Kreis tuli Martinin luo eräänä päivänä -- Kreis "todellisesta
pohjasakasta", ja Martin ilostui ja kuunteli hänen suunnitelmansa
loistavia yksityiskohtia, jotka olivat kyllin villit saadakseen
runoilijan mielikuvituksen vireille, mutta aivan kelvottomia
liikemiehelle. Kreis pysähtyi keskellä kertomustaan sanoakseen, että
Martin "Auringon häpeäpilkuissansa" oli ollut oikea tomppeli.
"Mutta minä en ole tullut tänne saarnaamaan filosofiaa", jatkoi Kreis.
"Mitä minä tahdon tietää, on, tahdotteko panna tuhat dollaria likoon
tähän yritykseen?"
"En, minä en ole kylliksi tomppeli yhtyäkseni siihen millään tavalla",
vastasi Martin. "Mutta minä sanon teille, mitä teen. Te lahjoititte
minulle ihanimman illan elämässäni. Te annoitte minulle sellaista, mitä
ei rahalla voi ostaa. Nyt minulla on rahaa, enkä minä osaa tehdä sillä
mitään erinomaista. Minä annan teille tuhat dollaria siitä, jolle minä
en pane mitään arvoa, palkitakseni teille sitä, mitä ei voi rahalla
korvata. Te tarvitsette rahaa. Minulla on enemmän kuin tarvitsen. Te
tulitte saadaksenne sitä, eikä teidän tarvitse sitä varten keksiä mitään
suunnitelmia. Ottakaa se."
Kreis ei osoittanut mitään hämmästystä. Hän taittoi vain maksuosoituksen
taskuunsa.
"Tällaisesta maksusta minä voin toimittaa teille monta sellaista iltaa",
hän hymyili.
"Liian myöhään." Martin pudisti päätä. "Se ilta oli minun ainoani. Minä
olin silloin paratiisissa. Se on tavallista teille, sen tiedän. Mutta ei
minulle. Minä en saa enää koskaan kohota sellaisiin korkeuksiin.
Filosofian minä olen jättänyt rauhaan. Minä en tahdo siitä enää
sanaakaan kuulla."
"Tämä oli ensimmäinen dollari, minkä minä eläessäni olen ansainnut
filosofialla", huomautti Kreis ovelle astuessaan, "ja silloin samalla
markkinat loppuivat."
Rouva Morse ajoi Martinin ohi kadulla eräänä päivänä ja hymyili ja
nyökkäsi. Martin hymyili vastaan nostaen lakkiaan. Kohtaus ei
vähimmälläkään tavalla vaikuttanut häneen. Muutamaa kuukautta
aikaisemmin se olisi kiusannut häntä, tehnyt hänet uteliaaksi, ja hän
olisi joutunut miettimään, millainen mahtoi sillä hetkellä olla tuon
rouvan omatunto. Mutta nyt se ei herättänyt ainoatakaan jälkiajatusta.
Hän unohti sen heti seuraavassa hetkessä. Hän unohti sen yhtä tyystin
kuin hän unohti Keskus-Pankin rakennuksen tai City Hallin kuljettuaan
niiden ohi. Mutta sittenkin hänen ajatuksensa olivat ahkerassa toimessa.
Ne kiersivät lakkaamatta yhtä ainoata ympyrää. Ympyrän keskuksena oli
"työ on tehty", se nakersi hänen aivojaan kuin kuolematon mato. Siihen
hän aamuisin heräsi. Se turmeli hänen kauniit unensa öin. Jokainen toimi
elämässä, joka vaati hänen huomiotaan, päättyi aina "työ on tehty". Hän
kuljeksi ympäri miettien lakkaamatta, ettei hän ollut kukaan eikä
mitään. Mart Eden, katupoika, ja Mart Eden, merimies, oli todella ollut,
ja se oli ollut hän, mutta Martin Edeniä, kuuluisaa kirjailijaa, ei
ollut olemassa. Martin Eden, kuuluisa kirjailija, oli sumua, joka kohosi
roskajoukkojen aivoista, ja tuo joukkosielu oli ruumiillistanut sen Mart
Edenissä, katupojassa ja merimiehessä. Mutta ne eivät voineet pettää
häntä. Hän ei ollut se sadunjumala, jota tuo roskajoukko palvoi ja jolle
se uhrasi päivällisiään. Hän ymmärsi asian paremmin.
Hän luki aikakauskirjojen arvosteluja hänestä ja tuijotti valokuvia,
joita hänestä oli julkaistu, kunnes hänen oli mahdoton tuntea noita
kuvia omikseen. Hän oli se nuorukainen, joka eli, iloitsi ja rakasti,
joka oli ottanut elämän huolet ja murheet kevyesti, joka oli palvellut
laivastossa, kulkenut vieraissa maissa ja johti sakkiansa muinaisina
tappelujen päivinä. Hän oli se nuorukainen, joka aluksi oli mykistynyt
nähdessään kansankirjaston tuhannet nidokset, mutta joka myöhemmin oli
sukeltanut niihin ja omaksunut ne omikseen, hän oli juuri sama mies,
joka oli polttanut sydänyöllä lamppuaan, pitänyt itseään kannuksen
avulla valveilla ja kirjoittanut kirjoja. Mutta se ainoa, mitä hän ei
ollut, oli se suunnaton ruokahalu, jota roskajoukko yksimielisesti oli
innostunut sammuttamaan.
