Juodessaan kahvia pienessä huoneessaan seuraavana aamuna Martin luki
sanomalehteä. Uusi kokemus hänelle oli nähdä oma nimensä ensimmäisellä
sivulla suurin kirjaimin painettuna; ja häntä hämmästytti saada tietää,
että hän oli Oaklandin sosialistien tunnetuin ja huomattavin johtaja.
Hän luki tuon vallattoman puheen, jonka kertojavekara oli laatinut hänen
nimissään, ja vaikka tuollainen aluksi raivostutti häntä, hän kuitenkin
purskahti nauruun heittäessään sanomalehden kädestään.
"Joko mies oli juovuksissa tai on hän rikollisen ilkeämielinen", hän
virkahti iltapäivällä istuen sänkynsä reunalla, kun Brissenden oli
saapunut ja istahtanut väsyneesti ainoalle tuolille.
"Mutta mitä te siitä välitätte?" kysyi Brissenden. "Varmaankaan ette
paljoa välitä niiden porvarillisten sikojen mielipiteestä, jotka lukevat
sanomalehteä."
"En, minä en todellakaan välitä heidän hyväksymisestään, en
hituistakaan. Toisaalta se on kuitenkin omansa vaikuttamaan ikävästi
minun suhteeseeni Ruthin perheeseen. Hänen isänsä on aina otaksunut,
että minä olen sosialisti, ja tämä onneton juttu tukee hänen uskoaan.
Eipä silti, että minä välittäisin hänen mielipiteistään, mutta
kuitenkin. Minä haluan lukea teille, mitä olen tänään kirjoittanut. Se
on tietysti 'Myöhästynyttä', ja olen päässyt puolitiehen."
Hän luki juuri ääneen, kun Maria avasi oven ja johti sisään nuoren,
koreihin vaatteihin pukeutuneen miehen, joka reippaasti katseli
ympärilleen huomaten nurkassa olevan öljykeittimen ja keittovälineet,
ennen kuin hänen katseensa siirtyi Martiniin.
"Istukaa", sanoi Brissenden.
Martin teki nuorukaiselle tilaa vuoteenreunalle ja odotti, että tämä
toimittaisi asiansa.
"Minä kuulin teidän puhuvan eilen illalla, herra Eden, ja minä olen
tullut haastattelemaan teitä", hän alkoi.
Brissenden purskahti sydämelliseen nauruun.
"Sosialistitoveri?" kysyi kirjeenvaihtaja luoden pikaisen silmäyksen
Brissendeniin, jonka verettömät ja varjomaiset kasvot ilmaisivat
kuolevan miehen.
"Ja hän kirjoitti selostuksen", sanoi Martin tyynesti, "no, hänhän on
vain poikanen!"
"Miksette te iske häntä?" kysyi Brissenden. "Minä antaisin tuhannen
dollaria, jos minä saisin keuhkoni takaisin viideksi minuutiksi."
Kertojavekara näytti hämmästyneeltä siitä, mistä ja mitä hänen
ympärillään puhuttiin. Mutta häntä oli kehuttu hänen loistavasta
kuvauksestaan sosialistien kokouksesta ja hänelle oli annettu tehtäväksi
haastatella persoonallisesti Martin Edeniä, yhteiskunnan vihollisten
huomattavinta johtajaa.
"Ei suinkaan teillä ole mitään sitä vastaan, että minä otan teistä
valokuvan, herra Eden?" hän kysyi. "Minulla on taitava valokuvaaja
ulkona, ja hän sanoi, että olisi parasta ottaa valokuva nyt heti, ennen
kuin aurinko menee alemmaksi. Sitten otamme haastattelun jälkeenpäin."
"Valokuvaaja", sanoi Brissenden mietiskellen. "Iskekää häntä, Martin --
iskekää häntä!"
"Luulen, että alan tulla vanhaksi", kuului vastaus. "Tiedän, että minun
pitäisi, mutta minulla ei todellakaan ole sisua. Ei näytä maksavan
vaivaa."
"Hänen äitinsä vuoksi", kiihotti Brissenden. "Sitä sietää ajatella",
vastasi Martin, "mutta tuntuu, ettei maksa vaivaa tuhlata voimaansa sen
vuoksi. Katsokaas, vaatii ponnistusta antaa isku jollekin nuorukaiselle.
