Eräänä päivänä Martinille selvisi, että hänellä oli ikävä. Hän oli terve
ja voimakas, eikä hänellä ollut mitään tekemistä. Kirjoittamisen ja
opintojen lopettaminen, Brissendenin kuolema ja välien rikkoutuminen
Ruthin kanssa olivat jättäneet suuren tyhjän sijan hänen elämäänsä, eikä
se tyhjyys tuntunut täyttyvän siitä, että asusteli hienoissa kahviloissa
ja poltteli egyptiläisiä sikareja. Oli totta, että Etelämeret kutsuivat
häntä, mutta hän tunsi, ettei ollut vielä suorittanut kaikkia toimiaan
loppuun Yhdysvalloissa. Kaksi kirjaa oli jo ilmestynyt, ja toiset
odottivat tilaisuutta päästäkseen julkisuuteen. Ne tuottaisivat rahaa,
ja hän ottaisi sitä säkillisen mukaansa Etelämerille. Hän muisti laakson
ja lahden Marquesas-saarilla, ja sen hän voisi ostaa tuhannella Chilen
dollarilla. Laakso tunkeutui hevosenkengän muotoisesta lahdesta pilviä
tavoittelevien vuorten väliin ja oli alaltaan ehkä tuhannen eekkeriä. Se
kasvoi etelämaan hedelmiä, siellä vilisi viljalti villikanoja ja
-sikoja, joskus eksyivät sinne villikarjain laumat, kun taas vuorten
huipuilla ilakoivat vuorikauriit tai ne kiitelivät pakoon villikoirien
huohottavia parvia. Koko paikka oli villi. Siellä ei asunut ainoatakaan
ihmisolentoa. Ja hän saattoi ostaa sen ja tuon lahden tuhannella Chilen
dollarilla.
Ihanana oli tuo paikka hänen muistossaan. Lahti oli niin syvä, että
suurimmatkin laivat saattoivat sinne purjehtia, ja niin suojaisa, että
Etelämerien laivayhtiöt pitivät sitä parhaimpana ankkuripaikkana satojen
mailien säteellä. Hän ostaisi kuunarin -- huvipursia muistuttavan
aluksen, joka uisi kuin sorsa -- ja sillä hän kiertelisi saaristossa
helmiä pyydystellen. Laakso lahtinensa tulisi hänen päämajakseen. Hän
rakentaisi perinteellisen turveasumuksen, samanlaisen kuin Tatilla oli,
ja sen ja kuunarinsa hän täyttäisi tummaihoisilla palvelijoilla. Siellä
hän ottaisi vastaan Taiohaen käskynhaltijan, laivojen kapteenit ja
kaikki parhaat Etelämerien kiertäjät. Hänen talonsa olisi aina avoinna,
ja hän eläisi kuin prinssi. Ja hän unohtaisi kaikki kirjat ja koko
maailman, joka oli hänelle vain pettävä harhakuva.
Voidakseen toteuttaa kaiken tämän hänen täytyi vielä odottaa
Kaliforniassa täyttääkseen säkkinsä rahalla. Sitä oli jo alkanut virrata
sinne runsaanlaisesti. Jos yksi kirjoista saavuttaisi menestyksen,
tekisi se hänelle mahdolliseksi myydä koko tuon käsikirjoituskasan. Niin
hän voisi yhdistellä runonsa ja pienet kertomuksensa kirjoiksi, ja
silloin hän saisi olla varma sekä laaksosta että lahdesta ja kuunarista.
Hän ei enää koskaan kirjoittaisi. Siitä hän oli tehnyt järkkymättömän
päätöksen. Mutta sillä aikaa, odottaessaan kirjojensa ilmestymistä,
hänen tulisi tehdä jotakin eikä vain elää tässä tyhmässä hämäryydessä ja
kuolleisuuden tilassa, johon hän oli vaipunut.