Aikakauskirjoissa oli joskus sellaistakin, joka huvitti häntä. Kaikki
tahtoivat hänet omistaa. _Warrenin_ kuukausijulkaisu ilmoitti, että se
aina etsiskeli uusia kirjailijoita ja muiden muassa oli esitellyt myös
Martin Edenin kirjalliselle maailmalle. _White Mouse_ vaati häntä
omakseen, samoin _Northern Review_ ja _Mackintosh's Magazine_, kunnes
_Globe_ mykisti ne kaikki kertomalla, että heidän vanhoista numeroistaan
voi vieläkin lukea "Merilaulut". _Transcontinental_ julisti arvokkaasti
ja mahtipontisesti, miten se oli ensiksi keksinyt Martin Edenin
suurenmoiset lahjat, mutta _Hornet_ väitti, että ansio tulee sille,
koska se oli julkaissut "Perin ja helmen". _Singletree, Darnley ja Co_
tuskin sai ääntänsä kuulumaan yleisestä melusta.
Sanomalehdet laskivat kuorossa Martinin tuloja. Samaan yhtyivät monet
aikakauskirjat, jolloin papit alkoivat käydä tervehtimässä häntä,
ystävällisesti pyytäen hänen apuaan seurakunnilleen, ja ammattimaisia
kerjuukirjeitä tuli tulvimalla joka päivä. Mutta kaikista kiusallisimpia
olivat naiset. Hänen valokuviaan oli julkaistu pitkin ja poikin, ja
erikoiskirjeenvaihtajat kuvasivat hänen voimakkaita, päivettyneitä
kasvojaan, hänen arpeansa, hänen leveitä hartioitaan, hänen kirkkaita,
vakavia silmiään ja hänen kuopallepainuneita kasvojaan, joista saattoi
lukea askeetin tunnusmerkit. Lukiessaan tätä viimeistä hän muisti villiä
nuoruuttaan ja hymyili. Monet hänen kohtaamistaan naisista katselivat
häntä ihaillen ja kiihottavasti, mutta hän nauroi mielessään. Hän muisti
Brissendenin varotuksen ja nauroi taas. Naiset eivät koskaan tuhoaisi
häntä -- niin paljon ainakin oli varmaa. Hän oli jo päässyt sen asteen
yli.
Kerran hänen saattaessaan Lizzietä iltakouluun tyttö huomasi sen
katseen, jonka muuan kaunis loistavasti puettu nainen oli Martiniin
luonut. Katse oli hieman liian pitkä ja sen ilme liian selväpuheinen.
Lizzie ymmärsi, mitä se tarkoitti, ja joutui vihan vimmoihin. Martin
huomasi sen, huomasi myös syyn ja selitti, että hän alkoi tottua
sellaiseen eikä enää välittänyt.
"Sinun tulisi välittää", kuohahti Lizzie leimuavin silmin. "Sinä olet
sairas, siinä on koko asia!"
"Koko elämässäni en ole ollut tämän terveempi. Minä painan viisi naulaa
enemmän kuin koskaan ennen."
"En minä tarkoita sinun ruumistasi. Tarkoitan päätäsi. Jotakin on
vinossa sinun aatoskoneistossasi. Minäkin voin sen nähdä, vaikken ole
mitään."
Martin asteli mietiskellen hänen rinnallaan.
"Minä antaisin vaikka mitä saadakseni sinut parannetuksi siitä",
kuohahti Lizzie äkillisen tunnelman vallassa. "Sinun pitäisi välittää,
kun naiset katsovat sinuun noin, sellainen mies kuin sinä. Sairaalloisia
on kylliksi olemassa. Mutta sinä et ole sitä lajia. Jospa minä voisinkin
auttaa sinua löytämään oikean naisen, joka opettaisi sinua välittämään."
Jätettyään Lizzien iltakouluun hän palasi Metropoleen.
Päästyään huoneeseensa hän heittäytyi mukavaan tuoliin ja tuijotti
suoraan eteensä. Ei hän uinunut unessa eikä ajatellut. Hänen mielensä
oli tyhjä lukuunottamatta niitä kutsumattomia kuvia, jotka vaihtoivat
muotoa ja väriä loistaen hänen suljettujen luomiensa alla. Hän näki nuo
kuvat, mutta tuskin tajusi niitä -- ei ainakaan enempää, kuin jos ne
olisivat olleet unta. Hän ei kuitenkaan nukkunut. Kello oli juuri
kahdeksan. Hänellä ei ollut mitään tehtävää, ja liian aikaista oli mennä
vuoteeseen. Niin hänen mielensä oli taaskin tyhjä, ja kuvat alkoivat
muodostua ja hävitä hänen silmäluomiensa alla. Nuo kuvat eivät olleet
yksityiskohtaisen selviä. Niissä näkyi melkein aina suunnattomia
lehtikasoja ja oksia sikin sokin, ja aurinko paistoi niiden välitse.
Koputus ovelle kutsui hänet todellisuuteen. Hän ei nukkunut, ja tuohon
koputukseen tuntui liittyvän jokin sähkösanoma tai kirje, tai palvelija
toi puhtaita vaatteita pesulaitoksesta. Hän ajatteli Joeta ja mietti,
missähän hän nyt lienee, huudahtaessaan: "Sisään".
