"Tulkaa mukaan -- minä näytän teille todellisen pohjasakan", sanoi
Brissenden hänelle eräänä tammikuun iltana.
He olivat yhdessä syöneet päivällistä San Franciscossa ja olivat jo
lautta-asemalla matkalla takaisin Oaklandiin, kun hänen mieleensä johtui
näyttää Martinille "todellinen pohjasakka". Hän kääntyi palaten
kaupunkiin, laihtunut varjo liehuvassa, pitkässä päällystakissa,
astellen niin kiivaasti, että Martinilla oli täysi työ pysyä rinnalla.
Eräästä viinikaupasta hän osti kaksi pulloa vanhaa portviiniä, toinen
toisessa ja toinen toisessa kädessä hän nousi Misson Streetin
raitiovaunuun, ja Martin kantaen viskipulloja seurasi jäljessä.
"Jos Ruth näkisi minut nyt", hän ajatteli miettiessään, millaista
todellinen pohjasakka saattoi olla.
"Voi olla, ettei siellä ole ketään", sanoi Brissenden heidän
laskeutuessaan vaunusta ja sukeltaessaan työväen viheliäisten asumusten
keskukseen Market Streetin eteläpuolella. "Siinä tapauksessa te
menetätte sen, jota olette kauan etsinyt."
"Mitä hittoa se voi olla?" kysyi Martin.
"Miehiä -- viisaita miehiä -- eikä sellaisia lörpötteleviä nollia kuin
ne, joiden kanssa keskustelemasta minä teidät tapasin tuossa
kauppasaksain pesässä. Te olette lukenut kirjoja ja huomannut olevanne
yksin. Nyt minä näytän teille muutamia miehiä, jotka myöskin ovat
lukeneet, niin ettette te enää ole niin kokonaan yksin."
"Eipä sillä, että minä vaivaisin päätäni heidän loppumattomilla
väittelyillään", hän sanoi heidän käveltyään taas yhden kadun välin.
"Minua ei kiinnosta kirjafilosofia. Mutta te huomaatte, että nuo miehet
ovat neroja eivätkä poroporvallisia sikoja. Mutta pitäkää varanne, ne
voivat puhua teidät pussiin, olkoonpa kysymys mistä tahansa auringon
alla.
"Toivon, että Norton olisi siellä", hän puuskutti hylätessään Martinin
avuntarjouksen. "Norton on idealisti -- oikea ilmestys. Muisti
erehtymätön. Idealismi on johtanut hänet filosofiseen anarkiaan, ja
hänen sukunsa on hänet sen vuoksi hylännyt. Isä on suuren rautatien
presidentti ja miljonääri, mutta poika näkee nälkää Friscossa,
toimittaen anarkistista sanomalehteä kahdenkymmenenviiden
kuukausipalkalla."
Martin tunsi sangen vähän San Franciscoa ja vielä vähemmän Market
Streetin eteläpuolta, joten hänellä ei ollut aavistustakaan, mihin
olivat matkalla.
"Jatkakaa", hän sanoi, "ja kertokaa minulle niistä enemmän etukäteen.
Millä he elävät? Kuinka ne sattuvat olemaan täällä?"
"Toivon, että Hamilton olisi siellä", Brissenden pysähtyi lepuuttamaan
käsiään. "Pahna-Hamiltoniksi häntä sanotaan -- polveutuu jostakin
vanhasta Etelän suvusta. Maankiertäjä -- laiskin ihminen, mitä minä
koskaan olen tuntenut, vaikka hän on, tai on olevinaan, kirjanpitäjänä
eräässä sosialistisessa osuuskauppaliikkeessä, kuuden dollarin
viikkopalkalla. Hän on oikea jätkätyyppi. Joutunut kiertäessään
kaupunkiin. Minä olen nähnyt hänen istuvan koko päivän samalla penkillä
viemättä muruakaan huulilleen, ja kun illalla pyysin häntä päivälliselle
-- kahden kulmanvälin päässä olevaan ravintolaan -- hän vastasi: 'Liian
paljon vaivaa, hyvä mies. Ostakaa minulle sen sijaan laatikko sikareja.'
