Hän nukkui raskaasti koko yön eikä avannut silmiään ennen kuin
postinkantaja saapui aamukierrollaan häntä tervehtimään. Martin tunsi
itsensä väsyneeksi ja välinpitämättömäksi ja silmäili huolimattomasti
kirjeitään. Eräs ohut kirje joltakin ryöväriaikakauskirjalta toi hänelle
shekin, jonka summa oli kaksikymmentäkaksi dollaria. Hän oli karhunnut
sitä puolitoista vuotta. Hän huomasi tuon summan välinpitämättömänä.
Ennen aikaan oli maksuosoitusten saaminen herättänyt ihmeellisen riemun
hänen mielessään, mutta se aika oli nyt mennyt. Silloin ne olivat
merkinneet ihania lupauksia ja suurempia mahdollisuuksia. Nyt tuo
maksuosoitus merkitsi kahtakymmentäkahta dollaria -- siinä kaikki -- ja
hän saattoi ostaa sillä jotakin syötävää.
Muuan newyorkilainen viikkolehti oli lähettänyt samassa postissa
maksuksi eräästä hänen leikillisestä runostaan, joka oli painettu
kuukausia sitten, kymmenen dollarin maksuosoituksen. Mieleen johtui
ajatus, jota hän tyynesti harkitsi. Hän ei tiennyt, mitä hän aikoi
tehdä, eikä hän tuntenut kiirettä tehdä mitään. Sittenkin hänen täytyi
elää. Hänellä oli kuitenkin useita velkoja. Mahtaisikohan olla viisasta
pääoman käyttöä ostaa postimerkkejä tuohon suunnattomaan
käsikirjoituskasaan, joka pöydän alla odotti päästäkseen matkalle? Ehkä
niistä joku taaskin hyväksyttäisiin. Se auttaisi häntä elämään. Hän
päätti sijoittaa pääomansa, ja muutettuaan sekit rahaksi eräässä
Oaklandin pankissa hän osti kymmenellä dollarilla postimerkkejä. Ajatus
mennä kotiin keittämään ruokaa pienessä, ikävässä huoneessa tuntui
äärimmäisen vastenmieliseltä. Ensi kertaa elämässään hän viivytteli
velkainsa maksua. Hän tiesi, että hän omassa huoneessaan saattoi
valmistaa ravitsevan aterian, joka tulisi maksamaan viidestätoista
kahteenkymmeneen senttiin. Mutta sen sijaan hän kuitenkin meni Forum
kahvilaan -- ja tilasi aamiaisen, joka maksoi kaksi dollaria. Hän antoi
tarjoilijalle kaksikymmentäviisi senttiä ja tuhlasi viisikymmentä
senttiä ostaessaan laatikollisen egyptiläisiä sikareja. Nyt hän tupakoi
ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin Ruth oli pyytänyt häntä lopettamaan.
Mutta nyt hän ei nähnyt mitään syytä, miksi hän ei tupakoisi, ja sitä
paitsi hänen teki mielensä tupakoida. Ja mitäpä arvoa rahalla oli?
Viidellä sentillä hän olisi voinut ostaa paketin ruohotupakkaa ja pakan
ruskeata paperia, josta olisi voinut kiertää neljäkymmentä savuketta --
mutta entä sitten? Rahalla ei ollut hänelle mitään merkitystä nyt,
lukuunottamatta sitä, että sillä saattoi heti maksaa. Hän oli kartaton
ja peräsimetön, eikä hänellä ollut mitään satamaa johon ohjata, sillä
hän oli joutunut ajelehtimaan elämänsä viimeisiä päiviä, elämän, joka
oli hänelle tuska.
Päivät kuluivat jotenkuten, ja hän nukkui säännöllisesti kahdeksan
tuntia joka yö. Vaikka hän nyt odottikin lisää maksuosoituksia, hän söi
japanilaisissa ravintoloissa, joissa ateria tarjottiin kymmenellä
sentillä, mutta siitä huolimatta hänen nälkiintynyt ruumiinsa täyttyi ja
poskien kuopat pyöristyivät. Hän ei enää kiduttanut itseään liian
vähällä unella, ylenmääräisellä työllä eikä liiallisilla opinnoilla. Hän
ei kirjoittanut mitään, ja kirjat olivat suljetut. Hän teki pitkiä
kävelymatkoja aina vuoristoon asti ja maleksi pitkiä tunteja hiljaisissa
puistoissa. Hänellä ei ollut ystäviä eikä tuttavia, eikä hänen tehnyt
mielensä hankkia niitä. Siihen hänellä ei ollut mitään taipumusta. Hän
odotti jotakin ihmeellistä sysäystä, vaikkei tiennyt, mistä, joka panisi
hänen pysähtyneen elämänsä uudestaan liikkeelle. Ja niin hänen elämänsä
kulki alaspäin, tarkoituksettomana, tyhjänä ja laiskotellen.
