Horjuva kruunu.
Tori kaikui väestön riemuhuudoista, kukkaissade lankesi niistä
ikkunoista, joiden alatse kuninkaalliset vaunut kulkivat, ja
Ruhtinas-Michaelin kadun kulmassa odottivat kuningasparia Belgradin
kauneimmat naiset ja nuoret tytöt, jotka serbialaisten naisten nimessä
ojensivat Dragalle morsiamen kukkaisvihkon.
Tuomiokirkon kellot alkoivat soida, kuorot virittivät Serbian
kansallislaulun, samalla kuin tuomiokirkon rappusia ylös vyöryi
juhlakulkue; täällä odotti metropoliitta, kreikkalais-katoolisen kirkon
harmaantunut ylipaimen.
Dragan kauneus sokaisi kansan silmät, ja kun hän kuninkaan rinnalla
kulki ylpeänä ja viehättävänä, löytyi tuskin ketään, joka ei olisi
käsittänyt, miksi kuningas niin innokkaasti tahtoi omistaa tuon
kauniin, mustakiharaisen lesken.
Ja kumminkin vapisi Draga sisimmässään, ja morsiushuntunsa takaa heitti
hän kerta toisensa perästä aran silmäyksen sivullepäin. Vaikka hänellä
olikin enää vain lyhyt matka alttarille ja valtaistuimelle — niin
pelkäsi hän yhtäkaikki, että ratkaisevana hetkenä joku näkymätön käsi
saattaisi musertaa hänen onnensa.
Juhlallinen hiljaisuus kumminkin vastaanotti hänet ja kuningas
Aleksanterin temppelissä. Korkeimmat henkilöt juhlapukuisine naisineen,
jotka parisilaispuvuissaan muodostivat ikäänkuin silkki-, sametti- ja
pitsimeren, josta kallisarvoisimmat timantit ja jalokivet kimaltelivat,
asettuivat paikoilleen.
Aleksanteri ja Draga seisoivat jo alttarin edessä; urkulehterillä oleva
kuoro kajahutti juhlahymnin, ja mahtavasti aaltoilivat urkujen säveleet
laajassa, korkeassa temppelissä.
Nyt alkoi metropoliitta puhua; syvällä vakavuudella ja ihmeellisellä
rohkeudella oli hän valinnut saarnatekstinsä.
Kääntyen Dragan puoleen puhui hän näiden raamatun sanojen johdosta:
"Ensimäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimäisiksi."
Ja nyt, kuningas, Serbian Aleksanteri, Obrenovitschin poika, sanoi
metropoliitta, kääntyen kuninkaan puoleen — nyt minä kysyn sinulta:
oletko valinnut hänet, joka vierelläsi seisoo, aviopuolisoksesi
koko elinajaksesi, tahdotko hänen kanssansa jakaa ilot ja surut
ja kuninkaallisen valtasi ja ihanuutesi — tahdotko korottaa Draga
Lunjevican, Maschinin lesken, serbialaisten kuningattareksi?
— Jaa, jaa, sen minä tahdon! huusi kuningas, ja kuin riemuhuuto
syöksyivät nämä sanat hänen huuliltansa, tunkeutuen läpi temppelin aina
etäisimpiin nurkkiin saakka.
- Ja sinä, kuningatar Draga, jatkoi metropoliitta juhlallisen vakavalla
äänellä, pitäen ikäänkuin manaten kätensä kauniin naisen pään yli
levitettyinä, — tahdotko tulla Serbian kelpo kuningattareksi, tämän
kansan totiseksi äidiksi, herrasi ja miehesi, kuningas Aleksanterin,
Obrenovitschin pojan, uskolliseksi vaimoksi?
Draga kohotti päätään, ja raju, pohjaton kunnianhimo, sanomaton
voitonriemu ja melkeinpä kamala ilo leimahteli hänen silmistään, kun
hän kovalla, lujalla äänellä lausui:
— Jaa, minä tahdon tulla Serbian hyväksi kuningattareksi, tämän kansan
äidiksi, herrani ja kuninkaani uskolliseksi vaimoksi, ja niinkuin minä
olen kansan parista kohonnut, niin olen minä myöskin muistava kansan
kärsimyksiä ja hätää.
Näiden sanojen kaikuessa pauhasi riemumyrsky temppelissä, sillä nuo
olivat sanoja, joita lujasti uskottiin, mutta kumminkin ne olivat vain
paljaita sanoja — ei mitään muuta kuin kunnianhimoisen naisen kevyt
lupaus, jonka tuo teki kansaa mielistelläksensä.
