Martin joutui yhä edelleenkin taistelussaan häviölle. Säästipä hän
kuinka paljon hyvänsä, hänen tulonsa täytetyöstä eivät korvanneet
menoja. Joulujuhlan saapuessa oli hänen musta pukunsa pantissa, ja näin
hänen oli mahdoton käyttää hyväkseen morselaisten päivälliskutsua. Ruth
ei ollut tullut onnelliseksi hänen kieltonsa syyn kuultuaan, ja tästä
syntynyt kirjeenvaihto oli saattaa Martinin epätoivoon. Hän ilmoitti
hänelle, että hän sittenkin tulisi; että hän menisi San Franciscoon ja
ottaisi _Transcontinentalin_ toimistosta ne viisi dollaria, jotka se oli
velkaa, ja lunastaisi pukunsa.
Aamulla hän lainasi Marialta kymmenen senttiä. Mieluummin hän olisi
lainannut sen Brissendeniltä, mutta tämä merkillinen henkilö oli
kokonaan kadonnut. Kaksi viikkoa oli kulunut siitä, kun Martin oli häntä
nähnyt, ja turhaan hän mietti päänsä puhki keksiäkseen syyn hänen
poissaoloonsa. Ne kymmenen senttiä veivät Martinin lahden yli
höyrylautalla San Franciscoon, ja astellessaan Market Streetiä hän
mietiskeli, mikä hänen eteensä tulisi, ellei hän nyt saisikaan rahoja.
Hänellä ei olisi mitään keinoa palata Oaklandiin eikä hän tuntenut San
Franciscossa ketään, jolta olisi voinut lainata toiset kymmenen senttiä.
Ovi _Transcontinentalin_ toimistoon oli raollaan, ja Martin aikoi juuri
avata sen, kun äkkiä pysähtyi kuullessaan sisältä kovaäänistä puhetta:
"Siitä tässä ei ole kysymys, herra Ford", (Ford, Martin tiesi
kirjeenvaihdostaan, että tuo oli päätoimittajan nimi) "kysymys on siitä,
oletteko te valmis maksamaan? Käteisellä maksamaan ja heti paikalla,
minä tarkoitan. Minua eivät ollenkaan huvita _Transcontinentalin_
tulevaisuudensuunnitelmat, enkä minä välitä, mitä mahdollisuuksia sillä
on ensi vuonna. Minä tahdon vain saada palkan työstäni, ja minä sanon
teille heti paikalla, että _Transcontinentalin_ joulunumero ei mene
painoon, ennen kuin minulla on rahat käsissäni. Hyvästi! Kun olette
saanut rahat, tulkaa, niin saammepahan nähdä."
Ovi paiskattiin auki, ja joku mies hyökkäsi Martinin ohi vihaisin ilmein
ja riensi käytävän läpi, mutisten kirouksia ja pudistellen nyrkkejänsä.
Martin päätti, ettei hän nyt heti paikalla mene sisään, ja viivytteli
käytävässä neljännestunnin; sitten hän avasi oven ja astui sisään. Tämä
oli hänelle uusi kokemus. Ensimmäistä kertaa hän astui jonkun
sanomalehden toimistoon. Käyntikortit eivät nähtävästi olleet
tarpeellisia tässä toimistossa, sillä poika vei sanan sisempään
huoneeseen, että siellä oli muuan mies, joka tahtoi puhutella herra
Fordia. Palattuaan poika viittoi hänelle puolilattiasta ja johti hänet
yksityistoimistoon, toimituksen kaikkein pyhimpään. Martinin ensimmäinen
vaikutelma oli, että siellä vallitsi hirvittävä epäjärjestys ja kauhea
sekamelska. Toiseksi hän huomasi parroittuneen nuorekkaan miehen, joka
istui ison pöydän ääressä ja katseli häntä uteliaana. Martinia
hämmästytti hänen kasvojensa tyyni ilme. Selvää oli, että sanasota
kirjanpainajan kanssa ei ollut järkyttänyt hänen mielenrauhaansa.
