Brissenden ei antanut mitään selityksiä, poissaoloonsa, eikä Martinkaan
huolinut udella. Hän oli tyytyväinen saadessaan katsella ystävänsä
aavemaisia kasvoja tuossa vastapäätä häntä läpi tuutinkilasista kohoavan
höyryn.
"En minäkään ole aikaani aivan toimetonna viettänyt", selitti Brissenden
kuultuansa Martinin luettelevan, mitä kaikkea hän oli ehtinyt saada
aikaan hänen poissaollessaan.
Hän veti esille takkinsa povitaskusta käsikirjoituksen ja antoi sen
Martinille, joka katsoi uteliaana sen nimikirjoitusta.
"Kas niin, siinä se on", nauroi Brissenden. "Erittäin hyvä nimi, eikös
olekin? 'Päiväperhonen' -- se on juuri sopiva sana. Ja te kannatte siitä
vastuun. Se on teidän ihmisestänne, joka aina käy suorassa, jossa eloton
saa elämän, viimeinen päiväperhonen, kurja olento, joka hetkisen
pöyhistelee tullakseen huomatuksi. Minä en voinut saada sitä pois
päästäni, ja minun täytyi kirjoittaa päästäkseni siitä vapaaksi. Sanokaa
minulle, mitä siitä ajattelette."
Aluksi Martinin kasvot punastuivat, mutta kalpenivat vähitellen hänen
lukiessaan. Se oli täydellistä taidetta. Muoto ja sisällys riemuitsivat
yhdessä, jos riemuksi voidaan sanoa sellaista, jossa viimeinenkin
elinvoimainen aihehiukkanen on saanut täydellisen ilmaisumuotonsa, niin
että Martinin päätä huimasi ihastuksesta, kiihkon kyyneleet kohosivat
hänen silmiinsä ja kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiissänsä. Se oli
pitkä, kuusi tai seitsemänsataa säettä käsittävä runoelma, ja se oli
kuvituksellinen, hämmästyttävä ja ylimaallinen. Se oli kauhistava,
mahdoton. Ja kuitenkin se oli tuohon raaputettu musteella paperiarkille.
Se tutki ihmistä ja hänen sielunsa kurjaa taistelua lopullisesta
päämäärästä, tunkeutuen äärettömien avaruuksien tuolle puolen,
tutkiakseen kaukaisimpien etäisyyksien aurinkoja ja niiden sateenkaarien
värivivahduksia. Mielikuvitus piti siinä hullua, raivokasta leikkiään,
mässäten kuolevan miehen aivoissa, miehen, joka melkein nyyhkytti
tuntiessaan sydämensä villin sykinnän vähitellen vaimenevan.
Majesteetillisissa rytmeissä runo kuvasi kylmää, ihmeellistä taistelua
meidän aurinkokuntamme ulkopuolella, tähtisotajoukkojen hyökkäyksiä,
kylmentyneitten aurinkojen yhteentörmäyksiä ja sumujen leimahteluja
pimeässä äärettömyydessä; ja sen kaiken läpi heikkona ja loputtomana,
kuten hopean helinä, kuului uupumaton, piipittävä ihmisen ääni,
valittava sirinä taivaankappalten äärettömien voimien jymistessä.
"Tällaista ei ole koskaan kirjallisuudessa ilmestynyt", sanoi Martin,
kun hän vihdoin kykeni puhumaan. "Se on ihmeellistä -- ihmeellistä! Se
on mennyt minun päähäni. Minä olen juopunut siitä. Tuo suunnattoman
suuri, äärettömän pieni kysymys -- minä en voi saada sitä ajatuksistani.
