"Auringon häpeäpilkut" ilmestyi painosta syyskuussa. Kun Martin avasi
pakettia, jossa toimittaja oli lähettänyt hänelle suoraan kuusi
vapaakappaletta, raskas surumielisyys valtasi hänen olemuksensa. Hän
ajatteli sitä villiä iloa, joka olisi voinut vallata hänet, jos tämä
olisi tapahtunut muutamia lyhyitä kuukausia aikaisemmin, ja mitä
olisikaan tuo riemu ollut verrattuna tämän nykyisen hetken kylmään
välinpitämättömyyteen! Hänen kirjansa, hänen ensimmäinen kirjansa, eikä
hänen valtimonsa ollut kuitenkaan alkanut sykkiä yhtään vilkkaammin, ja
hän oli vain surullinen! Se merkitsi hänelle niin vähän nyt. Sen suurin
merkitys oli siinä, että se toi hänelle jonkin verran rahaa, ja sangen
vähän hän nyt rahasta välitti.
Hän vei yhden kappaleen keittiöön ja antoi sen Marialle.
"Minä olen sen kirjoittanut", hän selitti tyynnyttääkseen hänen
hämmästystään. "Kirjoitin sen tuossa huoneessa tuolla, ja luulenpa, että
monet teidän soppavatinne ovat auttaneet minua siinä työssä. Pitäkää se.
Se on teidän. Se on muistona minulta, ymmärrättehän."
Hän ei suinkaan kehunut eikä kerskunut. Hänen ainoa halunsa oli tehdä
hänet onnelliseksi, tehdä hänet ylpeäksi hänestä, antaa hänelle
tunnustusta hänen suuresta uskostaan häneen. Maria vei saaliinsa
perheraamatun päälle. Se oli pyhä esine, jonka hänen vuokralaisensa oli
tehnyt, ystävyyden pantti. Se lievitti sen iskun vaikutusta, jonka hän
oli saanut huomatessaan, että hänen vuokralaisensa olikin vain entinen
pyykinpesijä. Ja vaikka hän ei voinut ymmärtää riviäkään siitä, hän
tiesi, että jokainen rivi oli jotakin suurta. Hän oli yksinkertainen,
käytännöllinen, kovaa työtä tekevä nainen, mutta hänellä oli suuri usko
suuriin luonnonlahjoihin.
Aivan yhtä tunteettomana, kuin hän oli ottanut vastaan "Auringon
häpeäpilkut", hän luki niitä arvosteluja, joita eräs toimisto leikkeinä
hänelle lähetti. Kirja teki suurenmoisen vaikutuksen, se oli selvä. Se
merkitsi enemmän rahaa hänen säkkiinsä. Hän saattoi tyydyttää Lizzien
toiveet, lunastaa kaikki lupauksensa, ja sittenkin hänellä olisi
kylliksi rakentaakseen turveseinäisen linnansa.
_Singletree, Darnley ja Co_ oli varovasti painattanut kirjaa vain
tuhatviisisataa kappaletta, mutta ensimmäinen arvostelu oli jo tuottanut
toisen painoksen, joka oli kaksi kertaa niin suuri; ennen kuin tämä oli
ehditty jakaa, toimitettiin kolmatta viidentuhannen painosta. Eräs
lontoolainen kustannusliike sopi englantilaisesta painoksesta, ja sen
kintereillä seurasivat uutiset ranskalaisista, saksalaisista ja
skandinavisista käännöksistä. Hyökkäys maeterlinckiläistä koulua vastaan
ei olisi voinut tapahtua sopivampaan aikaan. Tulinen taistelu syntyi.
Saleeby ja Haeckel kävivät lämpimästi puolustamaan "Auringon
häpeäpilkkuja", sillä he olivat aina ajatelleet samalla tavalla. Crookes
ja Wallace asettuivat päinvastaiseen leiriin, samalla kun herra Oliver
Lodge koetti keksiä viisaan yhdistelmän, joka olisi voinut tyydyttää
heitä molempia. Maeterlinckin seuraajat koettivat herättää eloon jo
painuvaa mystillisyyttä. Chesterton narrasi koko maailman nauramaan
kirjoittaessaan muka puolueettomia esseitä asiasta, ja niin puolustajat
kuin vastustajatkin saivat puolueettoman arvostelijan George Bernard
Shawista. Turhaa on sanoa, että sotakenttä vilisi sotaurhoja, hiki valui
virtanaan ja pöly oli kauhistuttava.
