Herra Morse tapasi Martinin Metropole-hotellin suuressa eteisessä. Oliko
hän sattumalta siellä joissakin muissa asioissa, vai oliko hän
vartavasten tullut pyytämään häntä päivällisille, sitä Martin ei koskaan
saanut selville, vaikka hän oli taipuvainen uskomaan viimeistä
otaksumaa. Joka tapauksessa herra Morse, Ruthin isä, joka oli kieltänyt
häntä astumasta hänen kotiinsa ja purkanut kihlauksen, oli pyytänyt
häntä päivällisille.
Martin ei ollut vihainen. Hän ei tuntenut itseään loukkaantuneeksi. Hän
surkutteli herra Morsea, ihmetellen, miltähän mahtoi tuntua nielaista
niin katkera pilleri. Hän ei kieltäytynyt kutsua noudattamasta. Hän vain
antoi epämääräisen lupauksen ja kiitti kysellen, kuinka perhe jaksaa,
erittäinkin rouva Morse ja Ruth. Hän lausui hänen nimensä arvelematta ja
luonnollisesti, vaikka salaisesti mielessään hämmästyen, ettei hänen
rinnassaan ollenkaan värähtänyt, kuten ennen muinoin, eikä tuttu
kiihtymys jyskyttänyt hänen valtimoissaan tai puna hyökännyt hänen
kasvoilleen.
Häntä oli kutsuttu monille päivällisille. Muutamia kutsuja hän oli
noudattanut. Ihmiset esittelyttivät itsensä hänelle saadakseen kutsua
hänet päivällisille, ja hän oli perin hämmästynyt siitä pikku seikasta,
joka oli muuttumassa suureksi asiaksi. Bernard Higginbotham kutsui hänet
päivällisille. Se hämmästytti häntä yhä enemmän. Hän muisteli niitä
epätoivoisia nälänpäiviä, jolloin kukaan ei ollut häntä kutsunut
päivällisille. Niihin aikoihin hän olisi tarvinnut päivällisiä, sillä
hän heikkeni ja hänen päätänsä huimasi ruoan puute, ja hän laihtui ja
menetti iloisen mielensä. Siinä oli koko asian järjettömyys. Kun hän
tarvitsi päivällisiä, ei kukaan niitä antanut hänelle, ja nyt, kun hän
saattoi ostaa satatuhatta päivällistä ja oli menettämäisillään
ruokahalunsa, päivällisiä tyrkytettiin hänelle oikealta ja vasemmalta.
Mutta miksi? Hänellä puolestaan ei ollut mitään oikeutta niihin, eikä
hän ymmärtänyt syytä. Hän ei ollut muuttunut. Kaikki se työ, jonka hän
oli tehnyt, oli niihin aikoihin ollut lopetettu. Herra ja rouva Morse
olivat tuominneet häntä laiskuriksi ja vetelehtijäksi, ja Ruthin kautta
he olivat tarjonneet hänelle tointa jossakin toimistossa. Sitä paitsi he
olivat tienneet, mitä kaikkea hän oli tehnyt. Käsikirjoituksen
käsikirjoituksen perästä he olivat saaneet Ruthilta luettavakseen. He
olivat lukeneet ne. Ne olivat juuri samoja töitä, jotka olivat saaneet
hänen nimensä kaikkiin sanomalehtiin, ja juuri siitä syystä, että hänen
nimensä oli kaikissa sanomalehdissä, he kutsuivat häntä.
Yksi asia oli varma: Morset eivät välittäneet hänestä eivätkä hänen
töistään. Siksipä he eivät voineet pyytää häntä hänen itsensä tähden tai
hänen töittensä tähden, vaan hänen maineensa vuoksi, koska hän oli
_joku_ ihmisten joukossa ja -- miksikä ei, -- koska hän omisti
satatuhatta dollaria. Se oli juuri se tapa, jolla porvarillinen
seuraelämä arvostelee ihmistä, ja mikä hän oli odottaakseen siltä
jotakin muuta? Mutta hän oli ylpeä. Hän halveksi sellaista arviointia.