Sitä paitsi, mitä se hyödyttää?"
"Se on oikein -- se on viisain tapa ottaa koko juttu", virkahti vekara
ylimielisesti, vaikka hän oli jo alkanut huolissaan katsahdella ovelle
päin.
"Mutta sehän ei ollut totta, ei ainoakaan sana siitä, mitä hän
kirjoitti", lisäsi Martin puhuen koko ajan vain Brissendenille.
"Sehän oli vain yleinen kuvaus, ymmärrättehän", uskalsi reportteri, "ja
sitä paitsi se tekee teidät hyvin tunnetuksi. Se merkitsee jotakin. Se
on suosionosoitus teitä kohtaan."
"Se tekee tunnetuksi teidät, Martin, te vanhapoika", kertasi Brissenden
juhlallisesti.
"Ja se oli suosionosoitus minua kohtaan -- ajatelkaapas sitä!" lisäsi
Martin.
"Katsotaanpas -- missä te olette syntynyt, herra Eden?" kysyi
kirjurivekara, ja oli odottavinaan huomaavaisesti.
"Hän ei ota esille muistikirjaa", huomautti Brissenden. "Hän muistaa
ilmankin."
"Se on minulle sangen helppoa", sanoi reportteri koettaen näyttää aivan
huolettomalta. "Yksikään kunnollinen reportteri ei välitä vaivata
itseään muistikirjoilla."
"Se oli helppoa ... eilen illalla." Mutta Brissenden ei ollut
leikkituulella, ja sen tähden hän äkkiä muutti puhetapaansa. "Martin,
jos te ette iske häntä, minä itse teen sen, vaikka kaatuisin kuoliaana
lattialle seuraavassa silmänräpäyksessä."
"Mitä, jos minä antaisin kämmenellä?" kysyi Martin.
Brissenden mietti hetkisen ja nyökkäsi sitten.
Samassa Martin oli istahtanut vuoteen reunalle reportterinalku
vatsallaan hänen polvillaan.
"Älkää purko", varoitti Martin, "tai muuten minä annan iskun naamaanne.
Olisi sääli tuollaista koreaa naamaa."
Hänen kohotettu kätensä putosi ja sen jälkeen nousi ja putosi vilkkaassa
tahdissa. Vekara ponnisteli, kiroili ja kiemurteli, mutta ei
yrittänytkään purra. Brissenden katsoi tyynenä sivulta, vaikka kerran
hän kiihottuneena tarttui viskipulloon ja pyysi: "Antakaa minun vetää
sitä yhden ainoan kerran."
"Vahinko, että käteni on uupunut", sanoi Martin, kun hän vihdoin
lopetti. "Se on aivan hervoton."
Hän nosti kirjeenvaihtajan pystyyn ja asetti hänet sängynreunalle
istumaan.
"Minä annan vangita teidät tästä", mutisi poika hammasta purren
nöyryytyksen kyynelten juostessa hänen tuohtuneita poskiaan pitkin.
"Vielä te siitä hikoilette. Saattepa nähdä!"
"Kaunis otus!" huomautti Martin. "Hän ei huomaa, että hän on joutunut
luisumaan alamäkeä. Ei ole oikein, ei rehellistä eikä miehekästä
valehdella lähimmäisestään sillä tavalla kuin hän on tehnyt, eikä hän
edes tiedä sitä."
"Hän on tullut tänne saadakseen sen selville?" Brissenden virkahti
hetkisen äänettömyyden jälkeen.
"Niin, saadakseen selitystä minulta, jota hän on loukannut ja
vahingoittanut. Kauppiaani epäilemättä kieltää minulta nyt kaiken
luoton. Pahinta kaikesta on, että tuo poikapaha jatkaa tuohon suuntaan,
kunnes kehittyy ensiluokkaiseksi sanomalehtimieheksi, ja silloin hän on
myös ensiluokkainen roisto."
"Mutta vielähän on aikaa", väitti Brissenden. "Kukapa tietää, eikö
teistä tullut vähäpätöinen välikappale hänen pelastamisekseen. Miksi te
ette antanut minun huitaista häntä yhtä ainoata kertaa? Se olisi
suuresti minua huvittanut."
"Minä annan ottaa teidät kiinni, te roistot", nyyhkytti tuo erehtynyt
sielu.