Hän oli aluksi spenceriläinen, kuten tekin, kunnes Kreis käänsi hänet
materialistiseen monismiin. Minä koetan saada hänet puhumaan monismista,
jos suinkin voin. Norton on toinen monisti, vaikkei hän usko muuhun
kuin henkeen. Hän voi antaa Kreisille ja Hamiltonille, mitä ne
tarvitsevat."
"Kuka on Kreis?" kysyi Martin.
"Hänen asuntoonsa olemme nyt matkalla. Entinen professori -- erotettu
yliopistosta -- vanha juttu. Järki kuin partaveitsi. Hankkii
toimeentulonsa miten voi. Tiedän, että hän pahimmillaan ollessa on
kiertänyt tekemässä temppuja. Häikäilemätön lurjus. Voisi ryöstää vaikka
ruumiin käärinliinat. Ero hänen ja poroporvarien välillä on, että hän
ryöstää ilman harhakuvitelmia. Puhuu Nietzschestä, Schopenhauerista,
Kantista tai mistä vain, mutta ainoa, mistä hän todella välittää
maailmassa, Marykin mukaan luettuna, on hänen monisminsa. Haeckel on
hänen pieni tinajumalansa. Ainoa keino loukata häntä on hyökätä
Haeckelin kimppuun."
"Tuossa on pesä." Brissenden lepuutti hetkisen käsiään portaan juurella
laahustaakseen sitten ylös. Se oli tavallinen kaksikerroksinen
kulmatalokapakka ja sekatavarakauppa kivijalassa. "Liittokunta asuu
täällä -- se on ottanut koko yläkerran haltuunsa. Mutta Kreis on ainoa,
jolla on kaksi huonetta. Tulkaa." Yläeteisessä ei ollut mitään valoa,
mutta Brissenden kulki pimeässä kuin tuttu kotitonttu. Hän seisahtui
puhumaan Martinille.
"Muuan pojista -- Stevens, on teosofi. Pitää aika melun, kun alkuun
pääsee. Nykyään hän toimii astianpesijänä eräässä hotellissa. Pitää
hyvistä sikareista. Minä olen nähnyt hänen syövän perunamuhennosta
kymmenellä sentillä ja sitten polttavan viidenkymmenen sentin sikarin
päälle. Minulla on taskussani pari hänelle, jos hän ilmestyy näkyville.
"Ja vielä täällä on eräs -- Parry -- australialainen, tilastotieteilijä,
joka urheilee ensyklopedialla. Kysykää häneltä, paljonko Paraguay tuotti
vehnää vuonna 1903 tai paljonko Englanti vei lakanapalttinaa Kiinaan
1890 tai paljonko Jimmy Britt painoi Nelsonin kanssa otellessaan tai
kuka oli Yhdysvaltain nyrkkeilykuningas 68, ja erehtymätön vastaus tulee
automaatin nopeudella. Sitten on vielä Andy, kivenhakkaaja, omaa
mielipiteitä joka asiasta, hyvä shakinpeluri; ja vielä toinen, Harry,
leipuri, tulipunainen sosialisti ja innokas yhdistyksen jäsen.
Sivumennen, muistattehan te keittäjä- ja tarjoilijalakon - se oli juuri
Hamilton, joka järjesti ammattiyhdistyksen ja sai toimeen lakon --
suunnitteli kaikki yksityiskohtia myöten valmiiksi juuri täällä Kreisin
huoneissa. Teki sen huvin vuoksi, mutta oli liian laiska johtaakseen
taistelua loppuun. Hän olisi voinut kohota korkealle, jos olisi
tahtonut. Sen miehen mahdollisuuksilla ei olisi mitään rajoja, ellei hän
olisi niin perin juurin laiska."
