Kamppailu ihmissydämestä.
Yön synkät varjot leviävät yli valkovaahtoisen Saven, joka vyöryttää
laineitaan serbialaisten valtakunnan ja unkarilaisten maan välillä.
Virran toisella puolella kohoaa itävaltalais-unkarilainen Semlinin
linnoitus, toisella puolen Belgradin kalliolle rakennetut uhmaavat
muurit, joilla serbialaiset kanunat aukaisevat tulikitansa jokaista
kohti, joka vaan linnanpäällikön luvatta uskaltaa astua rajajoen yli.
Myrskytuuli, jommoinen noissa seuduin jotenkin usein puhaltaa, nostaa
Saven veden korkeiksi aalloiksi ja ulvoo laajalla tasangolla. Mutta
myrskyssä ja aallokossa ponnistelee eteenpäin tottuneen käden ohjaama
venhe, joka noin neljännestunti sitten lähti vesille Semlinin rannasta.
Venheessä seisoo korkeakasvuinen mies pitkään vaippaan kääriytyneenä,
päähine pään yli vedettynä; miehen kasvot ovat kalpeat, mutta piirteet
ovat jännitetyt, ja suuret säihkyvät silmät näyttävät katseellaan
lävistävän synkän pimeyden. Hän suuntaa omituisen, surumielisen, mutta
samalla vihastuneen katseensa kiviseen jättiläiskotkaan, joka levittää
siipensä serbialaisen kuninkaan linnan, Belgradin konakin yli.
— Hyvä herra, tämä on aivan mahdotonta, lausuu vaivoin vanha
peränpitäjä, sillävälin kuin hänen poikansa hoitaa airoja. — Te
olette tosin maksanut meille hyvät rahat, jotta veisimme Teidät yön
pimeydessä Saven yli, mutta... näettehän itsekin, kuinka laineet meitä
narrailevat; ja muutamien minuuttien kuluttua olemme joutuneet siihen
paikkaan, jota kutsutaan Mustaksi pyörteeksi, ja silloin...
— Anna tänne mela! vastasi vaippaan kääriytynyt mies äänellä, joka
tuntui olevan tottunut käskemään. — Enemmän kuin sata kertaa olen
ohjannut venheen Mustan pyörteen läpi; jo poikana suoritin tuon
uhkarohkean teon, ja tänään — epäilisinkö tänä yönä tehdä samoin! Kuule
mies, jos vaan tietäisit, mistä nyt on kysymys, niin mielelläsi panisit
minun tähteni henkesi alttiiksi, sillä olethan sinäkin isä, joka
rakastat poikaasi.
Kumea ääni kuuluu joen pohjasta, venhe asettuu hetkeksi kyljelleen, ja
vanha laivuri ristii silmiään; mutta jopa on vaippamies sysännyt hänet
syrjään perätuhdolta ja asettunut hänen paikalleen.
— Enemmän vauhtia airoihin! huutaa uusi perämies, voittaen äänellään
yksin myrskyn ulvonnankin. — Elää tahi kuolla — se on minulle
yhdentekevää, kunhan vaan voin pelastaa perheeni kunnian...
Ha, sinä sokaistu, minä estän sinut heittämästä kruunuasi julkealle
letukalle!
Isä ja poika katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Kuka olikaan se
nuorukainen, joka tänä yönä saapui Semliniin ja tarjosi kymmenen
itävaltalaista tukaattia sille, joka veisi hänet virran yli?... Vieläpä
hän puhui kruunusta!... Olisikohan hän mielenvikainen?
Venheen tempasi nyt äärettömän suuri laine, paiskaten sen keskelle
pyörrettä; mutta perämies masensi väkevällä käsivarrellaan laineen
raivon, ja kohta oli venhe taas tyynemmillä vesillä.
— Kas noin, nyt se on tehty! sanoi vaippaan kääriytynyt mies,
kohauttaen pilkallisesti olkapäitään. — Paljasta lapsenleikkiä, juuri
niinkuin jo Teille ennakolta sanoin. Asetu nyt takaisin perä tuhdolle,
ukko! Viiden minuutin kuluttua olemme Serbian rannalla.
