Puhdasta rakkautta.
Kummastuksella katseli nuori upseeri tytön suloisiin silmiin, joita
ympäröitsi kullankeltaiset kutrit; hän oli näkevinänsä taivaallisen
olennon.
Stefan Naumovitsch käsitti kumminkin, ettei hänellä ollut aikaa
tuhlata. Rappusten edessä koetti Mandelblüt edelleen vakuuttaa
vahtipäällikköä siitä, ettei mikään rosvo ollut talossa. Mutta sotilas
vaati yhtä päätä itsepintaisesti saada tutkia kaikki huoneet.
— Voitteko antaa minulle anteeksi, hyvä neiti, sanoi Stefan puoliääneen
ja koettaen tyvenesti puhua, — että minä tällä tavoin tunkeuduin Teidän
huoneeseenne? Jumala on minun todistajani, etten muuta voinut tehdä.
Jos minut täällä keksitään, ilman että minä voin tyydyttävästi tehdä
selkoa, miksi täällä olen, niin ruvetaan minua epäilemään, jo silloin
on minun mahdotonta vapautua syytöksestä. Neiti, minä vetoan Teidän
ihmisrakkauteenne, pelastakaa minut... kätkekää minut!
— Jumalani, mihinkä voisin Teidät piilottaa! vastasi Genia. — Tässä
viheliäisessä huoneessa ei edes ole kaappia, kaikkialla Teidät
keksitään, ja kumminkin... vapisen minä Teidän henkenne tähden,
sillä... Genia vaikeni; vieno puna peitti hänen poskensa.
— Te siis säälitte minua? huudahti Stefan kuiskaavalla, melkeinpä
onnellisella äänellä. — Silloin... silloin en enää pelkää vaaraa!
Kyynel tunkeutuu silmäänne... minä kiitän Teitä, neitiseni tuosta
kyyneleestä, kiitän sanomattomasti.
Näin sanoen tarttui Stefan hänen käteensä ja vei sen huulilleen. Genia
salli sen... hän oli näkevinään unta.
— Jopas vihdoin, sanoi korskea ääni oven ulkopuolia. — Tässä huoneessa
hänen täytyy olla tahi viereisessä.
— Ajajat ovat jo täällä! sanoi Genia tuskallisesti. — Nyt... nyt ei
minulla ole muuta tehtävää! Ei, älkää peljätkö, herra luutnantti, he
eivät pääse Teille pahaa tekemään; minä kyllä todistan heille, että
Teillä on täysi oikeus oleskella täällä.
Päättäväisesti meni Genia ovelle ja avatessaan salvan kuiskasi hän
Naumovitschille:
— Ottakaa vaippa yltänne ja... miekka! Istuutukaa vuoteen reunalle,
mutta ette saa vastustaa minua, vaikka kuulisitte minun mitä hyvänsä
sanovan!
Ovi avautui. Ensimäinen, joka kynnyksellä näyttäytyi, oli Mandelblüt,
joka piti savuttavaa lamppua kädessään; hänen ryppyinen naamansa
oli huolestuneen näköinen, ja hänen jäsenensä vapisivat, sillä hän
pelkäsi, että nyt tulisi ilmi, että hän oli vuokrannut huoneensa
salaliittolaisille, ja kun hän näki Stefan Naumovitschin istuvan
vuoteen reunalla, oli hän vähällä kauhusta viskata lampun lattialle.
Vahtipäällikkö, parrakas korpraali, meni Genian luokse ja mittaili
häntä kiireestä kantapäähän saakka synkällä, uhkaavalla katseellaan.
Hänen takanansa taas täyttivät sotamiehet pyssyineen oven aukon.
— Nuori rouvasihminen! sanoi korpraali. — Kuka Te olette?
Mandelblüt piti lamppua siten, että valo hetkeksi saattoi langeta
ainoastaan Genian hennolle vartalolle; korpraali ei vielä ollut
huomannut Naumovitschia.
— Kukako minä olen? — Herrasnainen, niinkuin näette, vastasi Genia
lujasti, ja minä vaadin, että minua sellaisena kohdellaan.
— Herrasnainen?... No, saammehan sitte nähdä. Antakaas paperinne!
— Tässä ne ovat! vastasi Genia ja ojensi vahtipäällikölle
kastetodistuksensa, jonka hän kotoa paetessaan, varovaisesti kyllä, oli
ottanut mukaansa.
— Mitä hittoa! Oletteko te paronitar Eugenie von Sandorf? huudahti
hämmästynyt sotilas. — Silloin varmaankin olisitte ylhäinen nainen.
Mutta mitä Teillä sitte on tekemistä tässä huonomaineisessa
ravintolassa juutalaisen Mandelblütin luona. Ei Teidän arvoisten
henkilöiden ole tapana täällä asustaa.
