Salaperäinen kirje.
Stefan Naumovitsch oli heitetty inhottavaan vankiluolaan, jommoisia
löytyy Tonavan vedenpinnan alapuolella ja jotka ovat jo tehneet
Belgradin linnoituksen historiassa kuuluisaksi. Stefan Naumovitsch
tunsi tämän historian. Se on kirjoitettu verellä ja kauhulla, täynnä
hirmutöitä ja murhia, ja sillä aikaa kun tuo kaunis, onneton upseeri
lepäsi selällään kylmällä lattialla, pää verisenä siitä haavasta,
minkä Nicodem Limjevica salakavalasti oli hänelle antanut, mutta vielä
suuremmat tuskat sydämessä, jonka Genian kuva täytti, risteilivät
hänen mielessään muistot niistä veritöistä, jotka liittyivät Belgradin
linnoitukseen.
Siinä kopissa, missä hän nyt lepäsi, oli kenties kerran onneton Kara
Mustapha, turkkilainen suurvisiiri, nääntynyt, hän, joka herransa,
kiittämättömän sulttaani Soliman II:n käskystä kuristettiin kuoliaaksi,
koska oli Wienin edustalla kärsinyt häpeällisen tappion.
Stefan Naumovitschistä tuntui kuin olisi nähnyt Kara Mustaphan ilkeästi
vääristyneet kasvot sukeltavan esiin pimeydestä tuijottavin silmin ja
verikalpein huulin, joidenka viimeiset liikkeet sammaltivat kirousta
keisarilliselle murhaajalleen.
Stefan Naumovitsch muisti sitte, että Belgradin parhaimman torin
varrella kohosi palatsimainen, suuremmoinen rakennus.
Tämän rakennuksen omisti kerran suuri kauppias, jonka oli onnistunut
viisaalla keinottelulla koota melkoinen omaisuus.
Mutta hän ei ollut Obrenovitschien ystävä. Sentähden hänet eräänä
yönä vangittiin ja pantiin linnoitukseen. Neljä viikkoa annettiin
hänen täällä nääntyä ja nälkääntyä. Häntä kidutettiin mitä ilkeimmällä
tavalla, ja lopulta hänet pakotettiin allekirjottamaan sopimuksen.
Häneltä vaadittiin, että hänen tuli valtiolle luovuttaa komea talonsa
ja lisäksi kaksi kolmatta osaa omaisuudestaan. Sillä ehdolla hänet
vapautettaisiin. Todellakin hän allekirjoitti sopimuksen.
Kaksikymmentä neljä tuntia myöhemmin oli hän ruumiina. Sanottiin, että
hän vankilassa oli kuollut johonkin vatsatautiin. Niin aina sanottiin,
kun myrkky oli tehnyt tehtävänsä.
Myrkky!... Stefan tunsi kauheata väristystä ruumiissansa.
Tuolin oli malja, jossa vanginvartija oli hänelle tuonut lientä.
Vieressä oli leipäpalanen. Vielä ei hän ollut kumpaankaan koskenut.
Mutta nälkä tietysti pakottaisi hänen kumpastakin nauttimaan ja silloin
voi — silloin alkaisi hänen vatsatautinsa, ja seuraavana päivänä
kerrottaisiin Belgradissa, että hän oli tautiin kuollut.
— Ja nyt, juuri nyt täytyy minun menehtyä! huokaili nuori upseeri,
koskettaen vapisevalla kädellään mustaan veren tahraamaan tukkaansa, —
nyt kun juuri elämä on minulle suloista, nyt, kun olen nähnyt Genian ja
oppinut tuntemaan totista rakkautta!
Oi Genia, unelmieni enkeli, sinä suloinen tyttö, oletko itkevä
kohtaloani, oletko kyyneleitä vuodattava ajatellessasi Stefan
Naumovitschia? Jos tietäisin, että niin tekisit, silloin tyvenenä
kuolisin...