Hän tahtoi tulla arvostelluksi oman itsensä vuoksi tai ainakin töittensä
tähden, jotka joka tapauksessa olivat hänen olemuksensa ilmauksia. Sillä
tavalla Lizzie arvosteli häntä. Hän ei ottanut edes hänen töitänsä
lukuun. Hän arvosti häntä itseään. Sillä tavalla Jimmy, katonpanija, ja
kaikki toiset hänen vanhat toverinsa arvostelivat häntä. Se oli tullut
kyllin selvästi esille niinä aikoina, jolloin hän oli ollut heidän
kanssaan, se oli tullut todistetuksi tuona sunnuntaina Shell Mound
Parkissa. He heittivät hänen työnsä menemään. Mitä he rakastivat ja
minkä puolesta he olivat valmiit taistelemaan, oli juuri Mart Eden, "tuo
reilu poika ja hitonmoinen hulivili"!
Sitten oli vielä Ruth, joka oli rakastanut häntä hänen itsensä vuoksi --
siitä ei ollut pienintäkään epäilystä. Ja kuitenkin niin paljon kuin hän
oli häntä rakastanutkin, hän oli rakastanut enemmän porvarillista
ihmisten arviointia. Hän oli vastustanut hänen kirjailijatointansa ja
pääasiallisesti, niin hänestä tuntui, sen vuoksi, koska siitä ei voinut
saada rahaa. Sellainen oli ollut hänen arvostelunsa "Rakkaussikermästä".
Hänkin oli kehottanut häntä menemään työhön. Oli kyllä totta, että hän
käytti siitä hienompaa nimeä "ottaa toimi", mutta sehän merkitsi samaa,
ja hänen mielestään siinä oli vain nimenvaihdos kysymyksessä. Martin oli
lukenut hänelle kaikki kirjoitelmansa -- runonsa, romaaninsa, esseensä
-- "Wiki-Wikin", "Auringon häpeäpilkut", kaikki. Ja hän oli kuitenkin
aina ja lakkaamatta houkutellut häntä ottamaan toimen, menemään työhön.
Hyvä Jumala! Niin kuin hän ei olisi tehnyt työtä, ryöstänyt itseltään
unen, raatanut itsensä kuoliaaksi tullakseen hänen arvoisekseen!
Niin se pikku seikka kasvoi suuremmaksi. Hän oli terve ja rakenteeltaan
säännöllinen, söi määräajoilla, nukkui pitkiä tunteja, ja niin tuo pikku
seikka alkoi häntä inhottaa ja kyllästyttää. _Työ on tehty_. Tuo ajatus
poltti hänen aivoissaan. Hän istui vastapäätä Bernard Higginbothamia
upeilla sunnuntaipäivällisillä Higginbothamin "Rahaksimuutto Liikkeen"
yläpuolella, ja kaikki voimansa ponnistaen hän saattoi olla huutamatta:
"Työ on tehty! Ja nyt sinä syötät minua, kun sinä silloin annoit minun
nääntyä nälkään, kielsit minua astumasta taloosi ja kirosit minua, koska
minä en tahtonut ottaa tointa. Ja työ oli jo tehty -- kaikki tehty. Ja
nyt, kun minä puhun, sinä itse vaikenet ja riippuen minun huulissani
kunnioittaen kuuntelet jokaista sanaa, minkä minä suvaitsen lausua. Minä
sanon sinulle, että sinä ja kaikki sinunlaisesi olette mätiä, ja sen
sijaan, että te raivostuisitte, te hymähtelette ja myöntelette, että
minun puheeni sisältää suurta totuutta ja -- minkä tähden? Koska minä
olen kuuluisa, koska minulla on paljon rahaa. Ei sen tähden, että minä
olen Martin Eden, melko hyvä ihminen, enkä aivan tyhmä! Minä voisin
sanoa teille, että kuu on tehty suuresta juustokiekosta, ja te
nielaisisitte tuon hulluuden -- ainakin te ette kävisi väittämään
vastaan -- koska minulla on dollareja vuorittaan. Ja kaikki työ on tehty
kauan sitten; työ oli loppuun suoritettu, minä sanon sinulle, kun sinä
syljit minun päälleni, aivan kuin minä olisin ollut likaa, jota sinä
jaloillasi tallasit."