Brissenden tassutteli pimeässä sinne, missä valonsäteet lankesivat
raosta kynnykselle. Naputus ja vastaus, ja he avasivat oven, ja Martin
tapasi itsensä pudistamassa kättä Kreisin kanssa. Tämä oli tumma, kaunis
mies, jolla oli hohtavanvalkoiset hampaat, riippuvat, pitkät viikset ja
suuret, säteilevät silmät. Mary, lihavahko vaalea neitonen, pesi
astioita pienessä takahuoneessa, joka oli sekä keittiö että ruokasali.
Etuhuonetta käytettiin arkihuoneena ja makuukamarina. Katossa riippui
viikon pyykki niin alhaalla, että Martin ei nähnyt aluksi niitä kahta
miestä, jotka keskustelivat nurkassa. He hoilasivat Brissendenin ja
hänen pullonsa tervetulleiksi, ja tullessaan esitellyksi Martin sai
tietää, että he olivat Andy ja Parry. Hän liittyi heihin ja kuunteli
tarkasti kertomusta nyrkkeilykilpailusta, jonka Parry oli edellisenä
iltana nähnyt. Brissenden sitä vastoin laittoi kuntoon tuomisiaan
voidakseen tarjota tuutinkia tai viiniänsä, mitä vain kullekin halutti.
Hänen komennettuaan "joukko kasaan" Andy lähti kiertämään huoneesta
huoneeseen saadakseen sanan kaikille talon asukkaille.
"Meillä on onni, että melkein kaikki ovat täällä", kuiskasi Brissenden
Martinille. "Tuossa on Norton ja Hamilton; tulkaa, niin mennään vastaan.
Stevens ei ole kotona, kuulin. Minä johdan heidät keskustelemaan
monismista, jos voin. Odottakaa, kunnes he ovat saaneet muutaman lasin,
että lämpenevät."
Aluksi keskustelu oli aivan hajanaista. Martin huomasi kuitenkin, että
nämä miehet olivat erittäin teräväpäistä väkeä. Heillä oli kullakin omat
mielipiteensä, vaikka nuo mielipiteet olivatkin usein ristiriitaiset, ja
vaikka he olivat sukkelasanaisia ja leikillisiä, eivät he koskaan olleet
pintapuolisia. Hän huomasi heti, että mitä he puhuivatkin, heidän
puheessaan oli varmaa tietoa ja heillä oli syvällinen ja yhtenäinen
käsitys yhteiskunnasta ja elämän kaikkeudesta. Kukaan ei ollut
märehtinyt heidän mielipiteitään heille valmiiksi; he olivat kukin
tavallaan uudistusmiehiä, ja jokapäiväinen tyhmä lörpöttely oli heidän
huulillensa vierasta. Koskaan ei Martin ollut kuullut Morsen talossa
keskusteltavan niin monenlaisista aiheista. Heidän keskustelunsa ei
tuntunut tietävän mistään rajoituksista. He siirtyivät rouva Humphry
Wardin uusimmasta kirjasta Shawin viimeiseen näytelmään, draaman
tulevaisuudesta Nat Goodwinin muistoihin. He kehuivat tai pilkkasivat
aamulehtien toimittajia, hyppäsivät Uuden Seelannin työväen oloista
Henry Jonekseen ja Brander Matthewsiin ja näistä taas saksalaisten
suunnitelmiin Kaukaisessa Idässä ja keltaisen vaaran tuottamiin
taloudellisiin tekijöihin, kiistelivät Saksan vaaleista ja Babelin
viimeisestä puheesta ja lopuksi pysähtyivät paikallispolitiikkaan,
häväistysjuttuihin, joita työväen puolueen johtomiesten viimeiset
suunnitelmat olivat aiheuttaneet, ja varsinkin viimeiseen yritykseen
koettaa saada syntymään merimieslakko. Martin hämmästyi sitä syvällistä
tietoa, jonka he kaikki näyttivät saavuttaneen. He tiesivät, mitä ei
koskaan oltu painettu sanomalehtiin -- he voivat paljastaa ne salaiset
langat ja näkymättömät kädet, jotka panivat nuket tanssimaan. Martinin
suureksi hämmästykseksi otti Marykin osaa keskusteluun ja teki sen niin
suurella henkevyydellä ja taidolla, ettei Martin ollut sellaista
tavannut niissä naisissa, joita oli oppinut tuntemaan. He puhuivat
Swinburnesta ja Rossettista, jonka jälkeen Mary sukelsi ranskalaisen
kirjallisuuden syvyyksiin, jossa Martin ei tuntenut olevansa kotonaan.