Hän pisti käden taskuunsa — oli nimittäin otettu pois käsiraudat —
ottaaksensa nenäliinansa, sillä pyyhkiäkseen kosteat silmänsä.
Ottaessaan nenäliinansa, putosi samassa paperi lattialle.
Hän nosti sen maasta ja katsoi siihen tuijottavin katsein.
— Kummallista! sanoi hän. — Tuon kirjeen tuntematon pisti käteeni, kun
seisoin tuomiokirkon rappusilla odottamassa vihattua naista.
Mitä mahtaneekaan seistä tuossa kirjeessä.
Varovasti avasi hän kuoren ja otti siitä paperiarkin. Luettuaan siinä
olevan kirjoituksen, Stefan äkkiä säpsähti, silmät selällään ja niissä
kuvastui tavaton hämmästys.
— Varmaankin on erehdys tapahtunut, on tarkotettu aivan toista
henkilöä! lausui Stefan pelokkaalla äänellään.
Vai tahtoiko se henkilö, joka kirjeen jätti, antaa minulle aseen
taistelussani Dragaa vastaan?
Haa, mikä paljastus! Kuinka sallimus näyttää minulle tuon peljättävän
salaisuuden, hirmujen kuilun. Oikein kauhistun sitä ajatellessani, enkä
uskoisi sitä todeksi. Ja kumminkin, onhan se hänen käsialansa, jonka jo
olen monta tuhatta kertaa nähnyt. Niin kirjoittaa ainoastaan kuningas
Milan — ei kukaan muu kuin hän. Taivaan Jumala, onko se sitten sinun
tahtosi, että minä Stefan Naumovitsch saisin sen tietää.
Ja vielä kerran nuori mies heitti epävarman katseen paperiin ja
ikäänkuin ahmien nieli sen muutamat harvat rivit.
Sitten asettui syvä surumielisyys hänen huulilleen. Huokaus tunkihe
hänen rinnastaan — ja hän huusi, kohottaessaan kirjeen ja katsellen
sitä kuin jotakin ilmestystä:
— Miksi en saanut tietää tuota salaisuutta kymmenen tuntia aikaisemmin,
miksi en avannut kirjettä, kun se pistettiin käteeni?
Minulla oli revolverini valmiina lähettämään kuulan Dragan sydämeen.
Mutta tämä kirje, nämä muutamat rivit, tämä peljättävä salaisuus olisi
tuhat kertaa varmemmin kohdannut häntä sydämeen kuin kuula, vaikka itse
saatana olisi sen ampunut.
Tämä kirje olisi minun kädessäni muuttunut miekaksi, jolla olisin
katkaissut kaikki ne siteet, jotka yhdistävät Aleksanterin ja Dragan,
vaikka nuo siteet olisivat kovimmasta teräksestä taotut!
Stefan Naumovitsch vaikeni yht'äkkiä ja piilotti taas kiireesti kirjeen
povelleen, sillä eriskummallinen ääni kohtasi hänen korvaansa.
Hän luuli kuulevansa kolkutusta, joka aina keskeytyen säännöllisesti
uudistui.
Hän otaksui heti, että viereiseen koppiin oli tuotu joku hänen
ystävistänsä, joku liittoutuneista, joka oli kuullut hänen äänensä ja
tahtoi asettua yhteyteen hänen kanssansa.
Stefan Naumovitsch sentähden meni aivan seinän viereen ja löi siihen
avaimellaan, joka hänellä oli takin taskussansa.
Naputukset nyt kuuluivat yhä selvemmiltä. Siitä päätti Stefan, että
senpuolinen seinä ei ollut varsin paksu. Ehkenpä olivat nämä molemmat
kopit ennen olleet yhtenä suurempana huoneena.
— Stefan — Stefan Naumovitsch, oletko sinä siellä? kuuli hän äänen
sanovan, jonka hän heti tunsi.