Ja taas oikaisi hän vartalonsa, taas katsahti hän Belgradiin päin.
Silloin toi tuuli soiton säveleitä hänen korviinsa, rajun riemun
säveleitä.
— Soittoa Belgradissa?! sanoi hän kummastuneena. — Minkätähden
häiritään rauhallisten ihmisten yölepoa?
— Herra, vastasi laivuri, huomenna tuo Serbian kuningas Aleksanteri
kotiinsa nuoren morsiamensa ja antaa maalle kuningattaren, sentähden
tänään soittoniekat virittävät säveleitään pääkaupungin kaikissa
sopissa ja nurkissa.
- Kyllä minä panen tuon helvetinmusiikin vaikenemaan, sanoi vaippaan
kääriytynyt mies uhkaavasti. Sitte ojensi hän kätensä osoittaen
käskevällä liikkeellä pientä lahdelmaa, joka avautui Serbian rannalla
kahden kallion välissä.
— Ohjaa sinne! komensi hän. — Siellä nousen maalle.
— Hyvä herra, sinne emme uskalla soutaa, vastasi vanhus. — Meidän
täytyy laskea tullihuoneen kohdalle, sillä siellä tulee kaikkien
muukalaisten näyttää passinsa.
— Tee niinkuin käsken! sanoi muukalainen hallitsijan äänellä. — Ohjaa
sinne, sanon minä, ja jos elämä on Teille rakasta, niin teette Te
niinkuin minä tahdon!
Venemiehet kauhistuivat, mutta eivät uskaltaneet vastustaa
vastenmielisen matkustajan tahtoa. Muutamien minuttien kuluttua oli
venhe pienen poukaman pohjassa ja vieras hyppäsi maihin.
Hetkeksi nojautui hän rantakalliota vastaan, väristys valtasi hänen
komean vartalonsa, ja silmänsä saivat ikäänkuin kyynelkiillon.
— Sinua, kotiseutuni, minä tervehdin! sanoi hän vapisevalla äänellä. —
Enpä luullut, että vielä kerran saisin astua tälle maalle. Mutta pyhä
velvollisuus, isän suhde kadotettuun poikaansa, vie minut takaisin
Serbiaan... Oi, vaietkaa siis te äänet, jotka vaan petollisesti
imartelette! Mistä sitte iloitsit, sinä Serbian sokaistu kansa?
Tiedättekö te kuninkaanlinnan ilotulet, mitä te valaisette? Lokaan ja
häpeään sinut vedetään, oi Serbia, sillä sinun kuninkaasi ottaa tänään
puolisokseen...
— Seis! Nimesi, paperisi!
Näiden sanojen kaikuessa säkenöi äkkiä kiväärinpiippuja miestä vastaan;
ikäänkuin maasta nousi hänen eteensä kuusi kuninkaallisen kaartin
miestä, ja nuori, parraton upseeri suuntasi samassa miekkansa kärjen
vaippamiehen rintaa kohti.
— Teillä ei ollut mitään oikeutta nousta täällä maihin, hyvä herra,
sanoi upseeri korskealla äänellä. — Seuratkaa heti vahtipaikalle, Te
olette vangittu!
— Ota sinä heti miekkasi rinnaltani, Nicodem Lunjevica, sanoi
vaippamies käskevällä äänellä ja kiristi kiukusta hampaitansa. —
Minä voisin helposti katkaista sinun kiiltävän miekkasi; takaisin —
uskallappas vaan koskea minuun... sinä, kuningatar letkun veli!
Nuori upseeri hoiperteli taaksepäin, kasvot hämmästyksestä
vääristyneinä, samassa kuin hän myrkyllisellä, vihaisella katseellaan
koetti tähystellä päähinettä. Mutta ennenkuin nuori luutnantti oli
kerinnyt raivoaan osottaa, oli tuo suuri mies itse vetänyt päähineen
syrjään, oikaisi vartalonsa ja sanoi majesteettisella äänellä:
— Emme tässä rupea ilveilemään, Nicodem Lunjevica, tiedä sinä, kenenkä
kanssa puhut: minä olen kuningas Milan, minä olen tullut tänne repimään
rikki sen viekoituksen verkon, johon sisaresi pitää poikaani kiedottuna.
