Ensimmäinen asia, minkä Martin seuraavana aamuna toimitti, oli käydä
vastustamaan Brissendenin neuvoa ja käskyä. "Auringon häpeäpilkut" hän
pani postiin osoittaen _Acropolikselle_. Hän uskoi, että hän voisi saada
sen julkaistuksi aikakauskirjassa, ja tunsi, että aikakauskirjojen
suositus olisi hyvänä apuna hänelle, kun hän tarjoaisi sitä
kirjankustantajalle. "Päiväperhosen" hän samoin pani postiin ja lähetti
aikakauskirjoille. Huolimatta Brissendenin inhosta aikakauskirjoja
kohtaan, joka Martinin mielestä oli suoranaista raivohulluutta, hän
päätti, että tuo suurenmoinen runoelma pitäisi saada painetuksi. Hän ei
kuitenkaan aikonut julkaista sitä ilman toisen suostumusta. Hänen
tarkoituksensa oli vain saada jonkin ensiluokkaisen aikakauskirjan
hyväksyminen, ja tämä kädessään hän saattaisi pakottaa Brissendenin
julkaisemaan sen.
Samana aamuna alkoi Martin pitemmän kertomuksen, joka oli askarrellut
hänen aivoissaan viikkoja, eikä ollut antanut hänelle rauhaa, vaan
vaatinut ilmestysoikeutta. Siitä tulisi ilmeisesti merkkikertomus,
tarina kahdennenkymmenennen vuosisadan seikkailuista ja ihanteesta,
mutta luonteitten ja elämänkuvauksen pitäisi perustua todelliseen
elämään. Kuitenkin kaiken tämän alla pitäisi pohjavirtana kertomuksessa
kulkea jotakin muuta -- jotakin, jota tavallinen lukija ei koskaan
löytäisi ja joka toiselta puolen ei kuitenkaan vähentäisi sellaistenkaan
lukijain iloa ja mielenkiintoa. Se oli juuri tuo muu eikä paljas
kertomus, joka pakotti Martinia kirjoittamaan. Siinä suhteessa hänen
sielussaan soivat suurenmoiset motiivit elämänkaikkeudesta. Ja ne ne
häntä viehättivät. Saatuaan sellaisen motiivin hän vallitsi henkilöt,
tapaukset ja paikan, joissa nuo elämänkaikkeutta käsittävät ajatukset
esiintyisivät. "Myöhästynyt" oli kertomuksen nimi, ja sen pituus ei
saisi venyä kuuttakymmentätuhatta sanaa suuremmaksi -- vähäpätöisyys
hänelle, jonka työkyky ei tuntenut mitään rajoja. Tänä ensimmäisenä
päivänä hän tarttui siihen itsetietoisella riemulla tuntiessaan voivansa
mestarina käsitellä työaseitaan. Häntä ei enää kiusannut pelko, että
kärki ja terävyys hänen sanonnastaan häviäisi ja pilaisi hänen työnsä.
Monen kuukauden kiihkeä työ ja opiskelu olivat tuottaneet hänelle sen
palkinnon. Hän saattoi nyt vapaasti antautua suurimpiin töihin, tuntien
kätensä varmaksi muovaamaan niitä, ja tehdessään työtä tunnista tuntiin
hän tunsi selvemmästi kuin koskaan ennen, että hän nyt oli varmalla
kädellä tarttunut elämään ja osasi kuvata sen ilmiöitä. "Myöhästynyt"
kertoisi tapauksista, jotka ihmisten luonteisiin ja tapahtumapaikkoihin
nähden olisivat tosia; mutta se kertoisi samalla, hän mielessään
päätteli, suurista, tärkeistä asioista, jotka olisivat totta kaikkina
aikoina, kaikissa paikoissa ja koko elämässä -- kiitos Herbert
Spencerin, hän ajatteli ojentautuen suoraksi kirjoituksestaan. Ah,
kiitos Herbert Spencerin ja mestarillisen elämänavaimen, kehitysopin,
jonka Spencer oli antanut hänen käteensä.