Hän ajatteli yhä Joeta eikä huolinut kääntyä oveen päin. Hän kuuli sitä
hiljaa suljettavan. Seurasi pitkä hiljaisuus. Hän unohti että joku oli
koputtanut ovelle, ja katseli yhä ontosti eteensä, kun hän kuuli naisen
nyyhkytystä. Se oli tahdotonta, värähtelevää, tuskaista ja pidätettyä.
Hän huomasi sen kääntyessään. Samassa hän oli jaloillaan.
"Ruth!" hän huudahti säikähtyneenä ja hämillään.
Ruthin kasvot olivat valkeat ja jännittyneet. Hän seisoi aivan oven
vieressä nojaten toisella kädellään siihen, kun taas toinen painoi
sydänalaa. Hän ojensi molemmat kätensä rukoillen Martinia kohden ja
melkein nytkähdellen astui häneen päin. Tarttuessaan niihin ja
johtaessaan häntä mukavaan tuoliin Martin ihmetteli niiden kylmyyttä.
Hän veti lähelle toisen tuolin, jonka käsinojalle hän istahti. Hän oli
liian hämillään voidakseen puhua. Hänen mielestään heidän välinsä Ruthin
kanssa oli selvä ja haudattu unhon yöhön. Hän tunsi jokseenkin samaa
kuin jos Shelley Hot Springsin pesula olisi äkkiä ilmestynyt
Metropole-hotellin sijalle ja koko viikon pyykki olisi varattu
odottamaan häntä. Monesti hän yritti puhua, mutta joka kerta hän epäröi.
"Kukaan ei tiedä, että olen täällä", kuului Ruthin vieno ääni hänen
koettaessaan hymyillä.
"Mitä sinä sanoit?" kysyi Martin.
Häntä hämmästytti oman äänensä kaiku.
Ruth kertasi sanansa.
"Niin!" virkahti Martin miettien, mitä hänen vielä olisi sanottava.
"Minä näin sinun tulevan sisään ja odotin muutamia minuutteja."
"Niin!" sanoi Martin taaskin.
Koko elämässään hän ei ollut kertaakaan tuntenut kieltänsä niin
sidotuksi. Totisesti hänellä ei ollut ainoatakaan ajatusta päässään. Hän
tunsi itsensä tyhmäksi ja kömpelöksi, mutta kuolemakseenkaan hän ei
voinut keksiä, mitä sanoisi. Olisi varmaan ollut paljon helpompi, jos
hotelli olisi muuttunut Shelley Hot Springsin pesulaksi. Hän oli voinut
kääriä hihansa ja alkaa työn.
"Ja sitten sinä tulit sisään", hän vihdoin ihmetteli.
Ruth nyökkäsi sanattomasti ja löyhensi kaulusta.
"Minä näin sinut ensin kadun toiselta puolen, kun sinä olit tuon tytön
kanssa."
"Oh, niin", myönsi Martin tyynesti. "Minä saatoin häntä iltakouluun."
"No, etkö sinä ole iloinen nähdessäsi minut taas?" kysyi Ruth toisen
äänettömyyden lopuksi.
"Olen kyllä!" virkkoi Martin kiireesti. "Mutta eikö ollut varomatonta,
että sinä tulit tänne?"
"Minä hiivin sisään. Kukaan ei tiedä, että minä olen täällä. Minä
tahdoin tavata sinua. Minä tulin sanomaan sinulle, että minä olen ollut
hyvin hullu. Minä tulin, koska minä en voinut kauemmin olla tulematta,
koska minun sydämeni vaati minua tulemaan, koska ... koska minä tahdoin
tulla."
Hän nousi tuolista ja astui hänen luokseen. Hän asetti kätensä Martinin
olkapäälle, hengitti hetkisen kiihkeästi ja vaipui sitten hänen
syliinsä. Ja vapaalla, tyynellä tavallaan peläten, ettei loukkaisi, ja
tietäen, että suurin häväistys naista kohtaan on työntää hänet luotansa
silloin, kun hän vapaaehtoisesti antautuu, Martin kiersi kätensä hänen
ympärilleen ja puristi häntä rintaansa vasten. Mutta ei ollut lämpöä
tuossa syleilyssä, ei hyväilyä tuossa kosketuksessa. Ruth oli tullut
hänen syliinsä, ja hän piti häntä -- siinä kaikki. Ruth painautui
lujemmin häneen ja sitten muuttaen asentoa kiersi käsivartensa hänen
kaulaansa. Mutta noiden käsien hyväily ei kiihdyttänyt hänen vertaan,
vaan pikemmin tuntui kiusalliselta ja vastenmieliseltä.
"Miksi sinä vapiset noin?" hän kysyi. "Onko täällä kylmä? Pyydänkö tulen
takkaan?"
Hän teki liikkeen vapautuakseen, mutta Ruth painautui lujemmin häneen
ankarasti väristen.
"Se on vain hermostumista", hän sanoi hampaat kalisten. "Se kyllä menee
heti ohi. Kas niin! Minä voin jo paremmin."
Hitaasti hänen väristyksensä lakkasi. Martin piti häntä yhä sylissään,
mutta ei ollut enää hämmentynyt. Hän tiesi nyt, mitä varten Ruth oli
tullut.
"Äiti tahtoi, että minun olisi pitänyt mennä naimisiin Charley Hapgoodin
kanssa", hän selitti.
