Kuristettuko?
Ryövärin kasvot hävisivät akkunasta, Stefan kuuli airon loiskimista, ja
nopeasti kiiti venhe pitkin vankilan muuria, katon räystään alla hakien
suojaa kuulilta, jotka mahdollisesti vielä lähetettiin hänen peräänsä.
— Luulen nyt valinneeni parhaimman mahdollisen tien, mutisi Stefan
itsekseen, vetäytyen takaisin koppiinsa — Demeter Banjaluki on kyllä
näyttäytyvä varmemmaksi kuin Tonava, joka ikipäiviksi olisi kätkenyt
kotelon hiekkaan tahi vienyt sen mukanaan merelle. Kaikessa tapauksessa
olen minä, jos elää suodaan, helpommin saava sen takaisin... Taivaan
Jumala, mitä tuo on?... Muurin takana, eversti Maschinin kopissa,
ääniä... hätähuutoa... voi, siellä tapahtunee jotakin peljättävää!
— Stefan... Stefan Naumovitsch! huusi eversti Maschin niin kovalla
äänellä, että Stefan melkeinpä luuli hänen olevan samassa kopissa. —
Ne ovat täällä!... Ne ovat luonani, Stefan Naumovitsch! Ne ovat nyt
tulleet!
— Ketkä?... Mitkä? huusi Stefan painaen itseänsä niin lujasti muuria
vastaan, kuin tahtoisi ruumiillaan sen murtaa. — Kuka siellä on,
everstini?
— Murhaajia!... Voi, kuningatar Draga on nopea toiminnassaan!...
Mitä te tahdotte, letukan palkkaamat verikoirat? kuuli Stefan
everstin huutavan, ja muutamien minuttien kuluttua: Kolme miestä yhtä
vastaan... Oi, se on pelkurimaista! Onko kuningatar jo maksanut teille
syntirahat!... Silmukka! Minut siis on kuristettava... Katalata...
Käheä, sydäntäsärkevä huuto seurasi näitä sanoja. Stefan raapi
sormillaan muurin rakoja ja koetti repiä ulos kivet, sillä hän tahtoi
auttaa päällikköään taikka myöskin kuolla hänen kanssansa; sillä
miksi hän vielä eläisi tässä peljättävässä kuopassa, missä kuolema
häntä väijyy joka nurkassa, — niin, kuolla hänen kanssansa; sillä
mitä hyödyttää raastaa sormet verisiksi, jollei kumminkaan kykene
irrottamaan noita kirotuita kiviä, ja nyt...
— Jää hyvästi, Stefan, ystäväni, jää hyvästi! kaikui nyt Stefanin
korvissa ja kuului käheästi koriseva ääni. — Toisessa maailmassa näemme
toisemme... Kirottu ole sinä, purppuraan puettu letukka!... Sinun
kruunuusi on tarttunut häpeä ja kauhu...
- Hellittäkää, te konnat, hellittäkää! huusi Stefan raivostuneena. —
Jos te olette ihmisiä, joilla ruumiissa on inhimillisiä tunteita, niin
älkää ryhtykö tuohon häpeällisimpään, katalimpaan tekoon, mitä maan
päällä voi ajatella! Eihän tämä mies ole teille koskaan pahaa tehnyt ja
yhtäkaikki tahdotte hänet tappaa.
— Pidä sinä huolta itsestäsi, kohta on sinun vuorosi, vastasi yksi
murhaajista, ja tämän jälkeen seurasi kumea jymähdys, tuskallinen
korahdus.
Sitte kuuli Stefan, kuinka jotakin ruumista laahattiin pitkin
kivilattiaa, ovi avattiin ja taas suljettiin, ja sitte oli kaikki
kuolon hiljaista Belgradin hirvittävimmässä vankilassa. —
Stefan purskahti katkeraan itkuun ja vaipui lattialle; hän ei hävennyt
kuumia kyyneleitänsä.
Ne koskivat hänen ystävätään, päällikköä, mutta samalla myöskin
onnetonta maata, missä noin raukkamainen ja häijy verityö saattoi
tapahtua. Sillä Stefan ei epäillyt, että nuo pedot olivat kuristaneet
hänen ystävä parkansa ja että he paraillaan kaivoivat saaliinsa maahan,
johonkin vankilan nurkkaan... tahi ehkäpä viskasivat Tonavaan.
Ja milloin... milloin sama kohtalo kohtaisi häntä?
Oi, hänet valtasi palava levottomuus, hän melkeinpä toivoi, että
kurjat pyövelit heti tulisivat, kuristamaan hänetkin niinkuin eversti
Maschinin.
