Salaliitto Dragan henkeä vastaan.
Kuningas Milan ja Genia tuskin sanaakaan vaihtoivat, kiiruhtaessaan
ulos konakista. Vasta sitte kun he seisoivat Saven rannalla, pienessä
kallioiden ympäröimässä lahdelmassa, missä laivuri venheineen odotti
Milanin palausta, keskeytti Genia tuskan täyttämän hiljaisuutensa.
— Aleksanteri on siis hukassa? sanoi hän nyyhkyttäen ja kysyvällä
äänellä; eikö sitte hänelle löydy mitään pelastusta?
— Ehkäpä vielä yksi... yksi ainoa, vastasi Milan, ja hänen kauniitten
kasvojensa yli, joita koristi paksut, mustat viikset, lankesi synkkä
varjo.
— Aion käyttää epätoivoista keinoa, sillä sen kautta annan oman
kunniani alttiiksi. Mutta, mikäpä isä kysyy kunniaansa, kun hän voi
suojella poikaansa sanomattomasta onnettomuudesta? Kuule, Genia!
Sinut on kaitselmus valinnut kuninkaan pelastajaksi! Ota tämä kirje —
kuningas otti vapisevin käsin povitaskustaan sinetillä lukitun kirjeen
ja piti sitä korkealle kohotetussa kädessään — ja kun Aleksanteri
huomenna ajaa Draga Maschinin kanssa tuomiokirkkoon, asetu silloin
vaunujen tielle, viskaa kirje ja huuda: "Lue tämä, ennenkuin tulet tuon
naisen puolisoksi!"
— Jos hän avaa kirjeen, ennenkuin on astunut alttarin eteen, niin ei
hän voi ottaa Dragaa kuningattarekseen. Sillä tämä kirjoitus sisältää
hirvittävän salaisuuden.
— Salaisuuden! — Oi Jumalani, ettekö voi puhua siitä minulle, kuningas
Milan?
— En, Genia! jatkoi Milan, samassa kuin tumma punastus peitti hänen
kasvonsa. Löytyy salaisuuksia, lapsukaiseni, joita semmoisen nuoren
tytön kuin sinä olet, ei tule tietää. Sinun täytyy luottaa minuun,
Genia. Minä sanon sinulle kumminkin vielä kerran, että tämä kirje antaa
Dragalle kauhean iskun; se musertaa hänet varmemmin kuin mikään muu.
— Ja miksi ette itse ole ilmoittanut Aleksanterille tätä salaisuutta?
Syvästi kiihoittuneella miehellä näytti olevan vaikea hengittää, hän
peitti silmänsä kädellään ja kuiskasi:
— Sentähden... sentähden etten tahtonut punastua poikani edessä,
sentähden että tällä salaisuudella ikiajoiksi kuolettaisin senkin vähän
rakkauden, mikä Aleksanterilla vielä saattaa olla minuun.
Kumminkin, vaikkapa niinkin kävisi! Ennemmin menetän poikani kuin
näkisin tuon naisen Serbian valtaistuimella!
— Hyvästi nyt, lapseni! Kun olet täyttänyt tehtäväsi, niin käännä
piammiten selkäsi tälle onnettomalle maalle! Vanhempiesi täytyy nyt
olla kovasti levottomia sinun tähtesi.
— Niin, kyllä he todella ovat, vastasi Genia, samalla kuin hänen
silmänsä täyttyivät kyyneleillä — Minä pakenin kotoani eräänä iltana,
jolloin vanhempani olivat oopperassa. En mitenkään enää voinut kestää
sitä ajatusta, että Aleksanteri tulisi onnettomaksi. Mutta huomenna
olen palaava omieni luokse!
Silloin otti kuningas Milan suloisen tytön pään hiljakseen käsiensä
väliin ja painoi keveän suudelman Genian puhtaalle, valkoiselle otsalle.
— Monta naista olen eläessäni suudellut, sanoi hän nähtävästi
liikutettuna, — mutta en ketään samalla kunnioituksella ja arvonannolla
kuin sinua, neitonen — voi hyvin!
Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi Milan venheeseen ja huusi
laivurille:
— Työnnä vesille! Vie minut takaisin Itävallan onnelliselle rannalle!
Jää hyvästi, Serbiani, minua et enää koskaan ole näkevä! Jospa ei
koskaan toteutuisi se kirous, joka lepää ylitsesi, oi maa, sinä, jonka
oma kuninkaasi pettää — letukan tähden!