— En luule, herra korpraali, vastasi Genia, olevani velvollinen
tekemään Teille tiliä siitä, miksi olen valinnut juuri tämän ravintolan
ennen muita. Kumminkin... sulhaseni on vastaava tähän kysymykseen
paremmin kuin minä.
Näin sanoen otti hän lampun Mandelblütin kädestä, kohotti sen korkealle
ja antoi valon langeta nuoren upseerin vartalolle.
— Kas, sotamies... upseeri? Herra luutnantti, pahoittaa mieltäni, mutta
tiedättehän että se on minun velvollisuuteni vahtipäällikkönä: Teidän
nimenne!
— Stefan Naumovitsch, kuninkaallisen kaartin luutnantti.
— Mikä asia onkaan Teidät tuonut "Zum Bojaren" ravintolaan?
Stefan ei vastannut, vaan heitti kysyvän silmäyksen Genian kasvoihin.
Viehkeä puna peitti rakastettavan tytön posket; sitte lähestyi hän
korpraalia ja kuiskasi vapisevin äänin hänen korvaansa:
— Kuulittehan juuri, herra korpraali, että luutnantti Stefan
Naumovitsch on minun sulhaseni. Mutta minun vanhempani vastustavat
meidän liittoamme, ja sentähden johti ikävöimisemme meidät tänne.
— Vai on asia sitä laatua, puhkesi korpraali sanomaan hämillään
nauraen, siinä tapauksessa ei minulla ole mitään kysyttävää. Siis
rakastunut pari... suokaa anteeksi herra luutnantti, että häiritsin
Teitä. Hitto ties, missä murtovaras asustaa, jonka me näimme tänne
ryömivän; olinpa vähällä ampua hänet, kun hän seisoi nuoraportailla.
Mutta kaikki tapahtui niin äkkiä. Herra luutnantti, suokaa anteeksi...
mutta, mitä on tapahtunut! Näyttää siltä kuin vasemmasta poskestanne
vuotaisi verta!
Todellakin siitä vuoti verta, mitättömästä naarmusta, sillä luutnantin
kasvoa oli hipaissut se kuula, jonka korpraali lähetti luultua
murtovarasta kohti.
— Te se sittekin olitte, herra luutnantti, joka kiipesitte nuoria
myöten?
— Kyllä, hän se oli, huudahti Genia äkkiä, nähdessään, että Stefan loi
katseensa alas, kykenemättä kysymykseen vastata.
— Minä itse viskasin hänelle nuoraportaat; herra Mandelblütin, isännän
nimittäin ei pitänyt saada vähintäkään vihiä sulhasmiehen käynnistä,
isäntä kyllä antaa minulle anteeksi, vaikka täten olen talossa
kääntänyt kaikki ylös alaisin.
— Hyvin kernaasti, neitiseni, vakuutti Mandelblüt, jonka sydämmeltä
nyt oli vierinyt sadannaulan painoinen kivi, ja salaisuudessa rukoili
Jumalaa siunaamaan Geniaa.
— No, miksi ei voisi sietää nuorta paria, joka rakastaa toisiansa,
suutelee ja hyväilee! Tietääkös korpraali, luulen, ettei meillä enää
ole täällä mitään tekemistä; lähdetäänpäs alas saliin ja juodaan noiden
nuorten rakastuneiden malja.
— Aivan niin! huudahti korpraali. — Toivottavasti Te ette vihastu,
herra luutnantti... Koko kään... nös, mars!... Meillä ei täällä enää
ole mitään tekemistä.
Sotamiehet kiiruhtivat kalisevine kivääreilleen rappusia alas;
Mandelblütit ja korpraali vetäytyivät kunnioittavasti taaksepäin, ja
Genia kiiruhti ovelle sekä sulki taas salvan.
Mutta kun hänen näin oli onnistunut pelastaa nuori upseeri, loppuivat
hänen voimansa, hän rupesi horjumaan, ja varmaankin hän olisi vaipunut
maahan, ellei Stefan olisi kiiruhtanut ja tukenut häntä. Minutin ajan
lepäsi Genia hänen sylissään, pää hänen olkapäällään ja keveästi painoi
luutnantti tyttöä rintaansa vastaan.
Stefan painoi päänsä alas, katsoi Genian kyynelillä täyttyneihin
silmiin ja kuiskasi:
— Genia von Sandorf, Te olette tehnyt minulle palveluksen, jota
kokonaisen elämän kiitollisuus ei voisi korvata. En tiedä, kuinka pitkä
eloni aika on oleva; mutta olkoon se lyhyt tahi pitkä — en koskaan,
koskaan ole unhottava, mitä Te nyt olette minun hyväkseni tehnyt.
— Minä olen Teille uhrannut kunniani, puhkesi Genia sanomaan keveästi
vapisevalla äänellä ja samalla pääsi hänen silmistään kyyneltulva, ja
hän sanoi vieläkin kerran:
— Kunniani — oi, kunniani!