Mutta Martin ei huutanut sitä julki. Tuo ajatus jäyti vain hänen
aivojaan tuottaen lakkaamatonta tuskaa, vaikka hän hymyili onnistuen
salaamaan kärsimyksensä. Kun hän vaikeni, Bernard Higginbotham tarttui
ohjaksiin ja alkoi puhua. Hänellä itsellään oli ollut menestystä, ja hän
oli ollut ylpeä siitä. Hän oli omin voimin päässyt siihen, missä nyt
oli. Kukaan ei ollut häntä auttanut. Hän ei ollut kenellekään
kiitollisuuden velassa. Hän täytti kansalaisvelvollisuutensa ja kasvatti
suurta lapsilaumaa, ja tuolla oli Higginbothamin Rahaksimuutto Liike,
joka oli hänen kuntonsa ja työteliäisyytensä näkyvä muistomerkki. Hän
rakasti Higginbothamin Rahaksi Muutto Liikettä, kuten muutamat miehet
rakastavat vaimoaan. Hän avasi sydämensä Martinille, osoitti hänelle,
millaisia suurenmoisia ja kunnianhimoisia suunnitelmia hänen mielessään
oli syntynyt. Naapurit tuossa menestyivät suurenmoisesti. Liike oli
todellakin liian pieni. Jos hänellä olisi enemmän tilaa, hän voisi
säästää työtä ja saada liikkeensä vähemmillä kustannuksilla
suurenmoisemmaksi. Ja sen hän tekisikin. Joka päivä hän odotti
tilaisuutta, jolloin hän voisi ostaa viereisen tontin ja rakentaa toisen
kadunviereisen rakennuksen liikkeensä yhteyteen. Yläkerran hän vuokraisi
pois, ja koko alakerta järjestettäisiin Higginbothamin Rahaksimuutto
Liikkeeksi. Hänen silmänsä säteilivät, kun hän puhui uudesta
nimikilvestä, joka ulottuisi molempien rakennusten yli.
Martin unohti kuunnella häntä. Kertosäe "työ tehty on" soi hänen
aivoissaan vaientaen toisen lörpötyksen kuulumasta. Tuo säe hullaannutti
häntä, ja hän koetti päästä sitä pakoon.
"Kuinka paljon sinä sanoitkaan sen maksavan?" hän kysäisi äkkiä.
Hänen lankonsa lakkasi kuvailemasta naapuriensa suunnattomia
liike-etuja. Hän ei ollut puhunut mitään hinnasta. Mutta hän tiesi. Hän
oli laskenut sitä monen monta kertaa.
"Nykyisten rakennuskustannusten mukaan se voisi nousta neljääntuhanteen
dollariin", hän selitti.
"Nimikilpi mukaan luettuna?"
"Sitä minä en ole laskenut. Se kyllä ehtii ilmestyä, kunhan nyt ensin
saadaan rakennus."
"Entäs pohja?"
"Kolmetuhatta enemmän."
Hän kumartui eteenpäin nuoleskellen huuliaan ja levitellen sormiaan, kun
hän näki Martinin kirjoittavan maksuosoitusta. Kun se ojennettiin
hänelle, hän silmäsi summaa - seitsemän tuhatta dollaria. "Minä -- minä
en voi maksaa korkoa kuin kuusi prosenttia", hän mutisi neuvotonna.
Martin oli purskahtaa nauruun, mutta kysyikin sen sijaan:
"Kuinka paljon se olisi?"
"Annas kun katson! Kuusi prosenttia -- kuusi kertaa seitsemän --
neljäsataakaksikymmentä."
"Siitä tulisi kolmekymmentäviisi dollaria kuussa, eikö niin?"
Higginbotham nyökkäsi.
