Rakkautensa sokaisema.
Kuules, linnan kello löi juuri kolme, kohta sarastaa onnemme päivä; oi,
jospa aika olisi jo käsissä!
Kaunis, mustakiharainen nainen, jota verhosi kalleilla pitseillä
reunustettu yöpuku, heittäytyi nuoren kuninkaan rintaa vastaan ja
kietoi hänet ihanan pyöreillä käsivarsillaan.
— Niin, sinä olet oikeassa, Draga, huudahti kuningas Aleksanteri,
likistäen häntä hellästi itseensä, — nyt on meidän onnemme päivä, joka
sarastaa tuolla kaukana idässä; tänään on sinusta tuleva minun vaimoni,
Serbian kuningatar ja uuden Obrenovitschien suvun kantaäiti.
Mutta etkö tahdo mennä huoneisiisi, Draga, olen varma siitä, ettet enää
kauemmin voi unta vastustaa.
— Ei, anna minun viipyä luonasi! pyysi Draga innokkaasti. — Tiedäthän,
että olet antanut minulle luvan tänä yönä viipyä läheisyydessäsi.
Oikein vapisen peljätessäni, että sinulle jotakin pahaa tänä yönä
tapahtuu, sillä tiedäthän hyvin, Aleksanteri, etteivät ihmiset soisi
minulle onnea kuulua sinulle.
Ihmiset ovat niin ilkeitä, että he pikemmin näkisivät, että me
eroaisimme. Kuinka paljon pahaa he ovatkaan puhuneet sinulle minusta,
mitä inhottavia valheita kokoon kehränneet! Mutta sinä tiedät kyllä,
ettei Draga voi sinulle valhetella; kun katsot silmiini, niin näet
samalla sydämeeni.
— Niin, Draga, minä uskon sinua, sanoi Aleksanteri vakavasti ja
painolla, upottaen katseensa hänen tummiin, hehkuviin silmiinsä. — Minä
uskon, mitä minulle vakuutat, että tähän asti olet ollut ainoastaan
yhden miehen, insinööri Maschinin oma, jonka vaimoksi jouduit, kun
kotisi köyhyys sinua siihen pakotti. Oi, oikeinpa tulen hulluksi,
ajatellessani, että olet voinut olla toisen miehen oma! Draga, Draga
vanno minulle kallis vala, ettet koskaan ole rakastanut ketään muuta
kuin minua.
Mustakiharainen nainen vaipui polvilleen, ojensi juhlallisesti ylös
oikean kätensä, ja hänen kalpeat huulensa sammaltivat heikolla äänellä:
— Minä vannon sinulle, Aleksanteri, että sinä, kuninkaani, herrani,
olet ensimäinen ja ainoa, jota minä olen rakastanut ja että aina tulet
sellaisena pysymään — aina ja ikuisesti viimeiseen hengenvetooni saakka.
— Silloin minäkin vannon sinulle, Draga, huudahti nuori kuningas
intohimoisella, liikutuksen valtaamalla äänellä, tarttuen kauniin
naisen käsiin ja kiihkeästi painaen häntä itseensä, että minäkin olen
pysyvä sinulle uskollisena ja että vain kuolema voi meidät erottaa,
nainen, minä rakastan sinua mielettömästi; sinä olet sydämessäni
sytyttänyt intohimon, josta minulla ei ole ennen ollut vähintäkään
aavistusta. Oi, suutele minua, Draga, suutele minua, anna huulesi
levätä minun huulillani.
Draga veti hänet korkealle kumpuilevaa poveansa vastaan ja painoi
huulensa hänen huuliinsa. Aleksanterin hento, heikko vartalo vapisi
rajun intohimon vallassa, jonka tuo paha hengetär hänessä sytytti.
Yht'äkkiä vetäytyi Draga takaisin rakastajansa syleilystä ja hänen
peljästynyt katseensa kääntyi silkkiseen esirippuun päin, joka verhosi
kuninkaan huoneen ovea. Kuului kolme kumeata lyöntiä; ne kaikuivat
kauheilta.
— Kuka tulee? kysyi Draga levottomana. — Onko tuo ovi salvassa?
— Elä pelkää, rakkaani! sanoi Aleksanteri nauraen. — Minä tiedän, kuka
sen oven takana seisoo. Tiedä sitte, Draga, jatkoi kuningas, tarttuen
hänen käsiinsä, kauniisiin, kapeisiin käsiin, jotka olivat pelosta
jähmettyneet — Obrenovitschin suvussa vallitsee se vanha tapa, että
jokainen kuningas yöllä ennen avioliittoaan paljastuttaa itselleen
tulevaisuutensa salaisuudet.
Munkki, joka on ainakin sata vuotta vanha, saapuu silloin aina
Kruschedolin luostarista Belgradin konakkiin hallitsijansa
ratkaisevimpana hetkenä ennustamaan tälle, mitä hänellä on tulevalta
puolisoltaan odotettavana.