Hän huomasi eräänä sunnuntaiaamuna, että muurarien ammattiosasto aikoi
viettää ulkoilmajuhlaa Shell Mound Parkissa, ja sinne hän lähti. Hän oli
muinaisina päivinä ollut kyllin usein mukana samanlaisissa työväen
edesottamuksissa, tietääkseen, millaisia ne olivat, ja hänen astuessaan
puistoon tulvehtivat mieleen vanhat unohtuneet tunnelmat. Kaikesta
huolimatta, ne olivat hänen omiaan, kaikki nuo raskaan työn raatajat.
Hän oli syntynyt heidän keskuudessaan, hän oli heidän kanssaan elänyt,
ja vaikka hän oli kauan harhaillut heistä erossa, oli kuitenkin hyvä
tulla vihdoin takaisin heidän joukkoonsa.
"Mutta eikö tuo ole Mart?" hän kuuli jonkun sanovan, ja samassa
ystävällinen käsi taputti häntä olalle. "Missä sinä olet ollut koko
tämän pitkän ajan? Merellä? Tule, niin otamme ryypyn."
Hän tapasi itsensä vanhan sakin keskeltä -- vanha sakki, vain siellä
täällä uusia kasvoja entisten sijalla. Eivät he olleet muurareita, mutta
heillä oli kuitenkin tapana, kuten ennenkin käydä sunnuntaijuhlissa
tanssimassa ja pitämässä hauskaa -- ehkä tappelemassakin. Martin joi
heidän kanssaan ja alkoi tuntea olonsa inhimilliseksi vielä kerran. Hän
oli ollut hullu lähtiessään heidän luotaan, hän ajatteli, ja hän oli
aivan varma, että hänen elämänsä onnen määrä olisi ollut suurempi, jos
hän olisi jäänyt näiden luo ja jättänyt rauhaan kirjat ja ihmiset, jotka
olivat kiivenneet korkeihin asemiin. Mutta olut ei tuntunut maistuvan
yhtä hyvältä kuin ennen. Brissenden oli kuohuvalla oluellaan turmellut
hänen makunsa, hän päätti ja mietti, eivätköhän myös kirjat olleet
turmelleet hänen makuaan seuraan ja näihin hänen nuoruudenystäviinsä
nähden. Hän arveli, ettei häntä kuitenkaan oltu aivan pilattu ja lähti
tanssilavalle. Hän tapasi siellä Jimmyn, katonpanijan, erään rotevan,
vaalean tytön seurassa, mutta tyttö luopui hänestä heti Martinin
nähtyään.
"Katsos poikaa, niin on kuin ennen muinoin", päivitteli Jimmy, sakki
purskahti nauruun hänen kustannuksellaan, kun Martin pyöri valssiin tuo
vaalea ja roteva käsivarrellaan. "Enkä minä siitä tappele. Minä olen
niin saakelin iloinen nähdessäni hänet. Katsokaas, miten hän tanssii! Se
on kuin silkkiä. Kuka voi siitä tyttöä syyttää?"
Mutta Martin palautti vaalean Jimmylle, ja he kolme katselivat tanssia,
ympärillään puolisen tusinaa ystäviä, katselivat keimailevia pareja,
jotka nauroivat ja ilkamoivat keskenään. Kaikki iloitsivat Martinin
takaisintulosta. Ei ainoakaan hänen kirjoistaan ollut tullut vielä
kirjakauppaan, eikä siis mikään ulkonainen arvo hänessä heitä
viehättänyt. He pitivät hänestä hänen itsensä vuoksi. Hän tunsi kuin
prinssi, joka on palannut pitkästä maanpaosta, ja hänen surullinen
sydämensä riemuitsi siitä ystävyyden ylenpalttisuudesta, jolla sitä
valeltiin. Hän teki siitä hulluttelujen päivän ja oli parhaimmalla
tuulellaan. Sitä paitsi hänellä oli rahaa, kuten muinoin palatessaan
mereltä tili taskussansa, ja hän antoi setelien lentää.