Käheä riemuhuuto kajahti Nicodemin huulilta.
— Kuningas Milan! — kyllä minä nyt tiedän, mitä on tehtävä... Sotilaat,
kuningas on käskenyt ampumaan tuon miehen — osoittaen miekallaan
Milania — niin pian kuin hän laskee jalkansa Serbian maalle. —
Tähdätkää!... Lauaiskaa!
Kalsketta kuului kivääreistä — sitte seurasi syvä, miltei juhlallinen
hiljaisuus.
Sotamiehet seisoivat siinä, kiväärin perä jalalle asetettuna.
Ivallinen hymy röyhelti Milanin huulia.
— Nähkääs nyt, Nicodem Lunjevica, sanoi hän ylpeästi ja rinta ilosta
paisuen, — vielä ei löydy yhtään serbialaista sotilasta, joka
olisi valmis kuulallaan lävistämään Milan kuninkaan rinnan. Kiitos
Teille, ystäväni, serbialaiset veljeni, Te olette vaan täyttäneet
velvollisuutenne, vielä on yksi Obrenovitsch tässä maassa turvallinen,
suokoon Jumala, että aina niin olisi!
— Mitä täällä on tekeillä? Mies, puettuna serbialaisen everstin
kullankirjailtuun univormuun, näyttäytyi äkkiä.
— Eversti Maschin! huudahti Nicodem Lunjevica, astuen päällikkönsä
eteen. — Minä tahdon täten ilmottaa, että nämä sotamiehet eivät ole
totelleet minun käskyäni, kun ovat kieltäytyneet ampumasta tätä
muukalaista, joka hänen majesteettinsa kuninkaan käskystä heti olisi
muserrettava, jos hän näyttäytyisi Belgradissa.
Eversti Maschin astui muutamia askeleita lähemmäksi; mutta tuskin
oli hänen katseensa suuntautunut kuninkaaseen, joka seisoi siinä
levollisena ja hymyillen, kun hän kääntyi sotamiesten puoleen ja sanoi
jyrkällä äänellä:
— Viekää luutnantti Lunjevica heti putkaan, jossa hänen tulee viettää
yönsä; hän on suuresti väärinkäsittänyt kuninkaan käskyn... Herra
luutnantti, miekkanne!
Nicodem pusersi huuliansa, ja kevytmielisen elämän kalventama naamansa
kalpeni vielä enemmän; mutta eversti Maschin tempasi miekan hänen
kädestään ja huusi hänelle ukkosen äänellä:
— Pois täältä! Putkaan! Asiasta puhutaan sitte lähemmin.
— Kyllä, me puhumme siitä sitte lähemmin, sähisi Lunjevica kiristäen
hampaitansa. Kyllä minä Teidät muistan, eversti Maschin!... Ha, ha!
Joskin minä nyt hetkeksi olen voimaton, niin on kuningas siltä pian
saava tietää, että Te olette hänen vihamiehensä!
Sotamiehet ottivat luutnantin käsiinsä ja veivät hänet pois.
Samassa ojensi kuningas Milan kätensä eversti Maschinia kohti, joka
kiihkeästi tarttui niihin ja vaipui polvilleen kuninkaansa eteen.
— Terve, kuningas Milan! huudahti hän — Voi mikä onni, että Te tulitte
tänne! Ehkäpä vielä on aikaa pelastaa tuo onneton, sokaistu kuningas,
vapauttaa hänet kauniista haltijattarestansa, joka pitää häntä
verkossaan. Meillä tosin on vain muutamia tuntia aikaa, sillä huomenna
— huomenna tapahtuvat vihkijäiset.
— Minä olen tullut tekemään ne mitättömiksi, sanoi Milan kuningas
kiivaasti. — Älkäämme siis menettäkö aikaa, eversti Maschin! Minä
tiesin, että Te odottaisitte minua täällä. Viekää minut mitä pikemmin
konakkiin! Minulla on vielä hallussani salaisen oven avain ja minä
olen ilmestyvä poikani eteen yhtä äkkiä ja odottamatta, kuin nousisin
maasta. Silloin, jos Jumala niin suo, olen avaava hänen silmänsä,
jottei hän sokeana syöksyisi perikatoon.