Laineet veivät venheen pois.
Kauvan seisoi Genia rannalla ja katsoi etenevää venhettä. Sitte kätki
hän Milanin antaman kirjeen povelleen ja kulki kiirreimmiten pimeän
peittämiä Belgradin katuja takaisin siihen majataloon, jossa hän oli
ottanut asuntonsa.
Paljon ei hänellä ollut rahoja mukanaan. Hänen säästölaatikkonsa, jonka
hän tätä tarkotusta vasten oli tyhjentänyt, ei sallinut hänen asua
suuremmassa majatalossa.
"Zum Bojaren" niminen ravintola, missä hänellä oli pieni huone, oli
hyvin yksinkertainen. Se sijaitsi Tonavalle johtavan kaupunginportin
ulkopuolella.
Kuu Genia kolkutti majatalon portille, päästäkseen sisään, näyttäytyi
pieni, kyttyrähartiainen mies lyhty kädessä. Tuo oli ravintoloitsija
itse, juutalainen Moses Mandelblüt.
Tämä heitti epäilevän silmäyksen Geniaan, näytti sitte hänelle tulta
jyrkillä portailla, mutisten harmaassa parrassaan:
— Neiti tulee myöhään kotiin. No, eihän se minua liikuta. Mutta
mielelläni näkisin, että vieraani olisivat luotettavaa väkeä.
Genia ei vastannut. Kun hän vihdoinkin pääsi köyhästi sisustettuun
huoneeseensa, hengähti hän vapaasti, ikäänkuin olisi päässyt raskaasta
taakasta.
Juutalaisella ei ollut aavistustakaan siitä, että hän oli kreivitär.
Majatalon kirjassa luettiin vaan Genia Sandorf, jonka vuoksi
Mandelblüt varmaankin arveli, että hän oli tullut Belgradiin etsimään
kamarineitsyeen tahi puotiapulaisen paikkaa.
Genia ei sytyttänyt kynttilää, sillä kuu loisti huoneeseen ja valaisi
sen, jotenka siellä suoriutui ilman valoa.
Hän astui ikkunan luokse, katsellen alas leveätä Tonavata, johon juuri
näillä paikoin yhtyi Saven vesi, kulkien merelle saakka.
Äkkiä havaitsi Genia suuren, tumman olennon kulkevan pitkin jokirantaa
ja lähestyvän taloa.
Tuo oli mies univormuvaippaan pukeutunut, jonka alta säkenöi miekan
kärki.
Nyt mies pysähtyi ja löi hiljakseen käsiään kolmasti yhteen. Silloin
kuuli Genia, kuinka aivan hänen huoneensa vieressä ikkuna avautui —
joku esine viskattiin ilmeisesti tuosta ikkunasta alas maahan; mies
laski jalkansa esineen päälle ja sitte —
Genia peräytyi kauhistuneena taaksepäin, sillä hän näki, kuinka mies
kohosi ikäänkuin ilmassa yhä korkeammalle, kunnes oli aivan hänen
ikkunansa vieressä.
Kaksi kättä ojennettiin sisäpuolelta tulevata kohti. Nähtävästi hänet
vedettiin viereisen huoneen ikkunasta sisään, sillä mies oli äkkiä
hävinnyt.
Esine, joka äskettäin viskattiin alas, vedettiin nyt taas ylös.
— Nuoraportaat! lausui hämmästynyt tyttö itsekseen. — Jumalani, täällä
on... ryöväreitä... rosvoja! Ei, ei, tuo merkitsee jotakin muuta,
jotakin kauheampaa. Oi Jumalani, ensi kerran elämässäni täytyy minun
nyt salaa kuunnella, sillä minusta tuntuu, kuin voisi estää hirvittävän
teon.
Genia riisui kengät jaloistaan, hiipi sitte seinän viereen, joka tämän
tapaisessa majatalossa tavallisuuden mukaan oli laudoista, jotka olivat
niin huonosti toisiinsa liitetyt, että Genia polvillaan saattoi nähdä
melkein koko viereisen huoneen.
Täten näki hän ihmeekseen kolmetoista upseeria, joukossa
harmaapartaisiakin, ahavoituine kasvoineen, istuvan pöydän ympärillä.
He juuri tervehtivät uutta tulokasta, jolla vaippansa alla oli
kullankirjailtu univormu.