Miksi pitäisi hänen, Stefanin, yhä vaan kärsiä, miksi ilveillä tyhjillä
toivomuksilla, joihin heikko niin mielellään takertuu sielunsa koko
jälellä olevalla voimalla?
Ei, ei, jospa loppu jo tulisi!... Ennemmin kuolema kuin olla kauemmin
hirmuisten sieluntuskien kiduttamana!
— Voi... oliko hän kuolemata turhaan kutsunut? Tuliko se... tuliko se
jo tällä hetkellä?...
Askeleita kuului, jotka ovea lähenivät, vankilan päällikön avaimet
kalisivat, ovi avautui — lyhdyn valo valaisi kopin, ja sitte ääni
lausui:
— Tirehtori olkoon hyvä ja poistukoon! En pelkää viipyä yksin hänen
luonansa. Jos teitä tarvitsen, niin teitä huudan.
Nämä sanat kuullessansa Stefan säpsähti ja nykähytti ruumistansa,
ikäänkuin piiskan isku olisi häneen sattunut. Hän kavahti sitte pystyyn
sen verran, että jäi polvilleen.
Sitte hänen käsivartensa lensivät levälleen, kun hän oli näkevinään
ikäänkuin taivaallisen näyn.
Rehevän kaunis nainen, kietoutunut pitkään vaippaan, läpinäkymätön
huntu silmillä, oli astunut hänen koppiinsa ja seisoi selkä rautaovea
vastaan.
Naisen ei tarvinnut huntua kohottaa...! Naumovitsch tunsi tämän äänen
tuhansien joukossa, hän oli kuullut sitä kylliksi usein, vielä oli se
kerran kuiskannut hänen korvaansa suloisia rakkauden sanoja.
Mutta oliko Stefan sitte mieletön, saattoiko hän todellakin uskoa, että
tuo nainen uskaltaisi astua alas hänen koppiinsa, pelkäämättä surman
iskua?
Haa, jos se oli sama nainen, niin todisti se ainakin, että hän oli yhtä
rohkea kuin turmeltunut sielunsa ja ruumiinsa puolesta.
— Minä se olen, lausui hunnullinen nainen. — Et näe mitään utukuvaa
edessäsi, minä se olen, kuningatar Draga, jota kerran nimitit omaksi
Dragaksesi. Viimeiset sanat lausuttiin varovasti kuiskaavalla äänellä.
Samalla huntu poistui silmiltä ja Dragan kalpeat, lumoavan kauniit
kasvot tulivat näkyviin.
Vanki nousi seisoalleen; tuon naisen edessä ei hän tahtonut polveansa
notkistaa, ei häntä jumaloidaksensa eikä armoa rukoillaksensa, jota
kumminkin Draga ehkä luuli.
— Mitä on sinulla tekemistä täällä minun vankilassani? kysyi nuori
upseeri kylmästi torjuvalla äänellä, mittaillen Serbian kaunista
kuningatarta halveksivalla katseella. — Miksi olet hiipinyt pois
kuninkaallisen rakastajasi vierestä, sen onnellisen miehen jonka
olet lumonnut, hiipinyt pois hääjuhlasta, missä imartelijasi ja muut
luontokappaleet osottavat sinulle kunnioitustasi? Tahdotko nauttia
minun kurjuudestani? Ei, minä en ole mikään kurja raukka, sillä kärsin
Serbian ja kostoni tähden!
- Sinun kostosi? lausui Draga melkeinpä lempeästi.
Mitä sitte olen tehnyt ansaitakseni sinun kostosi, Stefan Naumovitsch?
Olenhan kerran sinua rakastanut, ja sinä lepäsit jalkojeni juuressa;
mutta sitte kuningas minuun mielistyi, häntä en voinut vastustaa, hän
on kaikkien meidän herramme, hänen tehtävänänsä on ainoastaan käskeä.
Käskeä? toisti Draga tuskan täyttämällä kysyvällä äänellä. — Ei
sydäntäni, joka yhä vielä kätkee suloisen salaisuutensa. Vanno minulle,
Stefan Naumovitsch, ettet koskaan nosta kättäsi kuningas Aleksanteria
etkä minua vastaan, ja vielä tänä yönä olet vapaa, niin totta kuin minä
olen Draga, Serbian kuningatar.
— Niin totta kuin kruunu kerran on putoava päästäsi ja pääsi samalla
kertaa, vastasi Stefan, yhtä totta on, että taas olen kohottava käteni
sinua vastaan, Draga Maschin, jos kerran pääsen vapaaksi.
