Arthur pysähtyi portille, kun taas Ruth asteli Marian portaita ylös.
Ruth kuuli kirjoituskoneen sukkelan naputuksen, ja kun Martin johti
hänet sisään, Ruth huomasi, että käsikirjoituksen viimeinen sivu juuri
oli lopussa. Hän oli tullut saadakseen varmuuden, tulisiko Martin heille
joulupäivälliselle vai ei, mutta ennen kuin hän oli ehtinyt asiaan, oli
Martin alkanut esittää sitä, mitä hänen mielensä oli täynnä.
"Katsos, anna minun lukea sinulle tämä!" hän huudahti erottaen pois
jäljennössivut käsikirjoituksesta. "Se on minun viimeiseni ja eroaa
kaikista minun entisistä töistäni. Se on niin kokonaan toisenlainen,
että minä melkein pelkään sitä, ja kuitenkin minulla on salainen hiipivä
toivo, että se on hyvä. Sen nimi on 'Wiki-Wiki'."
Hänen kasvonsa hehkuivat luomisen ilosta, vaikka Ruth värisi kylmässä
huoneessa ja oli oikein hämmästynyt Martinin käden kylmyyttä
tervehtiessään. Ruth kuunteli tarkasti hänen lukemistaan, ja vaikka
Martin silloin tällöin vilahdukselta oli nähnyt tyytymättömyyttä hänen
kasvoillaan, hän kuitenkin kysyi:
"Sano rehellisesti, mitä siitä ajattelet?"
"Minä -- minä en tiedä", vastasi Ruth. "Luuletko sinä -- luuletko sinä
voivasi sen myydä?"
"Pelkään, etten", kuului tunnustus. "Se on liian järeätä
aikakauskirjoille. Mutta se on totta -- siitä minä voin antaa sanani!"
"Mutta miksi sinä kirjoitat tuollaista, vaikka kuitenkin tiedät,
etteivät ne mene kaupaksi?" jatkoi Ruth taipumattomasti.
"Kirjoittamisesi tarkoitus on kai hankkia sinulle toimeentulo, vai
kuinka?"
"On, niin se on, mutta tuo onneton juttu pakottaa minua. Minä en voi
olla kirjoittamatta; se vaatii tulla kirjoitetuksi."
"Mutta tuon Wiki-Wikin luonne, miksi sinä panet hänet puhumaan niin
raa'asti? Varmasti se loukkaa lukijoitasi, ja varmasti juuri sen tähden
toimittajat hylkäävät sinun kirjoituksesi."
"Koska todellinen Wiki-Wiki olisi puhunut juuri niin kuin minä annan
hänen puhua."
"Mutta se ei osoita hyvää makua."
"Se on elämää", vastasi Martin varmasti. "Se on totta ja todellista. Ja
minun täytyy kirjoittaa elämästä sellaisena kuin minä sen näen."
Ruth ei vastannut, ja kiusallisen hetken he istuivat aivan äänettä.
Siksi, että Martin rakasti häntä, hän ei oikein voinut häntä ymmärtää,
eikä Ruth voinut ymmärtää häntä, koska Martin oli niin suuri, että hän
ulottui kauas Ruthin näköpiirin ulkopuolelle.
"Katsos, minä olen perinyt saatavani Transcontinentalilta", sanoi Martin
kääntääkseen puheen miellyttävämmälle alalle. Kuva tuosta partaniekasta
kolmikosta, sellaisena kuin hän oli heidät lähtiessään nähnyt
riistettyään heiltä neljä dollaria yhdeksänkymmentä senttiä ja
lauttalipun, sai hänet mielessään hykähtelemään naurusta.
"Sittenhän sinä tulet!" huudahti Ruth riemuissaan. "Sitä minä juuri
tulin sinulta kysymään."
"Tulen?" mutisi Martin hajamielisesti. "... Minne?"
"No, päivällisille huomenna! Sinähän lupasit lunastaa pukusi, jos saat
ne rahat."
"Sen minä olin kokonaan unohtanut", sanoi Martin tyhmistyneenä. "Katsos,
vartiomiehet ottivat tänä aamuna Marian kaksi lehmää ja pienen vasikan
takavarikkoon, ja... tuota, sattui ettei Marialla ollut rahaa, ja niin
minun piti lunastaa nuo hänen lehmänsä. Siihen menivät ne
Transcontinentalin viisi dollaria -- 'Kellojensoitto' meni vartiomiehen
taskuun."
"Sinä et sitten tule?"
Martin katsahti pukuunsa.
"En voi."