Molemmat miehet kulkivat kiertoteitä kaupunkia kohti, keskeyttäen tuon
tuostakin puheensa.
— Tekin siis vihaatte kälyänne? sanoi Milan.
— Tuo nainen, joka huomenna aikoo temmata itselleen Serbian kruunun,
oli siis todellakin veljenne, insinööri Maschinin vaimo?
— Kyllä, hän oli hänen vaimonsa, vastasi eversti Maschin kumealla
äänellä. — Hän oli lumonnut veljeni samalla tavoin, kuin hän nyt
on tehnyt kuninkaan mielettömäksi. Minä olen vihannut häntä ensi
hetkestä saakka, mutta turhaan varotin minä veljeäni — hän ei
tahtonut minua kuulla, tuo onneton, hän sai myöskin hengellään maksaa
tottelemattomuutensa.
— Hengellään maksaa? Ymmärränkö Teitä oikein, eversti? Te luulette
siis...
— Minä en luule mitään — minä tiedän, kuningas Milan. Minun veljeni
kuoli äkkiä kukkeimmassa ijässään; hän sekoitti miehellensä maljan, tuo
kaunis, pirullinen Draga; mies joi ja — kuoli heti perästä. Kahdeksan
päivää myöhemmin esiintyy leski hovinaisena kuningattaren luona ja asuu
konakissa, tänään on hän kuningas Aleksanterin morsian, ja huomenna on
hän oleva hänen puolisonsa — kuningatar.
— Mutta tämän päivän ja huomisen välillä on vielä puoli yötä, vastasi
Milan tanakalla äänellä. — Tahdon saada selville, eikö minulla enää
ole mitään vaikutusta poikaani, onko Mellakoitsija naisen onnistunut
varastaa koko hänen sydämensä minulta... Ja nyt hyvästi, eversti
Maschin; anna minun yksin kulkea puiston läpi. En minä kauemmin tahdo
saattaa Teitä vaaraan. — Ha, ha! Tämä on kuin unennäköä: kuningas
Milanin, joka kerran oli mahtava tässä maassa, täytyy nyt vapaana kuin
lintu hiipiä palatsiinsa. Voi, miksi lahjoitinkaan pois kruununi!
Pelkäänpä, että olen sen antanut kunnottomalle.
— Jumala suojelkoon Teitä matkallanne, kuningas Milan! sanoi eversti
Maschin liikutettuna. — Tällä hetkellä on Serbian onni Teidän
käsissänne!
Jo oli Milan ojentanut hänelle kätensä jäähyväisiksi ja astui eteenpäin
puiston läpi, missä jok'ikinen puu, jok'ikinen pensas ja tienmutka
muistutti häntä menneestä ajasta, jolloin hän oli kuningas.
Tosin oli hän itsekin ottanut monta harha-askelta, tehnyt monta
turmiollista erehdystä. Tämän puiston käytävillä oli hän kävellyt
kauniin kuningattarensa Natalian rinnalla; mutta, oi, sitte luopunut
hänestä, elämänsä hyvästä enkelistä. Tämä oli alkuna loppuun, tämä oli
maksanut hänelle hänen kruununsa menettämisen. Kuinka usein olikaan
hän salaisesti katunut näitä synkeitä hetkiä, kuinka monta kyyneltä
vuodattanut hukkaan menneen elämänsä tähden.
Mutta joskin nyt kaikki oli ehdottomasti menetetty, niin tahtoi hän
kumminkin antaa pojallensa kokemuksen neuvoja ja suojella häntä
samallaisesta kohtalosta.
Ah! — Tuossa oli jo konakki hänen edessänsä... siellä näkyi pieni
puutarhan portti, jonka läpi hän aikoi puutarhaan... hänen tarvitsi
vain kiertää suuret ruusupensaat, ja sitte...
Hiljaisin askelin kiersi Milan ruusupensaikon, mutta oi! — mikä
liikuttava kuva näyttäytyi hänelle! Kuun hopeavalkoisen hohteen
valaisemana lepäsi siellä nuori, ihastuttava tyttö suullaan penkillä ja
itki katkerasti.