Martin sai kuitenkin kostaa, kun Mary alkoi puolustaa Maeterlinckia ja
hän sai käyttää avukseen "Auringon häpeäpilkuissa" käyttämiään
huolellisesti harkittuja väitteitä. Useita miehiä oli tullut lisäksi
sisään, ja huone oli täpötäynnä tupakan savua, kun Brissenden heilutti
punaista lippua.
"Tässä on tuoretta lihaa teidän kirveellenne, Kreis", hän sanoi --
"ruusunvalkoinen nuorukainen, joka vimmatusti rakastaa Herbert
Spenceriä. Tehkää hänestä haeckeliläinen ... jos voitte." Kreis näytti
havahtuvan ja leimahtavan kuin metallinen taikakone, kun taas Norton
katseli Martiniin osanottavasti, suloisesti ja tyttömäisesti hymyillen
aivan kuin tahtoen sanoa, ettei ole hätää, hänellä on kyllä suojaa ja
puoltajia.
Kreis hyökkäsi suoraan Martinin kimppuun, mutta askel askeleelta Norton
seurasi mukana ja sotkeutui keskusteluun, kunnes hän ja Kreis olivat
joutuneet täydelliseen kaksintaisteluun aatteen aseilla. Martin kuunteli
ja hieroi silmiään. Olihan mahdotonta, että tällaista voisi sattua,
vielä vähemmän jossain työväen kaupunginosassa Market Streetin
eteläpuolella. Nämä miehethän olivat kuin eläviä kirjoja. Heidän
puheessaan oli innostusta ja tulta, ja henkinen juopumus valtasi heidät,
kuten hän oli nähnyt väkijuomain valtaavan miehiä ennen. Hänen
kuulemansa ei ollut enää myytillisten puolijumalain, kuten Kantin ja
Spencerin, kirjoittamaa kuivaa filosofiaa ja painettuja sanoja. Se oli
elävää filosofiaa, lämmintä, punaista verta, sielua, joka oli
ruumiillistunut näissä kahdessa miehessä, joitten koko olemus tuntui sen
innoittamana syntyvän uudestaan. Silloin tällöin liittyi keskusteluun
muitakin miehiä, jotka seurasivat sitä niin kiihkeästi, että usein
sikari sammui heidän kädessään ja kasvoilla kuvastui kiihkeä jännitys.
Idealismi ei ollut koskaan kiinnittänyt Martinin mieltä, mutta
sellaisena kuin Norton sitä esitti, se oli hänelle kuin ilmestys. Sitä
johdonmukaista todennäköisyyttä, joka häneen niin valtavasti vaikutti,
eivät Kreis ja Hamilton näyttäneet huomaavankaan, vaan irvistelivät
Nortonille, että tämä oli metafyysikko, ja tämä puolestaan irvisteli,
että nämä olivat metafyysikolta; aistimuksia ja ilmiöitä koetettiin
selitellä molemmin puolin. He syyttivät häntä siitä, että hän koetti
selittää itsetietoisuutta oman itsensä perusteella. Hän moitti heitä
sanahelinästä, väittipä heidän johtuvan sanoista teoriaan sen sijaan,
että johtuisivat tositapahtumista teoriaan. Tästä he kiivastuivat. Sehän
oli kaiken heidän keskustelunsa pohja ja perusta, he vain koettivat
tosiasioille antaa tosiasiain nimen.