Kerran hän pistäytyi San Franciscoon tervehtiäkseen "todellista
pohjasakkaa", mutta viime hetkenä, kun hän jo seisoi portaitten
yläpäässä ja aikoi avata oven, hän peräytyi ja pakeni kiireesti tätä
viehättävää pesää. Häntä pelotti ajatus, että hän saisi kuunnella
filosofista keskustelua, ja hän pakeni salaa ja peläten, että joku
"todellisen pohjasakan" jäsenistä tulisi vastaan ja tuntisi hänet.
Joskus hän silmäili aikakauskirjoja ja lehtiä, nähdäksensä, miten
"Päiväperhosta" siellä reposteltiin. Se oli herättänyt suunnatonta
huomiota, mutta millaista huomiota! Jokainen oli lukenut sen ja jokainen
keskusteli, oliko se todellista runoutta vai eikö ollut. Paikalliset
sanomalehdet olivat ottaneet sen palstoilleen, ja joka päivä julkaistiin
palstan pituisia viisaita arvosteluja, toimittajain huomautuksia ja
lukijoitten vakavamielisiä kirjeitä. Helen Della Delmar -- jota torvilla
ja rummuilla toitotettiin Yhdysvaltain suurimmaksi naisrunoilijaksi --
kielsi Brissendeniltä rinnallaan paikan Parnassolla ja kirjoitti
loistavia kirjeitä yleisölle koettaen selittää, ettei Brissenden ollut
mikään runoilija.
_Parthenon_ seuraavassa numerossaan ylisti itseänsä siitä suunnattomasta
löydöstä, minkä se oli tehnyt ja mitä runo oli saanut aikaan, ivaili
herra John Valueta ja käytti Brissendenin kuolemaa hyväkseen mitä
häpeämättömimmällä liikemiehen tavalla. Eräs sanomalehti levitti puolen
miljoonan painoksena Helen Della Delmarin alkuperäistä, upeata runoa,
jossa tämä ivasi ja piti hauskaa Brissendenin kustannuksella. Vielä hän
häpäisi itseänsä toisellakin runolla, jossa ivaten mukaili häntä.
Monesti Martin oli äärettömän iloinen, että Brissenden parka oli
kuollut. Hän oli vihannut joukkoja ja joukkosielua, ja tässä kaikki,
mikä oli suurinta ja pyhintä hänessä, oli heitetty tuon joukon
jalkoihin. Joka päivä kauneuden häpeällinen paloittelu jatkui. Jokainen
tolvana maassa esiintyi viisaana nerona ja kynäniekkana, seuloen
lyhytjärkistä sumua yleisön silmiin, koettaessaan vähentää Brissendenin
suuruutta. Lainaukseksi mainittakoon: "Me olemme saaneet kirjeen eräältä
herrasmieheltä, joka kirjoitti juuri tuollaisen runon, vain pikkuisen
paremman, joku aika sitten". Toinen sanomalehti suunnattomalla
vakavuudella kirjoitti Helen Della Delmarin ivarunosta seuraavalla
tavalla: "Mutta epäilemättä neiti Delmar kirjoitti sen kateuden hetkenä
eikä juuri sillä kunnioituksella, jota jonkun suuren runoilijan pitäisi
osoittaa toiselle ja ehkä suuremmalle runoilijalle. Olkoonpa neiti
Delmar mustasukkainen tai ei sille miehelle, joka sepitti
'Päiväperhosen', varmaa vain on, että hän, kuten tuhannet muut, on
ihastunut lukiessaan tuota runoelmaa, ja ehkäpä tulee päivä, jolloin hän
itse koettaa kirjoittaa jotakin samanlaista."