— Tervetuloa meille, eversti Maschin! huusivat muut upseerit. — Sano,
mitenkä ovat asiat? Onko kuningas Milan saavuttanut tarkotuksensa?
Onnistuiko hänen taivuttaa poikansa sydän, niin että tämä luopui tuosta
häpeämättömästä naisesta, niinkuin hänen kuninkaallinen asemansa vaatii?
Kaikki toivo on nyt mennyttä! sanoi Maschin kumealla äänellä. —
Huomenna on Serbia perinpohjin häväisty, huomenna ottaa Aleksanteri
Dragan puolisokseen.
— Entäs kuningas Milan? kysyi vähän hintelämpi mies, jolla oli suuret,
mustat viikset. Hänen nimensä oli kapteeni Mischitsch.
— Kuningas Milan on äskettäin lähtenyt Serbiasta Saven yli Semliniin.
Kiittämätön poikansa on karkottanut hänet. Milan saattaa tuntea itsensä
onnelliseksi, ettei ole tarvinnut tutustua Serbian vankiloihin.
— Niinmuodoin on Draga Maschinin tuomio langennut! huudahti Maschin,
vetäen esiin revolverinsa.
— Minä ammun hänet matkallansa tuomiokirkkoon.
— Etpäs sinä, ystäväni, vastasi Mischitsch. — Sitä kunniaa ei vaan
saa noin ilman muuta anastaa. Heittäkäämme arpaa siitä, kenenkä tulee
huomenna tappaa kuningatar.
— Niin, heitetäänpä arpaa! sanoivat toisetkin puoliääneen. — Nyt
ainoastaan nopea toiminta voi suojella meitä häväistykseltä!
— Onko puhe ainoastaan Dragasta? kysyi kiihkeästi nuori, kaunis
upseeri, joka istui pöydän päässä, nuorin koko joukossa, tuskinpa
vanhempi kuin itse kuningas, joka silloin oli 23 vuotias. — Miksi
säästäisimme kuningasta? Hän ei ole koskaan saattava Serbiaa
onnelliseksi. Löytyyhän arvokkaampiakin miehiä hänen sijalleen.
— Kuningasta? sanoivat jyrkästi monet miehet yhteen ääneen. — Kirottu
olkoon se, joka koskee kuninkaaseen! Hänen persoonansa on pyhä.
— Miksi tappaisimme kuninkaan? kysyi eversti Maschin. — Onhan hän vielä
nuori; tuo musta noita-akka on vietellyt hänet helvetin konsteillaan,
joilla hän ennen sokaisi veliparkani. En koskaan käyttäisi kättäni
kuninkaan murhaan. Kun Draga kerran on poissa, on Aleksanteri kyllä
hänet pian unhottava. Mutta, heitetään arpaa! Luutnantti Stefan
Naumovitsch, sekoittakaa arvat lakissanne.
Tämä oli pian tehty.
Nuori upseeri, joka vast'ikään puhui kuninkaankin tappamisesta, repäsi
kolmetoista lehteä muistikirjastaan ja kirjotti yhdelle niistä muutamia
sanoja. Sitte kääri hän kokoon arvat ja heitti ne univormulakkiinsa.
— Sen joka vetää lipun, johon olen kirjottanut sanat: "Alas Belgradin
letukka!" sen tulee tappaa Draga Maschin huomenna, kun tämä ajaa
tuomiokirkkoon.
Ei yksikään sana tuosta kamalasta neuvottelusta jäänyt Genian
kuulematta. Hän tunsi, että otsansa oli tuskan hiestä kostunut, hän
tunsi pian tukehtuvansa. Ja kumminkaan ei hän liikahtanut paikaltaan,
vaan painautui vielä lähemmäksi seinää, jottei yksikään liike jäisi
näkemättä, yksikään tavu kuulematta siitä, mitä nyt viereisessä
huoneessa tapahtui.
Kuka, kuka vetäisi nyt turmiota tuottavan arvan? Joskin hänen juonensa
onnistuisi, joskin hän tappaisi Draga Maschinin... niin olisi hän
kumminkin mennyttä miestä! Hänet telotettaisiin murhaajana, eikä
kuningaskaan surressaan rakastettunsa kuolemaa armahtaisi.
