"Kuulepas, Joe", kuului Martinin tervehdys vanhalle
työtoverille seuraavana aamuna, "muuan ranskalainen asuu
kahdennenkymmenennenkahdeksannen kadun varrella. Hän on hankkinut
itsellensä rahaa ja aikoo muuttaa takaisin Ranskaan. Hänellä on sievä,
hyvin järjestetty pieni höyrypesula. Siinä on aluksi sinulle, jos sinä
tahdot pysähtyä yhteen paikkaan. Tässä, ota tämä, osta hiukan vaatteita
ja tule tuon miehen toimistoon kello kymmenen. Katsele tarkkaan pesulaa
kaikkine koneineen. Jos sinä pidät siitä ja se on hintansa arvoinen --
kaksitoistatuhatta -- niin sano se minulle, ja se on sinun. Lähde nyt.
Minulla on työtä. Minä tapaan sinut myöhemmin."
"Katso nyt, Mart", sanoi toinen hitaasti kohoavalla harmilla. "Minä
tulin tänne tänä aamuna tavatakseni sinua. Ymmärrätkö? En minä tullut
tänne etsimään itselleni pesulaa. Minä tulin puhumaan vanhan ystävyyden
vuoksi, ja sinä osoitat minulle pesulaa. Minä sanon sinulle, mitä teemme
-- sinä itse otat tuon pesulan ja menet sen kanssa helvettiin!"
Hän oli juuri hyökkäämäisillään ulos huoneesta, kun Martin tarttui hänen
olkapäihinsä pyöräyttäen hänet ympäri.
"Kuule nyt, Joe", hän sanoi, "jos sinä käyttäydyt tuolla tavalla, minä
isken sinua kuonoon. Ja vanhan ystävyyden vuoksi minä isken niin, että
tuntuu. Ymmärrätkö? -- tahdotko, tahdotko?"
Joe iski kiinni ja koetti heittää hänet kumoon, ja kun se ei onnistunut,
yritti vapautua toisen rautakourista. Pitäen lujasti otteestaan he
pyörivät ympäri huonetta ja horjahtivat kumoon korituolin yli, joka
rutisten meni kasaan. Joe oli nyt alla käsivarret levällään, ja Martin
painoi polvensa hänen rintaansa vasten. Hän huohotti ja puuskutti, kun
Martin vapautti hänet.
"Nyt me puhumme hetkisen", sanoi Martin. "Älä sinä yritä minun kanssani.
Minä tahdon ennen kaikkea, että tämä pesulajuttu päättyy. Sitten sinä
voit tulla takaisin ja me voimme jutella menneistä muistoista. Minä
sanoin sinulle, että minulla on kiire. Katsopas tuota."
Palvelija toi juuri sisään aamupostin, suuren kasan kirjeitä ja
aikakauskirjoja.
"Miten voin lukea nämä ja samalla jutella sinun kanssasi? Mene nyt ja
järjestä se pesulajuttu, ja sitten me olemme yhdessä."
"Olkoon menneeksi", sanoi Joe hidastellen. "Luulin, että sinä heitit
minut nurin, mutta taisin erehtyä. Mutta sinä et pärjää minulle
nyrkkeilyssä. Minä olen siinä vankempi."
"Joskus otamme nyrkkeilyhansikkaat, niin saamme nähdä", sanoi Martin
hymyillen.
"Varmasti, niin pian kuin minä olen saanut tuon pesulan toimimaan." Joe
ojenteli käsiään. "Luuletko, ettei näillä yllä? Sinä tarvitset vain
muutamia iskuja."
Martin päästi helpotuksen huokauksen, kun ovi sulkeutui pesulamiehen
jälkeen. Hän alkoi karttaa ihmisten seuraa. Joka päivä hän huomasi yhä
vaikeammaksi tulla toimeen ihmisten kanssa. Heidän läsnäolonsa häiritsi
ja heidän keskusteluyrityksensä suututtivat häntä. He tekivät hänet
levottomaksi, ja tuskin hän oli joutunut kosketuksiin heidän kanssaan,
kun hän jo keksi kaikenlaisia tekosyitä päästäkseen heistä rauhaan.
Hän ei voinut lukea postia, vaan runsaan puolituntisen hän lojui
tuolilla mitään tekemättä, jolloin epämääräiset, puolivalmiit ajatukset
aika ajoin täyttivät hänen tajuntansa -- tai oikeammin, pitkien
väliaikojen jälkeen hänen sielunsa väreet muodostuivat epäselviksi
kuviksi.
