"Myöhästynyt" oli yhä unohdettuna pöydällä. Kaikki käsikirjoitukset
olivat maailmalta palanneet ja lepäsivät nyt hänen pöytänsä alla. Yksi
ainoa käsikirjoitus oli vielä matkalla, ja se oli Brissendenin
"Päiväperhonen". Hänen pyöränsä ja musta pukunsa olivat pantissa, ja
kirjoituskoneesta vaadittiin taas tiukkaan vuokraa. Mutta sellaiset
asiat eivät vaivanneet häntä enää. Hänen tuli saada uusi suunta, mutta
ennen kuin se selviäisi, täytyisi hänen elämänsä seistä paikallaan.
Monen monituisen viikon perästä muutos vihdoin tapahtui. Hän tapasi
Ruthin kadulla. Oli kyllä totta, että hän oli veljensä Normanin
seurassa, että he koettivat olla tuntematta häntä ja että Norman koetti
asettua hänen ja Ruthin väliin.
"Ellette anna minun sisareni olla rauhassa, minä kutsun poliisin",
uhkasi Norman. "Hän ei tahdo puhua teidän kanssanne, ja teidän
tunkeilevaisuutenne on loukkaus."
"Ellette muuta käytöstänne, te saatte kutsua poliisin, mutta silloin te
saatte myös nimenne sanomalehteen", vastasi Martin käskevästi. "Ja nyt
pois tieltä ja hakekaa poliisi, jos haluatte. Minä tahdon puhua Ruthin
kanssa."
"Minä tahdon kuulla sen sinun omilta huuliltasi", hän sanoi Ruthille.
Ruth oli kalpea ja vapisi, mutta hän ponnisti pysyäkseen tyynenä ja
katsoi kysyvästi häneen.
"Vastaus siihen kysymykseen, jonka minä kirjeessä tein", lisäsi Martin
hellittämättä.
Norman teki kärsimättömän eleen, mutta Ruth hillitsi häntä pikaisella
silmäyksellä.
Hän pudisti päätään.
"Onko kaikki tämä tapahtunut sinun omasta vapaasta tahdostasi?" kysyi
Martin.
"On." Ruth puhui hiljaa, tyynesti ja varmasti. "Se on tapahtunut minun
omasta vapaasta tahdostani. Sinä olet häväissyt minua niin, että en
kehtaa näyttäytyä ystävilleni. He puhuvat kaikki minusta, tiedän sen. Se
on kaikki, mitä voin sanoa. Sinä olet tehnyt minut hyvin onnettomaksi,
enkä enää milloinkaan tahdo nähdä sinua."
"Ystävät! Juorut! Sanomalehden väärät selostukset! Totisesti sellaiset
seikat eivät ole voimakkaammat kuin rakkaus. Minä voin vain uskoa, ettet
sinä ole milloinkaan minua rakastanut."
Ruthin kalpeat kasvot karahtivat punaisiksi.
"Kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut?" ihmetteli Ruth hiljaa.
"Martin, sinä et tiedä, mitä sinä puhut. Minä en ole, kuten tavalliset."
"Te näette, ettei hän tahdo olla missään tekemisissä teidän kanssanne",
kuohahti Norman vieden Ruthin mukanaan.
Martin seisoi käytävän sivulla antaen heidän astua ohi ja etsien
taskustaan paperia ja tupakkaa, jota siellä ei ollut.
Oli pitkä matka Pohjois-Oaklandiin, mutta vasta kun hän nousi portaita
ja astui omaan huoneeseensa hänelle selvisi, että hän oli kävellyt sen.
Hän löysi itsensä istumassa sängyn reunalla ja tuijottelemassa
ympärilleen kuin herännyt unissakävijä. Hän huomasi "Myöhästyneen"
pöydällänsä, veti tuolin lähemmäksi ja kurkotti kynän. Hänen
luonteessaan oli ehdoton vaatimus tehdä kaikki loppuun. Tässä oli
jotakin keskeneräistä. Sen oli jokin muu tärkeämpi sysännyt syrjään. Nyt
tuo jokin muu oli saatu päätökseen, ja hänen tuli lopettaa myös tämä.