Sinä vapiset, Draga, pelkäätkö katsoa tulevaisuuteen? Minä kyllä tunnen
itseni rohkeaksi kuulemaan munkin povausta.
Nopein askelin meni kuningas eteenpäin ja avasi oven.
Pimeästä käytävästä tuli hitaasti astuen huoneeseen ijän köyristämä
vartalo, ruskeaan kaapuun verhottuna, keppiinsä nojaten.
— Sinä olet minua kutsunut, kuningas Aleksanteri, kaikui ruskeasta
päähineestä, joka melkein kokonaan kätki miehen kasvot, — haluatko
minulta kuulla, mitä Kruschedolin pyhillä kirjoilla on sinulle
julistamista?
— Puhu, kunnianarvoinen isä! vastasi Aleksanteri, kiiruhtaen Dragan
viereen ja häntä rauhoittaakseen kietoi käsivartensa hänen vyötäisensä
ympäri. — Sano, mikä odottaa minua sen rakastetun naisen rinnalla,
jonka minä muutamien tuntien kuluttua olen tekevä elämäntoverikseni?
— Synkkään vaippaan on ihmisen tulevaisuus verhottu, kuului käheästi
hurskaan luostariveljen huulilta, onnellisia ne, jotka eivät koske
tähän huntuun sitä kohottaaksensa, sillä kohtalolla on usein ihmiselle
valmiina peljättävä tulevaisuus. Vielä kerran kysyn minä sinulta.
Serbian kuningas, tahdotko oppia tuntemaan tulevaisuuttasi?
Peljättävinä kaikuivat sanat huoneessa. Draga vetäytyi väristen
kuninkaan puoleen, joka hänkin kalpeni.
— Minä en pelkää mitään, huudahti Aleksanteri, minä olen Obrenovitschin
sukua, serbialainen kansani rakastaa minua, ja minun sydämeni
rakastettu ei ole minua pettävä. Mitä pahaa sitte voisi tulevaisuus
tuoda minulle?
Silloin horjui munkki, sauvaansa nojaten, muutamia askeleita kuningasta
kohti, löi kepillään kolme kertaa lattiaan ja sanoi kovalla äänellä
varottaen:
— Luovu tästä naisesta, Serbian kuningas, hän tuottaa sinulle vaan
häpeää ja kuolemaa!
Vihastumisen huuto pääsi kuninkaan huulilta.
— Sinä valehtelet, munkki! huudahti hän. — Sinun pyhät kirjasi ovat
vääriä, minä en sinua usko.
— Ei, elä usko häntä, rakkaani! pyysi Draga kiihkeästi. — Usko vaan
omaa sydäntäsi! Me tulemme onnellisiksi!
— Onnelliseksi liukkaan letukan kanssa! kajahti äkkiä aivan
muuttuneella äänellä munkin huulilta, ja samassa oikasihe kumartunut
vartalo melkoisen korkealle, ruskea kaapu putosi hänen hartioiltaan,
sauva lensi sivulle, ja Aleksanterin ja Dragan hämmästyneiden katseiden
edessä seisoi kuningas Milan.
Nauru pääsi riemuitsevan, rehevän naisen huulilta, ja hän sanoi:
— Oh, se oli siis Kruschedolin luostarin munkki, onnettomuuden korppi,
joka noin kauhealla tavalla iski kyntensä meihin! Ha, ha! Saatoinhan
minä uskoa, että tuo myrkky vuotaisi samasta lähteestä, joka aina on
vihamielisyyttä tulvinut meidän ylitsemme!
— Vie tuo pois! sanoi Milan majesteetillisella, käskevällä äänellä, en
tahdo puhua tuon naisen läsnäollessa. Elä epäile, Aleksanteri! Minä,
sinun isäsi, olen tullut puhumaan kanssasi viimeisen, ratkaisevan sanan.
Kuningas vaipui kokoon; hän tuskin uskalsi katsoa Milanin suuriin,
läpitunkeviin silmiin, eikä hän myöskään uskaltanut katsoa Dragaan.
Vapisevin äänin sanoi hän hänelle, melkein rukoilevaisesti ja
orjamaisesti:
— Minä pyydän, Draga, mene huoneisiisi; en tahdo saattaa sinua
loukkausten alaiseksi; mene, pyydän sydämellisesti, mene!
— Kuningas pyytää! pilkkasi Milan nauraen. — Serbian kuningas rukoilee
leski Draga Maschinia ikäänkuin poika, joka tahtoo lepyttää hänen
erhetyksistä suuttunutta äitiänsä!
— Ulos! kajahti nyt korskeasti Milanin huulilta. Pois kasvojeni edestä,
nainen, taikka... taikka...