Ja kummallista. Genia ei voinut selittää, mistä johtui, että yht'äkkiä
yksi ainoa ajatus täytti hänen sielunsa, miksi hän lähetti Jumalan tykö
juuri tuon rukouksen — ettei vaan hän siksi tulisi, tuo kaunis, nuori
upseeri mustine kiharoineen ja pitkine, silkkimäisine kulmakarvoineen,
ettei vaan Stefan Naumovitsch! Tämähän oli vielä niin nuori. —
Oi — nyt he vetivät arpaa; toinen toisensa perästä pisti kätensä
lakkiin.
— Jätä vähintäänkin yksi arpa minullekin! huudahti Stefan Naumovitsch
hilpeästi nauraen. — Minä en tahdo lähteä täältä tyhjin käsin. Minulla
on yhtä suuri oikeus kuolla isänmaan puolesta.
Hän sai ottaa viimeisen arvan, joka lakissa löytyi.
— Avatkaa liput! käski eversti Maschin kumealla äänellä.
Paperin ratinata kuului, sitte minuutin hiljaisuus, — kuumeentapaista
jännitystä — sitte näki Genia, kuinka Stefan Naumovitsch kalpeni,
kuinka hän molemmin käsin puristi rintaansa ja huudahti:
— Draga Maschin, Serbian onnettomuus, on huomenna kukistuva minun
kädelläni!
Genia tunsi, kuinka sydäntänsä kouristi, hän tunsi tuskaa, jota ei
koskaan ennen elämässään ollut tuntenut; ei edes silloin, kun hän sai
tietää, että lapsuutensa leikkitoveri oli mennyt kihloihin Dragan
kanssa, hän näin paljon kärsinyt.
Hän oikaisi itsensä. Hänestä tuntui kuin täytyisi huutaa kovalla
äänellä: "Älä tee sitä, Stefan Naumovitsch, älä tee sitä! Kuolema
väijyy tielläsi!"
Jo sammui tuli viereisessä huoneessa. Sitte putosivat nuoraportaat
alas ikkunasta, ja toinen olento toisensa perästä liukui alas huojuvia
tikapuita myöten.
— Hyvästi, hyvästi! sanoi Naumovitsch, joka yksin oli jäänyt
huoneeseen, katoaville liittolaisilleen.
Minä järjestän täällä kaikki, jottei mikään voisi ilmaista salaista
kokoustamme. Menkää vaan, minä tulen perästä!
— Hän on yksin, ajatteli Genia, — voi-, jos voisin varottaa häntä!
Mutta enhän minä uskalla. Hän tappaisi minut, jos antaisin hänen
tietää, että tunnen hänen salaisuutensa.
Hän meni ikkunan luoksi. Ainakin hän tahtoi nähdä, kuinka Naumovitsch
viimeiseksi luisui rappusia alas ja poistui Tonavan rantaäyräälle.
Nyt — nyt viimeinen mies astui ulos ja, seisten tikapuiden horjuvilla
nappuloilla katseli varovaisesti joka taholle, ollakseen siitä varma,
ettei kukaan häntä huomannut.
Ei, ilma oli puhdasta. Hän laskeutui hitaasti, askel askeleelta.
Silloin äkkiä pamahti laukaus ja seuraavassa silmänräpäyksessä huusi
joku ääni:
- Ottakaa kiinni varas! Hän murtautui "Zum Bajaren" ravintolaan!
Vahtisotamies syöksyi esiin. Mutta jo oli Stefan Naumovitsch kiivennyt
takaisin ja hypännyt ikkunasta sisään. Genia kuuli, kuinka hän sen
paiskasi kiinni niin, että ruudut tärisivät ja muutamat vieläpä menivät
kappaleiksi.
Seuraavassa hetkessä avasi hän oven, joka johti portaille. Nähtävästi
hän aikoi paeta sitä tietä.
Mutta jo kuului portailta korskeita ääniä. Vahtikunnan johtaja huusi
juutalaiselle Mandelblütille, että varas oleskeli talossa. Juutalainen,
joka hyvin tunsi salaliiton, vakuutti kunniasanallaan, ettei se ollut
mahdollista. Hän koetti saada sotamiehet poistumaan. Mutta korpraali
oli itsepäinen ja vaati, että talo olisi tutkittava.
Silloin kolkutettiin äkkiä Genian ovelle. Hän vaipui kauhusta alas,
kuullessaan äänen sanovan:
— Olkaa armelias! Kuka ikinä asuu tässä huoneessa, laskekoon minut
sisään, että saan piilottautua! Minua ajetaan takaa!
Genia lykkäsi rahisevin käsin oven salvan syrjään. Nuori upseeri
horjahti hänen huoneeseensa.