Kun Norton vaelsi Kantin filosofian hämärille poluille, Kreis huomautti
hänelle, että kaikki pienet saksalaiset filosofit ovat kuollessaan
muuttaneet Oxfordiin. Hetkistä myöhemmin Norton huomautti heitä
Hamiltonin säästäväisyyden laista, jonka alle he arvelematta kaikki heti
paikalla alistivat omat ajatusjärjestelmänsä. Ja Martin löi rintoihinsa
ja iloitsi kaikesta. Mutta Norton ei ollut spenceriläinenkään, ja
samalla kun hän väitteli näiden kahden vastustajansa kanssa, hän myös
tahtoi selvitellä Martinin filosofista käsityskantaa.
"Te tiedätte, etteivät Berkeleyn väitökset ole tulleet kumotuiksi", hän
sanoi kääntyessään suoraan Martiniin. "Herbert Spencer pääsi lähelle,
vaikkei hänkään erittäin lähelle. Innokkainkaan Spencerin seuraaja ei
voi mennä pitemmälle. Minä luin erään Saleebyn tutkielman tässä toissa
päivänä, ja parasta, mitä Saleeby tahtoi sanoa, oli että Herbert
Spencerin melkein onnistui kumota Berkeleyn väitteet."
"Tiedättekö, mitä Hume sanoo?" kysyi Hamilton. Norton nyökkäsi, mutta
Hamilton kävi vastaamaan toisille. "Hän sanoo, että Berkeleyn
johtopäätöksiä ei voida kumota, mutta ne eivät myöskään vakuuta."
"Niin, ei Humen mielestä", kuului vastaus. "Humen ajatus oli samanlainen
kuin teidänkin, erotus vain oli tämä: hän oli kylliksi viisas
tunnustaakseen, ettei Berkeleyn väitöksiä voida kumota."
Norton oli hyvin tunteellinen ja kiihottui helposti, vaikkei hän koskaan
menettänyt malttiaan, samalla kun Kreis ja Hamilton olivat kuin pari
kylmäverisiä villejä ja etsivät kiihkeästi arkaa kohtaa, johon voisivat
nuolensa singahuttaa. Illan kuluessa yhä pitemmälle Nortonia syytettiin
yhä ankarammin metafyysikoksi. Hän piti kiinni tuolista, ettei hyökkäisi
ylös, hänen pienet harmaat silmänsä säkenöivät ja hänen tyttömäiset
kasvonsa kovettuivat, kun hän teki päähyökkäyksensä vastustajainsa
kimppuun. "Olkoonpa niin, te haeckeliläiset. Minä voin kyllä keskustella
kuin lääkkeitä nauttiva sairas, mutta huomatkaapa, miten te
keskustelette. Teillä ei ole minkäänlaista pohjaa, te epätieteelliset
dogmaatikot positiivisine tieteinenne, jota te lakkaamatta tyrkytätte
sielläkin, missä se ei ollenkaan sovi. Paljoa ennen kuin materialistinen
monismikoulukunta syntyi, oli siltä otettu pohja pois niin, että sillä
ei ollut, mille se rakentaisi. Locke oli se mies -- John Locke. Yli
kaksisataa vuotta sitten tutkielmassaan 'Inhimillisestä ymmärryksestä'
hän todistaa synnynnäisten ideain olemattomuuden. Parhainta kaikessa on,
että se on juuri sitä, mistä te tahdotte pitää kiinni. Tänä iltana
uudestaan ja uudestaan te olette koettaneet todistella, että
synnynnäisiä mielteitä on olemassa.
"Ja mitä tuo sitten merkitsee? Se merkitsee sitä, ettei teillä ole
käsitystä yksinkertaisesta todellisuudesta. Teidän aivonne ovat tyhjät,
kun te synnytte. Todennäköisyydet ja ilmiöt ovat ainoat, jotka te voitte
käsittää viidellä aistillanne. Aistimuksia, joista teillä ei ollut
mitään käsityksiä syntyessänne, teidän on -- --"
"Minä kiellän -- --", hyökkäsi Kreis keskeyttämään.