Tuo kysyvä, iankaikkinen, aina uudistuva, heikko ja vapiseva ihmisen
ääni lakkaamatta soi minun korvissani. Se on kuin hyttysen kuolinmarssia
elefanttien ammunnan ja leijonain karjunnan keskellä. Ihmisen sammumaton
kaipaus siinä lakkaamatta uudistuu. Minä tiedän, että minä saatan
näyttää hullulta, mutta tämä on kerrassaan lumonnut minut. Te olette --
minä en tiedä, mitä te olette -- te olette ihmeellinen, siinä kaikki.
Mutta kuinka te saatatte tällaista tehdä? Kuinka te saatatte?"
Martin lopetti hajanaiset lauseensa, mutta vain alkaakseen heti
uudestaan.
"Minä en enää milloinkaan kirjoita. Minä olen tuhrija, joka laahustan
maan mudassa. Te olette näyttänyt minulle, millainen on todellinen
taidetyö. Nero! Tämä on jotain enemmän kuin neroutta, se kohoaa
yläpuolelle kaiken nerouden. Se on totuutta, joka on tullut hulluksi. Ja
se on totta, mies, jokainen rivi siitä. Tahtoisinpa tietää, ymmärrättekö
sitä te, te dogmaatikko. Tiede ei voi tehdä teitä valehtelijaksi. Se on
totta, jota omin silmin on nähty ja taottu määrättyyn muotoon kosmoksen
mustasta raudasta ja puhdistettu mahtavassa rytmistössä, niin että siitä
on tullut loiston ja kauneuden ihmeellinen mestariteos, ja nyt minä en
enää sano ainoatakaan sanaa. Minä olen voitettu, muserrettu. Kuulkaas,
minä tahdon sen tehdä. Minä tahdon myydä sen teidän puolestanne."
Brissenden irvisti. "Ei ole ainoatakaan aikakauskirjaa koko
kristikunnassa, joka uskaltaisi julkaista sen -- te tiedätte sen."
"Sitä minä en ollenkaan voi sanoa. Minä tiedän vain, että ei ole
ainoatakaan aikakauskirjaa koko kristikunnassa, joka ei riemulla heti
paikalla sitä omaksuisi. Tällaisia nerontuotteita he eivät saa joka
päivä. Se on ainoa tosirunoelma vuodessa. Se on vuosisadan korkein
saavutus."
"Minun tekisi mieleni panna teidät tässä kovalle koetukselle."
"Katsokaas, älkää nyt olko kyynillinen", huudahti Martin.
"Aikakauskirjojen toimittajat eivät nyt kuitenkaan ole kokonaan järkeä
vailla. Minä tiedän sen.. Ja minä uskallan lyödä vaikka veikkaa teidän
kanssanne tästä. Minä uskallan kaikki, mitä te tahdotte, siitä että
'Päiväperhonen' tulee hyväksytyksi heti ensimmäisellä tai toisella
tarjouksella."
"On vain eräs seikka, joka estää minua panemasta teitä koetukselle."
Brissenden odotti hetkisen. "Tuo runo on suuri -- suurin kaikista, mitä
minä olen tehnyt. Minä tiedän sen. Se on on minun joutsenlauluni. Minä
olen äärettömän ylpeä siitä, minä jumaloin sitä. Se on parempi kuin
viski. Se on sitä, mistä minä olen unelmoinut -- suurin ja täydellisin
saavutus -- unelmoinut jo kun minä olin vasta nuorukainen, jolloin
suloiset toiveet ja kuvat ja puhtaat ajatukset mieleni täyttivät. Ja nyt
minä olen sen saavuttanut viimeisenä yrityksenäni, enkä minä suinkaan
tahdo sitä antaa sikalauman tallattavaksi enkä liattavaksi. Ei, minä en
tahdo lyödä teidän kanssanne vetoa. Se on minun; minä olen sen tehnyt,
ja minä olen jakanut sen teidän kanssanne."
"Mutta ajatelkaa koko muuta maailmaa", väitti Martin. "Kauneuden
vaikutus on ihmeitä tekevä."
"Se on minun kauneuttani."
"Älkää olko itsekäs!"