Pettymyksen ja mielipahan kyyneleet kiilsivät Ruthin silmissä, mutta hän
ei puhunut mitään.
"Ensi jouluna sinä syöt päivällistä minun kanssani Delmonicoksessa",
sanoi Martin reippaasti, "tai Lontoossa tai Pariisissa, tai missä vain
haluat. Minä tiedän sen!"
"Minä näin sanomalehdestä muutamia päiviä sitten", virkahti Ruth äkkiä,
"että on nimitetty useita uusia virkailijoita paikalliseen rautatien
postiin. Sinähän läpäisit ensimmäisenä, etkö läpäissytkin?"
Martinin oli pakko tunnustaa, että hänelle oli tullut kutsu ja että hän
oli kieltäytynyt. "Minä olin niin varma -- minä olen niin varma --
itsestäni", hän päätti. "Vuosi eteenpäin ja minä ansaitsen enemmän kuin
tusina miehiä rautatien postissa. Odota, niin näet."
"Oh!" oli ainoa, mitä Ruth sanoi hänen lopetettuaan. Hän nousi napittaen
käsineitään. "Minun täytyy lähteä, Martin. Arthur odottaa minua."
Martin otti hänet syliinsä ja suuteli häntä, mutta Ruth näytteli kylmää
lemmittyä. Hänen ruumiissaan ei ollut värähtelevää eloa, kädet eivät
kiertyneet hänen kaulaansa, eivätkä huulet vastanneet hänen
puserrukseensa.
Ruth oli suuttunut häneen, Martin päätteli palatessaan portilta. Mutta
miksi? Olipa onnetonta, että vartiomiehet olivat sattuneet nappaamaan
kiinni Marian lehmät. Mutta sehän oli vain salliman oikku. Ketään ei
voinut moittia siitä. Eikä edes johtunut hänen mieleensäkään, että hän
olisi voinut menetellä toisin. Kyllä, niin, kyllä häntä voitiin syyttää
siitä, ettei hän ollut ottanut tuota tarjottua paikkaa postissa, oli
hänen seuraava ajatuksensa. Eikä Ruth ollut pitänyt "Wiki-Wikistä".
Portaan päässä hän kääntyi ottaakseen vastaan iltapäivän postin.
Ainainen kuumeinen odotus valtasi Martinin mielen ottaessaan vastaan
kasan pitkiä kirjekuoria. Yksi ei ollut pitkä. Se oli lyhyt ja ohut, ja
ulkopuolelle oli painettu _New York Outviewn_ osoite. Hän pysähtyi
repiäkseen kirjekuoren auki. Se ei voinut olla hyväksymys. Hän ei ollut
lähettänyt ainoatakaan käsikirjoitusta sille julkaisulle. Ehkäpä --
hänen sydämensä melkein pysähtyi villistä ajatuksesta -- ehkä ne
tilaavat häneltä jonkun kirjoituksen, mutta heti hän karkoitti tuon
hullun toivon mahdottomana.
Kirje oli lyhyt toimitussihteerin selitys, että he olivat saaneet
nimettömän kirjeen, jonka he liittivät mukaan vakuuttaen, ettei Outviewn
toimitus missään tapauksessa kiinnitä mitään huomiota nimettömiin
kirjeisiin.
Mukana seuraava kirje oli raapustettu huonolla käsialalla. Siinä oli
kaikenlaista hölynpölyä Martinia vastaan ja siinä vakuutettiin, että
"niin kutsuttu Martin Eden", joka myi juttuja aikakauslehdille, ei ollut
kirjailija ollenkaan, vaan varasti vain kertomuksia vanhoista
aikakauskirjoista, joita, kirjoitettuaan ne koneella uudestaan,
kaupitteli ominaan. Kuoressa oli leima: "San Leandro". Martinin ei
tarvinnut kauan miettiä saadakseen selville lähettäjän. Higginbothamin
murre, Higginbothamin sanontatapa, Higginbothamin ajatuksenjuoksu oli
ilmeisen selvä. Martin näki jokaisella rivillä -- ei hienoa italialaista
käsialaa -- vaan karkean vihanneskauppiaan ja lankonsa käsialan.
Mutta miksi? hän turhaan kyseli itseltään. Mitä pahaa hän oli tehnyt
Bernard Higginbothamille? Koko juttu oli niin järjetön, niin hävytön.
Sille ei keksinyt mitään selitystä. Viikon kuluessa lähettivät Idän
aikakauslehdet Martinille tusinan verran samanlaisia kirjeitä.
