"Tulkaa! Mennään yhdistyksen talolle!"
Näin puhui Brissenden, vielä heikkona verensyöksystä, joka hänellä oli
ollut puolisen tuntia sitten -- toinen verensyöksy kolmessa päivässä.
Ainainen viskilasi oli hänen kädessään, ja hän tyhjensi sen vapisevin
sormin.
"Mitä minulla on sosialismin kanssa tekemistä?" kysyi Martin.
"Puolueeseen kuulumattomat saavat puhua viisi minuuttia", selitti sairas
mies. "Lähtekää sinne ja saarnatkaa. Sanokaa niille, miksi ette siedä
sosialismia. Sanokaa heille, mitä ajattelette heistä ja heidän kurjasta
siveysopistaan. Tankatkaa niiden päähän Nietzscheä ja mullistakaa kaikki
ylösalaisin! Iskekää kuin mies. Se tekee niille hyvää. He tahtovat
väitellä, ja te tahdotte juuri samaa. Katsokaa, minä tahtoisin nähdä
teidät sosialistina, ennen kuin menen pois. Se pyhittää teidän
olemassaolonne. Se on ainoa, joka voi pelastaa teidät sitten, kun
kärsimysten ja pettymysten päivät teille tulevat."
"Ikinä minä en voi ymmärtää, että te olette sosialisti, vaikka kaikki
muut olisivatkin", ihmetteli Martin vakavasti. "Tehän inhoatte joukkoja
niin. Totisesti niissä ei ole mitään, joka voi viehättää teidän
esteettistä sieluanne!" Hän viittasi syyttävästi sormellansa
viskilasiin, jota toinen täytti uudestaan. "Sosialismi ei kuitenkaan
näytä voivan pelastaa teitä."
"Minä olen hyvin sairas", kuului vastaus. "Teihin nähden on asia aivan
toinen. Te olette terve, ja teissä on paljon, jonka puolesta elää. Ja
teidät täytyy edes jollakin tavalla voida kiinnittää elämään. Te
ihmettelette, miksi minä olen sosialisti. Minä sanon sen teille. Sen
tähden, että sosialismi on välttämätön, sen tähden, ettei nykyinen
lahonnut ja sietämätön järjestelmä voi kestää, sen tähden, että aika on
ohi, jolloin teidän ratsastava sankarinne olisi voinut ilmestyä. Orjat
eivät voi sietää häntä. Heitä on liian monta, ja heidän laumamainen
epävarmuutensa riistäisi hänet alas satulasta, ennen kuin hän pääsisi
alkuunkaan. Te ette pääse heistä eroon, ja teidän on nielaistava koko
heidän orjamoraalinsa. Se ei ole ihana herkku, sen myönnän. Te itse
olette Aatamin aikuinen nietzscheläisine aatteinenne. Menneisyys on
menneisyyttä, ja se mies, joka sanoo historian kertaavan itseään, on
valehtelija. Tietysti minä en pidä joukoista, mutta mitä voi viheliäinen
raukka tehdä? Teidän ratsastava sankarinne ei voi ilmestyä, ja mikä
tahansa on parempi kuin viheliäisen sikalauman hallitus. Mutta menkäämme
joka tapauksessa! Olen saanut nyt tarpeekseni, ja jos vielä istun
täällä, tulen humalaan. Ja te tiedätte, mitä tohtori sanoo -- piru hänet
vieköön! Minä petän hänet vielä!"
Oli sunnuntai-ilta, ja he tapasivat pienen kokoussalin täyteen ahdettuna
Oaklandin sosialisteja, enimmäkseen työmiehiä. Puheenjohtaja, taitava
juutalainen, herätti heti Martinissa ihastusta, samalla kun kiihotti
hänen vastustushaluaan. Miehen kumarat ja kapeat hartiat ja
sisäänpainunut rinta todistivat hänet kurjien pesien lapseksi, ja Martin
tunsi voimakasta sääliä näihin osattomiin orjiin, ja hänen teki mieli
auttaa heitä heidän taistelussaan sitä kourallista etuoikeutettujen
joukkoa vastaan, joka oli hallinnut heitä ja hallitsisi aina
tuomiopäivään asti. Martinille tuo kuihtunut vartalo oli vertauskuva.