"Ei, hänen suunsa oli liian kaunis ja liian heikko", Martin pudisti
surullisesti päätä. "Pelkään, että olen turruttanut käteni turhan
vuoksi. Tuo nuori mies ei enää parane. Hänestä tulee ajan oloon suuri ja
onnistunut sanomalehtimies. Hänellä ei ole omaatuntoa. Se yksin tekee
hänet suureksi."
Nyt harppasi nuorukainen ovelle pitäen kiirettä pelätessään, että
Brissenden voisi huitaista häntä pullolla selkään.
Seuraavan päivän sanomalehdestä Martin sai oppia itsestään melkoisen
paljon asioita, jotka olivat hänelle uusia. "Me olemme yhteiskunnan
vannoutuneita vihamiehiä", huomasi hän sanoneensa palstan pituisessa
haastattelussa. "Ei, me emme ole anarkisteja, vaan sosialisteja." Kun
kirjeenvaihtaja oli huomauttanut, ettei näiden molempien koulujen
välillä näyttänyt olevan kovin suuria eroja, Martin oli kohauttanut
olkapäitään hiljaisen myöntymisen merkiksi. Hänen kasvonsa oli kuvattu
epämuodostuneiksi, ja niillä sanottiin ilmenevän selvät
rappeutuneisuuden merkit. Erittäin huomattavat olivat hänen vasaramaiset
kätensä ja villi hohto hänen veripunaisissa silmissään.
Martin sai myös tietää, että hän joka ilta puhui työväelle City Hall
Parkissa ja että hän kaikista niistä anarkisteista ja agitaattoreista,
jotka siellä kansaa villitsivät, veti puheillaan puoleensa kaikista
enimmän kuulijoita. Poikavekara oli kuvannut erinomaisen tarkasti hänen
pientä huonettaan, öljykeitintä ja ainoata tuolia, jolla istui
kuolemanhaamuksi kulunut kiertolainen, joka piti toiselle seuraa ja
näytti kuin olisi juuri päässyt kahdenkymmenen vuoden ankarasta
pakkotyöstä.
Nuorukainen oli ollut ahkerassa toimessa. Hän oli nuuskinut ympäri ja
saanut selville Martinin perhehistorian, hankkinut valokuvan
Higginbothamin liikkeestä, Bernard Higginbothamin seisomassa liikkeensä
ovella. Tätä herrasmiestä kuvailtiin nerokkaaksi, arvossapidetyksi
liikemieheksi, joka ei voinut sietää lankonsa sosialistisia mielipiteitä
eikä muutenkaan kärsinyt lankoansa, joka on laiska tyhjäntoimittaja eikä
ole viitsinyt ottaa edes mitään tointa, vaikka sellaisia on hänelle
tarjottu, ja on siis omansa vankilan asukkaaksi. Hermann von Schmidtiä,
Marian miestä, oli myös haastateltu. Hän oli nimittänyt Martinia perheen
mustaksi lampaaksi, joka oli heille häpeäksi. "Hän kyllä yritti
taivuttaa minuakin, mutta minä tein siitä lopun nopeasti ja varmasti",
oli von Schmidt sanonut kirjeenvaihtajalle. "Nyt hän ei enää kiertele
täällä. Mies, joka ei tahdo tehdä työtä, ei ole oikea, sanokaa minun
sanoneen."
Tällä kertaa Martin raivostui täydellä todella. Brissenden koetti katsoa
asiaa hassun pilan kannalta, mutta ei voinut rauhoittaa Martinia, joka
tiesi, ettei olisi helppoa selittää tuota Ruthille. Mitä isään tulee,
hän tiesi hänen olevan poissa suunniltaan riemusta ja tekevän parhaansa
purkaakseen heidän kihlauksensa. Kuinka paljon hän todellakin kykenisi
tekemään, sen sai Martin pian kokea. Iltapäivän posti toi kirjeen
Ruthilta. Martin avasi sen onnettomuutta aavistaen portilla, jossa oli
ottanut sen postinkantajalta. Hänen lukiessaan käsi meni taskuun
ottaaksensa esille tupakkaa ja paperia, kuten ennen savukkeitten
aikakaudella. Hän ei tajunnut, oliko tasku tyhjä, vai oliko hän löytänyt
savuketarpeita.