Hän oli tietoinen siitä, että hän oli ottanut käsiteltäväkseen suuren
aiheen. "Se onnistuu! Se onnistuu!" kaikui kertosäkeenä lakkaamatta
hänen korvissansa. Tietysti sen täytyy onnistua. Vihdoinkin hän oli
saanut kiinni aiheesta, joka kerrankin kelpaisi aikakauskirjoille. Koko
kertomus kuvastui hänen eteensä välähteleväin salamain valossa. Hän
keskeytti kuitenkin työnsä niin kauaksi, että saattoi kirjoittaa
kappaleen muistikirjaansa. Se olisi "Myöhästyneen", viimeinen kappale,
sillä niin kokonaisena oli tuo kirja syntynyt hänen aivoissaan, että hän
saattoi kirjoittaa viikkoja ennen, kuin hän ehti loppuun, itse lopun.
Hän vertasi kertomusta, vaikka vielä kirjoittamattomana muihin
kirjailijain merikuvauksiin, ja hänestä tuntui, että tämä oli kaikkien
niitten yläpuolella. "On ainoastaan yksi mies, joka voi lähennellä sitä,
ja se mies on Conrad, ja tämä voisi herättää hänetkin ja saattaa hänet
puristamaan minun kättäni ja sanomaan: 'Hyvin tehty, Martin poikaseni'."
Hän raatoi, lepäämättä koko päivän, muistaen aivan viime hetkenä, että
hänen täytyisi lähteä päivällisille Morsen taloon. Kiitos Brissendenin,
hänen musta pukunsa oli vapaana pantista, ja hän oli kelvollinen
ottamaan osaa päivälliskutsuihin. Mennessään hänellä kuitenkin oli sen
verran aikaa, että hän poikkesi etsimään Saleebyn kirjoja. Hän otti
"Elämän kiertokulun" ja istuessaan vaunussa etsi sen tutkielman
Spenceristä, johon Norton oli viitannut. Mutta lukiessaan hän suuttui.
Hänen kasvonsa tuohtuivat, hampaat pureutuivat yhteen ja hänen
tietämättään hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, avautuivat ja
puristuivat taas, aivan kuin hän olisi tarttunut johonkin vihattavaan,
jonka ruumiista hänen teki mieli pudistaa henki pois. Kun hän jätti
raitiovaunun, hän astui katukäytävää kuin vihan vallassa kulkeva mies,
ja hän soitti Morsen kelloa niin kiivaasti, että hän itsekin heräsi
tajuntaan ja hyväntuulisesti hymyili itsekseen omaa kiihkoaan. Mutta
tuskin hän oli päässyt sisään, kun suuri painostus valtasi hänen
olemuksensa. Hän oli pudonnut alas niistä korkeuksista, joissa hän
mielikuvituksen siivin oli koko päivän liidellyt. "Poroporvarit",
"saksojen pesä" -- nuo Brissendenin määritelmät soivat lakkaamatta hänen
mielessään, mutta mitäpä siitä? hän kysyi suuttuneena. Hän aikoi mennä
naimisiin Ruthin eikä hänen sukulaistensa kanssa.
Hänestä tuntui, ettei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt Ruthia niin
kauniina, niin henkevänä ja niin eteerisenä ja kuitenkin samalla niin
terveenä. Hänen kasvoillaan oli väriä, ja hänen silmänsä -- nuo silmät,
joita hän aluksi oli pitänyt kuolemattomina -- viehättivät häntä
vastustamattomasti. Kuolemattomuuden hän oli viime aikoina unohtanut, ja
häneltä oli unohtunut myös lukujensa päämäärä, mutta täällä Ruthin
silmissä hän luki ne todistuskappaleet, jotka kohosivat kaikkien sanojen
yläpuolelle. Hän näki hänen silmissään jotakin, jonka edestä
viisasteleva keskustelu karkkosi, hän näki siellä rakkauden. Ja hänen
omissa silmissään kuvastui rakkaus, ja rakkaus oli vastustamaton.
Sellainen oli hänen intohimoinen uskonsa.