Tuo olento oli koko sen heikkojen ja kelvottomien yksilöitten
surkuteltavan joukon edustaja, joka valinnan lain ankaralla
järkähtämättömyydellä kulki perikatoaan kohti. He eivät soveltuneet
elämään. Huolimatta heidän ovelasta filosofiastaan ja taipumuksestaan
osuustoimintaan. Luonto hylkäsi heidät elämään kelvottomina. Jakaessaan
runsaalla kädellä elämän rikkaita lahjoja se valitsi suojateikseen vain
parhaimmat. Samaa menetelmää seuraten ja sitä matkien ihmiset valitsevat
hoitaakseen rotuhevoset ja kurkut. Epäilemättä elämän kaikkeuden luoja
olisi voinut keksiä paremman menetelmän, mutta tällä erikoisella
kaikkeuden osalla oli olentojen taivuttava tähän lakiin. Tietysti he
koettivat kiemurrella tuhoutuessaan, kuten sosialistit kiemurtelivat,
kuten puhuja korokkeella ja hikoileva joukko hänen ympärillään
kiemurteli tälläkin hetkellä, jolloin he olivat yhtyneet neuvottelemaan,
miten voisivat pienentää elämän ankaraa rangaistusta ja voittaa
viekkaudella luonnon lain.
Niin Martin ajatteli, ja niin hän puhui, kun Brissenden kehoitti häntä
antamaan heille kyytiä. Hän totteli vihdoin, asteli korokkeelle ja,
kuten tapa oli, kääntyi puheenjohtajaan. Hän alkoi hiljaisella äänellä
ja viivytellen, koettaessaan muodostaa selviksi lauseiksi niitä
ajatuksia, jotka olivat tulvehtineet hänen mieleensä juutalaisen
puhuessa. Tällaisissa kokouksissa annettiin viisi minuuttia kullekin
puhujalle, mutta kun Martinin määräaika loppui, oli hän vasta päässyt
parhaaseen alkuun, eikä hänen hyökkäyksensä heidän oppejaan vastaan
ollut läheskään loppuun suoritettu.
Hän oli saanut heidän mielenkiintonsa herätetyksi, ja kuulijakunta vaati
huudahduksin, että puheenjohtaja jatkaisi Martinin määräaikaa. He
kunnioittivat häntä arvokkaana vastustajana ja kuuntelivat kiihkeästi
seuraten jokaista sanaa. Hänen puheessaan oli tulta ja vakuutusta, eikä
hän kaunistellut sanojaan hyökätessään näitten orjain ja heidän
siveysoppinsa ja menettelytapojensa kimppuun, ja rehellisesti hän antoi
kuulijainsa ymmärtää, että he juuri olivat noita kysymyksessä olevia
orjia. Hän lainasi Spenceriä ja Malthusta ja selitti kehitysopin
biologista lakia.
"Ja näin ollen", hän lopetti tehden kaikesta pikaisen yhteenvedon,
"mikään orjatyyppien valtio ei voi pysyä pystyssä. Vanha olemassaolon
laki on vielä voimassa. Olemassaolon taistelussa, kuten olen osoittanut,
voimakas ja voimakkaan jälkeläiset säilyvät, kun taas heikko ja heikon
jälkeläiset ovat tuomitut turmioon ja perikatoon. Seuraus siitä on, että
voimakas ja voimakkaan jälkeläiset jäävät eloon, ja niin kauan kuin
taistelua kestää, tuo voima kasvaa jokaisessa sukupolvessa. Se on
olemassaolon laki. Mutta te orjat -- on surullista olla orja, myönnän
sen -- mutta te orjat uneksitte yhteiskunnasta, josta olisi tämä
kehityksenlaki poistettu, jossa eivät heikot ja voimattomat sortuisi,
jossa jokainen voimaton saisi syödäkseen niin paljon kuin tahtoo ja
saisi syödä niin monta kertaa päivässä kuin haluaa ja jossa kaikki
saavat mennä naimisiin ja saavat jälkeläisiä -- heikko yhtähyvin kuin
vahvakin. Mikä olisi tulos? Ei enää voima eikä elinkelpoisuus
lisääntyisi jokaisessa sukupolvessa, päinvastoin se vähenisi. Siinä on
teidän orja-filosofianne kostajatar. Teidän orjayhteiskuntanne -- orjien
tähden, orjien avulla ja orjien hyväksi -- täytyy välttämättömyyden
pakolla heiketä ja mennä pirstaleiksi aivan kuin niiden heikkojen elämä,
joista tuollainen yhteiskunta on muodostunut, sortuu ja häviää.
"Muistakaa, minä olen selittänyt teille biologiaa enkä hentomielistä
siveysoppia. Yksikään orjain yhteiskunta ei voi kestää -- --"
"Mitä sanotte Yhdysvalloista?" huudahti eräs mies kuulijain joukosta.
"Minä sanon sen teille", vastasi Martin. "Nuo kolmetoista maakuntaa
nousivat herrojansa vastaan ja muodostivat niin sanotun tasavallan.
Orjista tuli omia herroja. Heitä ei enää sortanut esivallan miekka.