"Tämä on ihmeellisintä, mitä milloinkaan on tapahtunut", _Singletree,
Darnley ja Co_ kirjoitti Martinille. "Kriitillis-filosofista esseetä
myydään aivan kuin novellia. Te ette olisi voinut valita aihettanne
paremmin, ja kaikkia todistuskappaleita on siinä käytetty mitä
mestarillisimmalla taidolla. Meidän tuskin tarvitsee vakuuttaa teille,
että teemme heinää silloin kun aurinko paistaa. Yli neljänkymmenen
tuhannen kappaleen on jo myyty Yhdysvalloissa ja Kanadassa, ja uusi
kahdenkymmenentuhannen painos on juuri tekeillä. Meillä on aivan
hirvittävä työ voida tyydyttää kaikkia tilauksia. Siitä huolimatta me
olemme kuitenkin kaikin voimin koettaneet lisätä tuota kysyntää. Me
olemme jo käyttäneet viisituhatta dollaria ilmoituksiin. Tuolla kirjalla
tulee olemaan ennen kuulumaton menestys.
"Pyydämme teitä ottamaan huomioon mukana seuraavan välisopimuksen
seuraavasta kirjastanne. Pyydämme saada huomauttaa, että olemme
kohottaneet voitto-osuutenne kahteenkymmeneen prosenttiin, joka on
korkein, mihin yksikään kustantaja koskaan uskaltaa nousta. Jos
tarjouksemme tyydyttää teitä, pyydämme teitä kirjoittamaan tyhjälle
paikalle seuraavan teoksen nimen. Meillä ei ole minkäänlaisia
vaatimuksia sen laadusta. Mikä kirja tahansa ja mistä aiheesta tahansa.
Jos teillä on joku jo valmiina, sen parempi. Nyt on aika takoa. Rauta ei
voisi olla kuumempi.
"Saatuamme teidän allekirjoittamanne sopimuksen meillä on oleva ilo
lähettää teille etukäteen viisituhatta dollaria voitto-osuudestanne.
Kuten näette, me luotamme teihin ja aiomme täten saada jotakin
suurenmoista aikaan. Meidän tekisi mielemme tehdä teidän kanssanne
sopimus joksikin ajaksi -- sanokaamme kymmeneksi vuodeksi -- jolloin
meillä olisi yksinoikeus julkaista kaikki teidän tuotteenne. Mutta siitä
enemmän tuonnempana."
Martin heitti kirjeen kädestä ja laski päässä saaden selville, että
viisitoista kertaa kuusikymmentätuhatta tuottaa hänelle yhdeksäntuhatta
dollaria. Hän kirjoitti sopimuksen tyhjälle paikalle "Ilon soihtu"
ja lähetti tämän mukana kaksikymmentä pikku kertomustaan, jotka
hän oli kirjoittanut ennen kuin keksi merkillisen kaavansa
sanomalehtikertomuksia varten. Ja niin pian kuin Yhdysvaltain posti ehti
kulkea edestakaisin, saapui _Singletree, Darnley ja Con_ viidentuhannen
dollarin sekki.
"Minä pyytäisin teitä tulemaan kaupunkiin, Maria, kello kaksi tänään
iltapäivällä", sanoi Martin sinä aamuna, kun vekseli saapui, "tai
paremminkin tulkaa tapaamaan minua Neljännentoista kadun ja Broadwayn
kulmaan. Minä odotan teitä siellä." Määrättynä aikana Maria oli
paikalla. _Kengät_ oli se salaperäinen lahja, joka hänen mielessään
kangasti, ja hän tunsi pettyneensä, kun Martin kuljetti häntä
kenkäkaupan ohi, johtaen hänet oikein kiinteimistötoimistoon. Mitä
sittemmin tapahtui, se jäi ikuisiksi ajoiksi hänen mieleensä kauniina
unena. Hienot herrat hymyilivät hyväntahtoisesti hänelle puhuessaan
Martinin kanssa tai keskenään, kirjoituskoneet naputtivat. Hänen oma
isäntänsäkin oli siellä ja kirjoitti myös nimensä alle. Kun kaikki oli
ohi ja hän meni ulos ja kulki katua pitkin, hänen isäntänsä jutteli
hänelle: "No, Maria, teidän ei tarvitse enää maksaa minulle seitsemää ja
puolta dollaria tässä kuussa." Maria oli liian hämmästynyt voidakseen
puhua. "Eikä seuraavassa kuussa, eikä sitä seuraavassa eikä sitäkään
seuraavassa", puheli hänen isäntänsä.