Toimittajat käyttäytyivät kuitenkin reilusti, päätteli Martin. Hän ei
tuntenut heistä ainoatakaan, ja kuitenkin he nyt olivat osoittaneet
hänelle myötätuntoansa. Ilmeistä oli, että heitä nimettömät kirjeet
inhottivat. Hän näki, että häntä vastaan tähdätty konnanpeli oli armotta
epäonnistunut. Tosiasiassa, jos tästä seuraisi jotakin, olisi se hyvää,
sillä ainakin muutamat noista toimittajista muistaisivat hänen nimensä
vastaisuudessa. Ehkäpä joskus heidän lukiessaan hänen käsikirjoitustaan
muistuisi heidän mieleensä, että tässä oli se nuorukainen, josta heitä
oli nimettömällä kirjeellä varoitettu. Ja kukapa voi sanoa, eikö
sellainen muisto ehkä muuttaisi heidän arvosteluaan hänen edukseen?
Juuri näihin aikoihin Martinin arvo laski suunnattomasti Marian
silmissä. Hän tapasi eukon eräänä aamuna itkemässä ja valittamassa
keittiössä, ja tuskan ja väsymyksen kyyneleet juoksivat hänen
silmistään, kun hän koetti silittää suurta pyykkiään. Martin heti
ilmaisi, että Maria nyt oli "kylmettynyt", antoi hänelle aika kulauksen
viskiä (jäännös siitä pullosta, jonka Brissenden oli tuonut) ja komensi
hänet heti vuoteeseen. Mutta silitys täytyi saada loppuun ja pyykki
viedyksi vielä tänä iltana, Maria väitti, muuten ei huomenna olisi
seitsemälle pienelle Silvalle mitään syötävää.
Suureksi hämmästyksekseen -- ja se oli jotakin, jota hän ei lakannut
ylistämästä kuolinpäiväänsä asti -- Maria näki Martin Edenin ottavan
raudan kuumennusuunilta ja heittävän pitsisen liivinsuojustan
silityspöydälle. Se oli Kate Flanaganin parhain sunnuntailiivi, eikä
Marian maailmassa ollut ainoatakaan sen hienompaa ja loistavammin
puettua naista. Neiti Flanagan oli lähettänyt vielä erikoisen
määräyksen, että tuo hänen hienoin suojustansa tulisi saada valmiiksi
tänä iltana. Kuten kaikki tiesivät, hän seurusteli John Callinsin,
sepän, kanssa, ja kuten Maria oli yksityistietä saanut vihiä, neiti
Flanagan ja herra Callins menisivät seuraavana päivänä Golden
Gate-puistoon. Turhaa oli Marian yritys koettaa pelastaa tuo kallis
vaatekappale. Martin johti hänen horjahtelevat askeleensa tuolille,
johon hän hänet istutti, ja täältä nyt Maria katseli häntä pullistuvin
silmin. Neljännessä osassa sitä aikaa, joka häneltä olisi mennyt tuon
hienon liivin silittämiseen, hän näki sen valmistuvan aivan yhtä hyvin
kuin hän itse olisi sen tehnyt, kuten Martin vakuutti.
"Minä voisin silittää nopeammin", hän selitti, "jos raudat olisivat vain
kuumempia."
Mariasta nuo raudat olivat kuumempia kuin mitä hän ikinä uskaltaisi
käyttää.
"Te kostutatte liian huonosti", moitti Martin kohta tämän jälkeen.
"Katsokaa, antakaa minun opettaa, miten on kostutettava. Niitä pitää
puristaa. Kostutettua niitä pitää puristaa, jos tahtoo silittää
joutuin."
Hän haki pakkilaatikon kellarista, laittoi siihen kannen, kostutti
vaatteet uudestaan ja mytisti ne painon alle. Vasta sitten ne olivat
hänen mielestään silitettäviksi kelvollisia.
"Katsokaahan nyt, Maria", hän sanoi riisuutuen paitahihasilleen ja
tarttuen rautaan, jota hän sanoi "todella kuumaksi".
"Ja kun hän lopettaa silitys, hän pestä Villaset", Maria kuvaili
jälkeenpäin. "Hän sanoi: 'Maria, te olla iso hullu. Minä näyttää teille,
miten pestä villaset', ja hän näyttää myös. Kymmenessä minuutissa hän
tehdä kone -- yksi tynnyri, yksi pyörä, kaksi lautaa, näin juuri."
Martin oli oppinut taidon Joelta Shelley Hot Springsissä. Vanha pyörä,
jonka navat asetettiin poikittain kiinnitettyihin keppeihin, muodosti
sotkijan. Pantuaan pyörän käymään se hämmensi villaisia tynnyrissä ja
hän saattoi hoitaa sitä toisella kädellään.