"Minä en ole itsekäs." Brissenden hymyili hiljaa, kuten aina, kun hänen
ohuet huulensa tahtoivat lausua jotakin miellyttävää. "Minä olen yhtä
epäitsekäs kuin nälkäinen karju."
Turhaan Martin koetti horjuttaa hänen päätöstänsä. Martin selitti
hänelle, että hänen vihansa aikakauslehtiä vastaan oli äkkipikaista ja
liioiteltua ja että hänen päätöksensä oli tuhatkertaa järjettömämpi kuin
sen nuorukaisen toiminta, joka poltti Dianan temppelin Efesoksessa.
Kuullessaan toisen kiihkeää tuomitsemista Brissenden maisteli
tuutinkiansa myönnellen, että toinen oli oikeassa kaikessa, mitä hän
sanoi, paitsi siinä, mitä hän puhui aikakauskirjoista ja niiden
toimittajista. Hänen vihansa niitä kohtaan ei tuntenut mitään rajoja, ja
hän kiihotti Martinin tuomiota, kun se kääntyi niitä kohti.
"Minä toivoisin, että kirjoittaisitte sen koneella puhtaaksi minulle",
hän sanoi. "Te ymmärrätte sen tuhatkertaa paremmin kuin mikään
puhtaaksikirjoittaja. Ja nyt minä annan teille erään neuvon." Hän veti
paksun käsikirjoituksen päällystakkinsa taskusta. "Tässä on teidän
'Auringon häpeäpilkkunne'. Minä olen lukenut ne kerran, ei vain kerran,
vaan monta kertaa -- ja se on korkein kiitos, mitä minä voin teille
siitä antaa. Kaiken sen jälkeen, mitä te olette sanonut
'Päiväperhosesta', minun täytyy vaieta. Mutta tämän minä tahdon sanoa:
kun 'Auringon häpeäpilkut' julkaistaan, herättävät ne suunnatonta
huomiota. Se tulee herättämään suunnattoman kiistan, joka tekee teidät
tunnetuksi paremmin kuin tuhannet dollarit."
Martin nauroi. "Minä otaksun, että teidän seuraava neuvonne on, että
minä tarjoaisin sitä aikakauslehdille."
"Ei suinkaan, ei -- jos tahdotte nähdä sen painettuna. Tarjotkaa se
jollekin ensiluokkaiselle kustannusliikkeelle. Jotkut kustantajani
arvostelijat saattavat olla kyllin hulluja tai juopuneita ehdottaakseen
sitä painettavaksi. Te olette lukenut kirjoja. Niiden sielun te olette
sulattanut ajatuksenne ahjossa, Martin Eden, ja vuodattanut sitten
'Auringon häpeäpilkkuihin', ja jonakin päivänä Martin Edenistä tulee
kuuluisa, ja hänen maineensa suuressa määrässä johtuu tästä hänen
työstään. Teidän täytyy siis toimittaa se painetuksi -- mitä pikemmin
sen parempi."
Brissenden meni kotiin myöhään sinä iltana, ja juuri, kun hän astui
raitiovaunun ensimmäiselle portaalle, hän käännähti äkkiä Martiniin ja
pisti hänen käteensä pienen, lujalle käärityn paperin.
"Kas tässä, ottakaa se", hän sanoi. "Minä olin kilpa-ajoissa tänään, ja
minulla oli onni mukana."