"Sitten, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, me järjestämme asian
näin." Martin katsahti Gertrudeen. "Sinä saat olla itse isäntänä uudessa
talossasi, jos sinä tahdot käyttää nuo kolmekymmentäviisi dollaria
ruoanlaittoon, pesemiseen ja puhdistamiseen. Nuo seitsemäntuhatta ovat
sinun, jos lupaat, ettei Gertruden enää tarvitse raataa, kuten tähän
asti. Sovimmeko niin?"
Herra Higginbotham nieleksi ankarasti. Ettei hänen vaimonsa tarvitsisi
enää raataa varhaisesta aamusta myöhään iltaan, oli kerrassaan
mahdotonta tälle ahneelle sielulle. Tuota suurenmoista lahjaa seurasi
pilleri, katkera pilleri. Ettei hänen vaimonsa tekisi työtä! Se salpasi
häneltä kurkun.
"Kuten haluat sitten", sanoi Martin. "Minä maksan nuo kolmekymmentäviisi
dollaria kuussa, ja -- --"
Hän ojensi pöydän yli kätensä ottaakseen maksuosoituksen takaisin. Mutta
herra Higginbotham laski ennen kätensä raskaasti sen päälle ja huudahti:
"Minä hyväksyn! Minä hyväksyn!"
Kun Martin saapui raitiovaunun luo, hän oli sekä väsynyt että sairas.
Hän katsahti tuohon merkitsevään nimikilpeen. "Sika!" hän valitti.
"Sika! Sika!"
Kun _Mackintosh's Magazine_ julkaisi "Povarin" Berthierin ja Wennin
loistavasti kuvittamana, unohti Hermann von Schmidt, että hän oli
sanonut sitä siveettömäksi. Hän kertoi, että hänen vaimonsa oli
innoittanut runoilijaa tuohon aiheeseen, ja piti huolen, että uutinen
levisi sanomalehden reportterin korviin, ja siitä oli seurauksena
haastattelijan ja valokuvaajan vierailu hänen kodissaan. Seurauksena oli
täytetty sivu sunnuntainumerossa, jossa oli valokuva ja ihannoituja
kuvauksia Marianista ja Martin Edenin läheisestä suhteesta
sukulaisiinsa, ja samalla julkaistiin korukirjaimin koko "Povari"
_Mackintosh's Magazinen_ erikoisella suostumuksella. Se herätti
suoranaisen myrskyn naapuristossa, ja kelpo rouvat olivat ylpeitä
tuntiessaan suuren kirjailijan sisaren, ja ne, jotka eivät olleet
ennestään tuttavia, pitivät kiirettä tuttavaksi tullakseen. Hermann von
Schmidt hykerteli puodissa käsiään ja päätti hankkia uuden sorvin. "Se
on parempaa kuin ilmoitus", hän selitti Marianille, "eikä maksa mitään".
"Meidän pitäisi toki kutsua hänet päivällisille", ehdotti Marian.
Ja päivällisille Martin tuli koettaen sopeutua niin hyvin kuin
mahdollista lihavan teurastajan ja hänen vielä lihavamman rouvansa
seuraan -- verratonta väkeä muuten, joitten sopi kerrassaan mainiosti
seurustella sellaisen nousevan kyvyn kanssa kuin Hermann von Schmidt.
Syöttinä kutsuessaan heitä taloonsa hän ei ollut käyttänyt enempää eikä
vähempää kuin suurta lankoaan. Toinen huomattava kutsuvieras, joka oli
nielaissut saman syötin, oli koko Tyynenmeren rannikon käsittävän
polkupyöräyhtiön, Asan, ylijohtaja. Hermann von Schmidt tahtoi aivan
erikoisesti miellyttää ja suostutella häntä, sillä häneltä saattoi saada
yksinoikeuden perustaa polkupyöräliike Oaklandiin. Hermann von Schmidt
huomasi, että Martinin kaltainen lanko oli kyllä hyvä olemassa, vaikkei
hän sydämessään mitenkään voinut ymmärtää, mistä tuon langon menestys
johtui. Yön hiljaisina hetkinä, kun hänen vaimonsa nukkui, hän selaili
Martinin kirjoja ja runoja päätellen, että koko maailma oli ihan hassu
ostaessansa niitä.