Se puolituntinen, jonka hän sai olla ennen päivällistä kahden kesken
hänen kanssaan, teki hänet äärettömän onnelliseksi ja äärettömän
tyytyväiseksi elämään. Siitä huolimatta, kun hän oli joutunut pöytään,
päivän ankara työ esitti vaatimuksensa. Hän huomasi, että hänen silmänsä
olivat väsyneet, ja hän oli hajamielinen. Hän muisti, että hänellä juuri
tässä pöydässä oli monesti ollut kuolettavan ikävä, mutta myös sen, että
hän tässä pöydässä oli ensikerran syönyt sivistyneitten ihmisten kanssa,
joitten koko ilmapiirin hän oli luullut huokuvan sivistystä ja
hienostuneisuutta. Hän näki välähdyksen omasta itsestään juuri
sellaisena kuin hän sinä iltana oli ollut, itsetietoinen villi, jonka
jokaisesta huokosesta juoksi tuskan ja epätoivon hiki, joka oli
hämmästynyt ja villiintynyt kaikesta ja jota yksin palvelijan
tarjoilukin kauhistutti, ja tämä muisto sai hänet hillitsemään itsensä
ja kehotti häntä esiintymään niitten tietojen arvoisesti, joita
sittemmin oli saanut.
Hän katsahti Ruthiin varmuuden vuoksi samoin kuin matkustaja, jonka
valtaa äkillinen hurja haaksirikon pelko, ja hän tahtoo saada selvän
pelastusvälineistä. Voittona siitä kaikesta oli tullut rakkaus ja Ruth.
Mikään muu ei ollut kirjojen avulla tehtyä kokeilua kestänyt. Mutta Ruth
ja rakkaus olivat kokeillessa vain kirkastuneet. Rakkaus oli elämän
korkein ilmaus. Luonto oli antanut hänelle suuren rakastamisen lahjan,
kuten kaikille normaaleille miehille. Luonto oli käyttänyt
kymmenentuhatta vuosisataa -- ah, satatuhatta ja miljoonan vuosisataa --
kehittääkseen ihmistä, ja hän oli sen parhain saavutus. Se oli tehnyt
rakkauden hänen olentonsa keskeisimmäksi tekijäksi, lisännyt sen voimaa
tuhatkertaisesti lahjoittamalla rikkaan mielikuvituksen, ja siten se oli
tehnyt hänestä viimeisen päiväperhosen, joka värähteli, pehmeni ja suli.
Kädet etsivät toisiaan pöydän alla hänen istuessaan Ruthin rinnalla, ja
lämpimiä puristuksia vaihdettiin. Ruth katsahti häneen sivumennen, ja
silmissä loisti lämmin, kirkas säteily, eikä Martin tajunnut, että tuo
säteily oli heijastusta siitä, mitä Ruth oli hänen silmissään nähnyt.
Häntä vastapäätä, herra Morsen oikealla puolella, istui tuomari Blount,
korkeimman tuomioistuimen jäsen. Martin oli tavannut hänet monta kertaa,
oppimatta kuitenkaan pitämään hänestä. Hän ja Ruthin isä keskustelivat
työväen ammattiyhdistysten politiikasta, paikallisesta tilanteesta ja
sosialismista, ja herra Morse koetti sivumennen ruoskia Martinia
sosialististen aatteitten vuoksi. Vihdoin katsahti tuomari Blount pöydän
yli silmissä isällinen, surkutteleva ilme. Martin hymyili mielessään.
"Te kasvatte siitä kyllä vapaaksi, nuori mies", sanoi tuomari
tasoitellen. "Aika on sellaisten nuoruuden hullutusten parhain lääkäri."
Hän kääntyi herra Morseen. "Minä en usko, että keskustelusta
tällaisessa tapauksessa on mitään hyötyä. Se tekee potilaan vain
vastahakoisemmaksi."
"Se on totta", myönsi toinen arvokkaasti. "Mutta eihän haittaa, jos
silloin tällöin varoittaa potilasta hänen tilastaan."
Martin nauroi iloisesti, vaikkakin hieman ponnistaen. Päivä oli ollut
liian pitkä, ponnistus liian kiinteä, eikä hän enää tuntunut ollenkaan
jännittävän ajatustaan säästyäkseen vastavaikutuksilta.
"Epäilemättä te molemmat olette verrattomia lääkäreitä", hän sanoi,
"mutta jos te rahtuakaan välitätte potilaan mielipiteestä, sallikaa
hänen sanoa teille, että te tunnette sangen huonosti taudin laatua.