Nuori tyttö oli kumminkin kuullut lähestyvän hiljaiset askeleet, sillä
hän nosti päätään ja katseli ympärilleen rajuin hämmästynein katsein.
Sitte kohotti hän ylpeästi ihanien, kullankeltaisten kiharoiden
verhoamaa päätään ja koetti peittää kasvonsa hunnulla.
Mutta jo oli Milan tarttunut nuoren tytön vapiseviin käsiin ja huudahti
syvästi liikutetulla äänellä:
— Genia von Sandorf! Taivaan Jumala, paronitar, Tekö täällä? Miksi ette
ole vanhempienne luonna Wienissä?
— Kuningas Milan! kuiskasi tuo rakastettava olento, taistellen
silminnähtävästi pyörtymistä vastaan.
— Ah, minä hyvin ymmärrän, miksi sinä olet täällä, sinä lapsi, lapsi
parka, sanoi kuningas lempeällä äänellä, sääliväisesti, — minä tiedän,
että sinä olet häntä rakastanut, eikä hän vastannut sinun puhdasta,
kainoa lempeäsi. Niin, rakas Genia parka, me molemmat olemme hänet
kadottaneet, jos Dragan onnistuu huomenna päästä hänen vaimokseen.
— Oi, elä halveksi minua, kuninkaani, rukoili Genia kyynelten
tukahuttamalla äänellä, katsellen Milania ihmeen ihanilla, sinisillä
silmillään. — Minä olen paennut vanhempieni luota. Vielä kerran tahdoin
heittäytyä hänen jalkainsa juureen, vielä kerran, vielä kerran tahdoin
muistuttaa häntä niistä unohtumattomista hetkistä, jolloin hän vannoi
minulle rakkauttaan. Mutta Jumalani, mikään halpa oma etu ei täytä
rintaani, minä päinvastoin tahtoisin vapauttaa hänet valastaan, hän
olkoon vapaa ja älköön enää itseänsä nuhdellen ajatelko Genia parkaa,
vaan valitkoon puolisokseen jonkun Europan ruhtinaantyttären, eikä
kurjaa olentoa, joka ei sydämestään häntä rakasta, vaan ainoastaan
tahtoo tyydyttää rajatonta kunnianhimoaan.
Sillä minä aavistan, että tämä nainen, on tuottava hänelle
onnettomuutta ja turmiota; aavistan, että hän kokonaan joutuu
perikatoon tuon naisen puolisona.
— Tämän aavistuksen on Jumala sinulle antanut, tyttö, huudahti
kuningas, ja tämä aavistus on hirvittävällä tavalla toteutuva. Mutta,
ehkenpä ei vielä ole liiaksi myöhäistä, jatkoi Milan liikutettuna. —
Minä olen tullut vapauttamaan poikani tästä naishirviöstä, ja sinä...
Oi, tule mukaani, tyttö, sillä mikä ei onnistu isälle, sen voi ehkä
rakkaus toimittaa.
Minä vien sinut palatsiin; minä kätken sinut sinne ja käsken sinun
esiintymään vasta sitte kuin minun ääneni kaikuu kuulematta. Tule, tule
mukaani, tyttö! Kun sekä hänen isänsä että rakastettunsa kolkuttavat
hänen sydäntänsä, kuinka voisi hän enää vastustaa! Ha, vielä et ole
voittanut, Draga Maschin, vielä et ole Serbian kuningatar! Tämän
enkelin on Jumala itse minulle lähettänyt, olkaamme liittolaisia.
Ja kuningas veti vapisevan Genian pois mukaansa melkein vastoin hänen
tahtoansa; kalpeana ja tahdottomana riippui tyttö hänen käsivarressaan.
Vähitellen myöskin lakkasivat kyyneleet ja hänen kauniissa kasvoissaan
kuvastui ylevä tietoisuus siitä, että Jumala oli kutsunut hänet
pelastamaan serbialaisten kuninkaan ja irroittamaan hänet niistä
kahleista, joilla tuo lumoava nainen oli hänet kietonut.