"Minä... minä olen Martin Eden", Martin alkoi keskustelun ("ja minä
tahtoisin saada viisi dollariani", teki hänen mielensä heti paikalla
lisätä).
Mutta tämä oli hänen ensimmäinen persoonallinen tutustumisensa
toimittajaan, eikä hän näissä olosuhteissa tahtonut syyttä suotta
suututtaa häntä. Hänen suureksi ihmeekseen herra Ford hypähti
seisoalleen, huudahtaen: "Ei, mutta todellakin!" ja seuraavana hetkenä
hän molemmin käsin sydämellisesti pudisteli Martinin käsiä.
"Ette voi sanoa, kuinka iloinen minä olen nähdessäni teidät, herra Eden.
Usein minä olen miettinyt, minkähän näköinen te lienette."
Sitten hän piti Martinia kädenmatkan päässä ja antoi säteilevien
silmiensä kiertää yli Martinin toiseksi parhaan puvun, joka samalla oli
hänen huonoimpansa ja joka oli rääsyinen ja paikattu, vaikka housujen
sauma oli aivan suora, sillä Martin oli juuri sen tehnyt Marian
silitysraudalla.
"Minä tunnustan, tuota, että minä pidin teitä paljon vanhempana miehenä
kuin te olette. Teidän kertomuksenne, tiedättekö, osoitti sellaista
voimaa, ajatuksen ja esitystavan kypsyyttä. Se oli mestarituote
kerrassaan, tuo teidän kertomuksenne. Minä tiesin sen, kun minä olin
lukenut ensimmäiset rivit. Antakaa minun kertoa teille, miten minä ensin
sitä luin. Mutta ei; sallikaa minun ensiksi esitellä teidät
toimitukselle."
Yhä puhuessaan herra Ford vei hänet yleiseen toimistoon, jossa hän
esitti hänet aputoimittajalle, herra Whitelle, joka oli laiha, ryppyinen
mies ja jonka käsi tuntui oudon kylmältä, aivan kuin hän olisi
sairastanut vilutautia, ja jonka leukoja peitti harva, silkin hieno
parta.
"Ja herra Ends, herra Eden. Herra Ends on meidän taloudenhoitajamme."
Martin tapasi itsensä pudistamassa kipeäsilmäisen, kaljupäisen miehen
kättä. Miehen kasvot olivat kylläkin nuorekkaat niin paljon kuin niitä
saattoi nähdä, sillä suurinta osaa niistä peitti valkoinen parta, joka
oli huolellisesti hoidettu, -- hänen vaimonsa hoiti sitä sunnuntaisin,
jolloin hän saman tien ajeli puhtaaksi hänen niskansa.
Nämä kolme miestä ympäröivät Martinin, puhuen yhtaikaa ja ihaillen,
kunnes äkkiä Martinista tuntui, että he puhuivat rahan edestä.
"Me olemme usein ihmetelleet, minkä tähden te ette ole tullut ennemmin
käymään", herra White sanoi.
"Minulla ei ollut lauttarahaa, jolla olisin päässyt yli lahden", vastasi
Martin koruttomasti, toivoen, että kun hän tällä tavalla näyttää
tarpeensa, rahat heltiävät itsestään.
"Todentotta", hän ajatteli itsekseen, "minun repaleitteni pitäisi
kaunopuheisesti ilmoittaa tarpeeni!" Uudestaan ja uudestaan, kun vain
tilaisuus sattui, hän viittasi käyntinsä tarkoitukseen. Mutta hänen
ihailijainsa korvat olivat kuurot. He veisasivat hänen ylistystään,
kertoivat hänelle, mitä he olivat ajatelleet lukiessaan ensi kertaa
hänen kertomustaan ja mitä he myöhemmin olivat ajatelleet. Mitä heidän
vaimonsa ja sukulaisensa olivat siitä ajatelleet, mutta eivät
pienimmälläkään tavalla viitanneet siihen, että he myös aikoivat sen
maksaa.