Papit alkoivat saarnata "Päiväperhosta" vastaan, ja jos joku liian
rohkeasti uskalsi puolustaa sitä, pidettiin häntä harhaoppisena. Tuo
suuri runoelma sai maksaa koko maailman huvin. Ivarunojen rustaajat ja
pilkkakuvien piirtäjät koettivat kutkutella nauruhermoja, ja ihmisten
sanoja lainattiin viikkolehdissä herättäen ivallista mieltä, kuten
esimerkiksi Charley Ranskalaisen kerrottiin sanoneen Archie Jenningille
kaikessa vakavuudessa, että viisi riviä "Päiväperhosta" saattaa tehdä
ihmisen hiukan höperöksi, mutta kymmenen riviä voi jo saada hänet
hyppäämään järveen.
Martin ei nauranut eikä purrut hammasta vihasta. Ainoa vaikutelma, mikä
tuosta kaikesta tuli, oli suunnaton murhe. Koko hänen maailmansa
pirstoutuessa ja hänen rakkautensa hautautuessa aikakauslehtien tyhmyys
ja pikkumaisuus tuntui vähäpätöiseltä. Brissenden oli ollut täysin
oikeassa tuomitessaan aikakauskirjoja, ja hän, Martin, oli tuhlannut
kiihkeän elämän ja toiminnan vuosia oppiakseen itse ymmärtämään tämän.
Aikakauskirjat olivat kaikkea sitä, mistä Brissenden oli niitä
syyttänyt, ja vieläkin enemmän. No niin, ja hän oli valmis, hän lohdutti
itseään. Hän oli valjastanut vaununsa tähden perään ja ajautunut
rannattomalle, epäterveelliselle suolle. Haavekuva Tahitista --
puhtaasta, suloisesta Tahitista -- palasi yhä useammin hänen mieleensä,
ja siellä oli myös matala Paumotus ja korkea Marquesas; hän näki yhä
useammin nyt itsensä jossakin kuunarissa tai pienessä huvipurressa
lekottelevan Papeeten riuttojen välitse, tai hän teki pitkiä matkoja
helmisaarien Nukanivan ja Taiohae-lahden välillä -- Taiohaen, jossa
Tamari teurastaisi syötetyn vasikan hänen kunniakseen ja Tamaris, hänen
kukin koristettu tyttärensä, puristaisi hänen käsiään ja laulaen ja
nauraen koristaisi hänetkin kukkasin. Etelämeret kutsuivat, ja hän
tiesi, että ennemmin tai myöhemmin hän seuraisi tuota kutsua.
Sillä aikaa hän ajelehti, leväten ja laiskotellen pitkän matkansa
jälkeen, jonka hän oli tehnyt tietojen valtakuntaan. Kun Parthenonin
kolmensadan viidenkymmenen dollarin maksuosoitus lähetettiin hänelle,
hän toimitti sen sille asianajajalle, joka Brissendenin perheen
pyynnöstä hoiti tämän asioita. Martin otti kuitin shekistä, ja samalla
hän antoi tunnusteen siitä sadasta dollarista, jonka Brissenden oli
hänelle lainannut.