— Älkää itkekö, Genia, pyysi Stefan. — Voi, jos minun suotaisi
suudella pois nuo kyyneleet Teidän poskiltanne. Mutta ei, ei, minä
en saa uneksia mitään onnea, minä en saa Teidän sydämmestänne
etsiä vastakaikua niille tunteille, jotka tällä hetkellä syöksyvät
rinnastani, minä en saa sitä tehdä, sillä — pian taas upottaisin Teidät
syvään suruun, kun minä olen menossa kohtaamaan suurta vaaraa. —
Genia, jatkoi nuori luutnantti kumealla äänellä, jo muutamia minuttia
olen toivonut tuota vaaraa, sitä ikävöinyt, sillä se toisi minulle
tilaisuuden kostaa siitä rikoksellisesta pilasta, jota eräs nainen
kerran on tehnyt minun sydämelleni. Nyt — nyt pelkään tätä vaaraa,
sillä nyt näyttää elämä taas olevan elämisen arvoista, kaikki on
edessäni taas niin auringonpaisteista, onneni olen löytänyt, ja minä...
Tässä hän keskeytti, ikäänkuin ilma olisi keuhkoista loppunut, veti
kätensä irti Genian käsistä, vaivutti päänsä alas rinnalleen ja seisoi
siinä kuin mies, joka odottaa joka hetki, että pyövelin piilu on pään
irrottava muusta ruumiista.
Kyynelverhon läpi katseli Genia kaunista, onnetonta miestä. Hän kyllä
tiesi, mikä vaara miestä uhkasi, ja sittekin täytyi hänen huultensa
pysyä suljettuna; hän ei edes uskaltanut varottaa häntä, ei edes
pyytää, ettei vaan mies heittäytyisi hurjaan, mielettömään vaaraan,
hänen täytyi vaieta. Ja kumminkin hän tunsi, että mielellään olisi
uhrannut oman henkensä miehensä pelastamiseksi.
— Kaitselmus pitää kauheata leikkiä kanssani! sanoi Naumovitsch. —
Mutta, minä nyt kerta olen tuomittu suorittamaan siinä osani, sitä
nyt ei voida muuttaa. Ennenkuin poistun, sallikaa minun kumminkin,
Genia von Sandorf, vielä kerran puhua Teille, — ehkä viimeisen kerran;
kuvailkaa mielessänne, että kuoleva Teille puhuu, mies, joka hyvin
tietää, että hänen hautansa jo avattuna häntä odottaa, mutta joka
toki vielä kerran — viimeisen kerran — tahtoisi painaa onnensa kukan
sydämelleen. Genia, Te olette tullut minulle rakkaaksi — ei, ei, tuo
sana on liian heikko, liian voimaton — minä rakastan sinua, Genia, minä
rakastan sinua... en koskaan, niin kauan kuin sydän lyö rinnassani,
ole sinua unhottava. Mutta sinä, tyttöseni, unhota minut, pyyhi pois
nimeni muistostasi äläkä sano kenellekään — kuuletko, älä kenellekään,
— että olet nähnyt Stefan Naumovitschin. Ehkä on vaarallista huomenna
mainita tätä nimeä Belgradissa; kiellä siis tuntevasi sen, jos sinulta
sitä kysyttäisiin, jos ehkä kerran vaaditaan kertomaan, mitä tänä yönä
olet saanut tietää! — Vielä kumminkin kerran tahdon suudella rakkaita
käsiäsi, se on minulle onnea tuottava, ja onnea minä juuri huomenna
mitä enimmin tarvitsen... onnea ja — menestystä henkeni pelastukseksi.
Genia koetti vetää kätensä hänen käsistään, mutta ei kyennyt, hän
tunsi, kuinka Stefan painoi hehkuvan suudelman hänen kädelleen. Silloin
hän horjui, mutta seuraavassa hetkessä sulki Stefan Genian syliinsä
painaen huulensa hänen huuliansa vastaan sekä kuiskasi intohimon
tukahuttamalla äänellä:
— Jää hyvästi... jää hyvästi! Sinun kuvasi sydämessäni tahdon kuolla,
jos sen nyt täytyy tapahtua!
Naumovitsch heitti sitten vaipan hartioilleen, tempasi miekkansa ja
syöksyi ulos huoneesta. Vielä muutaman silmänräpäyksen näki Genia hänen
siron vartalonsa ovessa, mutta kuuli sitte kuinka hänen askeltensa ääni
lopulta kokonaan raukesi.