"Maria ei pestä enää itse villaset", hän päätti aina juttunsa. "Minä
panna lapset tekee se työ ja ne jaksaa hyvin kääntää se pyörä. Hän olla
viisas mies, herra Eden."
Tästä mestarinäytteestä ja hänen keittiöpyykistään huolimatta Martin
putosi kuitenkin suunnattomasti Marian silmissä. Romanttinen loisto,
joka hänen mielikuvituksessaan oli yhä kirkastunut, häipyi sen kylmän
tosiasian valossa, että Martin olikin vain entinen työmies, jostakin
pesulasta. Kaikki hänen kirjansa ja hänen ylhäiset vieraansa, jotka
kävivät vaunuilla hänen luonaan tuoden lukemattomat määrät viskipulloja,
eivät enää merkinneet mitään. Hän oli sittenkin vain pelkkä työmies,
hänen oman luokkansa jäsen. Hän oli nyt inhimillisempi ja
saavutettavissa eikä suinkaan enää mikään salaisuus.
Martinin jännittynyt suhde sukulaisiinsa jatkui yhä. Seuraten herra
Higginbothamin turhaan rauennutta yritystä kohotti herra von Schmidt
kätensä. Martinin oli onnistunut myydä useita pikku jutuistansa,
muutamia leikillisiä runoja ja joitakin sanaleikkejä, ja se antoi
hänelle melkoisen tilapäisen varallisuuden. Hän kykeni paitsi maksamaan
suurimman osan veloistaan myös lunastamaan mustan pukunsa ja pyöränsä
pantista. Tämä viimeksimainittu tarvitsi korjausta, ja ystävyydestä
tulevaa lankomiestänsä kohtaan Martin lähetti sen von Schmidtin
liikkeeseen.
Saman päivän iltana Martinia ihastutettiin sillä, että pieni poika toi
takaisin tuon pyörän. Von Schmidtin mieli oli siis muuttunut
ystävälliseksi Martinia kohtaan, päätti Martin nähdessään tuon
tavattoman suosionosoituksen. Korjatut pyörät tavallisesti oli aina
haettava. Mutta kun hän tutki tarkemmin pyöräänsä, hän huomasi, ettei
sitä oltu ollenkaan korjattu. Hiukan myöhemmin hän soitti puhelimella
sisarensa sulhaselle ja sai tietää, että tämä erinomainen ihminen ei
tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan "ei ajatuksin sanoin
eikä töin".
"Hermann von Schmidt", vastasi Martin reippaasti, "minulla on hyvä
muisti, ja jonakin päivänä minä annan iskun teidän saksalaiselle
kuonollenne."
"Jos te tulette minun liikkeeseeni, minä kutsun poliisin. Teidän ei
kannata yrittää minun kanssani, kyllä minä teidät tunnen. Minä en tahdo
olla missään tekemisissä teidänlaistenne kanssa. Te olette vetelehtijä,
siinä sen kuulette, ja sen kaikki ihmiset tietävät. Minun täytyy saada
olla rauhassa teiltä, vaikka minä aionkin mennä naimisiin teidän
sisarenne kanssa. Miksi te ette mene työhön ja ansaitse rehellisesti
elatustanne? Vastatkaa minulle siihen."
Martin huomasi, että parasta oli ottaa kaikki tuo filosofin tyyneydellä,
ja hilliten itsensä hän heitti kuulotorven kädestään päästäen pitkän
vihellyksen. Tuo kaikki oli niin järjettömän hullua, että se oikein
huvitti. Mutta huvittavan ajatuksen jälkeen tuli vastavaikutus, ja hänen
mielensä täytti suunnaton yksinäisyydentunne. Kukaan ei häntä
ymmärtänyt, kenellekään ei näyttänyt olevan hänestä mitään hyötyä eikä
iloa paitsi Brissendenille, ja Brissenden oli hävinnyt, Jumala tiesi
minne.
Hämärä alkoi verhota maita, kun Martin lähti hedelmäkaupasta kotiin pain
joukko paketteja käsivarrella. Eräällä raitiovaunupysäkillä hän pysähtyi
ja huomasi laihtuneen, tutun olennon, joka sai hänen sydämensä riemusta
sykähtelemään. Siinä oli Brissenden, ja samalla silmäyksellä, ennen kuin
toinen ehti astua alas, Martin huomasi hänen päällystakkinsa toisessa
taskussa kasan kirjoja ja toisessa neljänneksen viskipullon.