Ei kestänyt kauan, ennen kuin Martin lakkasi vierailemasta
japanilaisissa ravintoloissa. Sinä hetkenä, kun hän oli lakannut
taistelemasta, oli onni ottanut hänet siivilleen. Mutta se oli
kääntynyt liian myöhään. Ilman kiihkoa hän avasi _Millenniumin_ ohuen
kirjekuoren, jossa tuli kolmensadan dollarin maksuosoitus ja ilmoitus,
että se oli "Seikkailun" julkaisemisoikeudesta suoritettu summa. Kaikki
hänen velkansa tässä maailmassa, mukaan luettuina panttilainat
suunnattomine korkoineen, eivät kohonneet sataankaan dollariin, ja kun
hän oli maksanut kaikki ja lunastanut sadan dollarin tunnusteen
Brissendenin asianajajalta, hänellä oli vielä enemmän kuin sata
dollaria taskussaan. Hän tilasi räätäliltä hienon puvun ja
söi ateriansa parhaimmissa ravintoloissa. Hän yhä nukkui yönsä Marian
luona pienessä huoneessaan, mutta kun naapurien lapset näkivät hänen
uudet vaatteensa, he lakkasivat halkovajojen katoilta ja aitojen takaa
huutelemasta hänelle "kiertolainen" ja "jätkä". _Warrenin_
kuukausijulkaisu osti hänen "Wiki-Wikinsä", hawaijilaisen kertomuksensa,
kahdestasadastaviidestäkymmenestä dollarista. _Northern Review_ hyväksyi
hänen esseensä "Kauneuden Kehto" ja _Mackintoshin_ aikakauskirja osti
"Povarin" -- jonka hän oli kirjoittanut Marianille. Toimittajat ja
lukijat olivat palanneet kesälomiltansa, ja käsikirjoitukset lentelivät
vilkkaasti. Mutta Martin ei mitenkään voinut ymmärtää, mikä ihme heihin
oli nyt mennyt, kun he järjestään hyväksyivät kaikki ne kirjoitukset,
mitkä he yhtä säännöllisesti ennen olivat hylänneet kahden vuoden
aikana. Mitään hänen teoksistaan ei oltu julkaistu. Kukaan ei häntä
tuntenut Oaklandin ulkopuolella, ja Oaklandissakin ne muutamat, jotka
hänet tunsivat, pitivät häntä tulipunaisena sosialistina. Ei ollut siis
mitään selitystä, minkä tähden hänen tuotteitansa niin kiihkeästi
kysyttiin. Se oli vain kohtalon ilakoivaa leikkiä.
Sen jälkeen kuin monet aikakauskirjat olivat sen hylänneet, hän
seurasi Brissendenin neuvoa ja lähetti "Auringon häpeäpilkut"
kustannusliikkeille. Usean hylkäyksen jälkeen _Singletree, Darnley ja
Co_ hyväksyi sen, luvaten julkaista sen kokonaan. Kun Martin kysyi
etukäteen osaansa voitosta, kirjoitettiin hänelle, että heillä ei ollut
tapana maksaa sellaista ja että tuollaiset kirjat tuskin maksoivat
itseään, ja he epäilivät, voitaisiinko sitä myydä tuhattakaan
kappaletta. Martin laski, kuinka paljon tuo kirja tuottaisi hänelle, jos
otaksuttiin, että hän saisi viisitoista senttiä jokaisen kappaleen
hinnasta, joka oli dollari; teos tuottaisi hänelle sataviisikymmentä
dollaria. Hän päätti, että jos hän nyt uudestaan alkaisi, hän
kirjoittaisi pelkästään romaaneja ja kertomuksia. "Seikkailu", joka oli
vain neljäs osa tuosta, oli tuottanut hänelle kaksi kertaa niin paljon
_Millenniumilta_. Se sanomalehtijuttu, jonka hän oli lukenut jo kauan
aikaa sitten, oli kuitenkin kaikitenkin totta. Ensiluokkaiset
aikakauskirjat maksoivat hyväksyessään ja maksoivat hyvin. Ei vain kahta
senttiä sanalta, vaan neljä senttiä sanalta oli _Millennium_ maksanut
hänelle. Ja sen lisäksi ne ostivat myös hyviä tuotteita, sillä eivätkö
ne ostaneet hänen tuotteitaan? -- tätä viimeistä ajatusta seurasi aina
iloinen hymy.
Hän kirjoitti _Singletree, Darnley ja Co:lle_ tarjoutuen myymään heille
"Auringon häpeäpilkkujen" kustannusoikeuden sadasta dollarista, mutta
hepä eivät välittäneet antautua niin vaaralliseen yritykseen. Rahapulaa
hänellä nyt ei ollutkaan, sillä useita hänen myöhemmistä kertomuksistaan
oli hyväksytty ja maksettu. Alkoipa hän vielä toimitella asioitaan
pankissakin, jossa hänen tilillään oli useita satoja dollareita, eikä
koko maailmalle ollut sentinkään velkaa. Kun "Myöhästynyt" oli julkaistu
monissa aikakauskirjoissa, joutui se vihdoin _Meredith-Lowellin_
kustannusliikkeelle. Martin muisti Gertruden antaman viisidollarisen ja
oman lupauksensa suorittaa se satakertaisesti takaisin; hän kirjoitti
siis pyytäen viisisataa dollaria voitto-osuuttansa etukäteen. Hänen
hämmästyksekseen tuli sekki tuolle summalle sopimuskirjan mukana heti
seuraavassa postissa. Hän vaihtoi sekin viiden dollarin kultarahoiksi ja
soitti Gertrudelle tahtovansa tavata häntä.