Mitä hän sen jälkeen tekisi, sitä hän ei tiennyt. Hän tiesi vain, että
yksi ikäkausi hänen elämässään oli kulunut loppuun, ja hän tarttui
työhön välittämättä siitä sen enempää. Hän ei huolehtinut
tulevaisuudesta. Hän kyllä saisi liiankin pian tietää, mitä se toisi
tullessaan. Olkoonpa se mitä tahansa, sillä ei väliä. Millään ei ollut
väliä.
Viisi päivää hän kirjoitti "Myöhästynyttänsä" käymättä missään,
näkemättä ketään ja syöden sangen huonosti. Kuudennen päivän aamuna
postinkantaja toi hänelle ohuen kirjeen _Parthenonin_ toimittajalta.
Ensi silmäys ilmaisi hänelle, että "Päiväperhonen" oli hyväksytty. "Me
olemme antaneet runon herra Cartwright Brucen arvosteltavaksi",
kirjoitti toimittaja, "ja hänen lausuntonsa on niin suotuisa, ettemme
voi päästää runoa käsistämme. Mitä runon julkaisemiseen tulee, olemme
ajatelleet painaa sen elokuun numeroon, koska heinäkuun numero on jo
valmis. Pyydämme teitä lausumaan herra Brissendenille terveisemme ja
kiitoksemme. Pyydämme samalla, että lähettäisitte ensi postissa hänen
valokuvansa ja muutamia elämäkerrallisia tietoja. Jos meidän
tarjouksemme on epätyydyttävä, olkaa hyvä ja sähköttäkää meille heti
ilmoittaen, mitä pidätte kohtuullisena korvauksena."
Koska tuo tarjous oli kolmesataaviisikymmentä dollaria, Martin piti
sähköttämistä tarpeettomana. Sitä paitsi, hänen tuli hankkia
Brissendenin myöntymys. No niin, hän oli sittenkin ollut oikeassa. Siinä
oli kuitenkin yksi aikakauskirjan toimittaja, joka ymmärsi todellisen
runon arvon, kun vain näki sen. Ja korvaus oli loistava, vaikkapa olikin
kysymys vuosisadan parhaasta runoelmasta. Cartwright Brucesta Martin
tiesi, että hän oli ainoa arvostelija, jonka mielipidettä Brissenden
piti jossain arvossa.
Martin ajoi raitiovaunulla, ja kun hän katseli taloja ja poikkikatuja,
jotka vilahtelivat ohi, hän tunsi mielipahaa, ettei hän ollut enemmän
ihastunut ja kiihtynyt ystävänsä menestyksestä eikä hänen omasta
osuudestaan siinä. Yhdysvaltain ehkä huomatuin arvostelija oli antanut
kiittävän lausunnon, samalla kun hänen oma varma uskonsa, että todella
arvokas tuotanto kyllä pääsisi julkisuuteen, oli osoittautunut oikeaksi.
Mutta innostuksen kevät oli menettänyt tuoreutensa hänessä, ja hän
tunsi, että huoli nähdä Brissenden oli hänessä suurempi kuin halu viedä
hyviä uutisia. _Parthenonin_ hyväksyvä kirje oli muistuttanut hänelle,
ettei hän ollut nähnyt Brissendeniä viiteen päivään eikä kertaakaan
ajatellut häntä, niin kokonaan hän oli antautunut valmistamaan
"Myöhästynyttänsä". Ensi kertaa Martin tajusi, että hän oli ollut kuin
lumoissa, ja häntä hävetti, että hän niin kokonaan oli unohtanut
ystävänsä. Mutta häpeäkään ei polttanut erittäin kirvelevästi. Hän oli
tunnoton kaikille muille mielenliikkeille, paitsi sille taiteelliselle
antaumukselle, joka hänet oli vallannut hänen kirjoittaessaan
"Myöhästynyttään". Kaikki muut asiat olivat saaneet väistyä. Hän oli
ollut haltiotilassa ja oli yhä vieläkin. Kaikki tuo elämä, jonka ohi
raitiovaunu kiisi, tuntui kaukaiselta ja epätodelliselta, ja häntä olisi
vähän liikuttanut ja hämmästyttänyt, jos tuo suuri, kivinen kirkontorni,
jonka ohi he kulkivat, olisi suistunut alas ja murskannut hänet allensa.