"Charley Hapgoodin, tuon veitikan, joka lakkaamatta puhuu tyhmyyksiä!"
ihmetteli Martin. Sitten hän lisäsi: "Ja nyt, otaksun, sinun äitisi
tahtoo, että menet naimisiin minun kanssani."
Hän ei esittänyt tätä kysymyksen muodossa. Hän totesi vain varman
tosiasian, ja hänen silmäinsä edessä alkoivat tanssia numerosarjat hänen
voitto-osuuksistaan.
"Hänellä ei ole mitään sitä vastaan, niin paljon minä tiedän", myönsi
Ruth.
"Hän pitää siis minua hyväksyttävänä?"
Ruth nyökkäsi.
"Ja kuitenkaan minä en ole rahtuistakaan hyväksyttävämpi nyt kuin
silloin, kun hän purki kihlauksen", puheli Martin mietiskellen. "Minä en
ole millään tavalla muuttunut. Minä olen sama Martin Eden, vaikka
oikeastaan hieman pahempi -- minä tupakoin nyt. Etkö sinä tunne sitä
hengityksestäni?"
Vastauksen sijasta Ruth painoi sormensa hänen huulilleen, painoi
kevyesti ja leikitellen odottaen suudelmia, kuten aina menneinä päivinä
tällaisissa tilanteissa. Mutta Martinin huulilta ei tullut hyväilevää
vastausta. Hän odotti, kunnes sormet otettiin pois, ja jatkoi sitten:
"Minä en ole muuttunut. Minulla ei ole paikkaa. Minä en etsi mitään
paikkaa. Ja minä yhä uskon, että Herbert Spencer on suuri, jalo ihminen
ja että tuomari Blount on kaikkien aasien kuningas. Minä söin
päivällistä hänen kanssaan toissa iltana, niin tottahan minä sen
tiedän."
"Mutta sinä et hyväksynyt isän kutsua", sanoi Ruth moittivasti.
"Tiedätkö sinäkin siitä? Kuka hänet lähetti? Sinun äitisi?"
Ruth pysyi vaiti.
"Hän se siis hänet lähetti. Minä ajattelin sitä. Ja nyt minä otaksun,
että hän on lähettänyt sinut."
"Ei kukaan tiedä, että minä olen täällä", väitti Ruth. "Luuletko sinä,
että minun äitini sallisi tätä?"
"Hän sallii kyllä sinun mennä naimisiin minun kanssani, se ainakin on
varma."
Ruthilta pääsi vihlova huudahdus. "Oh, Martin, älä ole julma! Sinä et
ole suudellut minua yhtään ainoata kertaa. Sinä olet yhtä kylmä kuin
kivi. Ja ajattele, mitä minä olen uskaltanut tehdä!" Hän katseli
väristen ympärilleen, vaikka ilme oli puoleksi utelias. "Ajattele, missä
minä olen!"
"_Minä voisin kuolla sinun tähtesi! Minä voisin kuolla sinun tähtesi_!"
Lizzien sanat soivat Martinin korvissa.
"Miksi sinä et uskaltanut sitä ennemmin?" hän kysyi terävästi. "Silloin
kun minulla ei ollut paikkaa? Kun minä olin nääntymäisilläni nälkään?
Kun minä olin juuri samanlainen kuin nytkin, ihmisenä ja taiteilijana
sama Martin Eden? Sen kysymyksen minä olen lakkaamatta tehnyt itselleni
monena päivänä -- ei vain sinuun, vaan erikoisesti kaikkiin muihin
nähden. Katsos, minä en ole muuttunut, vaikka minun äkkiä kohonnut
arvoni pakottaa minua lakkaamatta vakuuttamaan itselleni tätä seikkaa.
Minulla on sama liha ja luut, samat kymmenen sormea ja varvasta. Minä
olen aivan sama. Minä en ole kehittänyt itsessäni uusia kykyjä enkä
voimia. Minun aivoni ovat samat vanhat aivot. Minä en ole edes
kirjallisella tai filosofisella alalla tehnyt mitään uutta tai
mullistavaa. Henkilökohtaisesti minä olen aivan saman arvoinen kuin minä
olin silloin, kun kukaan ei minusta huolinut, ja minua suunnattomasti
hämmästyttää, miksi ne välittävät minusta nyt. Varmasti kukaan ei pidä
minusta minun itseni vuoksi, sillä minä olen olemukseltani aivan sama
kuin ennen, jolloin he eivät minusta pitäneet. Silloin heidän täytyy
pitää minusta jonkin muun vuoksi, jonkin, joka on ulkopuolella minua,
joka ei ole minä. Sanonko minä sinulle, mikä tuo jokin on? Se on se
tunnustus, jota minä olen saanut, mutta se tunnustus ei ole minä. Se on
syntynyt toisten aivoissa. Toiseksi se raha, mitä minä olen ansainnut ja
yhä ansaitsen. Mutta rahahan ei ole minä itse. Se tulee pankeista ja
Tomien, Dickien ja Harryjen taskuista. Ja se on juuri tuo raha ja
kuuluisuus, joiden vuoksi sinä minut nyt tahtoisit ottaa."
"Sinä murrat minun sydämeni", nyyhkytti Ruth. "Sinä tiedät, että minä
rakastan sinua, että minä olen täällä sen tähden, että minä rakastan
sinua."