Maria kiitti häntä hämillään aivan kuin suurenmoisesta
hyväntahtoisuudesta. Eikä hän tiennyt, ennen kuin oli tullut kotiinsa
Pohjois-Oaklandiin ja jutellut ystäviensä kanssa, joista portugalilainen
sekatavarakauppias oli huomattavin, että hän todellakin nyt oli tämän
pienen talon omistaja, jossa hän oli elänyt ja josta hän oli maksanut
vuokraa niin kauan.
"Miksi te ette osta minun puodistani?" kysyi portugalilainen kauppias
Martinilta samana iltana odotettuaan varta vasten hänen astumistaan alas
raitiovaunusta hänen puotinsa edessä. Martin selitti, ettei hän enää
keittänyt itse, ja sitten hän pyysi kauppiasta kanssaan ryypylle. Ja se
viini, jota hän tarjosi, oli parhainta, mitä sekatavarakauppias oli
koskaan saanut.
"Maria", virkkoi Martin sinä iltana, "minä aion nyt jättää teidät, ja te
itsekin jätätte sangen pian tämän talon. Silloin te voitte sen vuokrata
ja olla itse isäntänä. Teillähän on San Leandrossa tai Haywardsissa
veli, jolla on maitokauppa. Minä tahdon, että te lähetätte kaikki pyykit
takaisin pesemättöminä -- ymmärrättekö? -- pesemättöminä, ja sitten
teidän tulisi mennä San Leandroon tai Haywardsiin huomenaamuna
tervehtimään tuota teidän veljeänne. Teidän olisi kutsuttava hänet minun
luokseni. Minä jään asumaan Metropoleen Oaklandissa. Hän varmaankin
ymmärtää, millainen karjakartano on hyvä."
Ja niin tuli Mariasta talonomistaja, ja hän omisti yksinään vielä
meijerinkin, jossa kaksi palkattua miestä teki kaiken työn, ja pääoma
pankissa kasvoi hitaasti, mutta varmasti, vaikkakin koko Silvan perhe
kävi kengissä ympäri vuoden ja opiskeli koulussa. Harvat ihmiset
kohtaavat niitä sadun prinssejä, joista he uneksivat, mutta Maria, joka
teki kovaa työtä ja jonka pää oli niin kova, ettei hän koskaan uneksinut
satuprinsseistä, oli sittenkin suosinut sadun prinssiä entisen pyykin
pesijän valepuvussa.
Sillä aikaa oli maailma alkanut kysellä: "Kuka on tämä Martin Eden?" Hän
oli kieltäytynyt antamasta mitään elämäkerrallisia tietoja itsestään
kustantajilleen, mutta sanomalehdet eivät olleetkaan niin vähällä
tyydytettyjä. Oakland oli hänen oma kaupunkinsa, ja kirjeenvaihtajat
tarkalla vainullaan löysivät sellaisia henkilöitä, jotka saattoivat
antaa heille tarvittavia tietoja. Kaikki, mitä hän oli tai ei ollut, ja
kaikki se, mitä hän oli tehnyt, ja vielä enemmän se, mitä hän ei ollut
tehnyt, levitettiin maailmalle lukijain uteliaisuutta tyydyttämään.
Vieläpä julkaistiin valokuviakin -- tämän oli eräs paikallinen
valokuvaaja, joka oli kerran Martinin kuvan ottanut, lähettänyt
markkinoille, hankittuaan kuvalleen jäljennöskiellon. Aluksi oli
Martinin vastenmielisyys aikakauskirjoja ja porvarillista seuraelämää
kohtaan niin suuri, että hän taisteli kaikkea julkisuutta vastaan, mutta
lopuksi hän huomasi helpommaksi antautua. Hän käsitti, ettei hän voinut
kieltäytyä keskustelemasta reportterien kanssa, jotka olivat tulleet
pitkiä matkoja tavataksensa häntä. Sitä paitsi jokaisessa päivässä oli
monta pitkää tuntia, ja kun hän nyt ei enää lukenut eikä kirjoittanut,
täytyihän nuo tunnit kuitenkin jollakin tavalla kuluttaa; niinpä hän
myöntyi sellaiseen, joka häntä väsytti, myöntyi haastatteluihin, lausuen
mielipiteensä kirjallisuudesta ja filosofiasta, vieläpä noudatti
yksityisiä päivälliskutsujakin. Hän oli tyynnyttänyt mielensä outoon ja
omituiseen rauhaan. Hän ei enää välittänyt mistään. Hän antoi kaikille
anteeksi, vieläpä sille poikavekarallekin, joka uutisten kerääjänä oli
maalannut hänet punaiseksi, osoittipa hänelle vielä erikoista
suosiotaankin antaen hänen täyttää koko sanomalehden sivun mitä
erilaisimmissa tilanteissa otetuilla kuvilla.