Se ei ollut mikään kiihkomielinen kirje. Ei siinä ollut pienintäkään
jälkeä vihasta. Mutta koko ajan, ensimmäisestä rivistä alkaen, huokui
siitä suru ja pettymys. Ruth oli odottanut parempaa häneltä. Hän oli
luullut, että Martin olisi voittanut nuoruutensa viileyden, että hänen
rakkautensa olisi ollut kyllin arvokas herättämään hänessä halua
vakavaan, säädylliseen elämään. Nyt olivat hänen vanhempansa tehneet
varman päätöksensä ja käskeneet hänen purkaa kihlauksensa. Hänen täytyi
myöntää, että he tässä olivat oikeassa. Heidän liittonsa ei kuitenkaan
koskaan tulisi onnelliseksi. Se oli onneton alusta alkaen. Yhden ainoan
nuhteen hän oli sovittanut kirjeeseen, mutta se olikin kyllin katkera
Martinille. "Kunpa sinä olisit tahtonut ottaa vastaan jonkin toimen ja
tehdä itsestäsi jotakin!" hän kirjoitti. "Mutta se ei saanut tapahtua.
Sinun entinen elämäsi on ollut liian villi ja säännötön. Minä voin
ymmärtää, ettei sinua saata siitä moittia. Sinä voit toimia vain
luonteesi ja aikaisempien tottumuksiesi mukaan. Minä en siis moiti
sinua, Martin. Muista se. Se oli vain ikävä erehdys. Kuten isä ja äiti
sanovat, me emme ole luodut toisillemme, ja meidän tulisi olla
onnellisia, että olemme huomanneet tämän ajoissa... Ei ole tarpeellista,
että sinä koetat tavata minua enää", hän sanoi lopettaessaan. "Se olisi
tuskallista meille molemmille yhtä paljon kuin minun äidillenikin. Minä
tunnen, että minä, asiain näin ollen, olen jo tuottanut hänelle kyllin
suurta surua ja tuskaa. Tulee vaatimaan paljon huolta ja ponnistusta,
ennen kuin voi sen sovittaa."
Hän luki huolellisesti kirjeen uudestaan ja istui sitten vastaamaan. Hän
kertoi, mitä hän oli sanonut sosialistien kokouksessa, osoittaen, että
se oli aivan päinvastaista, mitä oli pantu hänen suuhunsa. Kirjeen
lopussa hän oli vain "rakkaudesta hullu", joka kiihkeästi rukoili
rakkautta. "Vastaa minulle", hän pyysi, "ja vastauksessasi sinun
tarvitsee sanoa vain yksi asia. Rakastatko sinä minua? Siinä kaikki --
etkö tahdo vastata minulle tuohon ainoaan kysymykseen?"
Mutta vastausta ei tullut seuraavana päivänä, eikä vielä seuraavanakaan.
"Myöhästynyt" oli koskemattomana pöydällä, ja joka päivä tuli
palautettujen käsikirjoitusten kasa pöydän alla yhä suuremmaksi. Ensi
kerran vaivasi Martinia unettomuus, ja hän mietti ja kieri levottomana
vuoteellaan. Kolme kertaa hän kävi Morsen talossa, mutta palvelija, joka
tuli avaamaan, palautti hänet takaisin. Brissenden makasi sairaana
hotellissaan ollen liian heikko liikkumaan ulkona, ja vaikka Martin
usein oli hänen luonaan, ei hän kuitenkaan tahtonut raskauttaa häntä
omilla suruillaan.
Martinin huolet olivat monet. Seuraukset tuon sanomalehtilähetin
urotyöstä olivat suuremmat kuin Martin saattoi aavistaakaan.
Portugalilainen sekatavarakauppias kielsi häneltä kaiken luoton, kun
taas vihanneskauppias, joka oli amerikkalainen ja ylpeä siitä, oli
sanonut häntä isänmaan kavaltajaksi ja kieltäytynyt olemasta missään
tekemisissä hänen kanssaan -- olipa isänmaallisessa kiihkossansa mennyt
niin pitkälle, että veti ristin Martinin ostoksien yli ja kielsi häntä
koskaan yrittämästäkään maksaa. Naapurien keskusteluista säteilivät
samat tunteet, ja pärjääjäin kiihko kuohui korkealla. Kukaan ei tahtonut
olla missään tekemisissä sosialistisen kavaltajan kanssa. Maria rukka
oli epäröivä ja pelkäsi, mutta hän pysyi kuitenkin puolueettomana.
