerkin. — Suojele sinä eversti Maschinia! Mitäpä meistä olisi
tullut, ellei hän veljensä kuoleman jälkeen olisi jättänyt tätä taloa
meidän haltuumme! Seitsemän vuotta olit sinä uskollisesti palvellut
insinööri Maschinia ajurina ja palvelijana; silloin kuin hän vielä oli
naimaton eikä ollut saanut tuota onnetonta päähänpistoa valita Draga
vaimokseen, seurasit sinä häntä hänen matkoillaan ja kestit hänen
kanssansa monet vaarat.
Ja vielä jälkeenkinpäin pysyit sinä hänelle uskollisena, vaikka Draga
teki hänen kotonsa helvetiksi. Ja sitte hän kuoli, nuori mies parka,
niin äkkiä, ettei sitä asiata tänäkään päivänä vielä voida selittää...
— Eikö voi selittää? keskeytti Jovan äkkiä vaimonsa puheen käheällä
äänellä. — Jovan Radac voi asian selittää, ja jos hän uskaltaisi puhua,
niin, suojelijani pyhän Johanneksen kautta, tuo nainen ei enää istuisi
kuninkaan palatsissa, vaan Serbian syvimmässä vankilakopissa. Mutta
eihän maailmassa näy olevan mitään oikeutta!
— Ei, ei mitään oikeutta, sanoi siihen Karla. — Sillä tuskin oli
oivallinen isäntäsi ummistanut silmänsä, kun Draga ajoi sinut pois
talosta kuin koiran ja sen perästä ei hän ole rahtuakaan kysynyt,
kykenetkö elättämään itsesi vai et.
— Niin, mihinkä minä sitte olisin ryhtynyt? sanoi Jovan katkeruutta
äänessänsä, nousten ylös ja käveli edes takaisin huoneessa. — Minä
olisin saanut antautua sotamieheksi ja viettää oikeata koiranelämätä,
jollei isäntä vainajani veli, oivallinen eversti Maschin, olisi
lahjottanut minulle tätä taloa.