Tosiasiassa te molemmat sairastatte samaa tautia, josta syytätte minua.
Mitä minuun tulee, ei tuo tauti minuun voi tarttua. Sosialistinen
filosofia, joka nyt puolivalmiina kuohuu teidän suonissanne, ei ole
voinut tehdä minuun mitään vaikutusta."
"Verratonta, verratonta", mutisi tuomari. "Erinomainen kepponen
keskustelussa kääntää tekijät ylösalaisin."
"Tepä sen sanotte", Martinin silmät säkenöivät, mutta hän hillitsi
itsensä. "Katsokaas, tuomari, minä olen kuullut teidän vaalipuheitanne.
Jollakin silmänkääntötempulla te koetatte uskotella, että te uskotte
vahvimman voittoon kaikkien sodassa kaikkia vastaan, ja samalla te
kuitenkin koetatte kaikin voimin riistää vahvimmalta hänen voimansa."
"Mutta nuori mies -- --"
"Muistakaa, minä olen kuullut teidän vaalipuheitanne", kiivasteli
Martin. "Tunnettu on teidän mielipiteenne valtioitten välisestä
kaupasta, rautatietrustista, Standard Öljy-yhtiöstä, keskustelunne
metsätaloudesta ja sadoista muista asioista, jotka eivät ole mitään
muuta kuin puhdasta sosialismia."
"Tahdotteko te tällä sanoa, ettei näitä peloittavia voiman välineitä
pitäisi lailla säännöstellä?"
"Asia ei koske sitä. Minä tahdon vain sanoa, että te olette huono taudin
tuntija. Minä tahdon sanoa teille, etten minä ollenkaan kärsi
sosialismin tartunnasta. Minä tahdon sanoa teille, että teidät on
turmellut tuon saman taudin peloittava basilli. Mitä minuun tulee, minä
olen sosialismin leppymätön vihollinen, aivan kuin minä vihaan teidän
sekarotuista demokratiaanne, joka ei ole mitään muuta kuin
tekososialismia käärittynä arvostelua kestämättömien sanojen naamioon.
"Minä olen vastustuspuoluelainen, niin täydellinen
vastustuspuoluelainen, että teidän on mahdoton käsittää minun asemaani,
teidän, jotka elätte sosialististen järjestelmäin valheverhossa niin
kokonaan, ettette voi nähdä tuon valheverhon läpi, koska katseenne ei
ole kyllin terävä. Te luulottelette itsellenne ja muille, että muka
uskotte, että voimakkaan on tulevaisuus ja voimakkaalla on elämän
oikeus. Minä en luulottele, minä uskon. Siinä on erotus. Kun minä olin
harhaileva nuorukainen -- muutamia kuukausia nuorempi -- minä uskoin
kuten te. Kuten näette, teidän ja teidän kaltaistenne ajatukset ovat
vaikuttaneet minuun. Mutta liikemiehet ja kauppasaksat ovat sittenkin
huonoja lainlaatijoita; he touhuavat ja tuhertavat ansaitaksensa vain
rahaa, ja siksi minä olen eronnut heistä ja kääntynyt mielipiteiltäni
ylimysvaltaiseksi. Minä olen ainoa individualisti koko tässä huoneessa.
Minä en paljoa toivo valtiolta. Uskon vain voimakkaaseen mieheen, joka
nousee hevosen selkään pelastaakseen kaupungin sen omalta mädäntyneeltä
vähäpätöisyydeltä.
"Nietzsche oli oikeassa -- en halua tuhlata aikaa selittääkseni teille,
kuka Nietzsche on. Mutta oikeassa hän oli. Maailma kuuluu voimakkaille,
voimakkaille, jotka ovat samalla jaloja eivätkä sotkeudu
rahankeinottelijain inhottavaan sikalaumaan. Maailma kuuluu todellisille
aatelismiehille, hengenaatelille, joka ei tingi missään eikä taivu
lörpöttelijöitten viekoituksiin. Ja ne vielä nielaisevat teidät, te
sosialistit, jotka pelkäätte sosialismia ja luulette olevanne
individualisteja. Teidän nöyrä ja matala orjamoraalinne ei voi teitä
pelastaa. Oh, tämä on kyllä hepreaa teille, tiedän sen, enkä tahdo
kauemmin teitä vaivata sillä. Mutta muistakaa kuitenkin: koko
Oaklandissa ei ole kuin puolisen tusinaa individualisteja, ja Martin
Eden on yksi niistä." Hän nyökkäsi merkiksi, että hän oli puolestaan
lopettanut keskustelun, ja kääntyi Ruthiin.