Mutta te ette voi tulla toimeen ilman jonkinlaisia herroja, ja nousi
uusi herrojen sarja -- ei suuria miehekkäitä, jaloja miehiä, vaan joukko
kiipijöitä, kauppasaksoja ja rahanlainaajia. Ja he orjuuttivat teidät
uudestaan -- mutta eivät rehellisesti, se on totta, rehellinen mies
olisi sen tehnyt oikean kätensä raskaalla painolla, vaan salaisesti,
punoen kuin hämähäkki verkon teidän ympärillenne ja houkutellen, pettäen
ja valehdellen. He ovat ostaneet teidän orjatuomarinne, he ovat
turmelleet teidän orjalakinne, ja he ovat pakottaneet teidän
orjapoikanne ja -tyttärenne vielä kauheampaan orjuuteen, kuin mikään
taloudellinen orjuus on. Kaksi miljoonaa teidän lapsistanne raataen
sortuu tänä päivänä tässä harvainvallassa, jota nimitetään
Yhdysvalloiksi. Kymmenen miljoonaa teistä, te orjat, on ilman suojaa,
ilman kelvollisia vaatteita ja ilman kelvollista ravintoa.
"Mutta palatakseni asiaan. Minä olen näyttänyt teille, ettei mikään
orjayhteiskunta voi säilyä, koska sellainen yhteiskunta oman luontonsa
pakotuksesta hävittäisi kehityksen lain. Mikään orjayhteiskunta ei voi
syntyä uudestaan, ennen kuin häviö on alkanut. Teidän on helppo puhua
kehityksenlain hävittämisestä, mutta missä on se uusi kehityslaki, joka
tekee teistä voimakkaita? Laatikaa se. Ehkä se laki on jo laadittu?
Esittäkää se siis." Martin meni paikalleen äänekkäitten vastaväitteitten
kaikuessa. Joukko miehiä hyökkäsi ylös ja puhujapöydän luokse vaatimaan
suunvuoroa. Ja yksitellen, raivokkaitten hyväksymismielenosoitusten
kannustamina he puhuivat tulisesti ja innostuksella ja kiihtynein ilmein
vastaten tuohon kysymykseen. Se oli villi ilta -- mutta se oli
henkisesti villiä ajatusten taistelua. Joku eksyi pois aiheesta, mutta
useimmat puhujat vastasivat suoraan Martinille. He ruhjoivat häntä
aatteilla, jotka olivat hänelle uusia ja avasivat hänelle uusia
näköaloja, ei siten, että biologian laki olisi tullut uudeksi, vaan
siten, että tuota vanhaa lakia saattoi uudella tavalla sovelluttaa. He
olivat liian rehellisiä ollakseen aina kohteliaita, ja useammin kuin
kerran puheenjohtaja iski vasarallaan pöytään vaatien järjestystä.
Sattuipa niin, että eräs piimäparta sanomalehden kirjeenvaihtaja oli
kuulijain joukossa, koska hänet oli lähetetty sinne uutisten puutteessa
saamaan jotakin kiinnostavaa. Hän ei ollut erittäin teräväpäinen
kirjeenvaihtaja. Hän oli melkoisen herkkäuskoinen ja kielevä. Hän oli
liian typerä voidakseen seurata keskustelua. Tosiasiassa hänellä oli se
mieluisa tunne, että hän oli paljon yläpuolella näitä monisanaisia
työväenluokkaan kuuluvia vimmapäitä. Sen lisäksi hänellä oli suunnaton
kunnioitus niitä kohtaan, jotka ovat kohonneet korkeisiin asemiin ja
sieltä sanelevat, millainen tulee kansojen ja sanomalehtien politiikan
olla. Lopuksi hänellä oli käsitys, että se vasta oikea kertoja oli, joka
kykeni tekemään jotakin tyhjästä.
Hän ei tiennyt, mistä oikeastaan keskusteltiin. Se ei ollut edes hänestä
tarpeellista. Sanat, sellaiset kuin vallankumous, antoivat hänelle
johtolangan. Aivan kuin muinaismuistojen tutkija kykenee rakentamaan
koko luurangon yhdestä ainoasta luusolmusta, hän kykeni rakentamaan
kokonaisen puheen yhdestä ainoasta sanasta: vallankumous. Hän teki sen
sinä iltana ja teki sen hyvin; ja koska Martin oli synnyttänyt suurinta
melua, hän pani kaikki hänen suuhunsa ja teki hänestä arkkianarkistin
tässä näytelmässä, muuttaen hänen taantumuksellisen individualisminsa
mitä hurjimmaksi ja punaisimmaksi sosialismiksi. Tämä kertojavekara oli
oikea taiteilija, ja suurella siveltimellä hän sekoitti paikallisväriä:
villisilmäisiä, pitkätukkaisia miehiä, oikeita rappeutuneitten miesten
tyyppejä, joiden ääni vapisi intohimosta, tiukkaan puristetut nyrkit
huitoivat ilmaa, ja kaikki tämä katsottuna karjunnan, kirousten ja
vihaisten huutojen taustaa vasten.