"Minä pelkään, ettet sinä ymmärrä, mihinkä minä pyrin", sanoi Martin
ystävällisesti. "Minä tarkoitan, että jos sinä rakastat minua, mistä se
johtuu, että sinä rakastat minua nyt niin paljon enemmän kuin silloin,
kun sinun rakkautesi oli kyllin heikko kieltääksesi minut?"
"Unohda ja anna anteeksi!" huudahti Ruth kiihkeästi. "Minä rakastin
sinua koko ajan -- muista se!"
"Minä pelkään, että olen kuin viekas kauppias, joka tutkii tavaroitaan,
minä punnitsen sinun rakkauttasi saadakseni selville, minkä arvoista se
on."
Ruth vetäytyi pois hänen käsistään, istui suorana häntä vastapäätä ja
katseli häntä pitkään ja tutkivasti. Hän oli sanomaisillaan jotakin,
mutta sammalsi ja vaikeni.
"Katsos, minusta se näyttää tällaiselta", jatkoi Martin. "Kun minä olin
juuri sama, mitä minä olen nyt, ei yksikään ainoa minun omasta
luokastani näyttänyt välittävän minusta. Kun minun kirjani olivat
kirjoitetut, ei ainoakaan niistä, jotka lukivat käsikirjoitukset,
näyttänyt välittävän niistä. Päinvastoin, kun he saivat tietää, mitä
minä olin kirjoittanut, he näyttivät välittävän minusta vähemmän kuin
ennen. Kirjoittaessani sellaisista aiheista, heistä kai näytti, että
minä olin tehnyt jonkinlaisen rikoksen tai vähintäänkin menetellyt niin,
että se herätti halveksumista. 'Ota paikka', tolkutti jokainen."
Ruth teki liikkeen välttääkseen vastaan.
"Kyllä, kyllä", sanoi Martin, "sinä kyllä teit poikkeuksen -- sinä
kehotit minua ottamaan _toimen_. Kotoinen sana _'paikka'_ yhtähyvin kuin
kaikki se, mitä minä olin kirjoittanut, loukkasi sinua. Tämä puhe on
raakaa. Mutta minä vakuutan sinulle, ettei ollut vähemmän raakaa minua
kohtaan, kun jokainen, jonka minä tunsin, piti oikeutenaan komentaa
minua kuin arvostelukyvytöntä olentoa. Mutta tullakseni asiaan. Minun
kirjojeni ilmestyminen ja se tunnustus, jota tuo ilmestyminen tuotti,
muutti myös sinun rakkautesi laadun. Martin Edeniä kaikkine lopetettuine
töinensä sinä et huolinut mieheksesi. Sinun rakkautesi häneen ei ollut
kyllin suuri voidaksesi mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta sinun
rakkautesi on nyt kyllin vahva, enkä minä voi päästä tekemästä sitä
johtopäätöstä, että sen voima on lisääntynyt kirjojeni ilmestymisestä ja
saamastani julkisesta tunnustuksesta. Sinuun nähden minä en puhu
voitto-osuuksistani, vaikka minä olen varma, että ne ovat saaneet aikaan
muutoksen sinun isäsi ja äitisi mielessä. Tietysti tämä on kaikki
minulle samantekevää. Mutta pahinta kaikesta on, että minä olen joutunut
epäilemään rakkautta, pyhää rakkautta. Onko rakkaus niin kurja ja
vähäpätöinen, että sen täytyy hankkia ravintoa kirjojen julkaisemisesta
ja julkisesta maineesta? Siltä se näyttää. Minä olen istunut täällä ja
miettinyt sitä, kunnes minun pääni on mennyt pyörälle."
"Rakas pääparka!" Ruth ojensi kätensä työntäen sormensa hyväilevästi
hänen tukkaansa. "Älä anna sen enää milloinkaan mennä pyörälle.
Alkakaamme nyt alusta. Minä rakastin sinua koko ajan. Minä tiedän, että
minä olin heikko myöntyessäni äidin tahtoon. Minun ei olisi pitänyt
tehdä niin. Minä olen kuitenkin kuullut sinun puhuvan niin usein
helläsydämisestä lempeydestä, kun on arvosteltava ihmislasten erehdyksiä
ja vikoja. Ulota tuo lempeys minuun asti. Minä menettelin väärin. Anna
minulle anteeksi!"
"Oh, annanhan minä anteeksi!" vastasi Martin kärsimättömästi. "Helppo on
antaa anteeksi, kun ei todella ole mitään anteeksi annettavaa. Ei mikään
siinä, mitä sinä olet tehnyt, vaadi anteeksiantamusta. Jokainen
menettelee parhaan ymmärryksensä mukaan, ja enempää ei kukaan voi.
Yhtähyvin minä voisin pyytää sinulta anteeksi, etten minä ole ottanut
paikkaa."
"Minä tarkoitin hyvää", väitti Ruth. "Sinä tiedät sen. Minä en olisi
voinut rakastaa sinua ja olla tarkoittamatta hyvää."
"Totta, mutta sinä olisit tahtonut turmella minut hyvällä
tarkoituksellasi. Kyllä, kyllä!" hän keskeytti hänen kiihkeät
vastaväitösyrityksensä. "Sinä olisit tehnyt lopun minun
kirjoittamisestani ja minun elämäni tehtävästä. Realismi on minun
luonteeni perusominaisuus, ja porvarillinen henki vihaa realismia.