Milan oli tätä sanoessaan tullut aivan Dragan lähelle ja vaikeni
ainoastaan antaakseen silmäystensä puhua, mutta näissä oudoissa,
salaperäisissä silmäyksissä näytti piilevän uhkaus, joka masensi
vieläpä tuon uhmailevan naisen.
Tämän silmät suuntasivat myrkyllisen katseen harmaantuneeseen
kuninkaaseen, sitte veti hän Aleksanterin mukanaan, ja kuiskasi hänelle
oven takana:
— Valitse nyt tämän miehen ja minun välilläni! Valitse Serbian
kuningas minun tuottamani ilon ja isällisen vitsan välillä. Osota nyt
rakkauttasi ja uskoasi, kuningas Aleksanteri!
Näin sanoen kiiruhti hän pakoon, mutta kyllin kauaksi kerittyään,
ikäänkuin matkalla huoneisiinsa, juoksi hän toisen oven eteen, joka
johti käytävään, löi sen sisäpuolelta niin kovasti kiinni, että kaikui
laajalti kerroksessa, ja hiipi sitte hiljaa kuin villikissa takaisin
sille ovelle, jonka takana molemmat miehet puhuivat, jotenka hän
saattoi kuulla kaikki mitä he sanoivat.
Minuutin ajan oli kaikki hiljaista; isä ja poika seisoivat vastakkain;
silloin kuuli Draga kuningas Milanin äänen sanovan:
— Vielä kerran olen tullut sinua varottamaan, Aleksanteri. Kerran
lahjotin sinulle valtaistuimen ja painoin vapaaehtoisesti kruunun
päähäsi. Tämän lahjan palkinnoksi olet tehnyt elämäni minulle
kiroukseksi, kotoni olet minulta riistänyt. Tämän kaiken olen kumminkin
antanut sinulle anteeksi. Mutta että nyt tahdot vetää Obrenovitschin
nimen lokaan, että nyt valmistaudut Belgradin kuninkaanlinnaan tuomaan
naista, joka on ajettava halvimmankin porvarin ovelta, sitä... sitä
en ikinä voi sinulle anteeksi antaa. Semmoisesta teosta täytyy minun
kirota sinua esi-isiesi, Serbian, synnyinmaani nimessä.
— Taas tuo vanha ruikutus! vastasi Aleksanteri pilkallisesti kohauttaen
olkapäitään. — Sinä laulat sitä minulle turhaan, isä, sillä minä olen
valinnut Dragan, koska minä häntä rakastan, ja kuninkaan rakkaus
jalostuttaa häntä.
— Nainen voi vajota niin alas, poikani, ettei edes kuninkaan
rakkauskaan kykene häntä kohottamaan.
— Ah, sinä häpäiset minun morsiantani, joka muutamien minuuttien
kuluttua on tuleva minun vaimokseni!
— Minä häpäisen leskirouva Maschinia, jonka sievät seikkailut ovat
kaupungissa yleisenä puheenaineena.
— Kaikki on valhetta! huusi nuori mies, vihasta vavisten. — Uskotko
sinä siis kaikkea, mitä tuo nainen kuiskaa korviisi? Hän rakastaa
sinua! Oi, mitenkä hän rakastaisi, jolla ei ole enää sydäntä rinnassa,
sillä sen hän on menettänyt, ja Europassa löytyy satoja miehiä, jotka
voisivat näyttää sinulle kappaleen tuosta kurjasta sydämestä.
Mutta, tässä on jo kylläksi varotuksia! Valitse nyt, Aleksanteri,
valitse, sillä sinä seisot tienhaarassa. Jos huomena viet tämän naisen
kirkkoon, niin suodaan sinulle vaan lyhyt hetkellinen nautinto,
unelma, joka raukalle saattaa tuntua suloiselta; mutta hirmuiseksi,
Aleksanteri, muuttuu kaikki, kun unestasi heräjät.
Minun silmissäni aukenee tulevaisuutesi verho, minä näen, minä kuulen,
koska isän sureva henki, joka huolehtii poikansa tulevaisuudesta, näkee
tulevaisuuteen:
_Tämä, palatsi muuttuu rajun taistelun näyttämöksi, verta vuotaa pitkin
tämän talon portaita kadulle saakka ja kauheina lätäköinä yli koko
Serbian. Minä näen ruumiita, Aleksanteri, ja muserretun kruunun, ja
Obrenovitschin viimeinen jälkeläinen vaipuu maahan omien maamiestensä
iskuja jakaessa._
Aleksanteri horjui. Hetkeksi yritti hän kaatua — mutta sitte oikasi hän
itsensä pystyyn, ja äänessä vastenmielinen sointu, huudahti hän:
— Tämän lienet sanonut minulle viimeisen kerran! Ha, sinä joka olet
johtanut Serbian perikadon partaalle, sinä, kuningas, jota ulkomaa
sormellansa osottaa! Pois kasvojeni edestä! Minä käsken! Elä minua
ärsytä, Milan, muutoin... täytyy minun sinulle osottaa, että minä olen
kuningas!