Silloin vaipui Genia alas vuoteen reunalle ja nyt virtasivat hänen
kyyneleensä vapaasti, hänen niitä koettamatta pidättää; hänestä tuntui
hyvältä itkeä eikä hän voinut itselleen vastata kysymykseen, itkikö
hän kuningas Aleksanterin valitettavata kohtaloa, kun tämä tuhlasi
sydämensä pyhimmät tunteet arvottomalle, vai koskivatko kyyneleensä
juuri poistunutta, joka itse oli vihkinyt itsensä kuolemaan, koska
hänet oli valittu tappamaan tuo kunnoton Draga.
Genia oli yhtenä ainoana päivänä kokenut liian paljon, ja tunteiden
liiallisuus saattoi hänet sanomattoman väsyneeksi, hän vaipui
vuoteelleen, ja tuskin oli hän riisuutunut, kun uni hänet valtasi.
Mutta vielä unissakin raivosivat myrskyt hänen sielussaan, sillä
hirvittävät unet vaivasivat häntä. Hän näki Stefan Naumovitschin
kahleissa, ja hänestä tuntui, kuin olisi hän huutanut Stefanin nimeä
rautaristikolla varustetun ikkunan takana.
Genia koetti murtaa ne muurit, joiden takana Stefan nääntyi, mutta ei
kyennyt, ja tuon tuostakin kajahti ivallinen nauru hänen korvissansa;
tämän päästi Draga, kaunis Draga Maschin, joka huomenna oli tuleva
Serbian kuningattareksi.
Kirkunalla kavahti Genia pystyyn kiusallisesta unestaan...
Jumalan kiitos, hän oli vaan nähnyt unta; hän oli vielä huoneessaan
"Zum Bojaren" ravintolassa, aurinko säteili huoneeseen, oli päivä —
ratkaisun päivä — kaksinkertainen ratkaisu!
Geniasta tuntui, kuin jos niin hyvin serbialaiskuninkaan kohtalo kuin
Stefanin henki olisi riippunut hänen toimenpiteistään.
Sillä Aleksanterin päätöksen hän ehkä saattoi tehdä tyhjäksi, olihan
Milanin kirje hänen povellaan, ja tämän kirjeen piti entisen kuninkaan
vakuutuksen mukaan vaikuttaa kuin lumouskeinon tuohon hurmaantuneeseen.
Niin, tämän kirjeen hän, Jumalan kiitos, vielä omisti, sitä ei häneltä
nukkuessa riistetty; se kirje piti hänen heittää kuninkaan jalkojen
eteen, kun tämä ajoi tuomiokirkkoon.
Mutta Stefan... Oi Jumala, mitenkä Genia voisi pelastaa hänet
joutumasta naisen murhaajaksi ja ehkäpä täten omaksi murhaajakseen!...
Ha, mikä ajatus. Tuossa, tuossa oli pelastus; ainoastaan siten voisi
hän torjua onnettomuuden. Hän kirjottaisi hänelle, että kaikki olisi
saatu ilmi, että Stefanin täytyisi paeta, paeta pois Belgradista mitä
pikemmin. Stefan uskoisi häntä eikä uskaltaisi suorittaa kauheata
aiettansa.
Taivaan Jumalan kiitos, hän oli keksinyt oikean keinon: Seuraavassa
silmänräpäyksessä antoi hän kynän liukua paperilla ja kirjoitti:
"Kaikki on ilmi tullut, Stefan Naumovitsch; pakene, ennenkuin on
myöhäistä! Samassa hetkessä kuin revolverilla tähtäät Dragaa, tulet
vangituksi. Tiedetään, että on olemassa salaliitto Dragan henkeä
vastaan, että sinä olet siinä osallisena samoinkuin eversti Masebin ja
kapteeni Mischitsch y.m.; tiedetään, että Teillä viime yönä on ollut
kokous 'Zum Bojaren' ravintolassa ja että sinun osaksesi on langennut
tappaa Serbian paha hengetär.
Sinä onneton, rakkaus ja ystävyys vaativat sinun pelastamaan henkesi
ja lähtemään Belgradista. Jumala olkoon sinulle armollinen, Stefan
Naumovitsch; sinun puolestasi rukoilee tänään
_rakastava sydän_."
Vielä kerran luki Genia ne rivit, jotka hän oli kirjoittanut ikäänkuin
sydänverellänsä, sitte pisti hän lipun kuoreen ja kätki senkin samaan
paikkaan, missä Milaninkin kirje oli kätkettynä — lähelle sydäntänsä.
Ja nyt, ulos kaupungille! sanoi hän itsekseen — minä etsin hänet
ihmistungoksesta, tuomiokirkon läheisyydestä täytyy minun löytää hänet.
Minä pistän kirjeen hänen käteensä, ennenkuin hän edes kerkiää huomata,
kuka hänelle tämän varotuksen antaa, ja johtakoon sitte Jumala hänen
ajatuksensa oikeaan, niin ettei hän itse tee eikä hänelle tehdä mitään
pahaa!