Kerran hän näki tanssiessaan Lizzie Connollyn astelevan käsi kädessä
erään nuoren työmiehen kanssa, ja kun hän myöhemmin kiersi
tarjoiluhuoneessa, hän tapasi hänet muutaman pöydän ääressä nauttimassa
virvokkeita. Kun hämmästys ja tervehdykset olivat ohi, hän johti hänet
ulommas, jossa he voisivat keskustella tarvitsematta huutaa yli musiikin
pauhinan. Siitä hetkestä, jolloin hän oli alkanut puhutella, oli tyttö
hänen. Hän tiesi sen. Sen näki tytön ylpeästä katseesta, jokaisesta
hänen vartalonsa hyväilevästä liikkeestä ja tavasta, jolla hän imi
itseensä Martinin jokaisen sanan. Lizzie ei ollut enää se nuori tyttö,
jollaisena hän oli oppinut hänet tuntemaan. Hän oli nyt nainen, ja
Martin huomasi, että hänen villi kesytön kauneutensa oli lisääntynyt,
menettämättä mitään viileydestään, vaikka tuli tuntui nyt hillitymmältä.
"Kaunotar, täydellinen kaunotar!" hän mutisi ihaillen. Ja hän tiesi,
että tyttö oli hänen, että hänen tarvitsi vain sanoa: "Tule!" ja tyttö
antaisi viedä itsensä vaikka maailman loppuun.
Juuri kun nämä ajatukset risteilivät hänen aivoissaan, hän sai päähänsä
ankaran iskun, joka oli vähällä tuuperruttaa hänet maahan. Se oli miehen
nyrkki, joka vihan kiukussa oli iskenyt sellaisella raivolla, ettei se
ollut sattunut leukaan, johon se oli tarkoitettu. Horjahtaen Martin
käännähti ja näki nyrkin juuri iskevän uudestaan samalla raivolla.
Vaistomaisesti hän painoi päänsä alas ja vaaratta nyrkki sujahti ohi, ja
mies menetti tasapainonsa. Martin auttoi vasemmallansa lisäten koko
ruumiinsa voimalla tuupertuvan miehen vauhtia. Pitkin pituuttaan mies
mätkähti maahan, hypähti samassa jaloilleen ja teki raivokkaan
hyökkäyksen. Martin näki hänen vihan vääntämät kasvonsa ja ihmetteli,
mikä mahtoi olla miehen raivon syynä. Mutta miettiessään sitä hän antoi
miehelle keskelle kasvoja sellaisen iskun, että tämä tuupertui silmät
tulta iskien maahan. Jimmy sakkeinensa juoksi heitä kohden.
Martinia tuo kaikki värisytti. Tässä olivat vanhat ajat kostoineen,
tansseineen, tappeluineen ja hauskuuksineen. Pitäessään vihollistansa
silmällä hän katsahti Lizzieen. Tavallisesti tytöt kirkuivat, kun syntyi
tappelu, mutta Lizzie ei ollut kirkumat. Hän katseli henkeä pidätellen,
kurkoittaen hieman eteenpäin, toinen käsi painettuna rintaan, posket
punoittavina ja silmissä suuri, hämmästynyt ihastus.
Mies oli noussut ylös ja koetti riuhtoa itseään irti miesten käsistä,
jotka pitivät häntä kiinni.
"Hän odotti minun paluutani!" hän huohotti hampaittensa välistä. "Hän
odotti minun paluutani, ja sitten tuo vietävä tunkeutuu väliin.
Päästäkää minut, saatana! Minä näytän hänelle!"
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Jimmy auttaessaan poikia pitämään häntä
kiinni. "Tuo vietävä on Mart Eden. Hän ei ole naukumaijan poika, sen
sanon sinulle, ja hän syö sinut sorkkinesi, jos aiot pesiä hänen
nenälleen."
"Ei hän saa ryöstää tyttöä minulta tuolla tavalla", väitti toinen
vastaan.
"Hän höyhensi Lentävän Hollantilaisen, ja sinä tunnet _hänet"_, varoitti
Jimmy vakavasti. "Hän teki sen viidessä minuutissa. Sinä et kestä kuin
yhden!"
Tällä selityksellä näytti olevan lievittävä vaikutus, ja kiihottunut
nuorukainen kuritti Martinia vain katseillaan.