Hän kohottautui hiukan ja alkoi silmäillä postia. Oli tullut tusina
kirjeitä, joissa pyydettiin hänen omakätistä nimikirjoitustaan -- hän
tunsi ne ulkonäöltä, oli ammattimaisia kerjuukirjeitä, petturien
kirjeitä, kirjeitä hulluilta, jotka pyysivät apua keksiäkseen
ikiliikkujan, eräältä mieheltä, joka väitti, että maan pinnan alla on
ontto ilmakerros, tai joku maailman parantaja pyysi aineellista tukea
voidaksensa ostaa yksinäisen saaren jostakin Kalifornian rannikolta
perustaakseen sinne kommunistisen yhdyskunnan. Siinä oli kirjeitä
naisilta, jotka etsivät hänen tuttavuuttaan, eikä hän voinut olla
hymyilemättä eräälle, johon oli pistetty vuoden kuitti kirkonpenkin
vuokrasta osoittamaan lähettäjän järkähtämätöntä uskoa ja
kunnianarvoisuutta.
Toimittajat ja kustantajat lähettivät päivittäin hänelle kasoittain
kirjeitä, edelliset rukoillen hänen käsikirjoituksiaan, jälkimmäiset
hänen kirjojansa -- hänen kurjia, häväistyjä käsikirjoituksiaan, joita
olivat pitäneet pantissa niin monta kuukautta kaikki, mitä hän sai
hengestään irti, voidaksensa toimittaa ne postiin uudelle
kiertomatkalle. Tuli odottamattomia shekkejä käsirahoina
kustannusoikeudesta englantilaisilta kustantajilta ja käännösoikeuksista
kaiken maailman kielille. Hänen Englannissa oleva asiamiehensä ilmoitti
niistä ehdoista, joita Saksasta oli saatu kolmen hänen kirjansa
kääntämisoikeudesta, ja selitti, että ruotsalaiset käännökset ovat eri
asemassa, koska Ruotsi ei kuulu Bernin sopimukseen, vaikka käännökset
ovat jo valmistuneet markkinoille. Sitten kyseltiin vielä lupaa kääntää
hänen kirjojaan myöskin venäjäksi, joka maa niin ikään oli Bernin
sopimuksen ulkopuolella.
Hän otti käteensä suuren kimpun sanomalehtileikkeitä, joita hänen
toimistonsa oli hänelle lähettänyt, ja luki itsestään ja suunnattomasta
maineestaan, joka kaikki tuntui järjettömältä. Kaikki hänen luomansa
tuotteet oli heitetty yleisölle yhtenä ainoana suunnattomana ryöppynä.
Siitä näyttikin riippuvan kaikki. Hän oli kerta yrityksellä
täydellisesti vallannut yleisön, kuten Kipling oli tehnyt ollessaan jo
kuolemaisillaan, ja roskaväki oli joukkosielun herättyä äkkiä alkanut
lukea hänen teoksiaan. Martin muisti, miten tämä sama maailman
roskajoukko -- luettuaan Kiplingiä ja taputettuaan hänelle käsiään --
kuitenkaan lopultakaan ymmärtämättä häntä, oli äkkiä muutamia kuukausia
myöhemmin hyökännyt hänen päälleen ja raadellut hänet kappaleiksi.
Martin hymyili tuolle ajatukselle. Kuka oli hän, Martin Eden, ettei hän
joutuisi samanlaisen kohtalon alaiseksi muutamaa kuukautta myöhemmin?
No, hän ilvehtisi tuolle roskajoukolle. Hän olisi poissa Etelämerillä,
rakentaisi turvelinnaansa, kauppaisi helmiä ja simpukoita, kiertelisi
riuttoja soutuveneellä, pyydystäisi valaita ja hylkeitä, ampuisi
villikauriita vuoristossa, jotka ympäröivät Taiohaen laaksoa.
Sinä hetkenä hänelle selvisi, kuinka rajattoman epätoivoinen hänen
asemansa oli. Hän näki selvästi, että hän vaelsi Kuoleman varjojen
laaksossa. Kaikki elämä hänessä heikentyi, riutui, ja hän liukui
hitaasti kohti kuolemaa. Hän ajatteli, kuinka paljon hän nukkui ja
kuinka paljon hänen teki mielensä nukkua. Ennen hän oli vihannut unta.
