Kun Ruth vakuutti, että Martin oli loukannut tuomaria, tämä vain
kiivaili:
"Sanoessani hänestä totuuden?"
"Minä en välitä, oliko se totuus vai ei", väitti Ruth. "On olemassa
varmat rajat, joiden yli ei saa mennä, eikä sinulla ollut mitään
oikeutta pilkata häntä."
"Sanopas, milloin tuomari Blount sai oikeuden häväistä totuutta?" kysyi
Martin. "Häväistä totuutta on paljon vakavampi rikos, kuin sanoa pari
totuuden sanaa sellaiselle tolvanalle kuin tuo tuomari on. Hän teki
vieläkin pahempaa. Hän mustasi ja häväisi suurta ja jaloa miestä, joka
on kuollut. Oh, se elukka! Se elukka!"
Uudestaan leimusivat hänen kasvonsa vihasta, ja se herätti Ruthissa
suorastaan kauhua. Ruth ei ollut koskaan nähnyt häntä vihassa, ja
hänestä se oli järjetöntä ja käsittämätöntä. Ja kuitenkin tuon kauhun
läpi kulkivat ne salaiset langat, jotka olivat vetäneet ja yhä vetivät
häntä tuohon mieheen. Ne pakottivat häntä nojaamaan häneen ja tälläkin
ristiriitojen hetkellä kiertämään kätensä hänen kaulaansa. Hän oli
loukkaantunut ja poissa suunniltaan kaikesta, mitä oli tapahtunut, ja
kuitenkin hän lepäsi väristen hänen sylissään toisen yhä mutistessa: "Ne
elukat! Ne elukat!" Ja hän lepäsi siinä vielä, kun toinen vakuutti:
"Minä en enää koskaan tuota harmia teidän pöydässänne, rakkaani. He
eivät pidä minusta, ja minä teen väärin tunkeutuessani häiritsemään
heidän tasapainoaan. Sitä paitsi, he ovat aivan yhtä vastenmielisiä
minulle. Oh, he ovat inhottavia! Ja ajattelepas: tietämättömyydessäni
minä uneksin, että ne ihmiset, jotka ovat niin korkeissa asemissa, jotka
asuvat kauniissa taloissa ja olivat saaneet kasvatusta ja suorittivat
asioitansa pankissa, olisivat jonkin arvoisia."