Se oli eversti Maschinin ääni.
— Olen, eversti! huudahti Stefan matalalla, mutta kumminkin selvästi
kuuluvalla äänellä, — Te siis kuulette minun ääneni, niinkuin minä
Teidän?
— Kyllä kuulen, Stefan! Onneton ystävä parka, siis on sinuakin
kohdannut se kohtalo, minkä paha henki on meille valmistanut! Missä
sinut vangittiin?
— Tuomiokirkon edustalla, viisi minuuttia ennenkuin aioin vapauttaa
Serbian häpeätahrastaan. Nuolen nopeudella käytiin minun kimppuuni,
olin aivan voimaton, en mitään kyennyt tekemään.
— Kätketty ei ole unhotettu! vastasi Maschin, ja Stefan saattoi hänen
äänensä soinnusta päättää hänen hillityn raivonsa voiman. — Mitä me
emme voi tehdä, se on toisten toimitettava. Sillä meidän, Stefan
Naumovitsch, täytyy nyt tehdä tili elämästämme.
— Oi Jumala, luuletteko sitte, ett'ei meitä edes aseteta tuomioistuimen
eteen?
Katkera nauru oli eversti Maschinin ainoa vastaus.
— Me saamme yhden ainoan tuomarin, sanoi hän sitte, — ja tämän nimi on
oleva kuningatar Draga, ja mitä meidän on odottaminen tältä tuomarilta,
sen kyllä voit arvata.
— Kuolemaa! vastasi nuori upseeri kumealla äänellä.
— Niin, kuolemaa, ja todennäköisesti sangen tuskallista kuolemaa. Mutta
mitäpä se tekee! — Mehän kuolemme Serbian puolesta! — Kumminkin eräs
asia minua kiusaa, Stefan, ja sen ajatteleminen tahtoo tehdä minut
aivan mielipuoleksi. Sen ajatuksen täytyy sinuakin vaivata.
Sano minulle, kuka on meidät ilmiantanut, kuka meistä kolmestatoista,
jotka tunsimme salaisuuden, on tullut konnaksi? Vaikeata on asiata
muutoin selittää. Jonkun on täytynyt pettää toiset.
— Ei, ei koskaan, sanoi Stefan Naumovitsch kovalla äänellä ja osottaen
äänellään jaloa vakaumusta, — sitä en mitenkään voi uskoa! Ehkäpä on
juutalainen Mandelblüt, "Zum Bojaren" ravintolan isäntä sen tehnyt.
— Ei, sitä hän kyllä varoi! keskeytti äkkiä eversti Maschin. — Hän
tiesi, ettei hän hetkeäkään saattanut olla varma hengestään. Mutta
siitä huolimatta tiesi Mandelblüt ainoastaan, että meillä oli kokous
hänen ravintolassansa jonkun salaliiton takia; mutta ei hän kumminkaan
tietänyt sen toimeenpanemisen aikaa eikä paikkaa — Oletko vielä siellä
Stefan, kuuletko minua?
— Kyllä kuulen, vastasi Stefan, — minulla on keino Serbian
pelastamiseksi, jos vaan sitä voisimme käyttää...
Tietäkää nimittäin, että tilaisuus on tuonut käsiini kirjeen, joka
sisältää hirvittävän salaisuuden.
Se, joka toimittaa tämän Kirjeen kuningas Aleksanterin luettavaksi,
vapauttaa hänet ikipäiviksi Draga Maschinista.
— Se kirje ei saa jäädä sinun koppiisi, sanoi Maschin ratkaisevalla
äänellä ja hetkeäkään miettimättä. — Kuule, Stefan Naumovitsch, meidät
on kuolemaan vihitty, siitä saat olla vakuutettu. Joka kerta kun vaan
koppini oven sarana narahtaa, luulen että pyövelit tulevat luokseni
taikka oikeammin sanoen murhaajani.