Neljä tuntia unta kahdestakymmenestä neljästä oli tuntunut, että häneltä
ryöstettiin neljä tuntia elämää. Silloin hän oli nurissut unesta! Nyt
hän nurisi elämästä. Elämä ei ollut hyvä; sillä oli hänen suussaan
katkera sivumaku. Siinä oli hänen perikatonsa. Elämä, joka ei
ponnistellut elämää saavuttaakseen, solui loppuaan kohden. Kuitenkin
jonkinlainen itsesäilytysvaisto hänessä pyristeli vastaan, ja hän tiesi,
että hänen täytyi päästä pois. Hän katsahti ympärilleen huoneessa ja
ajatteli, että tavarain pakkaaminen oli vaivalloista. Ehkäpä oli parasta
jättää se viime hetkeen. Sillä aikaa hän voisi hankkia varustuksia.
Hän pani hatun päähänsä ja asteli asekauppaan, jossa vietti koko
aamupäivän ostaen valioaseen, ammuksia ja kalastustarpeita. Ehkä
käyttäessä voisi tarvita muitakin varustuksia, mutta se hänelle
selviäisi Tahitissa. Hän saisi Australiasta kuitenkin kaikkea, mitä
tarvitsisi. Tämä ajatus tuntui tulevaisuudessa lisäävän huvia. Kaikki
tekeminen oli epämieluista, ja hän karttoi kaikkea vaivaa. Hän palasi
hotelliinsa iloissaan, kun oli päässyt kaikesta ponnistuksesta, ja
mielihyvin hän ajatteli, että hänen mukava tuolinsa odottaisi häntä,
siksipä häneltä pääsi sisäinen valitus, kun hän huoneeseensa astuessaan
näki Joen tuossa mukavassa tuolissa.
Joe oli ihastunut pesulaan. Kaikki oli järjestetty, ja huomenna hän
muuttuisi isännäksi. Martin loikoi vuoteellaan ja kuunteli suljetuin
silmin toisen juttelua. Hänen ajatuksensa olivat kaukana -- niin
kaukana, että hän harvoin oli selvillä, että ollenkaan ajatteli. Vain
ponnistaen voimiaan hänen onnistui yksikantaan vastata toisen jutteluun.
Ja kuitenkin tuo oli Joe, josta hän aina oli pitänyt. Mutta Joe oli
liian kiintynyt elämään. Tuon elämänhalun liian äänekkäät ilmaukset
kiduttivat Martinin väsynyttä, liian herkkää mieltä. Kun Joe
huomautti hänelle, että he jonkun ajan kuluttua toteuttaisivat
nyrkkeilyaikomuksensa, hän oli vähällä parahtaa.
"Muista, Joe, hoitaa pesulaa niiden periaatteitten mukaan, jotka sinä
suunnittelit Shelley Hot Springsissä", hän sanoi. "Ei ylityötä. Ei
yötyötä. Eikä lapsia mankelissa. Ja hyvät palkat."
Joe nyökkäsi ja veti esille muistikirjansa.
"Katsopas tänne. Minä kirjoitin nämä säännöt valmiiksi ennen aamiaista
tänä aamuna. Mitäs ajattelet näistä?"
Hän luki ne ääneen, ja Martin hyväksyi samalla kiusaantuneena ajatellen,
milloin Joe lähtisi tiehensä.
Hän heräsi vasta myöhään iltapäivällä. Hitaasti palasi elämän
todellisuus hänen mieleensä. Hän katsahti ympärilleen huoneessa. Joe:
oli ilmeisesti hiipinyt tiehensä, kun hän oli nukahtanut. Sepä oli
Joelta hienotunteista, hän ajatteli. Sitten hän sulki silmänsä ja nukkui
uudestaan.
Seuraavina päivinä Joella oli liian paljon puuhaa laittaessaan pesulaa
kuntoon ehtiäkseen vaivata häntä; ja vasta lähdön edellisenä päivänä oli
sanomalehdissä uutinen, että hän lähtisi matkalle Mariposassa. Eräänä
päivänä, jolloin itsesäilytysvaisto voimakkaimpana kohotti päätään, hän
meni lääkärin tutkittavaksi. Mitään vaivaa ei hänessä löydetty. Hänen
sydämensä ja keuhkonsa julistettiin virheettömiksi. Jokainen elin, niin
paljon kuin tohtori tiesi, oli terve ja toimi säännöllisesti.