Naapurien lapset olivat vapautuneet siitä kunnioituksen tunteesta
Martinia kohtaan, jonka noiden kerrallisten loistovaunujen vierailu oli
herättänyt, ja etäämpää he kutsuivat häntä "kiertolaiseksi" ja
"jätkäksi". Silvan tenavat puolustivat häntä kuitenkin uskollisesti,
käyden monta urheata taistelua hänen kunniansa puolesta, ja mustat
silmät ja veriset nenät tulivat säännöllisiksi lisäten yhä Marian huolia
ja epätietoisuutta.
Kerran Martin tapasi Gertruden kadulla Oaklandissa ja sai vahvistuksen
entiselle otaksumalleen -- että Bernard Higginbotham oli raivoissaan
hänelle, kun hän oli saattanut perheen häpeään, ja kieltänyt häntä
astumasta jalallaan hänen taloonsa.
"Miksi sinä et lähde tiehesi, Martin?" oli Gertrude pyytäen puhellut.
"Lähde pois täältä ja koeta saada jotain tointa jostain muualta.
Myöhemmin, kun kaikki asettuu, voit palata takaisin."
Martin pudisti päätä, mutta ei selittänyt mitään. Kuinka hän voisi
selittää? Hän katseli kauhuissaan sitä ääretöntä henkistä kuilua, joka
oli avautunut hänen ja hänen sukulaistensa välille. Hän ei voisi enää
koskaan astua sen yli ja selittää heille kantaansa, nietzscheläistä
kantaansa sosialismiin nähden. Ei ollut mitään sellaisia sanoja
englannin kielessä eikä missään kielessä, jotka olisivat voineet
selittää hänen käytöksensä kyllin tajuttavasti heille. Heidän korkein
suunnitelmansa häneen nähden oli, että hänen tuli ottaa jokin toimi. Se
oli heidän ajatustensa ensimmäinen ja viimeinen loppupäätös. "Ota
toimi!" -- "Mene työhön!" Onnettomat, tyhmät orjat! hän ajatteli, kun
hänen sisarensa puhui. Eipä ollut ihme, että maailma kuului
voimakkaille. Orjat elivät oman orjuutensa kiroissa. Joku toimi oli
heille kultainen jumalankuva, jonka eteen he lankesivat ja jota
palvelivat.
Hän pudisti päätään uudestaan, kun Gertrude tarjosi hänelle rahaa,
vaikka hän tiesi, että hänen samana päivänä tulisi tehdä matka
panttilainastoon.
"Älä tule Bernardin lähettyville nyt", neuvoi sisar. "Muutaman kuukauden
kuluttua, kun hän on vähän jäähtynyt, voit kyllä tulla hänelle
ajomieheksi, jos haluat. Jos tahdot tavata minua, lähetä vain sana, ja
minä tulen. Älä unohda sitä."
Hän lähti ääneensä itkien, ja murhe viilsi Martinin sydäntä hänen
katsellessaan sisaren puuskutusta ja raskasta, löntystävää käyntiä. Kun
hän katseli häntä, tuntui koko nietzscheläinen rakennus vapisevan
perustuksillaan. Orjaluokka abstraktisena käsitteenä oli kyllä
samantekevä, mutta ei saattanut aivan tyynenä katsella, kun orjamieli
tuotiin omaan perheeseen. Jos oli olemassa yksikään vahvemman sortama
orja, oli se juuri hänen oma sisarensa Gertrude. Hän naurahti katkerasti
tälle mielijohteelle. Olipa hän kelpo nietzscheläinen, joka antoi
ensimmäisen hentomielisen tunteen järkyttää elämänkäsitystään, -- antaa
tuon saman halveksitun orjamoraalin järkyttää itseään tuntui
surkuteltavalta, vaikka säälin kohde olikin hänen oma sisarensa.
Todelliset jalot ihmiset olivat säälin ja myötätunnon yläpuolella. Sääli
ja myötätunto olivat syntyneet orjain maakuopissa, eivätkä ne olleet
muuta kuin viheliäisen, valittavan raukan tuskaa ja hikeä.