Syvimmässä sydämessään Martin ymmärsi tilanteen liiankin hyvin
nojatessaan tuolinsa selustaa vastaan ja katsellessaan von Schmidtin
päätä miettien antaa oikealta ja vasemmalta päin kuonoa -- tuota
paksupäistä saksalaista. Erästä seikkaa hän kuitenkin ihaili hänessä.
Niin köyhä kuin hän olikin ja niin lujasti kuin hän oli päättänytkin
kohota, hän kuitenkin palkkasi palvelijan, ettei Marianin tarvinnut
raataa raskaimpia töitä. Martin puhui Asan liikkeitten ylijohtajan
kanssa, ja myöhemmin päivällisen jälkeen vei hänet ja von Schmidtin
syrjään ja antoi langollensa aineellista tukea, niin että hän saattoi
perustaa hienoimman polkupyöräliikkeen koko Oaklandissa. Hän meni
vieläkin pitemmälle kehoittaen lankoansa pitämään silmällä tilaisuutta
perustaa autoliike, sillä hän ei voinut ymmärtää, miksi von Schmidt ei
erinomaisesti menestyen voisi hoitaa näitä molempia.
Kyyneleet silmissä ja kädet hänen kaulassaan vakuutti Marian Martinille,
kun he erosivat, miten suuresti hän häntä rakasti ja oli aina
rakastanut. Oli kyllä totta, että siinä välillä oli ollut tyhjä aukko,
jonka täyttäminen vaati yhä enemmän kyyneleitä ja suudelmia, mutta jonka
Martin selitti helposti voivansa antaa anteeksi, koska se oli johtunut
uskon puutteesta ja hänen itsepintaisesta kieltäytymisestään mennä
työhön.
"Hän ei koskaan osaa hoitaa rahojaan, se ainakin on varma", selitti
Hermann von Schmidt luottamuksellisesti vaimolleen. "Hän raivostui, kun
minä mainitsin hänelle koroista, ja jos minä mainitsisin samasta asiasta
vielä kerran, hän iskisi minua saksalaiseen kuonooni. Niin hän juuri
sanoi -- saksalaiseen kuonooni! Mutta hänellä on omat hyvät puolensa,
vaikkei hän olekaan liikemies. Hän on auttanut minut jaloilleni, eikä
minulla suinkaan ole enää mitään häntä vastaan."
Päivälliskutsuja tuli Martinille satamalla, ja kuta enemmän niitä tuli,
sitä enemmän hän ihmetteli. Hän oli kunniavieraana Taiteilijaklubin
juhlissa niiden miesten seurassa, joista hän oli lukenut ja kuullut koko
elämänsä ajan; ja he kertoivat hänelle, että kun he olivat lukeneet
"Kellojen soiton" _Transcontinentalista_ ja "Perin ja helmen"
_Kornetista_, he olivat heti huomanneet, että nero oli syntynyt.
"Jumalani! Minun oli silloin nälkä ja minä kävin ryysyissä!" hän
ajatteli itsekseen. "Miksi te ette antaneet minulle silloin päivällistä?
Silloin oli aika. Työ oli jo tehty. Jos te syötätte minua nyt tehdyn
työn vuoksi, miksi te ette syöttäneet minua silloin, kun minä olisin
tarvinnut? Ei ainoatakaan sanaa 'Kellojen soitossa' eikä 'Perissä ja
helmessä' ole muutettu. Ei, ette te syötä minua tehdyn työn vuoksi. Te
syötätte minua, koska kaikki muutkin minua syöttävät ja pidätte kunniana
syöttää minua. Te syötätte minua, koska olette järjettömiä elukoita,
osia roskajoukosta, koska sokean joukkosielun ajatus on vallannut
teidät, että minua on juuri nyt syötettävä. Ja mitä Martin Edenillä ja
Martin Edenin tekemällä työllä on kaiken tämän kanssa tekemistä?" hän
kyseli itseltään, ja vastauksia sateli lakkaamatta nerokkaissa ja
sukkelissa maljapuheissa.