"Teitä ei vaivaa mikään, herra Eden", hän selitti -- "teissä ei ole
pienintäkään vikaa. Te olette terveytenne kukoistuksessa. Minä
suorastaan kadehdin teidän terveyttänne. Se on verraton. Katsokaapas
rintaa! Siellä ja vatsassanne teillä on erinomaisen terveytenne
salaisuus. Ruumiinrakenteenne puolesta te olette yksi tuhannesta --
kymmenestä tuhannesta. Ellei mitään tapaturmaa satu, te voitte elää
satavuotiaaksi."
Ja Martin tiesi, että Lizzien asiantuntemus oli ollut oikea.
Ruumiillisesti hän oli terve. Hänen "ajatuskoneistonsa" oli mennyt
piloille, eikä sitä voinut parantaa muuten kuin matkustamalla
Etelämerille. Mutta nyt olikin tapahtunut muutos, sillä kun tuli aika
lähteä, hänellä ei ollutkaan halua. Etelämeret eivät ihastuttaneet häntä
enää enempää kuin porvarillinen sivistyselämäkään. Eron ajatus ei
tuottanut minkäänlaista mielihyvää, mutta eron tuottama touhu tuntui
väsyttävän hänen ruumistaan. Ehkä tuntuisi paremmalta, jos hän olisi jo
laivassa ja matkalla.
Viimeisenä päivänä odotti ankarin koetus. Luettuaan lehdistä hänen
lähdöstään Bernard Higginbotham, Gertrude ja koko perhe tulivat sanomaan
jäähyväisiään, samoin Hermann von Schmidt ja Marian. Sitten oli asioita
toimitettava, laskuja maksettava ja ikuinen reportterien joukko
vastuksina. Hän sanoi pikaiset jäähyväiset Lizzie Connollylle iltakoulun
ovella ja riensi matkaan. Hotellissa hän tapasi Joen, jolla oli ollut
liian paljon hommaa pesulassaan voidaksensa tulla aikaisemmin. Se oli
viimeinen ponnistus, ja Martin piteli tuolinsa käsinojista ja kuunteli
ja jutteli hänelle puolisen tuntia.
"Sinä käsität, Joe", hän sanoi, "ettet sinä ole sidottu tuohon pesulaan.
Siinä ei ole mitään kahleita. Sinä saat myydä sen milloin haluat ja
käyttää rahat. Heti, kun väsyt ja mielesi alkaa tehdä matkalle, anna sen
mennä. Menettele siten kuin luulet tulevasi onnellisemmaksi."
Joe pudisti päätänsä.
"Ei enää mitään matkoja minulle, kiitoksia vain. Kiertäminen on kyllä
hyvä, lukuunottamatta erästä seikkaa -- tyttöjä. En voi sitä auttaa,
että olen naisten mies. En voi tulla toimeen ilman heitä, mutta
kierrellessä on tultava toimeen ilman. Minä olen ollut tansseissa ja
seuroissa ja kuullut naisten naurua ja nähnyt heidän valkeita
vaatteitaan ja hymyileviä kasvojaan -- ah! Minä sanon sinulle,
sellaisina hetkinä minä olin suorastaan helvetissä, kun kaikki on ollut
niin kaukaista minulle. Rakastan tanssia ja juhlia ja kulkua kuutamossa
ja muuta sellaista aivan liiaksi. Sopivin on minulle pesula, ja komeat
dollarit minä pistän taskuuni. Minä olen nähnyt jo tytön, juuri eilen
illalla, ja minusta nyt jo tuntuu, että minä sangen pian menen hänen
kanssaan naimisiin. Olen vihellellyt koko päivän sitä ajatellessani. Hän
on oikea kaunotar, ja hänen silmänsä ovat suloisemmat ja äänensä
lempeämpi kuin mitä olen ikinä nähnyt ja kuullut. Minä olen hänelle
luotu, muista minun sanoneeni. Sano, mikset sinä mene naimisiin, vaikka
sulia on rahaa kuin roskaa? Sinä voisit saada hienoimman tytön koko
maassa."
Martin pudisti päätään ja hymyili, mutta syvimmässä sydämessään hän
ihmetteli, miksi kukaan mies koskaan tahtoi mennä naimisiin. Se näytti
hänestä aivan hullulta ja käsittämättömältä.
Mariposan kannelta hän näki juuri laivan irtautuessa Lizzie Connollyn
piiloittelevan väkijoukon selän takana. "Ota hänet mukaasi", iski
mieleen ajatus. "Helppoa on olla ystävällinen. Hän tulee äärettömän
onnelliseksi." Hetkisen se kiihotti kuin kiusaus, mutta seuraavassa
hetkessä se muuttui kauhuksi. Silmittömästi hän säikähti tuota ajatusta.