Päästyään hotelliin hän kiiruhti Brissendenin huoneeseen ja taas alas.
Huone oli tyhjä. Kaikki tavarat olivat poissa.
"Jättikö herra Brissenden osoitteensa?" hän kysyi ovenvartijalta, joka
katseli häntä hetkisen ihmetellen.
"Ettekö te ole kuullut?" hän kysyi.
Martin pudisti päätä.
"No, olivathan sanomalehdet täynnä siitä. Hänet löydettiin kuolleena
vuoteestaan. Itsemurha. Ampui kuulan päähänsä."
"Joko hänet on haudattu?" Martin oli kuulevinaan oman äänensä kuin
jonkun muun äänen, joka teki tuon kysymyksen pitkien matkojen päästä.
"Ei. Ruumis lähetettiin Itään heti avauksen jälkeen. Eräs
asianajotoimisto järjesti koko asian hänen sukulaistensa pyynnöstä."
"Niiliäpä näyttää olleen kiire", sanoi Martin pahoitellen.
"Oh, enpä tiedä. Se tapahtui viisi päivää sitten."
"Viisi päivää sitten!"
"Niin, viisi päivää sitten."
"Oh", virkahti Martin lähtiessään.
Hän pysähtyi sähkölennätinasemalle ja lähetti sähkösanoman
_Parthenonille_ kehottaen heitä julkaisemaan runon. Hänellä oli
taskussaan vain viisi senttiä kotimatkan lippua varten, ja siksi hän
lähetti sähkösanoman vastaanottajan maksettavaksi.
Päästyään huoneeseensa hän jatkoi kirjoitustaan. Päivät ja yöt tulivat
ja menivät, ja yhä hän istui pöytänsä ääressä ja kirjoitti. Hän ei
käynyt missään, lukuunottamatta panttilainaajaa, ei verrytellyt
ruumistaan ja söi säännöllisesti, kun oli nälkä ja hänellä oli jotakin
keittämistä, ja yhtä säännöllisesti oli ilman, kun ei ollut mitään
keittämistä. Vaikka kertomus oli suunniteltu luku luvulta, näki hän
siitä huolimatta mahdollisuuksia lisätä esityksen vaikuttavuutta, vaikka
se jatkoikin juttua kahdellakymmenellä tuhannella sanalla. Eipä silti,
että olisi ollut ainoatakaan elävää sielua, jonka vuoksi olisi tehnyt
mieli suorittaa työ mahdollisimman hyvin, mutta siitä huolimatta hänen
taiteilijavaistonsa pakotti häntä tekemään sen hyvin. Hän teki työtä
kuin taikavalossa, kokonaan erotettuna ympäröivästä maailmasta, tuntien
kuin olisi aaveena kohonnut kaikkien näiden entisen elämänsä kääpiöitten
yläpuolelle. Hän muisti jonkun sanoneen, että aave on kuolleen miehen
henki, jolla ei ole kyllin tajuntaa tietää, että hän on kuollut; ja hän
pysähtyi hetkiseksi miettimään, oliko hän todellakin kuollut eikä
tiennyt sitä.
Vihdoin tuli päivä, jolloin "Myöhästynyt" oli valmis. Kirjoituskoneen
vuokraajan lähetti oli tullut hakemaan pois konetta ja istui odottamassa
sängyn laidalla sillä aikaa kun Martin istui ainoalla tuolilla ja
kirjoitti loppuluvun viimeistä sivua. "Loppu" hän kirjoitti alle isoilla
kirjaimilla, ja hän itsekin oli lopussa. Hän näki kirjoituskonetta
kannettavan ulos ovesta, tunsi helpotusta ja hoippui vuoteen luo
laskeutuen pitkäkseen. Nälkä huimasi häntä. Ruokaa hän ei ollut saanut
kolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin, mutta sitä hän ei ajatellut. Hän makasi
selällään silmät ummessa eikä ajatellut yhtään mitään, jolloin hämäryys
tai huumaus hitaasti verhosi hänet vieden hänen tajuntansa.
