Kuningatar Dragan hääpäivä.
Tuomiokirkon edustalla tungeskeli ihmisjoukkoja huolestuttavalla
tavalla. Koko Serbian kansa oli saapunut viettämään kuninkaansa
vihkiäisiä, suurissa parvissa nähtiin serbialaisia talonpoikia
kansallispuvuissaan nauhoilla ja kukilla koristettuina, sillä heistä
oli aivan yhdentekevää, mitä hovissa tahi pääkaupungissa sanottiin
Draga Maschinista; kuningas oli sitä paitsi antanut levittää miljoonia
julistuksia, joissa hän ilmoittaa: "Minä otan puolisokseni kansan
tyttären — kukaan muu ei voi tulla kuningattareksi kuin Serbian nainen."
Tämä julistus oli pannut yksinkertaisten talonpoikien sydämet
sykkimään, ja riemuissaan olivat he nyt tulleet pääkaupunkiin
odottamaan kuninkaan vaunujen tuloa.
Genia tuskin saattoi tunkeutua kansanjoukon läpi. Hän etsi yhtä päätä
silmillään sitä, jonka hän nyt ensin tahtoi pelastaa; vasta sitte voisi
hän ajatella Aleksanterin parasta. Mutta voi, ei missään näkynyt Stefan
Naumovitschia.
Kaikessa tapauksessa oli hänellä kirje käsillä pistääkseen sen
Naumovitschin käteen, kirje, jonka hän oli sydänverellään kirjoittanut
ja kyynelillään kostuttanut. Tämän kirjeen hän nyt otti poveltaan,
samoinkuin Milaninkin antaman.
Mutta kunhan hän nyt vaan ei vaihtaisi kirjeitä, siitä olisi kauheita
seurauksia! Ei, ei, sen kirjeen, jonka Milan hänen kauttansa lähetti
Aleksanterille pistäisi hän takaisin povelleen, toista taas pitäisi hän
niin lujasti kädessään, ettei mikään sitä häneltä voisi riistää.
Tarkkaavasti vertasi tyttö molempia kirjeitä; silloin — oi, mikä
se oli! — kanuunan laukaus, toinen, kolmas... Genia kauhistui,
mutta seuraavassa hetkessä oikasi hän itsensä, pisti toisen kirjeen
povelleen, ja toisen hameensa taskuun... ja tämän toisen tuli Stefan
Naumovitschin saada.
Kanuunan jyske merkitsi ainoastaan, että kuningas Aleksanteri
morsiamineen oli tällä hetkellä lähtenyt huoneistaan, metropoliitan,
ylemmän papiston ja loistavan hovin seuraamana mennäkseen
tuomiokirkkoon.
Genia kuuli, kuinka läsnä olevat tätä toisilleen kertoivat; ei siis
enää ollut aikaa tuhlata, olihan hänen määrä heittää toinen kirje
Aleksanterin vaunuihin. Ja Stefan Naumovitschia ei näkynyt missään — ei
missään!
Oi — helpotuksen huokaus pääsi nuoren paronittaren huulilta, kun hän
aivan niiden rappusten vieressä, jotka johtivat tuomiokirkkoon, näki
Stefanin seisovan komea univormu yllä ja hänen takanansa kaartin
osasto, jonka komentajana Stefan nähtävästi oli.
— Kaikkivaltias Jumala, minä kiitän sinua, kuiskasi Genia läähättäen.
— Ennätinpäs minä sittekin ajoissa hänen luokseen... pois, pois hänen
luokseen!
Nyt Genia kiihkeästi tunkeutui eteenpäin; ympärillä olevat katsoivat
häneen ja ihmettelivät kaunottaren tunkeutumista. Mutta kunnioittavasti
he väistyivät syrjään, sillä hänen käytöksessään oli jotakin ylevää,
joka voitti sydämet ja taivutti mielet.
Jo seisoi hän aivan Stefanin takana, joka ei kumminkaan häntä nähnyt;
mutta Genia — hän näki liiankin hyvin, että pienestä nahkalaukusta,
joka Stefanilla oli kupeellaan, pisti esiin revolverin pää. Käden
käänteellä saattoi Naumovitsch temmata aseen, kun kuningaspari oli
hänen läheisyydessänsä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä, kun Draga
astuisi ylös rappusia, hän sitte...