— Hyvä, minä menen, vastasi Milan, mutta taakseni jätän paljasta
häviötä ja perikatoa! Mutta... jollet tarkkaa isäsi ääntä, ehkäpä
kumminkin puhtaan rakkauden äänen onnistuu tulla paremmin kuulluksi...
Tule esiin, sinä, joka nuoruuden päivinä olit hänen hyvä enkelinsä —
Genia von Sandorf, anna sydämesi puhua hänen sydämelleen!
Ennen mainitusta pimeästä käytävästä, joka sijaitsi tapettioven takana,
näytti ilmestyvän enkelimäinen olento, ihana ja viaton. Hän lankesi
polvilleen Aleksanterin eteen, ja kädet rukoilevasti häntä kohden
ojennettuina kyynelsilmin lausui sydämellistä rakkautta hehkuen Genia:
— Serbian Aleksanteri, halvan tytön rakkaus puhuu sinulle sydämeni
sisimmästä. Oi, kuule sitä, eläkä halveksi sitä ääntä, joka rukoilee,
ettet välittäisi tuosta naisesta, joka on johtava sinut perikatoon!
Minä vannon sinulle, että jos hän olisi kunnioitustasi ansaitseva
nainen, oi kuningas — silloin en olisi koskaan uskaltanut astua eteesi,
silloin olisin haudannut tuskani syvimpään yksinäisyyteen. — Mutta nyt
sinä tulet onnettomaksi, Sascha [Aleksanterin venäjänkielinen nimitys],
sillä... hän ei voi sinua rakastaa. Mutta minä — minä olen rakastanut
sinua itseni tähden; nähdäkseni sinut onnellisena on minun ainoa
toivomukseni. Sascha, Sascha, hylkää elämäsi paha henki, muutoin olet
hukassa!
Mutta ennenkuin Aleksanteri kerkesi vastata, lensi ovi auki ja sisään
syöksyi — Draga säihkyvin silmin.
— Polvillaan siis paronitar Genia von Sandorf kerjää miehen suosiota?
sanoi hän kiihkeästi purevalla ivalla. — Tuon näköiset siis ovat ne
tytöt, jotka kehuvat viattomuuttaan ja puhtauttaan! Ha, ha! Eipä ole
kuningas Milan asiata hullummin ajatellut!... Tuo tyttö on siis ollut
entinen rakastajattaresi? sanoi hän kysyvällä äänellä Aleksanterille,
joka seisoi siinä kalpeana ja tuijotti häneen jähmettyneillä
silmillään. — No, minä en tahdo sinua tehdä uskottomaksi. Hyvästi —
minua et näe koskaan enää!
Oi, Draga tunsi liiankin hyvin tuon onnettoman, että Aleksanterille
olisi mahdotonta raastaa itsensä irti siitä viekoituksen verkosta,
johon hän oli kietoutunut.
— Draga, pysähdy, Dragani! huusi hän. — Oi, elä minua jätä! Olen jo
valinnut, olen jo kauvan sitte tehnyt päätökseni. Minulla ei enää ole
isää eikä nuoruuden ystävätärtä, yhtä vähän kuin minulla on äitiäkään.
Sinä olet minulle kaikki, sinä olet minun kuningattareni!
Hän kietoi käsivartensa Dragan ympäri ja piti hänestä kiinni. Kauniin
vartalonsa Draga sitte painoi Aleksanteria vastaan niin lujasti, että
hänen hehkunsa virtasi tämän suoniin.
— Nouse pystyyn, Genia von Sandorf, huudahti Milan ja nosti kauniin
tytön lattialta. — Sinun silmiesi ei tule enää nähdä tuota vihattua,
inhottavata näytelmää! Lähtekäämme talosta, jonka häviön jumalat ovat
päättäneet!... Tuo Jumalan hylkäämä raukka on antautunut naiselle, joka
on voittanut hänet itse pirun opettamilla vehkeillään... Obrenovitschin
suvun kruunun on kohtalo tuominnut häpeään ja alennukseen!... Niin
olekin sinä sitte kirottu, sinä lahonneen rungon viimeinen vesa,
hävitköön se sinun mukanasi! Niin sinä olet sen tahtonut.
Tukien puolipyörtynyttä Geniata kiiruhti Milan ulos huoneesta samalla
vauhdilla, millä hän jo kuuli kattoparrujen ryskivän, merkiksi
että ne olivat jo alas syöksymäisillään, ikäänkuin hän olisi ollut
tukehtumaisillaan verihöyryistä ja kaikkia jähmettävästä kauhusta, joka
kulki läpi rakennuksen huoneiden.