"Siltä hän ei näytä", hän koetti ivata, mutta iva tuntui kärjettömältä.
"Niinhän Lentävä Hollantilainenkin ajatteli", vakuutti Jimmy. "Tule
pois, unohda koko juttu. Onhan niitä muitakin tyttöjä."
"Tule!" Nuorukainen antoi toisten johtaa hänet tanssilavalle, ja sakki
seurasi mukana.
"Kuka hän on?" kysyi Martin Lizzieltä. "Ja mitä tämä merkitsee?"
Taistelun vimma, joka ennen oli ollut hänessä niin kiihkeä ja kestävä,
oli jo asettunut, ja hänelle selvisi, että hän oli liian vakava ja
mietiskelevä elääkseen uudestaan samalla tavalla.
Lizzie keikautti niskojaan.
"Oh, ei hän ole mikään!" hän sanoi. "Hän on vain seurustellut kanssani.
Minulla oli, näet...", hän selitti hetkisen vaiettuaan. "Minulle alkoi
tulla ikävä. Mutta minä en milloinkaan unohtanut." Hänen äänensä
hiljeni, ja hän tuijotti suoraan eteensä. "Minä hylkään hänet milloin
tahansa sinun tähtesi."
Martin katseli hänen poiskäännettyjä kasvojaan tietäen, että hänen
tarvitsi vain ojentaa kätensä ja ottaa, miettien samalla, oliko
todellakin kannattanut opetella oikeata englantia ja lukea ja nähdä
vaivaa, ja siksi hän unohti vastata hänelle.
"Sinä annoit hänelle tarpeeksi", virkahti tyttö ylimielisesti
naurahtaen.
"Reipas poika joka tapauksessa", myönsi Martin jalomielisesti. "Elleivät
ne olisi vieneet häntä pois, olisi hän antanut minulle aivan tarpeeksi
tekemistä."
"Kuka oli se hieno neiti, jonka kanssa minä näin sinut silloin eräänä
iltana?" kysyi tyttö äkkiä.
"Oh, olipahan vain muuan", kuului vastaus.
"Siitä on kulunut jo kauan", mutisi tyttö selitellen. "Tuntuu kuin olisi
tuhannen vuotta."
Mutta Martinia ei huvittanut jatkaa tähän suuntaan. Hän käänsi
keskustelun toiselle tolalle. He söivät illallista ravintolassa, jossa
Martin tilasi viiniä ja muita herkkuja, ja sen jälkeen hän tanssitti
tyttöä, eikä ketään muuta kuin häntä, kunnes tyttö oli väsynyt. Martin
tanssi hyvin, ja tyttö liiteli ympäri hänen kanssaan kuin taivaan
ihanuudessa, nojaten päätään hänen olkaansa vasten ja toivoen, että sitä
kestäisi aina. Myöhemmin he harhailivat puistossa, jossa, kuten vanhaan
hyvään aikaan, tyttö istuutui maahan ja Martin loikoi hänen vieressään
pää hänen polvellaan. Martin uinahti pian uneen, jolloin tyttö hyväili
hänen tukkaansa, katseli hänen suljettuja silmiään ja rakasti häntä
rajattomasti. Katsahtaen äkkiä ylös Martin näki rajattoman hellyyden
hänen kasvoillaan. Tytön silmät sulkeutuivat, mutta sitten hän avasi ne
ja katsoi Martinia suoraan silmiin suloisesti uhmaten.
"Minä olen elänyt moitteettomasti kaikki nämä vuodet", hän sanoi
alentaen äänensä melkein kuiskaukseksi.
Sydämessään Martin tiesi, että se oli ihmeellistä totta. Ja suuri
kiusaus valtasi hänen olemuksensa. Hänen vallassaan oli tehdä hänet
onnelliseksi. Kieltäessään onnen itseltään, miksi hän kieltäisi sen
toiselta? Hän voisi naida hänet ja viedä hänet mukanaan turvelinnaansa
Marquesasiin. Halu tehdä se oli suuri, mutta vielä suurempi oli hänen
olemuksessaan vaatimus jättää se tekemättä. Huolimatta omasta itsestään
hän yhäkin oli uskollinen Rakkaudelle. Entiset vapauden ja
kevytmielisyyden päivät olivat ohi. Hän ei voinut enää kutsua niitä
takaisin eikä myöskään mennä niiden luo. Hän oli muuttunut -- kuinka
muuttunut, hän ei tiennyt sitä ennen kuin nyt.