Poroporvarillinen yhteiskunta on heikko. Se pelkää elämää, ja kaikki
sinun yrityksesi tarkoittivat saada minutkin pelkäämään elämää. Sinä
tahdoit muovata minua. Sinä tahdoit pakottaa minut elämässä ahtaaseen
komeroon, jossa kaikki elämänarvot olisivat olleet epätodellisia,
valheellisia ja alhaisia." Hän tunsi Ruthin tuijottavan valmiina
väittämään vastaan. "Alhaisuus -- sydämen alhaisuus, niin väitän, on
porvarillisen hienostuneisuuden ja sivistyksen pohjana. Kuten minä
sanoin, sinä tahdoit muovata minua. Tahdoit minut tehdä oman luokkasi
jäseneksi, jolla olisi sinun luokkaihanteesi, luokka-arvosi ja
luokkaennakkoluulosi." Hän pudisti surumielisenä päätään. "Etkä sinä
edes ymmärrä, mistä minä nyt puhun. Minun sanoillani ei ole sinulle sitä
merkitystä, kuin minkä minä koetan niille antaa. Mitä minä sanon, on
ainoastaan mielikuvituksen lentoa sinulle, mutta minulle se on elävintä
todellisuutta. Enintäänkin sinua hiukan hämmästyttää ja huvittaa tämä
raaka miehenalku, joka on kohonnut pohjasakasta pinnalle ja koettaa nyt
esiintyä sinun luokkasi tuomarina ja kutsuu sitä alhaiseksi."
Ruth nojasi päätään väsyneesti hänen olkaansa vasten, ja hänen ruumiinsa
värisi kiihtyvästä hermostuneisuudesta. Martin odotti hetkisen, että hän
puhuisi, ja jatkoi sitten:
"Sinä tahdot nyt uudistaa meidän rakkautemme. Sinä tahdot, että me
menisimme naimisiin. Sinä tahdot minut. Mutta kuulehan -- ellei minun
kirjojani olisi julkaistu, minä siitä huolimattakin olisin ollut sama,
mitä minä nyt olen. Ja sinä olisit pysynyt poissa minun luotani. Se
johtuu kaikki noista kirotuista kirjoista -- --"
"Älä kiroa", keskeytti Ruth.
Hänen ojennuksensa sai Martinin hätkähtämään. Hän purskahti viiltävään
nauruun.
"Siinä se on", hän sanoi. "Tällaisenakin suurena hetkenä, jolloin sinun
elämäsi onni näyttää olevan kysymyksessä, sinä pelkäät elämää vanhalla
tavallasi -- pelkäät elämää ja terveellistä kirousta."
Ruth hämmästyi hänen sanoistaan huomatessaan, kuinka lapsellinen hän oli
ollut, mutta samalla hän tunsi, että Martin suurensi tuota
lapsellisuutta, ja se loukkasi häntä. He istuivat kauan äänettöminä,
Ruth miettien epätoivoissansa ja Martin muistellen sammunutta
rakkauttaan. Hän tiesi nyt, ettei hän koskaan ollut häntä todella
rakastanut. Hän oli rakastanut Ruthin ihannekuvaa, oman luovan voimansa
eteeristä olentoa, rakkausrunonsa kirkasta, säteilevää henkeä.
Porvarillista Ruthia porvarillisine virheineen ja porvarillisine,
toivottomine elämänkäsityksineen hän ei ollut koskaan rakastanut.
Ruth alkoi äkkiä puhua.
"Tiedän, että paljon siitä, mitä olet puhunut, on totta. Minä olen
pelännyt elämää. Minä en rakastanut sinua kyllin suuresti, mutta minä
olen oppinut rakastamaan paremmin. Minä rakastan sinua sellaisena kuin
sinä olet ja sellaisena kuin sinä olet ollut ja myös sellaisena,
millaiseksi sinä ehkä -- joskus tulet. Minä rakastan sinua kaiken sen
vuoksi, mikä erottaa sinut siitä luokasta, jota sinä kutsut minun
luokakseni, sinun uskosi vuoksi, jota minä en ymmärrä, mutta jota minä
tiedän voivani oppia ymmärtämään. Minä olen pyhittävä itseni oppiakseni
ymmärtämään niitä, ja myös sinun tupakanpolttosi ja sinun kiroilusi --
nekin ovat osia sinusta, ja minä rakastan sinua myös niiden vuoksi. Minä
voin yhä oppia. Viimeisen kymmenen minuutin kuluessa minä olen oppinut
paljon. Se, että minä olen uskaltanut tulla tänne, on todistus siitä,
mitä minä jo olen oppinut. Oh, Martin -- --!"
Hän nyyhkytti ja painautui häntä lähemmäksi.
Ensi kertaa Martinin kädet kiersivät hellästi ja säälien hänen
ympärilleen, ja Ruth tiesi sen tuntien onnen välähdyksen kirkastavan
kasvojaan.
"Liian myöhään", sanoi Martin. Hän muisti Lizzien sanat. "Minä olen
sairas mies -- oh, en ruumiiltani! Sairas on minun sieluni, minun
aivoni. Minulta näyttävät hävinneen kaikki arvot. Minä en välitä
mistään. Jos sinä olisit käyttäytynyt tällä tavalla muutamaa kuukautta
aikaisemmin, olisi kaikki ollut toisin. Nyt se on liian myöhäistä."