Ei, ei, tämä ei saisi tapahtua! Äkkiä tarttui Genia takaapäin nuoren
upseerin käteen ja painoi siihen kirjeen — juoksi sitte pois ja hävisi
väkijoukkoon, ennenkuin Stefan edes oli päässyt selville siitä, kuka
noin salaperäisesti oli hänelle kirjeen pistänyt.
Mutta nyt ei Genia tuhlannut aikaa; raskas taakka oli pudonnut hänen
sydämeltään, sillä hän tiesi, ettei kauhea murhayritys nyt voisi
tapahtua.
Ei, Stefan Naumovitsch lukisi kirjeen, hän ajattelisi, että kaikki
olisi tiedossa, hän pakenisi ja pelastuisi jonnekin — kauas Belgradin
ulkopuolelle.
Autuas hymyily kirkasti tytön kasvoja, kulkiessaan konakkia kohti.
Leveiden rappusten edustalla jo seisoivat katetut kuninkaalliset
vaunut, niiden edessä kuusivaljakko kullankirjailtuine koristeineen
ja sitte etempänä taas ratsasti uljaita keihäsmiehiä reippailla
hevosillaan; niitä johti Nicodem Lunjevica, joka pyyhkäsi edes takaisin
mustalla oriillaan, jaellen käskyjä, pitäen kulkuetta järjestyksessä.
Rappusten molemmin puolin oli asettunut santarmirykmentti, joka rauhan
aikana oleskelee Turkin rajalla, suuria, voimakkaita miehiä, vuoren
uroita, jotka joka hetki ovat valmiit uhraamaan verensä ja henkensä
Serbian kuninkaan puolesta.
Samassa hetkessä kuin Genia hengästyneenä saapui linnan rappusille,
avattiin konakin portit selälleen, kuoripojat lauloivat, jotka hitaasti
kulkivat eteenpäin, käsissään pyhää savua tuoksuavia hopeamaljoja,
sitte vyöryi alas rappusia kirjava pilvi pappeja karmosiininpunasissa
puvuissaan, tuli hovikunta, herroja ja naisia juhla-asuissaan; nämä
järjestyivät molemmin puolin, sirottivat kukkasia rappusille, joita
purppuramatto peitti, ja sitte...
Rummun lyöntiä, torven toitotusta, onnittelun riemuhuutoja ja sen
lisäksi korvia huumaavia kanuunanlaukauksia. Niin ilmestyivät
Aleksanteri ja Draga — kuninkaallinen morsiuspari. — Niin, kaunis oli
Draga, ylpeä ja kaunis kärpännahkalla reunustetussa puvussaan, joka
saattoi hänen rehevän muotonsa edukseen esiintymään; purppuravaippa
riippui hänen olkapäiltään peittäen suuren osan jättiläislaahustinta,
mustissa kiharoissa kiilsi kapea kultainen otsanauha ja aaltoilevalla,
ylpeällä, kunnianhimon täyttämällä rinnalla säkenöivät timantit.
Hiukan kalvistuneet huulet värähtelivät tuskin huomattavasti,
ne näyttivät kuiskaavan: "Päämäärässä! — päämäärässä! Korkealla
valta-istuimella — nyt olen minä kuninkaan puoliso!"
Ja juuri nyt, ajatteli Genia, olen minä pelastanut sinun henkesi;
sillä ellen olisi varottanut Stefan Naumovitschia, niin muutamien
minuuttien kuluttua sinun ruumiisi lepäisi henkitoreissaan tuomiokirkon
rappusilla. Mutta mikä sinä olet minusta, et vielä ole Serbian
kuningatar! Ja äkillisellä liikkeellä veti hän povestaan sen kirjeen,
jonka kuningas Milan oli hänelle jättänyt viimeisenä, epätoivoisena
keinona, ja samassa hetkessä kuin Aleksanteri ja Draga nousivat
vaunuihin, heitti hän kirjeen suuressa kaaressa niihin ja huusi kovalla
äänellä:
— Lue tämä, kuningas Aleksanteri, niin ei Draga Maschin koskaan ole
tuleva sinun puolisoksesi!