"Minä en ole sopiva mies menemään naimisiin, Lizzie", hän sanoi hiljaa.
Käsi, joka hyväili hänen tukkaansa, pysähtyi hetkiseksi, mutta alkoi
taas silitellä sitä yhä hellemmin. Martin huomasi piirteitten kovenevan,
mutta se oli vain päätöksen lujuutta, sillä yhä oli kasvoilla lämmin
väri ja koko olemuksessa riutuva antaumus.
"En minä sitä tarkoittanut -- --", hän alkoi ja sitten sammalsi. "Tai
miten tahansa, minä en välitä! Minä en välitä!" hän kertasi. "Olen ylpeä
saadessani olla sinun ystäväsi. Voisin tehdä mitä tahansa sinun tähtesi.
Minut kai on sellaiseksi luotu, luulisin."
Martin kohosi istualleen. Hän otti tytön käden omaansa. Hän teki sen
viehättävästi ja lämmöllä, mutta ilman kiihkoa, ja tuo lämpö jäähdytti
tyttöä.
"Älkäämme puhuko siitä", hän sanoi.
"Sinä olet suuri ja jalo nainen", puheli Martin. "Ja minun tulisi olla
ylpeä sinusta. Ja minä olenkin! Sinä olet valon säde minun pimeässä
maailmassani, ja minä tahdon olla sinulle suora, aivan yhtä suora kuin
sinä olet ollut minulle."
"Minä en välitä, oletko sinä minulle suora vai et. Sinä saat tehdä
minulle mitä tahdot. Sinä voit tallata minut lokaan. Ja sinä olet ainoa
mies maailmassa, joka sen saa tehdä", hän sanoi kiivaana ryöppynä. "En
minä turhan vuoksi ole pitänyt huolta itsestäni aina siitä asti, kuin
olin pikku lapsi."
"Ja juuri sen tähden minä en aiokaan sinua alhaisesti kohdella", vastasi
Martin hellitellen. "Sinä olet niin suuri ja jalomielinen, että sinä
kiihotat minua samaan jalomielisyyteen. Minä en aio mennä naimisiin,
enkä minä -- no, enkä minä aio rakastaa naimisiin menemättä, vaikkakin
olen menneinä aikoina sellaista harrastanut. Olen pahoillani, että minä
tulin tänne tänään ja tapasin sinut. Mutta sitä ei voi auttaa, vaikken
ajatellut, että asiat olisivat näin. Mutta katsos, Lizzie! Minä en voi
alkaa selittää sinulle, kuinka paljon sinusta pidän. Minä teen vielä
enemmänkin kuin pidän sinusta. Minä ihailen ja kunnioitan sinua. Sinä
olet suurenmoinen ja sinä olet suurenmoisen hyvä. Mutta mitä hyödyttävät
sanat? On jotakin, jonka minä tahdon tehdä. Sinun elämäsi on ollut kovaa
-- anna minun tehdä se sinulle helpoksi." (Riemun välähdys heijastui
tytön silmistä, mutta sammui sitten taas.) "Minä olen aivan varma, että
minä saan pian rahaa -- paljon rahaa."
Sinä hetkenä hän oli hylännyt ajatuksen laaksosta ja lahdesta,
turvelinnasta ja valkoisesta, kiitävästä kuunarista. Mitä merkitystä
sittenkään kaikella sellaisella oli? Hän saattaisi lähteä matkoille,
kuten hän oli lähtenyt niin monesti ennen, minkä laivan kokassa tahansa
ja mihin hyvänsä.