— Niin siis kruunaan sinut Serbian kuningattareksi, huudahti
metropoliitta, ja purpuranpunaiselta samettityynyltä, jonka toinen
pappi hänelle ojensi, otti hän ensin kuninkaan kruunun.
Tämän korkeimman vallan merkin asetti metropoliitta Aleksanterin
päähän, jonka tämä nöyrästi taivutti alas Jumalan palvelijan edessä.
Mutta katso — kruunu ei sovellukaan Aleksanterin päähän, ja kun
Aleksanteri nyt taas nostaa päätänsä, horjuu vallan loistava merkki,
joka olisi vieläpä päästä pudonnut, ellei Draga olisi siihen kädellään
lujasti tarttunut.
— Serbialaiset ovat sinulle kruunun antaneet, Aleksanterini, sanoi
Draga puoliääneen, — mutta minä kiinnitän sen lujasti päähäsi.
Ja voimakkaasti painoi hän kruunuu kuninkaan päähän, ja — nyt se pysyi
päässä. [Historiallisesti totta.]
Helpotuksen huokauksen päästivät tämän merkitsevän kohtauksen näkijät.
Nyt lähestyi hovipoika Aleksanteria, sininen silkkityyny kädessään,
polvistui hänen edessään ja ojensi hänelle otsakoristeen, joka
loistossaan todella ei ollut kruunua huonompi.
Ja kuningas kiinnitti koristeen keveästi Dragan päähän, jonka mustissa
kiharoissa se näytti kultanauhalta, sekä sanoi hellällä, sydämellisellä
äänellä:
— Minä kruunaan sinut, sinä kaunis serbialaiskuningatar Draga; ja minä
olen suojeleva päässäsi olevaa kruunua.
Kuninkaallinen morsiuspari polvistui sen jälkeen alttarin rappusilla,
metropoliitta luki liikutuksesta väräjävällä äänellä siunauksen heidän
ylitsensä, samalla kuin urkujen vieno sävel säesti hänen sanojansa.
Temppelin ulkopuolella julistivat kanunanlaukaukset, jotka vyöryivät
Saven ja Tonavan yli kauvas Itävallan kentille, että serbialaiskuningas
nyt oli saanut puolisonsa.
Mutta Aleksanteri ja Draga lähtivät ulos temppelistä. Ulkona
tuomiokirkon rappusilla pysähtyi Aleksanteri, kietoi käsivartensa
vaimonsa rehevän vartalon ympäri ja huusi kovalla äänellä, niin että
raikui laajalla alalla:
— Katsokaas, serbialaiset, tämä on teidän kuningattarenne! Terve,
kolmasti terve kuningatar Draga, jonka minä vapaasta tahdostani olen
valinnut sydämeni toivomuksen mukaan vapaan serbialaiskansan parista!
Vaunut saapuivat, joiden tuli viedä kuningaspari takaisin palatsiin.
Draga, joka säteili autuaallista onnea ja tällä hetkellä epäilemättä
oli maailman ylpein ja onnellisin nainen, lähestyi juuri vaunuja, kun
heikko, vapiseva ääni äkkiä hänen läheisyydessään rukoili:
— Armahtakaa! Antakaa minulle leipää, korkea rouva! Minä kuolen
nälkään! Kuningatar kääntyi sivullepäin ja näki — läpinääntyneen,
ryysyisen tytön polvistuvan kädet ristissä häntä kohden ojennettuina.
Mustakiharainen, mutta huonosti hoidettu tukka ympäröitsi lapsen
pieniä, kalpeita kasvoja, joihin köyhyys ja hätä jo olivat kerinneet
painaa leimansa.
— Jesuksen tähden, rouva kuningatar, minun on nälkä! toisti lapsi vielä
kerran. — Jos annat minulle pienen kappaleen leipää, niin saat tämän
sormuksen, joka on sormessani.
Näin sanoen lapsi ojensi pienen, laihan kätensä, ja sormessa oli kapea
kultasormus, jossa loisti sininen päärly.
Huomatessaan sormuksen, Draga yht'äkkiä säpsähti, keveä huudahdus pääsi
hänen huuliltansa, ja sitte hän pyörtyneenä vaipui kuninkaan syliin.
Aleksanteri nosti nuoren vaimonsa vaunuihin ja sanoi käskevällä äänellä
ajurille:
— Aja mitä pikemmin konakkiin! Tämän kohtauksen olivat vain ani harvat
huomanneet; lapsi, sormus sormessaan, oli vielä polvillaan ja katseli
suurilla, peljästyneillä silmillään kuninkaallisia vaunuja, jotka
nopeasti kiitivät pois paikalta.