Genian huuto oli musiikin pauhatessa jäänyt kuulemattomaksi. Mutta
Draga oli kaikkea tarkastavilla silmäyksillään huomannut paperin, kun
se putosi hänen jalkojensa juureen; äkkiä hän kumartui ja otti kirjeen.
Hän ehkä aavisti, että tuo oli viimeinen varotus, minkä kuningas Milan
oli antanut toimittaa pojalleen, jonka tähden häntä pelotti, sillä hän
tunsi Milanin salaisuuden. Vapisevin käsin avasi hän kuoren ja suuntasi
silmänsä kirjeessä muutamiin harvoihin riveihin, silloin — äkillinen
kalpeneminen, nykäys taaksepäin kauhusta ja huudahdus — sitte tarttui
Draga kuningas Aleksanterin käteen ja veti hänet aivan kiinni itseensä.
— Kas tässä, lue! sammalti Draga. — Salaliitto minun henkeäni vastaan —
Naumovitsch, Mischitsch, Maschin — matkalla kirkkoon aikovat he murhata
minut! Nicodem, veljeni, kuule, mitä kuninkaalla on sinulle sanomista!
Aleksanteri oli harhailevin katsein lukenut kirjeen; pani sen
sitte kokoon ja jätti Dragalle. Sitte hän oikasihe ja sanoi hiljaa
Nicodemille:
— Stefan Naumovitsch... hän seisoo tuomiokirkon rappusten vieressä —
mene heti ja vie hänet vangittuna linnoituksen johonkin kellariin,
samoin eversti Maschin, Mischitsch — lyö ne rautoihin — sitte kaikki
muut vihkimisen jälkeen.
Nicodem Lunjevica pidätti hevosen ohjakset, nauroi ilettävästi ja sanoi:
- Luota minuun, kuninkaallinen lankoni, minä kyllä täsmälleen toimitan
sinun käskysi... — Ha, Stefan Naumovitsch, tuskinpa hänen olisi
saattanut paremmin käydä; eversti Maschin — olenhan minä sanonut, että
hän saisi minulta palkkansa — ajakaa hitaasti kirkkoon, sillä väliin
kaikki toimitetaan.
Lunjevica kannusti hevostansa, joka kiiti täyttä laukkaa.
Hitaasti lähtivät kuninkaalliset vaunut liikkeelle, kulkien
moninkertaisten rivien välitse, jotka innostunut väkijoukko muodosti.
Aleksanteri istui kalpeana mietteissään, mutta Draga hymyillen
kumarteli joka puolelle; hänestä ei suinkaan saattanut huomata, että
hän muutamia minuuttia sitte oli saanut kuulla kuolemantuomionsa.
* * * * *
Genia von Sandorf oli kiireimmän kautta rientänyt takaisin
tuomiokirkolle saadakseen selville, oliko Stefan Naumovitsch
noudattanut hänen varotustaan. Armollinen Jumala, tuossa onneton
vielä seisoi! Tämä siis ei vielä ollut lukenut hänen kirjettänsä tai
arveli ehkä, että varotus oli oikeudeton? — Mitäpä Genia nyt tekisi,
puhuttelisiko häntä? — kuninkaalliset vaunut jo lähestyivät — vielä
kerran raivasi Genia itselleen tietä joukon lävitse, päästäkseen tuon
uljaan upseerin puheille — jo oli hän tullut aivan lähelle, niin että
melkein kosketti, kun...
Kauhun kirkahdus pääsi Genian rinnasta, sillä jotakin hirvittävätä
tapahtui hänen silmiensä edessä.
Hiestä valuvalla oriillaan karahutti Nicodem Lunjevica esiin väkijoukon
läpi, joka pelokkaasti ja yllätettynä väistyi syrjään, kun huomattiin
Dragan veli ja nähtiin, että häntä seurasi ratsain kymmenen santarmia.
— Takaisin, takaisin! huusivat santarmit, ja joukko hajaantui
silmänräpäyksessä!