"Ei se ole liian myöhäistä", huudahti Ruth. "Minä näytän sinulle. Minä
annan todistuksia sinulle, että minun rakkauteni on voimistunut, että se
on suurempaa ja arvokkaampaa minulle kuin minun oma luokkani ja kaikki,
mikä on minulle kalleinta. Kaikki mikä on kalleinta porvarilliselle
käsitystavalle, minä hylkään halveksien. Minä en enää pelkää elämää.
Minä jätän isäni ja äitini ja annan nimeni tulla pilkkasanaksi ystäväini
huulilla. Minä tahdon tulla sinun luoksesi juuri nyt, vapaassa
rakkaudessa, jos niin haluat, ja olen ylpeä ja iloinen saadessani olla
luonasi. Jos minä olen pettänyt rakkauden, minä tahdon nyt rakkauteni
vuoksi pettää kaiken, mikä pakotti minut tekemään tuon ensimmäisen
petoksen."
Hän seisoi hänen edessään loistavin silmin.
"Minä odotan, Martin", hän kuiskasi -- "odotan sinun hyväksymistäsi.
Katso minuun!"
"Se on suurenmoista", ajatteli Martin katsellen häntä. "Ruth on
saavuttanut sitä, mitä häneltä on kokonaan puuttunut. Kohonnut
lopultakin todellisena naisena porvarillisen sovinnaisuuden raudankovien
lakien yläpuolelle. Se oli suurenmoista, loistavaa ja ihastuttavaa." Ja
kuitenkin, mikä häntä itseään vaivasi? Hän ei tuntenut olentonsa
värähtävän eikä lämpenevän kaikesta tuosta. Se oli ihailtavaa ja
suurenmoista vain ajatella. Hetkenä, jolloin hänen olisi pitänyt
leimahtaa tuleen, hän kylmästi ihaili häntä. Hän ei sydämessään tuntenut
liikutusta. Hän ei tuntenut kaihoavansa häntä. Ja taas hän muisti
Lizzien sanat.
"Minä olen sairas, hyvin sairas", hän sanoi epätoivoisin ilmein. "Minä
en tiennyt, ennen kuin nyt, kuinka sairas minä olen. Jotakin on kuollut
minussa. Minä olen aina rakastanut elämää, enkä minä suinkaan luullut,
että minä joskus saisin siitä kylläkseni. Elämä on täyttänyt minut niin,
ettei minussa ole sijaa millekään toiveelle. Jos voisin toivoa jotakin,
toivoisin minä nyt sinut omakseni. Sinä näet, miten sairas minä olen!"
Hän nojasi päätänsä taapäin ja sulki silmänsä; ja kuten itkevä lapsi
unohtaa surunsa nähdessään auringon säteitten leikkiä kyyneleisen
silmäteränsä läpi, niin Martinkin unohti sairautensa, Ruthin läsnäolon,
kaikki, katsellessaan sitä uhkeaa kasvullisuutta, jonka läpi aurinko
valoi hohdettaan ja joka sai muodon ja säteili hänen luomiensa alla. Tuo
vihreä lehvistö ei ollut tyyni ja rauhoittava. Auringon loisto oli liian
kirkas ja pistävä. Se koski, kun hän siihen katseli, ja hän katseli
kuitenkin -- hän ei tiennyt, miksi.
Hän tuli omaksi itsekseen taas kuullessaan lukon salvan rasahtavan. Ruth
oli siirtynyt ovelle.
"Miten minä pääsen ulos?" hän kysyi melkein itkien. "Minua pelottaa."
"Oh, suo minulle anteeksi!" huudahti Martin seisaalleen hypäten. "Minä
en ole oma itseni, tiedäthän. Minä unohdin, että sinä olet täällä." Hän
vei kätensä päähänsä. "Katsos, vika on täällä. Minä saatan sinut kotiin.
Me kuljemme palvelijain käytävästä. Kukaan ei meitä näe. Laske alas
harsosi, eikä sinun tarvitse mitään pelätä."
Ruth puristi lujasti hänen käsivarrestaan heidän astuessaan alas
huonosti valaistuja, kapeita portaita.
"Nyt minä kyllä pääsen yksin", sanoi Ruth heidän tultuaan katukäytävälle
koettaen samalla vetää kättänsä pois hänen käsivarreltaan.
"Ei, ei; minä saatan sinut kotiin", vastasi Martin.
"Ei, älä tee sitä", väitti Ruth. "Se on tarpeetonta."
Uudestaan hän koetti vapauttaa kätensä. Martinin uteliaisuus hetkeksi
heräsi. Nyt kun ei ollut mitään hätää, Ruth pelkäsi. Hän näytti melkein
epätoivon vimmalla pyrkivän vapaaksi hänestä. Martin ei nähnyt siihen
mitään syytä ja luuli sen johtuvan hermostumisesta. Siksi hän yhä piti
hänen kättään ja asteli hänen sivullansa. Heidän päästyään puoli kadun
väliä hän näki erään pitkätakkisen miehen pujahtavan erääseen
porttikäytävään. Kulkiessaan ohi hän heitti sinne silmäyksen ja
huolimatta ylöskäännetystä kauluksesta tunsi Ruthin veljen Normanin.