Jos ei vielä ole sinua tutkittu ja otettu kaikki mitä sinulla on
taskussasi, niinkuin minulle tehtiin, niin kyllä sinut ruumiina
tutkitaan. Koeta siis heti päästä kirjeestä, joka saattaa Serbiaa
hyödyttää.
— Mitenkä sitte voisin lähettää sen ulos maailmaan, kysyi Stefan —
Enhän minä voi asettua yhteyteen kenenkään kristityn sielun kanssa,
sillä me olemme n.k. turkkilaiskopeissa, jotka ovat aivan Tonavassa
kiinni, niin ettei koskaan kukaan ihminen voi kulkea ikkunamme ohitse.
— Sen kyllä tiedän, ja juuri siihen perustan tuumani. Eikö sinulla ole
mitään rasiata, mihin voisit kirjeen pistää?
— Onhan minulla tulitikkulaatikko, vastasi Stefan puoli minuuttia
mietittyään.
— Ei se kelpaa, se kulkee veden pinnalla, ja mikä narri hyvänsä voi sen
siitä onkia. Täytyy olla jotakin raskaampaa, joka painuu pohjaan.
— Oivallista! sanoi Stefan. — Hopeainen paperossikoteloni; se on aivan
tiivis, siihen ei pääse pisaraakaan vettä. Sillä minä ymmärrän Teidän
tarkotuksenne, Te tahdotte, että tämä kirje on upotettava Tonavaan.
— Juuri sitä tahdon. Jos kaitselmus tahtoisi, että me jäisimme eloon,
niin me tunnemme sen paikan, mihin olet kotelon viskannut. Jos taas
kuolemme, niin täytyy meidän jättää se sen sattumuksen varaan, että
kalastaja, joka tähän laskee verkkonsa, nostaa tämän merkillisen löydön
päivänvaloon. Silloin voi sattua, että hän on serbialainen, jolla on
sydän oikealla paikallaan, ja kaikki käy sitte toivomuksemme mukaan.
Kas niin. Stefan, tee niinkuin sanon!
Stefan otti esille sikarikotelonsa, tyhjensi sen sisustan, muutamia
turkkilaisia paperossia, pisti siihen kirjeen ja painoi kannen lujasti
kiinni.
— Mene nyt akkunan luokse; rautatankojen välitse kyllä voit heittää
kotelon. Lue itseksesi rukous Serbian pelastukseksi ja hyvän asian
menestykseksi ja anna sitte kotelon pudota veteen!
Stefan teki niin kuin hänen korkea-arvoisempi ystävänsä oli hänelle
sanonut. Edessä oli mahtava virta, jonka laineille tähtikirkkaan
kesäisen kuutamoyön varjot olivat laskeutuneet.
Stefan, jonka oli onnistunut saada kapea kätensä rautaristikkojen
välitse, heilutteli hetkisen hopeakoteloaan ristikon ulkopuolella, sitä
vielä päästämättä ja jättämättä kallisarvoista kirjoitusta aaltojen
uhriksi.
Ajatustulva pauhasi hänen aivoissansa... Kukapa toisi tuon kotelon taas
päivän valoon, kuka sen avaisi, kenenkä silmät kohtaisivat nuo rivit,
jotka kuningatar Dragalle olisivat niin turmiota tuottavat?
Olisikohan hänelle itselleen suotu vielä kerran nähdä tuo kotelo,
joka nyt Stefanin mielestä oli kallisarvoisin aarre, mikä Serbiassa
kätkeytyi, tuhat kertaa kallisarvoisempi kuin juvelien koristama
kuningaskruunu. Vai jäisikö kotelo ikipäiviksi Tonavan pohjalle,
ahtolan asujamille, samoin kuin hän itse lepää maan kolkkoon hautaansa?