"Enkö sanonut teille, mitä ajattelin, kun luin ensi kertaa teidän
kertomustanne"? lörpötteli herra Ford. "Tietystikään minä en sanonut.
Minä olin tulossa Länteen New Yorkista, ja kun juna pysähtyi Ogdeniin,
toi sanomalehtipoika viimeisen Transcontinental-numeron."
"Herra nähköön", ajatteli Martin. "Sinä voit matkustaa Pullman-vaunuissa
sillä aikaa kun minä näännyn nälkään sen viheliäisen viiden dollarin
vuoksi, jonka sinä olet minulle velkaa", ja vihanaalto tuntui
läikähtävän hänen povessaan. Transcontinentalin tekemä vääryys tuntui
suunnattomalta, sillä hänen mieleensä muistuivat ne monet surkeat
kuukaudet, jolloin hän oli tehnyt työtä, nähnyt nälkää ja kieltäytynyt,
ja hänen nälkänsä tällä hetkellä puri hänen sisuksiaan ja muistutti
hänelle, ettei hän ollut maistanut jumalan jyvää sitten kuin eilen ja
silloinkin vain vähän. Sinä hetkenä hän karahti hehkuvan punaiseksi. Nuo
olennot eivät olleet ainoastaan ryöväreitä, he olivat käärmemäisiä
rosvoja. Valheilla ja rikotuilla lupauksilla he olivat riistäneet
häneltä hänen kertomuksensa. Hyvä, hän kyllä näyttäisi heille. Ja
suurenmoinen päätös syntyi hänen mielessään, ettei hän jättäisi
toimistoa, ennen kuin olisi saanut rahat kouraansa. Hän muisti, että
ellei hän niitä saisi, hänellä ei olisi mitään keinoa päästä takaisin
Oaklandiin. Hän ponnisti voimansa hillitäkseen itsensä, mutta ei
kuitenkaan voinut estää susimaisen ilmeen kohoamasta kasvoilleen, ja
sillä hän tahtoi heitä pelottaa.
He muuttuivat vielä kohteliaammiksi kuin ennen. Herra Ford alkoi
uudestaan kertoa, miten hän oli ensikerran lukenut "Kellojensoiton", ja
herra Ends saman tien ruikutti toiseen kertaan, miten hänen sisarensa
oli ollut ihastunut "Kellojensoittoon", ja sanoi tuon sisaren tytön
olevan opettajana eräässä Alamedan koulussa.
"Minä tahtoisin sanoa teille, mitä varten minä olen tullut", sanoi
Martin vihdoin. "Saadakseni maksun siitä kertomuksesta, josta te niin
erittäin paljon pidätte. Viisi dollaria se muistaakseni oli, jonka te
lupasitte minulle maksaa heti, kun se julkaistaisiin."
Herra Fordin ilme muuttui aivan kuin hän olisi muistanut mieluisan
sopimuksen. Ja melkein hätkähtäen hän pisti kätensä taskuunsa, mutta
kääntyi sitten äkkiä herra Endsiin ja sanoi, että häneltä oli jäänyt
rahakukkaro kotiin. Ilmeisesti tuo herra Endsistä oli ikävää, ja Martin
näki hänen nytkäyttelevän käsiään aivan kuin hän tahtoisi suojella
housujensa taskuja. Martin tiesi, että juuri tuolta se raha oli tuleva.
"Minä olen pahoillani", sanoi herra Ends, "mutta ei ole tuntiakaan
siitä, kun minä maksoin kirjanpainajan, ja hän otti kaikki minun
käteiset rahani. Menettelin aivan ajattelemattomasti tyhjentäessäni
itseni niin kovin, vaikka lasku ei olisi ollutkaan vielä maksettava,
vaan painaja pyysi ja pyysi, että se suoritettaisiin etukäteen, ja sen
tähden se tuli näin yllätyksenä."