"Minä tahtoisin antaa ne rahat sinulle. Täytyyhän olla jotakin, jota
sinun mielesi tekee -- käydä jotakin koulua tai kauppaopisto. Ehkä sinä
haluat opiskella ja tulla pikakirjoittajaksi. Minä voin auttaa sinua
siinä. Tai ehkä sinun äitisi ja isäsi elävät. Minä voisin hankkia heille
jonkin kaupan tai mitä muuta hyvänsä. Mitä sinä vain tahdot, sano se
minulle, ja minä järjestän sen mielesi mukaan."
Tyttö ei vastannut, vaan istui silmät kuivina tuijottaen suoraan eteensä
hievahtamatta paikoiltaan rinnassaan niin viiltävä tuska, että Martin
huomatessaan sen tunsi polton omassakin povessaan. Hän katui, mitä oli
sanonut. Tuntui niin alhaiselta, mitä hän oli tarjonnut -- pelkkää rahaa
-- sen rinnalla, mitä tyttö oli tarjonnut hänelle. Hän tarjosi tuolle
tytölle ulkonaista rihkamaa, josta hän voisi tuskatta erota, kun taas
tyttö tarjosi oman itsensä, antautui hänen vuokseen alennukseen, häpeään
ja syntiin luopuen taivaankin toivosta.
"Älkäämme puhuko siitä", pyysi tyttö niellen nyyhkytyksen, joka pani
hänet yskähtelemään. Hän nousi pystyyn. "Tule, mennään kotiin. Minua
väsyttää."
Päivä oli illassa, ja huvien pitäjät olivat melkein kaikki lähteneet.
Mutta kun Martin ja Lizzie tulivat metsästä, he tapasivat sakin
odottamassa heitä. Martin tiesi heti, mikä oli tarkoitus. Taistelu oli
tulossa. Tämä joukko oli Martinin ystäviä. He kulkivat ulos puiston
porteista jäljessään toinen joukko -- Lizzien seuralaisen ystäviä, jotka
tämä oli koonnut kostaakseen lemmittynsä menetyksen. Useita poliiseja
oli kokoontunut paikalle epäillen ikävyyksiä, ja heidän olikin
onnistunut pitää joukot erossa ja saada heidät San Franciscon junaan.
Martin sanoi Jimmylle, että hän aikoi pysähtyä kuudennentoista kadun
asemalle ja ajaa raitiovaunulla Oaklandiin. Lizzie oli aivan tyyni, eikä
häntä näyttänyt ollenkaan kiinnostavan, mitä oli tekeillä. Juna pysähtyi
kuudennentoista kadun asemalle, ja siellä oli odottava raitiovaunu,
jonka kuljettaja lämpytti kärsimättömänä kelloa.
"Tuolla se on", virkahti Jimmy. "Juoskaa sinne, niin me pidätämme niitä.
Matkaan nyt ja pian!"
Vihollissakki joutui ymmälle tämän sotaliikkeen vuoksi, sitten se
hyökkäsi alas junasta ajaakseen jäljestä. Kunnioitettavat ja hiljaiset
oaklandilaiset tuskin huomasivat nuorta miestä ja tyttöä, jotka saivat
kaksi viimeistä paikkaa etusillalta. He eivät ymmärtäneet mitään
yhteyttä tämän parin ja Jimmyn välillä, joka hyppäsi portaalle ja
huudahti kuljettajalle. "Antakaa mennä, ukkoseni, tällä iankaikkisella
pilkulla!" Samassa Jimmy pyörähti ympäri, ja matkustajat näkivät hänen
iskevän nyrkillään miestä, joka koetti päästä vaunuun. Samoin nyrkit
heiluivat koko vaunun sivulla. Vaunu lähti liikkeelle läikyttäen suurta
kelloaan, jolloin Jimmy potkaisten alas viimeisen mukaan yrittävän
vihollisen itsekin hypähti maahan lopettaaksensa tehtävänsä ystäväinsä
rinnalla. Vaunu kiisi matkaansa jättäen tyhmistyneet matkustajat
ihmettelemään, sillä kenelläkään ei ollut aavistusta, että tuo hiljainen
nuori mies ja kaunis työläistyttö vaunun etusillalla olivat olleet syynä
tappeluun.