— Sinulle, kohtalo, huudahti nuori upseeri, jätän minä tämän
arvoituksen parhaan neuvosi mukaan ratkaistavaksi! Ja jo oli hän
avaamaisillaan kätensä antaakseen salaisuuden painua pohjaan, kun
äkkiä — rautaiset sormet tarttuivat hänen oikean kätensä ranteeseen,
puristaen hänen kättänsä niin kovasti, ettei hän kyennyt kättänsä
avaamaan eikä koteloa viskaamaan.
Stefan hämmästyi tästä varsin odottamattomasta teosta niin kovin,
ettei minuuttiin kyennyt sanaakaan lausumaan, yhtään ääntä päästämään.
Suurilla silmillä hän ristikkoakkunan läpi katsoi kasvoihin, joita ei
ollut koskaan ennen nähnyt, mutta jotka hänestä kumminkin näyttivät
niin tutuilta, kuin jos jossakin olisi nähnyt nuo piirteet kuvattuina.
Ne olivat erään miehen laihat, ahavoittuneet, rohkeat kasvot, joita
ympäröi musta kokoparta ja varjosti rehevät kiharat.
Keveästi kaareutunut nenä antoi näille kasvoille uskaliaisuuden ja
rohkeuden ilmeen, ja huulien ympärillä, jotka tulivat näkyviin mustien
viiksien alta, leijaili ylpeä, pilkallinen hymy.
Oliko tuo mies tullut ilmasta lentäen? Oliko hän syössyt alas taivaasta?
Mies seisoi pienessä kepeässä venheessä, jommoisia etenkin
albaanilaiset käyttävät virralla ja voivat niitä soutaen saavuttaa
tavattoman nopeuden.
Myöskin miehen puku, jota Stefan nyt kuutamossa tarkasteli, osotti,
että mustapartainen mies oli vuoren poika. Puku oli monivärinen,
eikä vyöltä myöskään puuttunut kadjaaria, käyrää puukkoa, jota
albaanilaiset ymmärtävät käyttää erittäin taitavasti peljättävänä
aseena vastustajiansa vastaan.
Tämä mies nyt tarttui lujasti Stefanin käsiranteeseen.
— Mitä aiot tehdä, onneton? sanoi mustapartainen mies heläjävällä
äänellä. — Miksi viskaat hopeakotelosi Tonavaan? Joko teet
testamenttisi? Luulenpa todellakin sinun tekevän, koska olet tuossa
kirotussa kopissa. Valitse minut sitte perijäksesi!
— Päästä käteni! huusi Stefan närkästyneenä. — Mies tahdotte olla ja
kumminkin hyökkäätte avuttoman vangin kimppuun!
— Etkö kuolemaa pelkää? Kysyi mies läpitunkevin katsein, sen sijaan
että olisi kysymykseen vastannut. — Monta kertaa ennenkin olen
venheelläni kulkenut tämän Belgradin linnoituksen ohi, ja näiden
ristikko-akkunain takaa olen kuullut monta epätoivon huutoa ja itkua,
arkaa voivotusta ja valitusta; mutta sellaista, joka tyynenä katsoo
kuolemata silmiin, en tähän saakka tällä paikkaa ole kohdannut.
— Siis olen minä ensimäinen sellainen, vastasi Stefan melkeinpä
halveksivalla äänellä. — Pelkureita löytyy kylliksi, mutta ainoastaan
ani harvoja miehiä. Mutta sinä annat nyt minun varmaankin olla
rauhassa, sillä et todellakaan näytä miltään pikku varkaalta, joka
välittäisit muutaman markan voitosta.
— Ei, en todellakaan, vastasi albaanilainen kummallisesti hymyillen. —
Mutta en kumminkaan voi kärsiä sitä, että heität hopeakotelosi virtaan,
sillä otaksun, että se sisältää jonkun salaisuuden. Kuinka tahtoisit
siitä muutoin päästä!
— Etkö voisi ilmaista tuota salaisuutta?