Hän näki Lizzietä silloin tällöin, ja ilmeistä oli, että tyttöparka oli
tavattoman pahoillaan hänen suuruudestaan. Se syvensi kuilua heidän
välilleen. Ehkäpä hän juuri täyttääksensä sitä hyväksyi Martinin
ehdotuksen mennä iltakouluun ja kauppaopistoon ja puki itsensä niihin
koreihin ja kallisarvoisiin vaatteihin, joiden hinta häntä oikein
kauhistutti. Hän kehittyi ilmeisesti edukseen, kunnes Martin alkoi
mietiskellä, menettelikö hän oikein, sillä hän tiesi, että tyttö koetti
tehdä kaikki vain häntä varten. Lizzie koetti tehdä itsensä kyllin
arvokkaaksi hänen silmissään -- ahersi hankkiakseen niitä hyveitä,
joille tiesi Martinin panevan suurinta arvoa. Kuitenkaan ei Martin
antanut hänelle mitään toivoa, vaan kohteli häntä veljellisesti ja
tapasi yhä harvemmin.
"Myöhästynyt" joutui markkinoille _Meredith-Lowell_ ja _Co:n_
kustannuksella, juuri kun hän oli yleisön kiihkeimmän huomion kohteena,
ja koska se oli romaani, sillä oli vielä suurempi menestys kuin
"Auringon häpeäpilkulla". Viikosta viikkoon hänen tulonsa kasvoivat,
sillä kaksi huomatuinta liikettä kilvan myi hänen kahta kirjaansa. Tämä
romaani ei saanut lukijoita vain tavallisista romaanien lukijoista, vaan
kaikki muutkin, jotka olivat lukeneet "Auringon häpeäpilkut",
suunnattomalla mielenkiinnolla lukivat hänen merikertomuksensa, johon
hän mestarin kädellä oli sovittanut ihmeellistä mystillisyyttä. Ensiksi
hän oli hyökännyt mystillistä kirjallisuutta vastaan ja tehnyt sen
erinomaisen hyvin, ja seuraavaksi hän kirjoitti ihmeellisen
kaunokirjallisen teoksen, jossa juuri edusti korkeinta mystillisyyttä,
osoittaen siten olevansa harvinainen nero, arvostelija ja luova
taiteilija samassa persoonassa.
Rahaa virtasi hänelle, samoin mainetta ja kunniaa; hän loisti kuin
pyrstötähti kirjallisuuden taivaalla, ja häntä huvitti enemmän kuin
innosti tämä suurenmoinen huomio. Eräs seikka häntä hämmästytti --
pikkuseikka, mutta se olisi hämmästyttänyt maailmaa, jos se olisi sen
tiennyt. Mutta maailma olisi hämmästynyt hänen hämmästystänsä enemmän
kuin sitä pikkuseikkaa, joka näytti hänestä niin ihmeelliseltä. Tuomari
Blount kutsui hänet päivällisille. Se oli se pikku seikka, tai alku
siihen pikku seikkaan, joka oli pian muuttuva suureksi asiaksi. Hän oli
loukannut tuomari Blountia, kohdellut häntä halveksien, ja tuomari
Blount tavatessaan hänet kadulla kutsui hänet päivällisille! Martin
muisteli niitä monia kertoja, jolloin hän oli tavannut tuomari Blountin
Morsen talossa, mutta silloin ei tuomari Blountin mieleen ollut johtunut
kutsua häntä päivällisille. Miksi hän ei ollut silloin kutsunut? hän
kysyi itseltään. Hän ei ollut muuttunut. Hän oli sama Martin Eden. Mistä
ero johtui? Siitäkö että hänen kirjoituksensa olivat ilmestyneet
kirjankansien sisällä? Mutta työhän oli jo silloin ollut valmis. Sen
jälkeen hän ei ollut mitään tehnyt. Kaikki, mitä hän oli saanut aikaan,
oli syntynyt silloin, kun tuomari Blount ivasi häntä ja hänen
opettajaansa Spenceriä. Sen vuoksi ei tuo kutsu ollut johtunut hänen
henkilökohtaisesta arvostaan, vaan siitä kuvitellusta arvosta, jonka
tuomari Blount oli tullut antaneeksi hänelle.