Puolitajutonna hän alkoi ääneen kerrata säkeitä, joita Brissenden oli
usein mielellänsä lausunut hänelle. Maria seisoi oven takana kuunnellen
tuskaisena tuota yksitoikkoista, valittavaa ääntä. Sanat itsessään eivät
hänelle paljoa merkinneet, mutta enemmän vaikutti Martinin lausumistapa.
"Olen valmis" oli kertosäe tuossa runossa.
"Olen valmis -- --
Vaikene, kantelo, oi.
Ohi on kohta jo laulu ja soitto.
Hohtaa jo lehdissä purppurakoitto,
päivän on varjoista voitto.
Olen valmis -- --
Vaikene, kantelo, oi.
Kerran mä lauloin kuin keväinen rastas,
kaiku kuin ystävä vuorilta vastas;
nyt olen mykkä.
Väsynyt olen kuin kulu vaate,
laulu on laannut kuin kuollut aate,
rinnassan' sävel ei soi.
Olen valmis -- --
Vaikene, kantelo, oi!"
Maria ei voinut kestää kauempaa. Hän riensi uunin luo, jossa täytti
maljan keitolla koettaen panna siihen niin paljon lihapalasia ja
kasviksia kuin suinkin sai kapustallaan padan pohjalta haalituksi.
Martin nousi istualleen ja alkoi syödä vakuuttaen välillä Marialle,
ettei hän ollut puhunut unissa ja ettei hänessä ollut kuumetta.
Marian lähdettyä hän istui synkkänä sängyssä katsellen ympärilleen
elottomin silmin, jotka eivät mitään nähneet, kunnes vihdoin valo
välähti hänen pimenneissä aivoissaan, ja hän huomasi repeytyneestä
kääreestä pistävän aikakauskirjan, joka oli tullut aamupostissa ja oli
vielä avaamattomana pöydällä. "Se on _Parthenon"_, hän ajatteli --
"_Parthenonin_ elokuun numero -- ja siinä on tietysti 'Päiväperhonen'.
Jospa vain Brissenden olisi täällä!"
Hän käänteli lehtiä, mutta äkkiä hän pysähtyi. "Päiväperhonen" oli
koristeltu komealla johtokirjoituksella ja vertauskuvallisilla
reunapiirroksilla. Toisella puolen päällekirjoitusta oli Brissendenin
valokuva; ja toisella puolen herra John Valuen, brittiläisen
lähettilään, valokuva. Erityinen toimituksen huomautus kertoi herra John
Valuen sanoneen, ettei Amerikassa ole ainoatakaan runoilijaa, ja
julkaistessaan "Päiväperhosen" _Parthenon_ huudahti: "Kas tässä, herra
John Value, lukekaa tämä!" Cartwright Brucea pidettiin Amerikan
suurimpana arvostelijana ja lainattiin hänen lausuntonsa, että
"Päiväperhonen" oli suurin runo, mitä Amerikassa on kirjoitettu. Lopuksi
toimitus huomautti: "Me emme ole vielä lausuneet lopullista
arvosteluamme (Päiväperhosesta), ehkäpä me emme koskaan kykene tekemään
sitä. Mutta me olemme usein lukeneet tuota ihanaa runoa, ihmetellen sen
sanoja ja niiden järjestystä kysellen, mistä herra Brissenden on saanut
ne ja kuinka hän saattoi ne liittää yhteen." Sitten seurasi runo.
"Olipa hyvä, että sinä kuolit, vanha Briss parka", mutisi Martin antaen
vihkon liukua polviensa välitse lattialle.