"Olen niukan kiihottunut tänään", hän sanoi pahoitellen. "Minä tahdonkin
vain rakastaa enkä puhua." Hän ei välittänyt herra Morsesta, joka sanoi:
"Minua ei ole saatu vakuutetuksi. Kaikki sosialistit ovat jesuiittoja.
Sen voimme heille huoletta sanoa."
"Me teemme teistä vielä hyvän tasavaltalaisen", lisäsi tuomari Blount.
"Sitä ennen on kuitenkin sen ihmeellisen ratsumiehen ilmestyttävä",
vastasi Martin hyvätuulisesti ja kääntyi Ruthiin.
Mutta herra Morse ei ollut tyytyväinen. Hän ei voinut pitää tulevan
vävynsä laiskuudesta ja välinpitämättömyydestä muodostaa itselleen terve
ja säädyllinen elämänkatsomus silloin, kun viisaammat sitä hänelle
selvittelivät, sillä tuon tulevan vävyn mielipiteitä hän ei voinut
kunnioittaa eikä hänen luonnettaan ymmärtää. Niinpä herra Morse käänsi
keskustelun Herbert Spenceriin. Tuomari Blount säesti häntä, ja Martin,
joka oli höristänyt korviaan kuullessaan filosofin nimeä mainittavan,
seurasi tarkasti tuomarin yrityksiä koettaa häväistä suurta ajattelijaa.
Kerta kerran perästä herra Morse katsahti häneen aivan kuin sanoaksensa:
"Kas siinä, poikaseni, nyt sen kuulet."
"Räkättäviä harakoita", mutisi Martin partaansa ja jatkoi keskusteluaan
Ruthin ja Arthurin kanssa.
Mutta pitkä päivätyö ja edellisen illan "pohjasakka" olivat riistäneet
häneltä itsehillinnän; ja sitä paitsi hänen mieltään yhä poltti se, mitä
hän oli lukenut vaunussa.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Ruth nähdessään hänen ponnistuksensa koettaa
pysyä tyynenä.
"Ei ole muuta jumalaa kuin Tietämättömyys, ja Herbert Spencer on hänen
profeettansa", kuului tuomari Blount sanovan juuri sillä hetkellä.
Martin kääntyi häneen.
"Tuo on halpahintaista arvostelua", hän huomautti tyynesti. "Ensi kerran
kuulin tuon lauseen City Hall Parkissa eräältä työmieheltä, jonka olisi
tullut tietää parempaa. Sen jälkeen olen kuullut sitä usein, ja joka
kerta sen typeryys minua ellottaa. Teidän pitäisi hävetä itseänne.
Kuulla tuon suuren ja jalon miehen nimi teidän huuliltanne on samaa kuin
löytää kastehelmi likalätäköstä. Te olette inhottava."
Se oli kuin ukkosen isku. Tuomari Blount katsoi häneen aivan kuin olisi
ollut saamaisillaan halvauksen, ja syntyi kuolemanhiljaisuus. Herra
Morsen täytti salainen mielihyvä. Hän saattoi nähdä, että hänen
tyttärensä oli poissa suunniltaan. Sitä hän juuri oli tahtonutkin: saada
esille synnynnäinen karkeus tuosta miehestä, josta hän ei koskaan voinut
pitää.
Ruthin käsi etsi tyynnytellen Martinin kättä, mutta Martin oli joutunut
kuohuksiin. Hän oli leimahtanut tuleen ja liekkiin ajatellessaan niiden
miesten henkistä köyhyyttä ja matalamielisyyttä, jotka olivat joutuneet
korkeihin asemiin. Ylioikeuden jäsen! Oli kulunut vain muutamia vuosia
siitä, jolloin hän oli ihaillen ajatellut niin korkeassa asemassa olevia
ihmisiä ja pitänyt heitä puolijumalina.