Draga säpsähti, kun kuuli entisen nimensä; mutta se rakkaus, jota
hän tunsi nuorta upseeria kohtaan, lannisti hänen ylpeytensä ja piti
vieläpä hänen ylpeytensäkin aisoissa.
— Minä tiedän, miksi minulle noin puhut, huudahti Draga pilkallisella,
voitosta varmalla hymyilyllä. — Sinä rakastat toista.
Kas, sinä kalpenet, Stefan Naumovitsch, satutin siis sinua keskelle
sydäntä!
No, minä annan sinulle vielä vaikeamman iskun, minä irroitan tuon
rakkauden sydämestäsi, niin että inholla rupeat ajattelemaan entistä
rakastajatartasi.
Sanoppas, tunnetko tyttöä, nimeltä Genia von Sandorf?
— Kyllä hänet tunnen, ja sydäntäni särkee, kun kuulen tuon puhtaan
nimen sinun huuliltasi.
— Puhtaanko nimen! toisti Draga pilkallisesti nauraen. — Pidätkö
petturin nimeä puhtaana?...
Stefan Naumovitsch hoiperteli taaksepäin, ikäänkuin olisi saanut
piiskan iskun; peljättävä aavistus täytti tällä hetkellä hänen sielunsa.
Kumminkin torjui hän tämän aavistuksen rakkauden koko voimalla, joka
tahtoo suojella tyttöä jo yksistään epäluulon varjosta.
— Genia von Sandorf vietti edellisen yön "Zum Bojaren" ravintolassa,
jatkoi Draga, kaivaen katseensa nuoren upseerin silmiin, ikäänkuin
olisi tahtonut tunkeutua hänen sielunsa syvimpään pohjaan. — Samassa
talossa pidettiin teidän salaiset kokouksenne.
Juutalainen Mandelblüt, joka on vangittu, on tunnustanut kaikki.
Ainoastaan Genia von Sandorf saattoi kuulla teidän keskustelunne; hän
on sen tehnyt, ja hän on teidät ilmi antanut.
Tässä näet kirjeen, minkä hän heitti kuninkaan vaunuihin, kun olimme
menossa tuomiokirkkoon.
Mieletön, joka halveksit kuningattaren rakkautta vakoojan tähden, joka
on saattanut teidät kaikki perikatoon.
Stefan peitti kasvonsa ja voimakas tuskanhuuto pääsi hänen rinnastansa.
— Taivaan Jumala! huusi hän murtuneella äänellä. — Tahdotko siis
riistää minulta kaikki, viimeisenkin — viimeisen, mikä näytti minusta
jalolta ja kauniilta? Genia petturi!
Häntäkö minun on siitä kiittäminen, että täällä vankilassa näännyn,
että eversti Maschin mätänee jossakin haudan komerossa, että muut
ystävät ehkä ovat yhtä kurjia kuin minä? —
Oi, olinpa mieletön narri, uskoessani, että täällä viheliäisessä
maailmassa löytyisi enkeli! Ei, pahoja henkiä olette te kaikki, te
naiset, ja voi sitä miestä, joka antaa teidän enkelinaamojenne pettää
itseänsä!
Hitaasti vaipui Stefan polvilleen.
Hän itki katkerasti.
— Niinpä siis Stefan palaja entiseen rakkauteesi! kuiskasi hänen
korvaansa Draga.
Kaunotar kumartui alas hänen puoleensa.
— Sano sana, vanno vala, niin vankilastasi kohoat kuningattaresi
huoneeseen.
Kunnialla olen sinut koristava. Rikkaus ja onni tulevat sinun osaksesi,
sillä nyt voin antaa sinulle runsain käsin.
Ja miksi en antaisi sille, joka on minulle rakkain, joka omistaa
sydämeni?
Oi, mikä viekotteleva sointu olikaan hänen äänessänsä!
Hänen ruumiinsa suloinen tuoksu ympäröi Stefania, ja todellakin oli
vanki paralle houkuttelevaista ett'ei ainoastaan päästä vapaaksi, vaan
samalla tulla kuningattaren suosikiksi, salaiseksi rakastajaksi, joka
häneltä saisi kaikki.
Lyhyen taistelun taisteli Stefan sielussansa.
Olihan hänkin vain ihminen.
Oi — hän tahtoi mielellään elää, sillä hän oli nuori.
Toisella puolen kauhea kuolema, toisella taas komea, ihana elämä.
Serbian ihanin nainen ja ruhtinaallinen kunnia!