Hänen väsynyt sielunsa huusi vastaan. Melkein tuskasta huutaen hän
siirtyi pois kaiteen luota ja mutisi: "Mies, sinä olet liian sairas,
sinä olet liian sairas!"
Hän pakeni hyttiinsä, jossa piileskeli, kunnes laiva oli päässyt
avomerelle. Ruokasalissa päivällisellä hän huomasi, että hänelle oli
varattu kunniapaikka kapteenin oikealla puolella, eikä kestänyt kauan,
ennen kuin hänelle selvisi, että hän oli matkustajista suurin ja
huomatuin. Mutta missään laivassa ei ole koskaan matkustanut ketään
suurmiestä, joka olisi tuntenut suurempaa tyytymättömyyttä koko
olemuksessaan. Iltapäivän hän vietti suljetuin silmin kannella tuolissa,
melkein aina nukkuen, ja illalla hän meni aikaisin vuoteeseen.
Toisena päivänä toinnuttuaan meritaudista ilmestyi koko matkustajaan
joukko kannelle, ja kuta enemmän hän heitä katseli, sitä vähemmän hän
heistä piti. Mutta samalla hän tiesi tekevänsä heille vääryyttä. He
olivat hyviä ja ystävällisiä ihmisiä, hän pakotti itsensä tunnustamaan,
mutta tunnustuksensa hetkenä hän teki rajoituksensa -- hyviä ja
ystävällisiä, kuten kaikki ylempäin luokkain edustajat, joiden sielu oli
ahtaalle rajoitettu ja henkinen elämä köyhä ja tyhjä, kuten kaikkien
heidän vertaistensa. He ikävystyttivät hänet kuoliaaksi puhuessaan
hänelle, sillä heidän pinnallinen ajatusmaailmansa oli niin täynnä
tyhjyyttä. Samalla nuorten suuriääninen ilo ja liiallinen tarmo sai
hänet kauhun valtaan. He eivät koskaan pysyneet hiljaa, heittivät
herkeämättä renkaita ja kiekkoa, kiertelivät herrastellen ympäri tai
hyökkäsivät kaiteelle huutaen ja kirkuen katsomaan pyöriäisten hyppyjä
tai lentokalojen kaarteluja.
Hän nukkui paljon. Aamiaisen jälkeen hän etsi tuolinsa, kädessään
aikakauskirja, jonka loppuun hän ei koskaan päässyt. Painetut sivut
väsyttivät häntä. Häntä hämmästytti, että ihmisillä oli niin paljon
kirjoittamista, ja hämmästyessään hän nukahti tuoliinsa. Kun vaskikello
herätti hänet lounaalle, häntä harmitti, että täytyi sen verran piristää
itseään. Valveillaolemisessa ei ollut mitään, mikä saattoi tyydyttää.
Kerran hän oikein koetti herätä unitaudistaan ja meni kokkaan
seurustellakseen merimiesten kanssa. Mutta merimiespolvi näytti kokonaan
muuttuneen sen jälkeen kun hän oli elellyt keulakannen alla. Hän ei
voinut keksiä sukulaisuutta näissä tyhmännäköisissä, eläimellisissä
olennoissa härkämäisine järkineen. Hän joutui epätoivoon. Ylhäällä ei
kukaan välittänyt Martin Edenistä hänen itsensä vuoksi, eikä hän voinut
palata enää niiden luo, jotka ennen olivat välittäneet. Hän ei
välittänyt heistä. Hän ei voinut sietää heitä paremmin kuin tyhmiä
ensiluokan matkustajia tai reipasta nuorta väkeä.
Elämä oli hänelle kuin voimakas, valkea valo, joka kiusaa sairaan
väsyneitä silmiä. Jokaisena selvän tajunnan hetkenä elämä loisti ja
välkehti hänelle joka puolelta. Se kidutti -- kidutti sietämättömästi.