Nicodem Lunjevica tempasi revolverin taskustaan ja tähtäsi sillä
Stefan Naumovitschia. Nuorella upseerilla ei ollut edes aikaa vetäytyä
taaksepäin tahi ääntä päästää, ennenkuin viisi poliisimiestä takaapäin
heittäytyi hänen kimppuunsa, veti hänen kätensä taaksepäin, pani hänet
käsirautoihin, vieläpä joku tarttui häntä niskaan, puristaen kuin
ruuvipenkissä.
— Nyt olet vangittu, Stefan Naumovitsch, ärjäsi Nicodem Lunjevica
hänelle. — Hänen majesteettinsa kuninkaan nimessä vangitsen sinut
valtiopetoksesta! Laahatkaa hänet mukananne ja heittäkää linnoituksen
kellariin!
Genia seisoi siinä kivettyneenä. Ei yksikään sana päässyt hänen
huuliltaan ja hänen suuret, hehkuvat silmänsä tuijottivat Stefanin
kuolonkalpeisiin kasvoihin, joissa ei kuvastunut yhtään pelvon eli
kauhun ilmettä, vaan ainoastaan syvä suru.
Kansanjoukon äkkiä valtasi liikutus, ja kuului napinaa, johon vieläpä
talonpojatkin yhtyivät, vaikka kuninkaan puolta pitivät.
Että avonaisella kadulla vangittiin upseeri, että häntä kohdeltiin kuin
villieläintä, se tosin ei ollut mitään ennen kuulumatonta Belgradin
kadulla, mutta että juuri muutamia minuuttia ennen kuninkaan vihkiäisiä
harjoitettiin noin hirveätä, se katkeroitti rauhallisimmatkin
kansalaiset.
— Eikö Belgradissa enää ole varma hengestään? kuului väkijoukosta.
— Mitä on sitte tuo nuori upseeri tehnyt pahaa, koska häntä kohdellaan
kuin suurta pahantekijää?
— Ja heitetään sitte hänet linnoituksen maanalaiseen koppiin? Ehkäpä
hän on viaton — ehkä voipi hän puolustautua? — Ei, me emme tahdo,
että tänä juhlapäivänä, kuninkaan hääpäivänä ihminen tutkimatta
viskataan vankilan luolaan! Päästäkää hänet, santarmit, hän on Stefan
Naumovitsch, kuninkaallisen kaartin upseeri, hän ei ole mikään karkuri,
joka heti olisi pantava lukon ja salvan taakse!
— Päästäkää hänet vapaaksi, vapaaksi! huudettiin koko torilla. —
Ottakaa pois hänen kahleensa, kuninkaamme hääpäivä on häväisty!
Ihmislaine vyöryi äkkiä sille paikalle, missä santarmit pitivät Stefan
Naumovitschia vangittuna, ja Genia von Sandorf pani kätensä ristiin,
rukoillen Jumalaa, että kansa Stefanin pelastaisi.
— Takaisin, te Belgradin kansalaiset! huusi Nicodem Lunjevica, istuen
tanakasti hevosen seljässä ja piirtäen miekallaan kaaren, ikäänkuin
merkiksi, että tämän rajan sisäpuolelle ei kenenkään sovi tulla. —
Takaisin, te ette tiedä, mitä tämä hylkiö on tehnyt. Hän on vaaninut
korkean kuningattaremme Dragan henkeä, hän aikoi murhata kuningattaren,
kun tämä kuninkaan rinnalla nousisi tuomiokirkon rappusia. Kauhea
salaliitto on tullut ilmi, joka tarkottaa kuningattaren hengen
riistämistä. Jumala ei kumminkaan suonut tuon ilkityön tapahtua, sillä
tuntematon käsi on juuri heittänyt kuningattaren vaunuihin kirjeen,
missä vehkeet paljastetaan ja Stefan Naumovitsch ilmaistaan peljättävän
murhatyön toimeenpanijana.
Kauhun kiljahdus seurasi näitä sanoja, niin sydäntäsärkevä ja kimeä,
että se kuului vieläpä keskellä melua, joka selityksen johdosta syntyi.
Genia oli huudon päästänyt — totuus oli häneen iskenyt kuin salama.
Hänhän oli syössyt Stefanin turmioon, kun oli heittänyt tälle tulevan
kirjeen kuningattaren vaunuihin. Näin ollen täytyi Milanin salaperäisen
kirjeen olla Naumovitschin taskussa.