Hymyillen Martin kiitti kutsusta, samalla ihmetellen omaa
kohteliaisuuttaan. Päivällisillä, joilla puolisen tusinaa "korkeita
herroja" naisineen oli saapuvilla, Martin tunsi olevansa päivän sankari,
ja tuomari Blount ehdotti tuomari Hanwellin lämpimästi kannattamana,
että Martin antaisi valita itsensä jäseneksi Styxiin -- kaupungin
kaikkein hienoimpaan klubiin, johon ei otettu jäseniä vain varallisuuden
perusteella, vaan kyky määräsi pääsyn. Martin kieltäytyi ja ihmetteli
yhä enemmän.
Hänellä oli paljon työtä myydessään käsikirjoituksiaan. Lakkaamatta tuli
kyselyjä kaikenlaisilta toimittajilta. Nyt oli saatu selville sekin,
että hän oli erinomainen tyylitaituri, mutta hänen tuotannossaan oli
ydintä tyylin takana. Kun _Northern Review_ oli julkaissut "Kauneuden
Kehdon", pyysi se häneltä vielä puolisen tusinaa samanlaisia esseitä,
jotka hän helposti löysikin käsikirjoituskasasta. Mutta sillä välin oli
_Burton's Magazine_ pyytänyt häneltä viisi samanlaista esseetä luvaten
hänelle viisisataa dollaria kustakin. Martin vastasi, että hän kyllä voi
toimittaa nuo pyydetyt kirjoitukset, mutta ne maksavat tuhat dollaria
kappaleelta. Hän muisti, että juuri nuo samat aikakauskirjat olivat
palauttaneet samat esseet, joita he nyt häneltä pyysivät. Hylkäyslippu
oli ollut kylmäverinen, automaattinen ja koneellakirjoitettu. He olivat
panneet hänet hikoilemaan ja nyt hän puolestaan pani heidät hikoilemaan.
_Burton's Magazine_ maksoi vaaditun hinnan viidestä esseestä, ja loput
neljä sieppasi Mackintoshin kuukausijulkaisu, koska _Northern Review_
oli liian köyhä kestääkseen tuollaisia menoja. Niinpä ilmestyivät
"Salaisuuden Korkeat Papit", "Ihme-Uneksijat", "Oman minän mittapuu",
"Filosofia ja kuvittelu", "Jumala ja maantomu", "Taide ja biologia",
"Arvostelu ja koe-eläimet", "Tähtisumua", "Koronkiskurin suuruus" --
herättääkseen hirmumyrskyn, joka läikkyi, kuohui ja kohisi ja asettui
muutaman päivän kuluttua.
Toimittajat kirjoittivat hänelle pyytäen häntä ilmaisemaan ehtonsa,
jonka hän tekikin, mutta aina hän lähetti heille valmiita tuotteitaan.
Hän kieltäytyi ehdottomasti ryhtymästä mihinkään uuteen työhön. Pelkkä
kirjoittamisen ajatuskin tuntui tekevän hulluksi. Hän oli nähnyt
joukkojen repivän Brissendenin kappaleiksi, ja huolimatta siitä, että
joukot osoittivat hänelle suosiotaan, hän halveksi tuota joukkoa eikä
millään ehdolla oppinut sitä kunnioittamaan. Hänen suurenmoinen
menestyksensä tuntui häpeältä ja petokselta Brissendeniä kohtaan. Se
pani hänet kiemurtelemaan tuskasta, mutta hän oli päättänyt kulkea
edelleen alkamaansa tietä ja täyttää rahasäkkinsä.