Ensi kertaa elämässään Martin matkusti ensimmäisessä luokassa. Ollessaan
laivoissa merellä hän oli aina asunut kokassa, välikannella tai pimeissä
syvyyksissä, joissa hiiliä säilytetään. Niihin aikoihin kiivetessään
ahtaita rautaportaita, joissa joka hetki oli niskansa taittaa, hän oli
usein nähnyt vilahdukselta matkustajia, jotka viileissä, vaaleissa
pukimissaan eivät tehneet mitään muuta kuin huvittivat itseään koettaen
pingoitetuilla varjostimilla suojautua tuulelta ja päivänsäteiltä,
jolloin lakkaamatta varpaillaan olevat palvelijat täyttivät heidän
pienimmätkin toiveensa ja vihjauksensa, eikä hänestä tuo valtakunta,
jossa he liikkuivat, voinut olla mikään muu kuin paratiisi. Mutta tässä
hän nyt oli, suurin matkustaja koko laivalla, koko tämän ihanuuden
keskellä ja istui kapteenin oikealla puolen ja kuitenkin turhaan ja
kaihoten kyseli, eikö hänen kadottamansa paratiisi sittenkin ollut
tuolla kokkakannen alla tai hiilisäiliöissä. Hän ei ollut löytänyt
uutta, eikä hän enää voinut löytää vanhaakaan.
Hän koetti virkistää mieltänsä ja keksiä jotakin, joka häntä huvittaisi.
Hän lyöttäytyi upseerien seuraan, mutta iloitsi päästessänsä heistä
eroon. Hän keskusteli neljännen perämiehen kanssa, joka oli aatteellinen
mies ja alkoi heti kääntää häntä sosialismiin pistäen lopuksi hänen
käteensä tukun lentolehtisiä ja kiihotuskirjallisuutta. Hän kuunteli,
kun mies selitteli orjanoppiaan, ja hän mietti väsyneesti omaa
nietzscheläistä elämänfilosofiaansa. Mutta mitä arvoa sillä kaikella
itse asiassa oli? Hän muisti erään Nietzschen hullun lausunnon, jolloin
tämä hullu mies oli epäillyt totuutta. Ja kuka voi sanoa? Ehkäpä
Nietzsche oli ollut oikeassa. Ehkäpä ei missään ollut mitään totuutta,
ei totuutta totuudessa -- ei olemassakaan mitään totuutta. Mutta hänen
ajatuksensa väsyi pian, ja hän oli tyytyväinen saadessaan laahustaa
tuoliinsa ja uinahtaa.
Niin onneton kuin hän laivassa olikin, tuli vielä lisäksi uusi
onnettomuuden aihe. Entäs sitten, kun laiva saapuu Tahitiin? Hänen
täytyisi mennä maihin. Hänen olisi pakko huolehtia matkatavaroistaan,
saada paikka jossain kuunarissa, joka lähtee Marquesasiin, ja toimittaa
tuhat muuta tehtävää, joita oli inhottavaa ajatella. Kun hän joskus kuin
salaa sukelsi selvään ajatukseen, hän huomasi, millainen hirvittävä
vaara häntä uhkasi. Tosiasia oli, että hän häilyi Kuoleman varjojen
laaksossa, ja vaara oli siinä, ettei hän yhtään pelännyt. Jos hän olisi
pelännyt, olisi hän alkanut taas matkansa elämää kohden. Kun hän ei
pelännyt, hän ajelehti yhä syvemmälle haamujen valtakuntaan. Vanhat
tutut elämän ilmiöt eivät häntä ihastuttaneet. Mariposa oli nyt
pasaatituulten vyöhykkeessä, ja tuulten vihellys ja kohahtelu hänen
ympärillään ärsytti häntä. Hän siirsi tuolinsa tyyneen vapautuakseen
tämän entisten päiväin ja öiden iloisen ystävän syleilyltä.
Sinä päivänä, jolloin laiva ehti tyyniin seutuihin, Martin oli
onnettomampi kuin koskaan ennen. Hän ei voinut enää nukkua. Uni oli
hänet kyllästänyt, ja väkisinkin hänen täytyi nyt pysyä valveilla ja
kestää elämän huikaisevaa valoa. Hän kierteli levotonna ympäri. Ilma oli
iljettävän kostea ja raskas, eivätkä sadekuurotkaan sitä puhdistaneet.
Elämän tuska jomotti sietämättömästi. Hän käveli ympäri kannella, kunnes
sekin kiusasi, ja hän istui tuolille, josta taas pakotti itsensä
liikkeelle. Ponnistaen hän viimein pääsi aikakauskirjansa loppuun ja
lamasi laivan kirjastosta useita runoteoksia. Mutta ne eivät vanginneet
häntä.
Hän viipyi myöhään kannella päivällisen jälkeen, mutta se ei häntä
auttanut, sillä kun hän meni alas, ei hän kuitenkaan voinut nukkua.