"Odota, kunnes minä olen lopettanut", huudahti Norton. "Te voitte saada
tietoa aineen ja voiman suhteesta vain sen mukaan, kuin te voitte
käsittää sitä aisteillanne. Katsokaas, minä olen valmis myöntämään ja
todistusten perusteella, että ainetta on olemassa, ja se, mitä minä
oikeastaan tahdon tehdä, on että tahdon hävittää teidän omat
todistuskappaleenne. Minä en voi sitä tehdä toisella tavalla, sillä te
molemmat olette mahdottomia ymmärtämään filosofista erittelyä.
"Ja nyt, mitä te tiedätte, teidän oman positiivisen tieteenne
perustalla? Teidän tietonne perustuvat vain ilmiöihin ja
todennäköisyyksiin. Te huomaatte vain sen muutokset, eli oikeammin ne
muutokset, jotka aiheuttavat muutoksia teidän tajunnassanne.
Positiivinen tiede perustuu yksinomaan ilmiöihin, mutta te olette
kylliksi hulluja luulemaan, että te saatte tietoa olevaisuudesta pelkän
ajattelun kautta. Jo itse positiivisen tieteen määritelmä ilmaisee, että
se tekee johtopäätöksensä suorastaan ilmiöistä. Kuten joku on sanonut,
ilmiöistä johdettu tieto ei voi muuttua ilmiöksi.
"Te ette voi kumota Berkeleytä, vaikkapa jättäisitte lukuunottamatta
Kantinkin, ja kuitenkin te väitätte, että Berkeley on väärässä,
koettaessanne tieteen avulla todistaa Jumalan olemattomuuden, joka tässä
tapauksessa on sama kuin aineen... Te muistatte, että minä myönsin
aineen olemassaolon vain saadakseni teidät ymmärtämään itseäni. Olkaa
positiivisia tieteessänne, jos suvaitsette; ontologialla ei ole mitään
sijaa positiivisessa tieteessä, jättäkää se siis rauhaan. Spencer on
oikeassa agnostisismissaan, mutta jos Spencer --"
Mutta nyt oli aika lähteä, jos aikoi päästä viimeisellä höyrylautalla
Oaklandiin, ja Brissenden ja Martin pujahtivat ulos, jättäen Nortonin
yhä puhumaan, ja Kreis ja Hamilton odottivat kuin pari verikoiraa,
kunnes hän lopettaisi.
"Te olette näyttänyt minulle vilahduksen satumaata", sanoi Martin
höyrylautalla. "Elämä tulee arvokkaaksi, kun saa tavata tuollaisia
ihmisiä. Mieleni on aivan kuohuksissa. En ole koskaan hyväksynyt
idealismia ennen. Enkä voi sitä omaksua nytkään. Tiedän, että minä olen
ja minun tulee olla realisti. Olen kerta kaikkiaan niin rakennettu,
luulisin. Mutta olisin tahtonut vastata Kreisille ja Hamiltonille, ja
luulenpa, että minulla olisi ollut sana tai pari Nortonillekin. En
huomannut, että Spencer joutui millään tavalla tappiolle. Olen yhtä
ihastunut kuin lapsi oltuaan ensikerran sirkuksessa. Näen, että minun
täytyy lukea hieman lisää. Minun täytyy hankkia itselleni Saleeby.
Ajattelen yhä, että Spencer on loukkaamaton, ja ensi kerralla aion itse
pitää keskustelusta huolen."
Mutta Brissenden tuskallisesti hengittäen oli uinahtanut uneen ja
haudannut leukansa takkinsa kauluksen sisään, samalla kun hänen
ruumiinsa käärittynä pitkään takkiin värisi koneen jyskytyksestä.