Hän saattoi saada toimittajilta kirjeitä, joitten sisällys oli seuraava:
"Noin vuosi sitten me kaikeksi onnettomuudeksi kieltäydyimme
julkaisemasta teidän rakkausrunojanne. Me olimme suuresti ihastuneet
niihin, mutta erinäisten asianhaarain vuoksi ja koska me olimme jo
tehneet suunnitelman pitemmäksi aikaa, meidän täytyi silloin kieltäytyä
julkaisemasta. Jos ne ovat teillä vielä ja jos te hyväntahtoisesti
tahtoisitte luovuttaa ne meille, me olisimme iloiset saadessamme
julkaista ne teidän määräämillänne ehdoilla. Me olemme myös valmiit
erinomaisilla ehdoilla toimittamaan ne julkisuuteen erikoisena kirjana."
Martin penkoi esille runotragediansa ja lähetti sen pyydetyn asemesta.
Ennen lähettämistään hän luki sen ja aivan hämmästyi huomatessaan,
kuinka koulupoikamaisen mahdoton ja tyhjänpäiväinen se oli. Mutta hän
lähetti sen, ja se julkaistiin ikuiseksi murheeksi ja harmiksi
toimittajalle. Yleisö oli suuttunut ja ilmaisi äänekkäästi
vastenmielisyytensä ja epäilyksensä. Tuo oli liian kaukana Martin Edenin
korkeasta taiteesta. Pääteltiin, ettei hän ikinä ollut sitä
kirjoittanut, että aikakauskirja oli haalinut sen jostakin, tai Martin
Eden oli omaksunut vanhemman Dumas'n tavat ja antoi toisten kirjoittaa
puolestaan. Mutta kun hän selitti, että tragedia oli hänen aikaisimmilta
vuosiltaan, jolloin hän käveli lastenkengissä kirjallisuuden vainiolla,
ja että aikakauskirja oli ilmoittanut olevansa ikuisesti onneton, ellei
sitä saisi, syntyi suunnatonta naurua aikakauskirjan kustannuksella, ja
toimitus vaihtui kokonaisuudessaan. Tätä tragediaa ei koskaan julkaistu
kirjan muodossa, vaikka Martin pisti taskuihinsa ennakolta maksetut
voitto-osuudet.
_Colemanin_ viikkolehti lähetti Martinille pitkän sähkösanoman, joka
maksoi lähes kolmesataa dollaria, pyytäen häntä kirjoittamaan
kaksikymmentä artikkelia, joista he maksaisivat tuhat dollaria
kappaleesta. Hän saisi toimituksen kustannuksella matkustaa
Yhdysvalloissa ja kirjoittaa kaikesta, mikä häntä vain miellyttäisi.
Sähkösanomassa tahdottiin osoittaa sitä suurenmoista luottamusta, jota
hänen erinomainen kykynsä oli herättänyt. Ainoana rajoituksena
mainittiin vain, että hänen tulisi pysytellä Yhdysvaltain rajojen
sisäpuolella. Martin sähkötti vastaan ilmaisten mielipahansa, ettei
voinut tarjousta hyväksyä.
"Wiki-Wikin" julkaisi _Warrenin_ kuukausilehti, ja se saavutti
suunnattoman menestyksen. Myöhemmin se toimitettiin kirjana,
leveäreunaisena ja upeana painoksena, joka levisi kulovalkean tavoin ja
jonka ensimmäisistä painoksista oli suoranainen kiista. Arvostelijat
tunnustivat yksimielisesti, että tällä teoksella oli oleva pysyvä sija
suurimpien klassikkojen rinnalla.
"Ilon soihdun" yleisö otti kuitenkin vastaan epäillen ja
kylmäkiskoisesti. Sen rohkea esitystapa ja omituinen muoto tuntui
järkyttävän porvarillista moraalia ja ennakkoluuloja, mutta kun se heti
paikalla käännettiin ranskaksi, herätti se Pariisissa suunnatonta
huomiota, ja Amerikan ja Englannin kirjallinen maailma seurasi
esimerkkiä ja osti niin monta painosta, että _Singletree, Darnley ja Co_
omasta aloitteestaan tarjosi kolmannesta painoksesta kaksikymmentäviisi
prosenttia ja neljännestä kolmekymmentä prosenttia voitto-osuutta. Näitä
kahta teosta seurasi kokoelma pienempiä juttuja, jotka julkaistiin
erikoisina sarjoina. "Kellojen soitto" ja hänen kauhukuvauksensa
muodostivat yhden kokoelman, toiseen tulivat "Seikkailu", "Ruukku",
"Elämänviini", "Kurimo", "Katusulku" ja neljä muuta pikku kertomusta.