Kaiken lievityksen oli elämä kieltänyt häneltä. Se oli liikaa. Hän
koetti lukea. Yksi näistä teoksista oli Swinburnen. Hän loikoi
vuoteellaan selaillen lehtiä, kunnes äkkiä huomasi lukevansa
mielenkiinnolla. Hän lopetti säkeistön, koetti lukea edelleen, mutta
palasi uudestaan siihen. Hän laski kirjan alaspäin auki rinnalleen ja
alkoi miettiä. Siinä se oli -- nyt se selvisi! Ihme, ettei se ennen
ollut johtunut mieleen! Tämä oli kaiken tarkoitus; hän oli ajelehtinut
tällä tavalla kaiken aikaa, ja nyt Swinburne näytti hänelle onnellisen
tien vapauteen. Hän kaipasi lepoa, ja täällä lepo odotti häntä. Hän
katseli ikkuna-aukkoa. Kyllä, se oli kyllin suuri. Ensimmäisen kerran
hän pitkiin aikoihin tunsi itsensä onnelliseksi. Vihdoinkin hän oli
keksinyt parannuskeinon sairaudelleen. Hän otti kirjan käteensä ja luki
säkeistön hitaasti ääneen:
"Kun liiat elontoiveet
ja pelon jättää saan,
ma jumalia kiitän
unohtain riemut maan.
Niin loppuu kaikki kerta,
ei kuollut nousta voi.
Käy virta kohti merta,
se levon sille soi."
Hän katsahti uudestaan avoimeen ikkunaan. Swinburne oli vihdoinkin
antanut hänelle avaimen. Elämä oli paha -- tai oikeammin se oli tullut
pahaksi, sietämättömäksi. "Ei kuollut nousta voi". Tuo säe herätti hänen
sielussaan syvän kiitollisuuden tunteen. Se oli elämän kaikkeuden suurin
hyvä työ. Kun elämä muuttui tuskaiseksi kyllästymiseksi, oli kuolema
valmis hyväillen häivyttämään sen ikuiseksi uneksi. Mutta mitä hän
odotti? Oli aika lähteä.
Hän nousi ja pisti päänsä ulos avoimesta aukosta ja katseli alas
maidonvalkeaan kuohuun. Mariposa oli syvään lastattu, ja riippuen
käsistänsä hänen jalkansa ulottuisivat veteen. Hän saattaisi pulskahtaa
äänettömästi. Kukaan ei kuulisi. Kuohut pirskuivat hänen kasvoihinsa ja
kostuttivat niitä hyväillen. Suola maistui hänen huulillaan, ja se
maistui suloiselta. Hän mietti, pitäisikö hänen kirjoittaa
joutsenlaulunsa, mutta häivytti nauruun tuon ajatuksen. Ei ollut aikaa.
Hän halusi liian kiihkeästi päästä.
Sammutettuaan valon hytistä, ettei se kavaltaisi häntä, hän työntyi
jalat edellä ulos aukosta. Hänen olkapäänsä tarttuivat kiinni, ja hän
pakottautui takaisin hivuttaaksensa toisen käden sivullansa ulos. Laivan
keinunta auttoi häntä, ja hän oli ulkona käsistään riippuen. Kun hänen
jalkansa koskettivat veteen, hän päästi irti. Hän oli veden
maidonvalkeassa kuohussa. Mariposan kylki kulki hänen ohitsensa kuin
musta seinä, jossa siellä täällä oli valoaukkoja. Sen vauhti varmaankin
oli suurimmillaan. Melkein ennen kuin hän tiesi, hän oli jo perän
kohdalla, uiden rauhallisesti vaahtoisissa mainingeissa. Pyöriäinen
keksi hänen valkoisen ruumiinsa, ja hän nauroi ääneen. Jokin oli
siepannut siitä palan, ja kirvely muistutti hänelle, miksi hän oli
siellä. Nämä viimeiset puuhat olivat saaneet hänet unohtamaan sen.
Mariposan valot tuikkivat etäältä yhä himmeämpinä, ja siellä hän yhä
uiskenteli kaikessa rauhassa, aivan kuin hänen tarkoituksensa olisi
ollut uida tuhannen mailin päässä olevaan rantaan.