Kävellessään Ruth ja Martin juttelivat sangen vähän keskenään. Ruth oli
mykistynyt, Martin turtunut. Kerran Martin virkahti, että hän aikoi taas
lähteä Etelän merille, ja kerran Ruth puhui pyytäen anteeksi, että oli
tullut hänen luokseen. Siinä kaikki. Ero ovella oli aivan sovinnainen.
He puristivat kättä, sanoivat hyvää yötä, ja Martin nosti hattua. Kun
ovi sulkeutui, hän sytytti sikarin ja lähti takaisin hotelliin. Kun hän
tuli porttikäytävän kohdalle, jonne Norman oli pujahtanut, hän pysähtyi
ja katsoi sinne hymyillen.
"Hän valehteli", hän sanoi ääneen. "Hän koetti uskotella minulle, että
hän oli suuria uskaltanut, ja koko ajan hän kuitenkin tiesi, että veli,
joka hänet oli tuonut, odotti häntä takaisin." Hän purskahti nauruun.
"Oh, se poroporvari! Kun minä olin tyhjä, en minä ollut kelvollinen
näyttäytymään hänen sisarensa seurassa. Kun minulla on pankkitili, hän
itse tuo hänet minulle."
Kun hän kääntyi menemään, eräs kiertolainen kulki samaan suuntaan ja
kerjäsi häneltä hänen selkänsä takana.
"Kuulkaa, herra, voitteko antaa minulle viisikolmattaisen yösijaa
varten?" kuuluivat sanat.
Mutta eivät nuo sanat, vaan ääni sai Martinin käännähtämään. Seuraavana
hetkenä hän oli tarttunut Joen käteen.
"Muistatkos, kun me erottiin Hot Springsissä!" sanoi toinen. "Minä
sanoin, että me vielä tapaisimme. Minä tunsin sen luissani, ja tässä me
nyt olemme."
"Sinä näytät hyvinvoivalta", sanoi Martin ihaillen, "ja sinä olet
lihonut."
"Olenpa tietenkin." Joen kasvot säteilivät. "Minä en koskaan tiennyt,
mitä elämä oli, ennen kuin lähdin maailmalle. Minä olen kolmekymmentä
naulaa raskaampi ja voin kerrassaan mainiosti. Silloin ennen muinoin
minä sain lakkaamatta raataa kuin villitty. Kiertäminen huvittaa minua
suunnattomasti."
"Mutta etsit kuitenkin itsellesi yösijaa", pisti Martin nuhtelevasti,
"ja yö on aika kylmä".
"Huh! Etsit yösijaa?" Joe pisti kätensä taskuunsa ja veti sen ulos
täynnä pientä rahaa. "Tämä kasvaa kuin villitty uutta vesaa", hän
kehaisi. "Sinä näytit vain niin hyvältä, ja siksi minä iskin sinuun
kiinni." Martin nauroi ymmärtävästi.
"Sillähän sinä saat monta hutikkaa", hän huomautti. Joe pisti rahat
takaisin taskuunsa.
"Se ei ole minulle mieleen", hän virkahti. "Ei se enää minulle maista,
vaikkei minua siitä estä muu kuin oma haluttomuuteni. Minä en ole ollut
juovuksissa kuin yhden ainoan kerran sen jälkeen kuin erosimme, ja sekin
sattui odottamatta, kun otin naukun tyhjään vatsaan. Kun minä raadoin
kuin juhta, minä join myös kuin juhta. Kun minä elän kuin ihminen, minä
juon kuin ihminen -- tuikku silloin tällöin, kun mieli tekee, siinä
kaikki."
Martin sopi hänen kanssaan, että he tapaisivat huomenna, ja meni sitten
hotelliin. Hän pysähtyi toimistoon katselemaan laivojen aikatauluja.
_Mariposa_ lähtisi Tahitiin viiden päivän kuluttua.
"Soittakaa huomenna ja tilatkaa minulle ensi luokan hytti", hän sanoi
kirjanpitäjälle. "Ei kannella, vaan alhaalla ylähangan puolella -- ei,
alahangan. Muistakaa -- alahangan! Parasta on, että kirjoitatte sen
muistiin."
Päästyään huoneeseensa hän painui vuoteeseen ja nukkui kuin viaton
lapsi. Illan tapaukset eivät olleet tehneet häneen mitään vaikutusta.
Hänen sisäinen elämänsä oli kuollut kaikille vaikutuksille. Se lämmön
kuohahdus, jolla hän oli Joeta tervehtinyt, oli tyyntynyt. Hetkiseksi
hänen mielensä oli saanut läikähtämään tämä entinen vaatteitten pesijä,
mutta jo keskustellessa hänen kanssaan kaikki oli viilennyt. Ei
merkinnyt hänelle yhtään mitään, että hän viiden päivän kuluessa
matkustaisi Etelän merille. Niin hän sulki silmänsä ja nukkui
säännöllisesti ja rauhallisesti heräämättä kahdeksan tuntia. Levottomuus
ei vaivannut häntä. Hän ei muuttanut asentoa eikä uneksinut. Uni toi
hänelle mukanaan unohduksen, ja joka aamu, kun hän heräsi, hän tunsi
kaipausta, että se oli loppunut. Elämä kiusasi ja ikävystytti häntä, ja
aika merkitsi tuskaa.