Molemmat miehet katsoivat odottaen herra Whiteen, mutta tämä herrasmies
vain nauroi ja kohautteli olkapäitään. Hänen omatuntonsa oli puhdas joka
tapauksessa. Hän oli tullut Transcontinentaliin oppiakseen tuntemaan
aikakauskirjallisuutta, mutta sensijaan häntä oli opetettu
pääasiallisesti tuntemaan taloudenhoitoa. Transcontinental oli velkaa
hänelle neljän kuukauden palkan, ja hän tiesikin, että kirjanpainajan
täytyi saada palkkansa, ennen kuin aputoimittajan.
"Sepä oli todellakin ikävää, herra Eden, että teidän nyt piti tavata
meidät tässä tilassa", puheli herra Ford ujostelematta. "Kaikki on
pelkkää huolimattomuutta, sen vakuutan teille, mutta minä sanon teille,
mitä me teemme. Me lähetämme teille maksuosoituksen huomenna ensi
töiksemme. Onhan teillä herra Edenin osoite, eikös olekin, herra Ends?"
Olipa tietenkin, herra Endsillä oli osoite, ja maksuosoitus
lähetettäisiin huomenaamuna ihan ensi töiksi. Martinin tiedot pankeista
ja maksuosoituksista olivat epämääräiset, mutta ei hän kuitenkaan
osannut käsittää, mitä järkeä oli jättää antamatta tuo maksuosoitus
juuri tänään, mikä parempi olisi huomenna lähettää sitä postissa.
"Sovimme siis, herra Eden, että me lähetämme teille maksuosoituksen
huomenna", sanoi herra Ford.
"Minä tarvitsen rahan tänään", sanoi Martin horjumattomasti.
"Onneton sattuma -- jos te olisitte sattunut tulemaan tänne jonakin
muuna päivänä", alkoi herra Ford kierrellä, mutta herra Ends
keskeytti hänet, sillä hänen kipeät silmänsä jo osoittivat hänen
kärsivällisyytensä lyhyyttä.
"Herra Ford on jo teille selittänyt tilanteen", hän sanoi karkeasti, "ja
minä myös. Maksuosoitus lähetetään -- --"
"Minä olen myös selittänyt", keskeytti Martin, "ja minä olen selittänyt,
että minä tarvitsen rahan tänään."
Hän oli tuntenut valtimonsa alkavan jyskyttää tuon rahastonhoitajan
hävyttömyydestä, ja hän piti miestä silmällä, sillä juuri tuon
herrasmiehen housuntaskuista hänen täytyisi kaivaa saatavansa, koska
_Transcontinentalin_ pääomat asuivat siellä.
"On hyvin ikävää -- --", alkoi herra Ford.
Mutta samassa tehden kärsimättömän liikkeen herra Ends kääntyi
jättääkseen huoneen. Samalla kuitenkin Martin juoksi hänen eteensä,
tarttui hänen kurkkuunsa toisella kädellään niin, että herra Endsin
valkea parta keikotti ylös muodostaen kattoon neljänkymmenenviiden
asteen kulman. Kauhukseen herra White ja herra Ford näkivät heidän
liikkeensä rahastonhoitajaa pudisteltavan kuin astrakaanimattoa.
"Kaivakaa esille, te nousevien nuorten kykyjen kunnioitettava nylkijä!"
huusi Martin. "Kaivakaa esille, tai minä pudistan ulos, vaikka ne
olisivat viisisenttisiä." Sitten kahdelle pelästyneelle katselijalle:
"Pysykää edempänä. Jos tulette liian likelle, saattaa ruveta tekemään
kipeää."
Herra Ends oli tukehtua, eikä hän ennen kuin ote oli hellittänyt voinut
osoittaa eleitä suorittaakseen esillekaivuohjelmansa. Monen
perinpohjaisen kaivamisen perästä hänen housunsa taskut hellittivät
neljä dollaria viisitoista senttiä.