Siinä ilmeni koneellinen elämisen vaisto. Hän lakkasi uimasta, mutta
sinä hetkenä, jolloin hän tunsi veden nousevan suunsa yläpuolelle, kädet
syöksyivät voimakkaasti ulos kohottaen häntä ylös. Elämänhalu, hän
ajatteli, ja tuota ajatusta seurasi ivallinen hymy. No niin, hänellä oli
halu -- kyllin voimakas tahto, että hän viimeisenä yrityksenään
hävittäisi itsensä ja lakkaisi olemasta.
Hän kääntyi lepäämään selällään keinuvalla pinnalla. Hän katseli
hiljaisiin tähtiin tyhjentäen samalla ilman keuhkoistaan. Nopealla,
voimakkaalla käsien ja jalkojen liikkeellä hän kohotti olkapäänsä ja
puolen rintaansa veden yläpuolelle. Sen tarkoitus oli antaa painunnalle
vauhtia. Sitten hän jättäytyi menemään ja painui liikkumattomana kuin
valkoinen kuvapatsas mereen. Hän veti keuhkoihinsa vettä syvään ja
harkitusti aivan kuin ihminen tahtoessaan tulla nukutetuksi. Kun häntä
tukehdutti, alkoivat hänen kätensä ja jalkansa vaistomaisesti toimia ja
toivat hänet uudestaan pinnalle tähtien kirkkaaseen valoon.
Tahto elää, hän ajatteli halveksien, koettaen turhaan olla hengittämättä
ilmaa särkyviin keuhkoihinsa. No, hänen tuli koettaa uudestaan. Hän veti
ilmaa keuhkoihinsa -- täytti ne hyvin täyteen. Tämä varasto veisi hänet
kauas alas. Hän käännähti lähtien uimaan alas pää edellä, uiden kaikin
voimin ja ponnistaen koko tahdollaan. Syvemmäksi ja syvemmäksi hän
painui. Hänen silmänsä olivat auki, ja hän katseli aavemaisia,
fosforinhohtoisia valonvälkkeitä hyökkäilevien merieläinten silmistä.
Uidessaan hän toivoi, etteivät ne hyökkäisi kiinni, sillä silloin
voisi hänen tahtonsa voima lannistua. Eivätkä ne hyökänneet, ja
hänellä oli aikaa tuntea kiitollisuutta tästä elämän viimeisestä
suosionosoituksesta.
Alas, alas hän ui, kunnes hänen kätensä ja jalkansa olivat niin
väsyneet, että hän tuskin jaksoi niitä liikuttaa. Hän tiesi, että hän
oli syvällä. Puristus hänen rumpukalvoissaan oli tuskallinen, ja hänen
päässään suhisi. Hänen kestävyytensä alkoi lannistua, mutta hän pakotti
kätensä ja jalkansa kuljettamaan häntä yhä syvemmälle, kunnes hänen
tahtonsa hervahtui ja ilma syöksähti ulos hänen keuhkoistaan
hillittömänä purskahduksena. Poreet hyväilivät kuin pienet palloset
hänen kasvojaan ja silmiään lähtiessään pakomatkalle pinnalle. Sitten
tuli tuska ja kuristus. Tämä tuska ei ole kuolemaa, oli ajatus, joka
väreili hänen sammuvan tajuntansa läpi. Kuolema ei tuo tuskaa. Tämä on
elämä, elämän pistos, tämä kauhea, tukehduttava tunne, se oli viimeinen
isku, jonka elämä voi hänelle antaa.
Hänen itsepintaiset kätensä ja jalkansa alkoivat lyödä ja sätkähdellä
kouristuksentapaisesti ja heikosti. Mutta hän oli pettänyt sekä ne että
sen tahdon, joka halusi elää ja pani ne sätkimään. Hän oli päässyt liian
syvälle. Ne eivät enää ikinä voisi viedä häntä pinnalle. Hän oli
suloisesti kelluvinaan unikuvien meressä. Värit ja loisto ympäröivät
häntä, valelivat häntä ja tunkeutuivat hänen lävitseen. Mitä tämä oli?
Se tuntui hänestä majakalta, mutta se oli hänen aivojensa sisäpuolella
-- tämä leimuava, säteilevä, valkoinen valo. Se hulmahteli nopeammin ja
nopeammin. Kuului pitkä jymisevä ääni, ja hänestä tuntui, että hän oli
kaatumaisillaan maahan pitkien, loputtoman pitkien portaitten juurella.
Ja jossain sen alapäässä hän vaipui pimeyteen. Niin paljon hän tiesi.
Hän oli vaipunut pimeyteen. Ja sinä hetkenä, jona hän sen tiesi, hän
lakkasi tietämästä.