Samanlaista oli aina. Missä hän sattui olemaankin -- Sanomalehtimiesten
klubissa, Seuraklubissa tai kirjallisissa teeilloissa -- aina
muistettiin "Kellojen soitto" ja "Peri ja helmi", kun ne olivat ensi
kerran ilmestyneet. Ja aina kidutti häntä sama julkilausumaton katkera
kysymys: "Miksi te ette syöttäneet minua silloin? Työ oli jo silloin
tehty. 'Kellojen soitosta' ja 'Peristä ja helmestä' ei ole yhtään mitään
muutettu. Ne olivat yhtä taiteellisia, yhtä arvokkaita silloin kuin
nytkin. Mutta te ette syötä minua niiden tähden ettekä minkään tähden,
mitä minä olen kirjoittanut. Te syötätte minua, koska on tapa syöttää
juuri nyt, koska koko lauman on vallannut järjetön kiihko ahtaa Martin
Edeniin ruokaa juuri nyt."
Ja usein hän sellaisina hetkinä saattoi nähdä nuoren jätkän, leveässä
takissa ja hattu takaraivolla, astelevan heidän joukossaan. Niin
tapahtui hänelle eräänä iltana Oaklandissa Naisjärjestön juhlassa. Kun
hän nousi tuolilta ja astui korokkeelle, hän näki oviaukosta juuri tuon
saman katupojan tutunomaisessa puvussaan. Viisisataa loistavasti puettua
naista käänsi päänsä saadakseen selville, mitä hän näki, niin kiinteä
oli hänen katseensa ollut. Mutta he näkivät vain tyhjän eteisen. Hän
näki tuon nuoren jätkätyypin kuhnustavan eteenpäin ja ihmetteli,
ottaisiko mies päästään hatun, jota ilman hän ei ollut häntä koskaan
nähnyt. Hän tuli eteisestä suoraan korokkeelle. Martin olisi saattanut
itkeä katsellessaan tuota oman nuoruutensa varjoa, ajatellessaan sitä,
mitä oli hänen edessään. Se asteli yli korokkeen Martinin luo ja katosi
Martinin tajunnan sokkeloihin. Viisisataa naista taputti hiljaa
verhotuilla käsillään rohkaistakseen tuota ujoa, suurta miestä, joka oli
heidän vieraansa. Ja Martin karkoitti tuon näyn aivoistaan, hymyili ja
alkoi puhua.
Koulujen ylitarkastaja -- kiltti vanha ukko -- pysäytti Martinin
kadulla, muisti hänet sekä sen kohtauksen, joka oli ollut hänen
kansliassaan sinä päivänä, kun Martin erotettiin koulusta tappelun
vuoksi.
"Minä luin teidän 'Kellojen soittonne' aikakauskirjasta joku aika
sitten", hän puheli. "Se oli helkkyvää kuin runo. Verratonta, sanoin
minä silloin -- se on kerrassaan loistavaa!"
"Niin kai, ja kahdesti seuraavina kuukausina te kohtasitte minut kadulla
ettekä tuntenut minua", sanoi Martin melkein ääneen. "Kummallakin kertaa
minulla oli nälkä ja minä olin matkalla panttilainastoon. Mutta työ oli
silloin tehty. Te ette tuntenut minua silloin. Miksi te tahdotte tuntea
minut nyt?"
"Tässä eräänä päivänä huomautin minä vaimolleni, että meidän pitäisi
pyytää teitä päivällisille", selitti tarkastaja. "Ja hän oli aivan samaa
mieltä kanssani -- aivan samaa mieltä kanssani."
"Päivällisille?" sanoi Martin niin terävästi, että se kuului melkein
ärähdykseltä.
"No, niin, niin; päivälliselle, ymmärrättehän -- vain vaatimaton
tervehdyskäynti vanhan tarkastajanne luona, te vanha veitikka", hän
sanoi hermostuneesti, taputtaen Martinia olalle koettaen heittäytyä
setämäisen leikilliseksi.
Hämillään Martin asteli katua pitkin. Hän pysähtyi erääseen nurkkaan
tuijottaen ontosti ympärilleen.
"No hitto soikoon!" hän vihdoin mutisi. "Luulenpa, että ukko pelkäsi
minua."