"Kääntäkää ne nurin", komensi Martin.
Ja vielä putosi lisäksi kymmenen senttiä. Martin laski uudestaan
saamansa pääoman ollakseen varma asiasta.
"Nyt on teidän vuoronne!" huudahti Martin herra Fordille. "Minun tulee
saada seitsemänkymmentäviisi senttiä vielä."
Herra Ford ei odottanut, vaan tutki taskujaan tuloksella, että löytyi
vielä kuusikymmentä senttiä.
"Onko varma, että siinä on kaikki?" kysyi Martin uhaten. "Mitä teillä on
liivinne taskuissa?"
Todistukseksi hyvästä tahdostaan herra Ford käänsi kaksi niistä nurin.
Sieltä putosi pieni pahvilappunen lattialle. Hän otti sen ja aikoi juuri
pistää taskuunsa, kun Martin huudahti:
"Mikä se on? Lauttalippu? Tänne, antakaa se minulle. Sen arvo on
kymmenen senttiä. Minä ostan sen. Nyt minä olen saanut neljä dollaria
yhdeksänkymmentä viisi senttiä, kun otetaan lippu lukuun. Olette velkaa
vielä viisi senttiä."
Hän katsoi kiukkuisesti herra Whiteen ja huomasi, että tämä oli juuri
ojentamaisillaan hänelle viisisenttistä.
"Kiitoksia paljon", sanoi Martin tarkoittaen sillä koko joukkoa.
"Hyvästi ja voikaa hyvin."
"Ryöväri!" irvisti herra Ends hänen jälkeensä.
"Varas, käärme!" vastasi Martin lyöden oven perässään kiinni.
Martin oli innostunut -- niin innostunut, että hän muistaessaan
_Hornetin_ olevan hänelle velkaa viisitoista dollaria "Peri ja helmestä"
päätti yksin tein käydä nekin perimässä. Mutta sen toimituksen muodosti
joukko sileänaamaisia rotevia nuoria miehiä, oikeita merirosvoja, jotka
ryöstivät kaikki ja jokaisen, tekemättä erotusta edes toisiinsa nähden.
Kun oli säretty muutamia huonekaluja, onnistui päätoimittajan (entinen
ammattinyrkkeilijä ja ylioppilas) rahastonhoitajan ja ovenvartijan
avulla saada Martin ulos toimistosta ja lähettää hänet hieman tavallista
pikemmin alas portaista.
"Tervetuloa takaisin, herra Eden; mieluista on aina teitä nähdä", he
nauroivat hänelle alas portaan päästä.
Martin puri hammasta noustessaan seisomaan.
"Lurjukset", hän mörisi vastaan, _"Transcontinentalissa_ olivat
vuohipukkeja, mutta te olette sirkusnyrkkeilijöitä."
Uusi naurun hohahdus tervehti sitä.
"Minun täytyy sanoa, herra Eden", huudahti _Hornetin_ toimittaja alas,
"runoilijana te lienette kyllä omintakeinen. Mutta mistä te olette
oppinut tuon oikean nyrkin alaiskun, jos saan luvan kysyä?"
"Mistä te opitte tuon puoli-Nelsonin?" vastasi Martin. "Joka tapauksessa
te saatte mustan silmän."
"Toivon, ettei niskanne kangistu", toivoi toimittaja huolestuneena.
"Mitäs sanotte, jos me lähtisimme kaikki ryypylle?"
"Olkoon menneeksi", myönsi Martin.
Ja ryövärit ja ryövätty joivat yhdessä kaikessa ystävyydessä, päätellen,
että taistelu oli ollut sangen ankara ja että ne viisitoista dollaria
"Peristä ja helmestä" nyt oikeuden ja kohtuuden mukaan kuuluivat
_Hornetin_ toimitukselle.