Martinia oli huvittanut tuo taistelu, ja menneen ajan taisteluvaistot
olivat leimahtaen heränneet. Mutta pian ne vaimenivat, ja hänet valtasi
suunnaton apeus. Hän tunsi itsensä hyvin vanhaksi -- vuosisatoja
vanhemmaksi kuin nämä hänen nuoruutensa välinpitämättömät, huolettoman
vapaat toverit. Hän oli ajautunut heistä kauas -- liian kauas voidakseen
enää palata takaisin. Heidän elämäntapansa, joka kerran oli ollut
hänenkin, tuntui nyt äärettömän vastenmieliseltä. Hän oli pettynyt
tuosta kaikesta. Hän oli sittenkin tullut heille kokonaan vieraaksi.
Yhtä ilkeältä kuin oli tuntunut se olut, jota hän oli heidän kanssaan
juonut, tuntui heidän seuransa. Hän oli kulkenut liian kauas. Liian
monta tuhatta avattua kirjaa oli asetettu heidän välilleen. Hän oli itse
tuominnut itsensä maanpakoon. Hän oli kulkenut tiedon äärettömässä
valtakunnassa, kunnes ei voinut enää palata kotiin. Toiselta puolen hän
oli ihminen, ja hänen ääretön ystävyyden ja toveruuden kaipuunsa jäi
tyydyttämättä. Hän ei ollut löytänyt uutta kotia. Samoin kuin tuo sakki
ei voinut häntä ymmärtää, eivät häntä ymmärtäneet hänen omat
sukulaisensa. Eivät keskiluokan ihmiset häntä ymmärtäneet, ei myöskään
tämä tyttö hänen rinnallaan, jota hän niin suuresti kunnioitti, voinut
ymmärtää häntä eikä sitä kunniaa, jota hän hänelle osoitti. "Sovi hänen
kanssaan", hän neuvoi Lizzietä heidän erotessaan, kun he seisoivat
työväen asumuksen edessä torin ja kuudennen kadun kulmassa. Hän
tarkoitti sitä nuorukaista, jonka paikan hän oli tänä päivänä vallannut.
"Minä en voi... nyt", sanoi tyttö.
"Oh, helpostihan se käy!" sanoi Martin iloisesti. "Sinun tarvitsee vain
viheltää, ja heti hän juoksee sinun luoksesi."
"En minä sitä tarkoittanut", sanoi tyttö yksinkertaisesti.
Ja Martin kyllä tiesi, mitä hän tarkoitti.
Tyttö kumartui häneen päin, kun hän aikoi sanoa hänelle hyvästinsä.
Mutta ei hän kumartunut kiihottavasti eikä keimaillen, vaan surumielin
ja yksinkertaisesti. Se liikutti Martinia sydänjuuria myöten.
Suurenmoinen suvaitsevaisuuden tunne valtasi hänet. Hän kiersi kätensä
hänen ympärilleen ja suuteli häntä, ja hän tiesi, että se suudelma, joka
viilentyi hänen huulillaan, oli niin tosi kuin ikinä mies on toden
suudelman saanut.
"Jumalani!" nyyhkytti tyttö. "Minä voisin kuolla sinun puolestasi! Minä
voisin kuolla sinun puolestasi."
Hän riuhtaisi äkkiä itsensä irti hänen syleilystään ja juoksi portaita
ylös. Martin tunsi äkillisen kosteuden kohoavan silmiinsä.
"Martin Eden", hän puheli itsekseen. "Sinä et ole elukka, mutta kelvoton
nietzscheläinen sinä olet. Sinun tulisi mennä naimisiin hänen kanssaan,
jos sinä voisit, ja täyttää hänen värähtelevä sydämensä onnella. Mutta
sinä et voi, sinä et voi! Ja se on kirottu häpeä!"
"'Onneton kulkija puristelee vanhaa onnetonta mätähaavaansa'", hän
mutisi muistaen Henleytä. "'Elämä on, niin minusta tuntuu, erehdys ja
häpeä!' -- Se on -- erehdys ja häpeä."