_Meredith-Lowell Co_ osti hänen esseensä ja _Maximilian Co_ hänen
"Merilaulunsa", kun taas "Rakkaussikermä" lähti _Ladies Home
Companionin_ painosta, jonne se oli satumaisesta hinnasta luovutettu.
Martinilta pääsi helpotuksen huokaus, kun viimeinen käsikirjoitus oli
pantu postiin. Turveseinäinen linna ja valkean ja kuparin hohtoinen
kuunari tuntuivat olevan nyt hyvin lähellä. No niin, joka tapauksessa
hän oli tutkinut Brissendenin väitettä, etteivät aikakauskirjat kelpaisi
mihinkään. Hänen oma menestyksensä todisti, että Brissenden oli ollut
väärässä, ja kuitenkin tavallaan hänellä oli sellainen tunne, että
Brissenden sittenkin oli ollut oikeassa. "Auringon häpeäpilkut" oli
ollut hänen menestyksensä pohjana enemmän kuin mikään muu. Sen aihe oli
ollut melkein satunnainen, mutta se oli kääntänyt kaikkien huomion
häneen. "Auringon häpeäpilkkujen" julkaisu oli saanut aikaan ihmeellisen
maanrepeämän hänen hyväkseen. Ellei olisi ollut "Auringon
häpeäpilkkuja", ei olisi ollut myöskään maanrepeämää, ja ellei "Auringon
häpeäpilkkujen" suhteen olisi tapahtunut ihme, ei olisi ollut
maanrepeämää. _Singletree, Darnley Co_ todisti, että ihme oli
tapahtunut. He olivat aluksi painattaneet vain tuhatviisisataa
kappaletta ja olivat epäilleet, voisivatko myydä edes niitä. He olivat
kokeneita kustantajia, eikä kukaan ollut enemmän hämmästynyt sen
suunnattomasta menestyksestä kuin he. Heistä se totisesti oli ollut
ihme. He eivät koskaan olleet ymmärtäneet sitä, ja jokaisessa
kirjeessään, minkä he hänelle lähettivät, he ilmaisivat ihmetystään
pitäen sitä merkillisimpänä tapauksena, mitä milloinkaan oli nähty. He
eivät koettaneet selittää sitä. Siihen ei ollut mitään selitystä. Se oli
vain tapahtunut. Kaikista tosiasioista ja vastaväitteistä huolimatta se
oli tapahtunut.
Asiain näin ollen Martin alkoi kysellä, mitä arvoa oli sillä
kunnioituksella, jota hänelle osoitettiin. Ne olivat poroporvareita,
jotka ostivat hänen kirjojaan ja kantoivat kultaa hänen rahasäkkiinsä,
ja siitä vähästä, mitä hän tiesi korkeimmista piireistä, hän ei voinut
ymmärtää, kuinka paljon siellä käsitettiin sitä, mitä hän oli
kirjoittanut. Se todellinen kauneus ja voima, mikä ilmeni hänen
tuotannossaan, ei merkinnyt mitään sadoille tuhansille, jotka kuitenkin
taputtivat hänelle käsiään ja ostivat hänen kirjojaan. Hän oli
päivänsankari, seikkailija, joka oli hyökännyt Parnassolle, jossa
jumalat vain nyökyttelivät hänelle päätään. Sadattuhannet lukivat hänen
kirjojaan ja huusivat hänelle kunnioitustaan samalla eläimellisellä
ymmärtämättömyydellä, jolla he olivat hyökänneet Brissendenin
"Päiväperhosen" kimppuun ja repineet sen kappaleiksi, -- susimainen
roskajoukko, joka mielisteli häntä ensin kynsittyään häntä arvokkaampaa,
-- mielistely ja raapiminen, ne olivat kaksi eri asiaa, jotka hän asetti
rinnakkain. Yhden asian hän kuitenkin varmasti tiesi. "Päiväperhonen"
oli ehdottomasti suurempi kuin kaikki, mitä hän oli kirjoittanut.
Vuosisatoihin ei ilmestyisi sellaista runoelmaa. Siksipä se vero, jota
roskaväki hänelle kantoi, oli surullinen saalis, sillä tuo sama
roskaväki oli heittänyt "Päiväperhosen" lokaan tallattavaksi. Hän
huokasi raskaasti, mutta oli kuitenkin tyytyväinen. Hän oli iloinen,
että viimeinen käsikirjoitus oli myyty ja että hän sangen pian pääsisi
tästä kaikesta.