Oi, Stefan tunsi, että viekotuksen raivottaret voimakkaasti raivosivat
hänen sydämessänsä.
Sortuisiko hän nyt kiusaukseen? Myisikö sydämensä ja kätensä Dragalle
ilkeän voiton tähden? —
Ei, hetkisen vaan kesti taistelua ristiriitaisten tunteitten välillä
hänen rinnassansa, ja sitte oli hän tehnyt päätöksensä. Hitaasti hän
oikasihe, kasvot kalpeina kuin kuolema, silmät kiiluen kuin kuumeessa.
— Turhaan, Draga Maschin, huusi hän kuningattarelle, heität kultaisen
verkkosi minua pyydystääksesi... Ehkä olen mieletön, joka annan
etusijan tuskalliselle kuolemalle onnen ja loiston rinnalla; mutta...
minä olen serbialainen ja rakastan isänmaatani.
Kumminkin, minäkin kerran rakastin sinua, Draga, siihen aikaan kuin
luulin, että olisit arvossa pidetty nainen. Nyt tiedän enemmän.
Ruumiisi olet kuninkaalle myynyt kullan ja kunnian tähden.
Istukin sitte valtaistuimellasi, pukeudu purppuraan, peilaile vallassa
ja ihanuudessa; mutta sydämesi, kuningatar Draga, on jäävä yksin ja
rakkaudesta tyhjäksi. Sillä tuota kurjaa letukkaa, joka valtaistuimella
istuu — ha, ha, häntäkö sinä rakastaisit, sinä, joka tarvitset miehen
tukea, hänen kestävyyttä, rautaista päättäväisyyttä! Ei, ei, Draga,
olet tunteva itsesi onnettomaksi sielusi sisimmässä, ja juuri sitä
toivon, sen olet Serbian vuoksi täydellisesti ansainnut.
— Onko tuo siis viimeinen sanasi, Stefan Naumovitsch? Sinä siis minua
halveksit?
— Kyllä sinua halveksin!
— Uskalikko, tuo sana tuottaa sinulle kuoleman! Mieletön, etkö tiedä,
että yksi ainoa viittaus minun puoleltani on kylläksi tuomaan murhaajat
tänne, kuristamaan sinut, niinkuin ne...
— Niinkuin ne kuristivat ystäväni, keskeytti Stefan, syvästi läähättäen
— eversti Maschinin, entisen lankosi, Draga. Hän ei saanut elää, koska
tiesi sinusta liian paljon, koska olisi voinut kertoa, kuinka sinun
puolisosi...
— Kylläksi! huusi kuningatar Draga kirkuvalla äänellä. — Polvillesi,
vasalli, seisotko kuningattaresi edessä!
Pää taaksepäin heitettynä seisoi Draga Naumovitschin edessä; rinta
paisui kuninkaallista suuruutta, ja suuret silmät hehkuivat käskevää
mahtavuutta.
Voi, Stefanin täytyi tällä hetkellä tunnustaa itsekseen, että tuo olisi
todellakin maailman toivottavin nainen, jollei hänen sielunsa olisi
turmeltunut, tuhansien syntien saastuttama.
— Ei, Stefan Naumovitsch, sanoi kuningatar Draga, vetäytyen hitaasti
ovea kohden. — Sinä et ole kuoleva, et vielä, sillä toivon, että
vielä maltat mielesi. Jollet sitä tee, niin et polvillasi kunnioita
minua kuningattarenasi ja sydämesi morsiamena, silloin täytyy sinun
tässä kopissa nääntyä hirvittävällä tavalla. Tässä kopissa tulet kuin
elävältä haudatuksi, ja kun sitte vuosikymmenien kuluttua vankilasi
avaa porttinsa sinulle, silloin horjut päivän valoon harmaapäisenä
ja kokoon kyyristyneenä — vanhuksena — voimattomana, jota kuningatar
Dragan ei enää tarvitse peljätä. — Jää hyvästi, koeta vielä malttaa
mielesi, ystäväni!
Seuraavassa hetkessä narisi rautaoven saranat, kuin unikuva oli Draga
kadonnut, ja Stefan Naumovitsch tarttui molemmin käsin haavottuneeseen,
kuumaan päähänsä ja huusi:
— Ei, ei, se ei ole totta, minä en ole vuosikymmeniä nääntyvä näiden
säälimättömien kiviseinien välissä, sillä se hetki on tuleva, jolloin
vankilani avautuu, kun Serbia on vapaa, ja silloin — silloin ei ole
Dragaa olemassa.