Gertrude saapui hikoillen ja puuskuttaen sen suunnattoman kiireen
vuoksi, mikä hänellä oli ollut. Aavistaen, että huolet saattoivat olla
kysymyksessä, hän oli pistänyt laukkuunsa ne muutamat dollarit, jotka
olivat hänen yksityisomaisuuttaan; ja niin varma hän oli veljen
onnettomuudesta, että nyyhkyttäessään veljensä sylissä ilman muuta
työnsi hänelle käsilaukkunsa.
"Minä olisin tullut itse", sanoi Martin, "mutta minä en tahtonut joutua
riitaan herra Higginbothamin kanssa, ja niin kuitenkin olisi käynyt."
"Hän kyllä tyyntyy ajan oloon", vakuutti sisar ihmetellen, mitä
mahtoivat ne huolet olla, jotka Martinia vaivasivat. "Mutta parasta
olisi, että sinä hankkisit paikan ensin. Bernard tahtoo nähdä ihmiset
rehellisessä työssä. Tuo sanomalehtikirjoitus saattoi hänet raivoon.
Minä en milloinkaan ole nähnyt häntä niin hulluna ennen."
"Minä en aio ottaa paikkaa", sanoi Martin hymyillen. "Ja sinä voit sanoa
minulta sellaisia terveisiä hänelle. Minä en tarvitse paikkaa, ja tässä
on todistus siitä."
Hän kaasi nuo sata kultarahaa hänen helmaansa välkkyvänä helisevänä
virtana.
"Muistatko sen viitosen, jonka annoit minulle, kun minulla
ei ollut raitiotielippua? Katsos, tässä se tulee takaisin
yhdeksänkymmenenyhdeksän veljensä kanssa, kaikki eri-ikäisiä, mutta
laadultaan ja kooltaan yhtä suuria."
Jos Gertruden mieltä jo tullessa oli painanut raskas huoli, joutui hän
nyt pois suunniltaan pelästyksestä. Se ei ollut enää pelkoa, se oli
varmuutta. Hän katsoi kauhuissaan Martiniin, ja hänen raskaat jäsenensä
näyttivät vetäytyvän kasaan kultavirran painosta, aivan kuin se olisi
polttanut häntä. "Se on sinun", nauroi Martin.
Gertrude purskahti itkuun ja alkoi valittaa: "Onneton poikani, onneton
poikani!"
Martin seisoi hetkisen hämmästyneenä. Sitten hän huomasi syyn sisaren
kiihtymykseen ja antoi hänelle Meredith-Lowellin kirjeen, jossa tuo
sekki oli tullut. Gertrude tavasi läpi kirjeen, pysähtyi silloin tällöin
pyyhkimään silmiään ja loppuun päästyään sanoi:
"Merkitseekö tämä sitä, että sinä olet saanut rahat rehellisesti?"
"Rehellisemmin kuin jos olisin saanut ne arpajaisista. Minä olen
ansainnut ne."
Hitaasti epäilys alkoi haihtua, ja Gertrude luki uudestaan kirjeen hyvin
tarkasti. Martin sai kauan selittää, miten nuo kultarahat olivat
joutuneet hänelle, ja vielä kauemmin, että nuo rahat olivat nyt hänen,
Gertruden, ettei hän itse niitä tarvitsisi.
"Minä panen ne pankkiin sinun nimellesi", sanoi Gertrude vihdoin.
"Ei, sitä sinä et saa tehdä. Se on sinun, sinä saat tehdä sillä, mitä
tahdot, ja ellet halua sitä, minä annan sen Marialle. Hän tietää, mihin
raha on tarpeellista. Minä ehdotan kuitenkin, että sinä otat itsellesi
palvelijan ja lepäät kerrankin oikein perin pohjin."
"Minun täytyy kertoa tämä Bernardille", sanoi sisar lähtiessään.
Martin virnisti, ja sitten hän nauroi.
"Kerro, kerro vain", hän myönsi. "Ehkäpä hän sitten kutsuu minut taas
päivälliselle."
"No, sen hän tekee -- siitä olen aivan varma!" huudahti Gertrude
kiihkeästi syleillen ja suudellen häntä kerta kerran perästä.