Näin sanoen oikasihe vuoren poika voimakkaalla, äkillisellä liikkeellä,
niin että venhe oli vähällä kaatua; hänen silmistään leimahti raju
liekki, ja äänensä kuului terävältä ja kovalta, kun hän vastasi:
— En vielä koskaan ole ilmaissut salaisuutta, minkä kuoleva on minulle
uskonut, ja kun sinä olet sellainen, niin nyt myöskin saat tietää,
kenen kanssa olet tekemisissä: Minä olen Demeter Banjaluki, n.k.
"Mustien vuorten ryöväri."
Stefan teki vaistomaisen liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut vetää
kätensä takaisin, mutta tämä oli ryövärin rautakourassa kuin
ruuvipuristimessa. Onneton vanki kalpeni, mutta sitte taas veri virtasi
hänen poskiinsa, ja iloisella äänellä hän sanoi:
— Oletko Demeter Banjaluki, Mustien vuorten ryöväri? Haa, siinä
tapauksessa olet juuri se mies, jota kaikista enin tarvitsen. Sinut on
yhteiskunnasta ulos sysätty, oikeuden palvelijat ajavat sinua takaa,
sen hyvin tiedän, ja palkinto on määrätty sinun päästäsi. Mutta ne,
jotka sinut tuntevat, ylistävät urhoollisuuttasi ja uskollisuuttasi
ystävää kohtaan.
No hyvä, ota tämä hopeakotelo mukaasi vuorillesi ja vanno minulle, että
uskollisesti olet sen säilyttävä, kunnes Stefan Naumovitsch kerran
vaatii sen takaisin. Mutta jollen saisi palata elävien joukkoon, niin
jätä tämän kotelon sisällys kuningas Aleksanterille!
Jos sen teet, niin olet Serbialle osottanut palveluksen, joka on
pahojen tekojesi vastapainona, ja kerran olet Jumalan, ikuisen tuomarin
edessä seisova puhtaana, kaikista synneistä vapaana.
Demeter Banjaluki, minä kysyn sinulta: tahdotko tehdä tämän valan?
Ajattele, että kuoleva rukoilee sinua täyttämään hänen viimeisen
tahtonsa.
Albaanilainen nosti ylös vapaan vasemman kätensä valaa vannoakseen;
vakavalla, juhlallisella äänellä hän sanoi:
— Stefan Naumovitsch, minä vannon säilyttäväni tämän hopeakotelon,
kunnes sinä sen takaisin vaadit. Mutta, jos kuulen puhuttavan
kuolemastasi, niin jätän sen kuningas Aleksanterille. Koirat nuolkoot
vertani ja raatokotkat repikööt ruumiini, jos valani rikon!
— Ota se siis ja pakene aarteinesi, niin pian kuin venheesi sinut
kerkiää kuljettaa!
Tämän sanottuansa päästi Stefan kotelon kädestänsä. Ryöväri otti sen
taitavalla kädenliikkeellä ja kätki sen povelleen, punasen paitansa
alle.
— Hyvästi sitte, Stefan Naumovitsch, sanoi Demeter Banjaluki,
lämpimästi puristaen koppivangin kättä. — Huomispäivän yönä ja
kahdeksana seuraavana yönä kuljen minä venheelläni samaa tietä näiden
akkunain alatse. Jos silloin vielä elät, niin puhuttele minua!
Laukaus pamahti, kuula lensi yli ryövärin vasemman olkapään ja putosi
veteen.
— Kas vaan, se koski minua, huudahti Demeter Banjaluki; — ovat
varmaankin nähneet minut tuolta tornin huipulta ja luulevat, että
olen tullut sinua pelastamaan. Ikäänkuin olisi helppo asia murtaa
jättiläismuurit tahi viilata poikki rautatankoja. Mutta, minun täytyy
pois, en uskalla odottaa yhtä kuulaa lisäksi, se saattaisi paremmin
sattua. Jää siis hyvästi, ja Jeesus vieköön sielusi Jumalan tykö.