Tuo halpahintaisuus ja typeryys oli iljettävä, mutta Martin huomasi
kuitenkin välinpitämättömyydellä, ettei se ellottanut häntä kyllin
kauheasti. Hän toivoi, että hän voisi raivostua, mutta ei tuntenut
kyllin suurta tarmoa voidakseen yrittää. Hän oli liian lamaantunut.
Hänen verensä oli liian jähmettynyt voidakseen kiihtyä vihan vimmoihin.
Ja sittenkin, mitä se hyödyttäisi? Tuo esiintyminen oli vain sen
poroporvallisen seuraelämän ilmaus, jota Brissenden oli niin
suunnattomasti halveksinut.
"Briss parka", huokasi Martin, "hän ei antaisi minulle koskaan
anteeksi."
Nousten ponnistaen paikaltansa hän otti laatikon, jossa hänellä oli
ollut konekirjoituspaperia. Tutkiessaan, mitä siellä oli, hän löysi
sieltä yhdeksän runoa, jotka Brissenden oli kirjoittanut. Ne hän repi
pitkittäin ja poikittain ja heitti paperikoriin. Hän teki sen hitaasti,
ja saatuaan sen suoritetuksi hän istui sänkynsä reunalle ja tuijotti
ontosti eteensä.
Kauanko hän siinä istui, ei hän tiennyt, kunnes äkkiä hänen sisäisten
silmäinsä eteen ilmestyi pitkänä, valkoisena viivana taivaanranta. Sepä
oli ihmeellistä. Mutta hänen tarkastaessaan se muuttui selvemmäksi, ja
hän huomasi, että se oli koralliriutta, joka ikään kuin savusi
Etelämeren mahtavien aaltojen sitä huuhdellessa. Etempänä, missä aallot
murtuivat ulompiin koralliriuttoihin, hän keksi pienen, ulkohankaisen
veneen. Veneen perässä hän huomasi nuoren pronssinvärisen jumalan
loistavassa purppurapuvussa meloskelevan venettä. Hän tunsi hänet. Hän
oli Moti, Tati-päällikön nuorin poika, ja tämä oli Tahiti, ja tuon
savuavan riutan takana oli Paparan suloinen maa, ja päällikön ruohoinen
asumus oli siellä virran suulla. Oli ilta, ja Moti oli matkalla kotiin
kalastusretkeltä. Hän odotti suurta aaltoa, joka heittäisi hänen
veneensä riutan yli. Sitten hän näki itsensä istumassa veneen kokalla,
kuten hän oli istunut muinaisina päivinä pitäen airoja valmiina ja
odottaen Motin kehotusta painaakseen vauhdilla ne turkoosinhohtavaan
laineeseen, kun se kuohahtaisi heidän takanaan. Kohta hän taas ei ollut
syrjästäkatsoja, vaan hän oli todellakin veneessä; Moti huusi; molemmat
he kaikin voimin huhtoivat airoilla, keinuen korkean lentävän
turkoosiaallon harjalla. Kuohuessaan aalto lauloi ja vonkui kuin laivan
pilli, ilma oli täynnä aaltojen heittämiä hyrskyjä, kuului ruske ja
kohina, ja pitkät, pitkät kaiut vastasivat niihin, ja vene heittäytyi
suojatun lahden tyyneen veteen. Moti nauroi ja pudisti suolaveden
silmistään, ja yhdessä he sousivat hohtavalle koralliniemelle, jossa
Tatin ruohoasumuksen seinät välkkyivät pähkinäpuitten välitse
ilta-auringon kultaisessa valossa.
Kuva häipyi, ja hänen silmäinsä edessä oli vain hänen surkea, täyteen
ahdettu huoneensa. Hän ponnisti turhaan saadakseen uudestaan Tahitin
silmäinsä eteen. Hän tiesi, että siellä laulettiin puitten varjossa ja
että immet tanssivat kuutamossa, mutta hän ei voinut saada heitä
silmäinsä eteen. Hän näki vain pienen kirjoituspöydän, tyhjän sijan,
jossa kirjoituskone oli ollut, ja pesemättömän akkunapielen. Valittaen
hän sulki silmänsä ja nukkui.