Geniasta tuntui, kuin tulisi mielipuoleksi, kaikki veri tulvasi
sydämeen ja pannen oman henkensä alttiiksi Stefanin hyväksi, hän
raivasi tietä väkijoukon läpi, huutaen:
- Ja vaikka todella olisikin niin, että Stefan Naumovitsch olisi
vannonut kukistavansa Draga Maschinin, kuka teistä, serbialaiset, silti
häntä siitä moittisi? Hän ei tahtonut lähettää kuulaansa kuningattaren
sydämeen, vaan sen petollisen naisen sydämeen, joka on villinnyt
teidän kuninkaanne ja kiivennyt valtaistuimelle, syöstäkseen Serbian
onnettomuuteen. Sankari on Stefan Naumovitsch eikä salamurhaaja!
Alas kuningatar Draga! Joka tahtoo pysyä vapaana serbialaisena, hän
riistäköön Stefan Naumovitschin tyranniuden palkkapalvelijain käsistä!
— Kuka on tuo tyttö? Vangitkaa hänet, heti linnaan! huusi Nicodem
Lunjevica, vaahtoen raivosta. — Hän on mielipuoli, joka on tehtävä
vaarattomaksi!
Silloin koetti Stefan Naumovitsch murtaa käsirautansa, sillä nyt hän
tunsi Genian, kun oli nähnyt hänet, kuullut hänen äänensä, suloisen,
kauniin tytön äänen, joka jo viime yönä oli täyttänyt hänen rintansa
kainolla, puhtaalla rakkaudella, hän tahtoi kiiruhtaa Geniaa auttamaan,
ja se santarmi, joka häntä piti kiinni, sai semmoisen iskun, että lensi
sivulle.
— Pelasta itsesi, Genia! huusi Stefan Naumovitsch juosten hänen
luoksensa. — Hyvästi, minä kiitän sinua, mutta ajattele toki omaa
henkeäsi, joka on tuhat kertaa kalliimpi kuin minun. — Ha, kurja
raukka. — Nicodem, se oli — Dragan veljelle arvonmukaista!
Miekan isku oli ylhäältäpäin sattunut Stefan Naumovitschin päähän, joka
ehdottomasti olisi haljennut, ellei miekka olisi sattunut lappeelleen.
Kumminkin haavasta heti suihkui punanen verivirta, ja heikolla,
vapisevalla äänellä lausuen: "Genia, Genia, minä rakastan sinua!"
kaatui Stefan Naumovitsch tajutonna maahan.
— Verta, verta! huudettiin kumeasti väkijoukossa. — Tämä ei mitään
hyvää merkitse, ne häät, joita tänään vietetään, eivät voi onnea
tuottaa!
— Mies on tappanut hänet! Stefan, Stefan! Voi, enkö sitte enää
milloinkaan saa nähdä sinua? Tämä epätoivon huuto pääsi Genian
rinnasta, joka tahtoi heittäytyä rakastettunsa yli, mutta silloin äkkiä
kaksi väkevää käsivartta tarttui Geniaan, joka temmattiin taaksepäin
väkijoukkoon — ja seuraavassa hetkessä oli Geniä suojassa santarmin
raaoilta käsiltä, kadonnut ihmismereen, joka sulki hänet syliinsä kuin
myöskin hänen pelastajansa.
Pyörtynyt Stefan Naumovitsch kannettiin pois, tuhannet sääliväiset silmät
seurasivat häntä, sillä hyvin tunnettiin se kohtalo, joka häntä odotti.
Belgradin kasematit, nuo hirvittävät kellarikuopat. ... Tiedettiin,
että ainoastaan muutama harva niistä, jotka olivat vaeltaneet tuota
pimeätä tietä, oli päässyt takaisin päivän valoon.
Mutta väkijoukolla ei ollut aikaa mietiskellä. Sillä tuskin olivat
santarmit saaliineen hävinneet näkyvistä, kun Ruhtinas Michaelin
kadulta kaikui yleinen huuto:
- He tulevat... he tulevat!... Terve kuningas Aleksanteri!... Terve
kuningatar Draga!