Kello helähti, ja vaunu lähti liikkeelle, jättäen Martinin
ihmettelemään, mitä tuossa hieman ryppyisessä paperissa oli, mitä hän
käsissään piti. Palattuaan huoneeseensa hän kiersi sen auki ja löysi
sieltä sadan dollarin setelin. Hän ei arvellut käyttäessään sitä. Hän
tiesi, että hänen ystävällään aina oli runsaasti rahaa, ja hänessä oli
horjumaton varmuus, että hänen menestyksensä maailmassa antaisi
tilaisuuden maksaa takaisin. Heti aamulla hän maksoi jokikisen
velkaeränsä, antoi Marialle kolmen kuukauden vuokran etukäteen ja
lunasti jokikisen esineensä panttilainastosta. Sitten hän osti
Marianille häälahjan ja yksinkertaisempia lahjoja joululahjoiksi
Ruthille ja Gertrudelle, ja lopuksi sillä jäännöksellä, mitä hänellä oli
taskussaan, hän vei koko Silvan perheen Oaklandiin. Yhtä talvea liian
myöhään hän kävi täyttämään lupaustaan, mutta täytetyksi se tuli, sillä
lopultakin viimeinenkin Silva oli saanut kenkäparin samoin kuin Maria
itsekin. Sen lisäksi tuli torvia, nukkeja ja kaikenlaisia leikkikaluja
ja paketteja ja pähkinä- ja karamellilaatikkoja, jotka täyttivät
Silvojen kädet, kun he riemuissaan tallustivat katua.
Hänellä oli tämä merkillinen saattojoukko jäljessään, kun hän Marian
rinnalla kulki sen johtajana heidän saapuessaan suurimpaan
makeispuotiin, jossa he tapasivat Ruthin ja hänen äitinsä. Rouva Morse
oli kerrassaan loukkaantunut. Ruth oli myös pahastunut, sillä hän piti
arvossa ulkonaista säädyllisyyttä, ja hänen rakastajansa kulku Marian
rinnalla tuollaisen portugalilaisen ryysyarmeijan saattamana ei ollut
kaunis näky. Mutta se ei oikeastansa häntä loukannut niinkään paljon
kuin ajatus, että Martinilta puuttui ylpeyttä ja itsekunnioitusta. Ja
kaikista enimmin se, että hän huomasi tämän tapauksen osoittavan, ettei
Martin voisi koskaan kohota oman luokkansa yläpuolelle. Tuo tosiasia jo
itsessäänkin oli tuskallinen, mutta uhmailla sillä koko maailman edessä
-- hänen maailmansa -- oli todellakin liian hävytöntä. Vaikka hänen
kihlauksensa Martinin kanssa oli pidetty salassa, oli kuitenkin heidän
pitkällinen seurustelunsa saanut juorujen kielet liikkeelle; ja
puodissa, johon hänen rakastajansa tuon merkillisen seurueen mukana oli
saapunut, oli hänen monia tuttaviaan. Häneltä puuttui Martinin jaloa
vapaamielisyyttä, eikä hän voinut kohota ympäristönsä yläpuolelle. Hän
tunsi syvästi loukkaantuneensa, ja hänen tunteellinen luontonsa värisi
tämän tapauksen tuottamasta häpeästä. Niinpä tapahtui, että kun Martin
myöhemmin samana päivänä tuli häntä tapaamaan, hän katsoi parhaaksi
säästää sen lahjan, joka hänellä oli Ruthille toiseen sopivampaan
tilaisuuteen. Ruthin silmistä juoksivat kyyneleet, kiihkeät vihan
kyyneleet olivat aivan outoja hänelle. Nähdessään hänen kärsimyksensä ja
kyyneleensä Martin ajatteli, että hän oli ollut raaka elukka, mutta
sielussaan hän ei voinut selvittää, missä ja millä tavalla. Koskaan ei
hänen mieleensä voinut juolahtaa, että hänen olisi pitänyt hävetä
tuttujaan, ja Silvojen kuljettaminen kaupungilla saamassa hiukan
jouluiloa, niin hänestä tuntui, ei millään tavalla osoittanut
kunnioituksen puutetta Ruthia kohtaan. Toiselta puolen hän ymmärsi
Ruthinkin käsityskannan sitten, kun Ruth oli sen selittänyt, ja hän piti
sitä naisellisena heikkoutena, sellaisena, joka tahrasi kaikkia naisia,
parhaimpiakin heistä.