Tuomari Blount hillitsi itsensä ja koetti jatkaa kääntyen Martiniin
suorastaan maailmanmiehen kohteliaisuudella, jonka Martin päätteli
johtuvan naisten läsnäolosta. Tämäkin lisäsi hänen kiukkuaan. Eikö
maailmassa ollut enää yhtään rehellisyyttä?
"Te ette voi keskustella Spenceristä minun kanssani", hän huudahti. "Te
ette tunne häntä enempää kuin hänen omat maanmiehensäkään. Mutta se ei
ole teidän syynne, sen myönnän. Se vain kuvastaa tämän aikakauden
suunnatonta tietämättömyyttä. Sain siitä taas selvän todistuksen
matkallani tänne tänä iltana. Luin Saleebyn tutkielmaa Spenceristä.
Teidän pitäisi lukea se. Te voitte ostaa sen jokaisesta kirjakaupasta.
Te saisitte hävetä omaa kykenemättömyyttänne ja haukkumasanojenne
yksipuolisuutta tästä jalosta miehestä verratessanne ennätystänne
siihen, mitä Saleeby on saanut kasaan. Se on hävyttömyyden huippu, joka
saattaisi teidän häpeämättömyytenne häpeään.
"'Puolisivistynyt filosofi', sanoi hänestä muuan akateeminen filosofi,
joka ei ole kelvollinen saastuttamaan sitä ilmaa, jota Spencer
hengittää. En luule, että te olette lukenut kymmentä sivua Spencerin
teoksia, mutta on ollut arvostelijoita, otaksuttavasti paljon
nerokkaampia kuin te, jotka eivät ole lukeneet Spenceriä enempää kuin
tekään, mutta jotka julkisesti väittävät, ettei voi löytää yhtään kypsää
ajatusta tämän miehen kirjoituksista, miehen, joka on painanut neronsa
leiman kaikkeen, mikä koskee tieteellistä tutkimusta ja uudenaikaista
ajattelua; sielutieteen isä, mies, joka teki vallankumouksen
kasvatusopissa, niin että Ranskan lapset nyt saavat inhimillistä
opetusta hänen periaatteittensa mukaan. Ja nuo pienet ihmisrotat
nakertavat hänen muistoaan, vaikka saavat leipänsä hänen aarteittensa
perustalla tehtyjen teknillisten keksintöjen avulla. Siitä vähäisestä
arvosta mikä heidän järjellään on, heidän tulisi olla kiitollisia
hänelle. Varmaa on, että ellei hän olisi koskaan elänyt, sekin vähä,
mikä heidän papukaijantiedossaan on oikeata, olisi heille vierasta.
"Ja vielä eräs mies, Oxfordin korkeakoulun rehtori, mies, jolla on vielä
korkeampi asema kuin teillä, tuomari Blount, on sanonut, että jälkeen
tulevat polvet tulevat tutkimaan Spenceriä paremminkin runoilijana ja
uneksijana kuin ajattelijana. Nalkuttajia ja rakkikoiria koko
sekasikiöitten lauma! 'Alkuperusteet' eivät ole aivan kokonaan kaikkea
kirjallista arvoa vailla, sanoo yksi niistä. Ja joku toinen on sanonut,
että hän oli tuottelias huitoja mieluummin kuin itsenäinen ajattelija.
Nalkuttajat ja rakkikoirat!"
Martin vaikeni äkkiä, ja vallitsi kuolemanhiljaisuus. Kaikki Ruthin
kotona pitivät tuomari Blountia hyvin lahjakkaana ja toimintakykyisenä
miehenä, jonka tuli nauttia kaikkein korkeinta arvonantoa, ja he
kauhistuivat Martinin harminpurkausta. Päivällisten loppuosa kului kuin
hautajaisissa, tuomari ja herra Morse puhuivat vain keskenään, ja
toisten keskustelu oli kokonaan lakannut.. Kun Ruth myöhemmin jäi
Martinin kanssa kahden, syntyi kohtaus heidän välillään.
"Sinä olet sietämätön", nyyhkytti Ruth.