Heti seuraavana iltapäivänä hämmästytti Mariaa Martinin toinen vieras.
Mutta tällä kertaa hän ei menettänytkään malttiansa, vaan pyysi
Brissendeniä kaikella kunnioituksella istuutumaan salinsa loistoon.
"Toivon, ettette pahastu tulostani", alkoi Brissenden.
"Ei, ei; ei ollenkaan", vastasi Martin puristaen kättä ja istuttaen
vieraansa ainoalle tuolille, sillä itselleen hänelle jäi paikka sängyn
reunalla. "Mutta mistä te tiesitte minun osoitteeni?"
"Soitin Morselle. Neiti Morse vastasi puhelimeen. Ja tässä minä nyt
olen." Hän kaivoi takkinsa taskua saaden sieltä esille ohuen kirjan,
jonka heitti pöydälle. "Siinä on eräs kirja runoja. Lukekaa ja pitäkää
se." Ja sitten vastaukseksi Martinin väitteeseen: "Mitä minä kirjoilla
teen? Tänä aamuna minä taas syljin verta. Onko teillä viskiä? Ei,
tietysti ei. Odottakaa hetkinen."
Hän lähti ja meni. Martin katseli hänen pitkää vartaloaan, kun hän
ulkona astui portaita alas, ja huomasi hänen kääntyessään sulkemaan
porttia surukseen, miten nuo ennen leveät hartiat olivat nyt kumartuneet
kokoonlyhistyneen rinnan yli. Martin hankki kaksi lasia ja painautui
lukemaan saamaansa runovihkosta, Henry Vaughan Marlown viimeistä teosta.
"Ei ollut skotlantilaista", virkahti Brissenden palatessaan. "Sillä
kerjäläisellä ei ole mitään muuta kuin amerikkalaista viskiä. Mutta
tässä on sitä neljännes."
"Minä lähetän jonkun lapsista hakemaan sitruunoita, niin saamme
tuutingit", tarjosi Martin. "Mitähän tällainen kirja on mahtanut tuottaa
Marlowlle?" hän lisäsi kohottaen mainittua kirjaa.
"Mahdollisesti viisikymmentä dollaria", kuului vastaus, "vaikka onni on,
jos hän saa niin paljon, tai ehkä hänen täytyi houkutella kustantajaa
julkaisemaan se."
"Silloinhan ei ihminen voi elää runoilemisella?"
Martinin ääni ja ilme kavalsivat selvästi hänen mielensä masennuksen.
"Eipä tietenkään. Eikö olisi hullua odottaakin sitä? Mutta
loppusoinnuilla elää aivan erinomaisesti. Meillä on Bruce, Virginia
Spring ja Sedgwick. He ansaitsevat hyvin. Mutta runous -- -- Tiedättekö
te, millä Vaughan Marlow ansaitsee leipänsä?"
Opettamalla eräässä poikakoulussa Pennsylvaniassa, ja se on oikea pikku
helvetti, siihen voitte luottaa. Minä en vaihtaisi hänen kanssaan,
vaikka hänellä olisi vielä elettävänä viisikymmentä vuotta. Ja kuitenkin
eroaa hänen runoutensa nykyisten runoseppien tuotteista kuin
granaattiomena porkkanoista. Ja millaisia arvosteluja hän saa! Piru
heidät periköön jokikisen!
"Liian paljon kirjoittavat miehet, jotka eivät osaa kirjoittaa,
miehistä, jotka osaavat kirjoittaa", vakuutti Martin. "Katsokaas, minä
olen ollut aivan hämmästynyt siitä suunnattomasta määrästä roskaa, jota
on kirjoitettu Stevensonista ja hänen tuotannostaan."
"Ne inhoittavat pikkusielut!" sähähti Brissenden hammasta purren. "Kyllä
minä tunnen sen roskan -- ystävällisesti nokkia häntä hänen _Isä
Damienin kirjeistään_, eritellen häntä, punniten häntä -- --"
"Mitaten häntä heidän omalla surkean nuoruutensa mittapuulla", keskeytti
Martin.
"Niin, niin juuri -- se on oikea lausetapa -- märehtivät ja häväisevät
ensin kaikkea, Totta, Kaunista ja Jumalaista, ja sitten taputtavat häntä
selkään sanoen: 'Hyvä koira, Fido.' Hyi! 'Ne pienet räkättävät
ihmislokit', kuten Richard Realfe nimitti heitä kuoliniltanaan."
"Osoittelevat tähtien välkettä", tarttui Martin lämpimästi, "mestarien
meteorimaista lentoa. Kerran minä kyhäsin pilkkakirjoituksen heistä --
arvostelusta, tai oikeammin arvostelijoista."
"Näyttäkää se minulle", pyysi Brissenden kiihkeästi.
Niinpä Martin etsi papereistaan jäljennöksen "Tähti-sumustaan", ja
lukiessaan sitä Brissenden nauroi, hykersi käsiänsä ja unohti
tuutinkinsa.
"Minusta te itse olette tuollaista tähtisumua, joka on joutunut
maailmaan valaisemaan mitään näkemättömäin sokkojen elämää", kuului
hänen päätöksensä päästyään loppuun. "Tietysti, sen sieppasi
mielihyvällä ensimmäinen aikakauslehti, jolle sitä näytitte?"
Martin selaili ja tarkasteli käsikirjoitustensa luetteloa.
"Kahdessakymmenessäseitsemässä lehdessä se on käynyt ja palautettu
hylättynä."
Brissenden purskahti pitkään sydämelliseen nauruun, joka keskeytyi
ankaraan yskänpuuskaan.
"Katsokaapas, teidän ei tarvitse koettaa vakuuttaa minulle, ettette
olisi koettanut runoilla", hän köhästeli. "Näyttäkää minulle joitakin."
"Älkää lukeko niitä nyt", pyysi Martin. "Minä tahdon jutella teidän
kanssanne. Minä laitan teille paketin, jonka voitte ottaa kotiinne."
Brissenden lähti vieden mukanaan "Rakkaussikermän" ja "Peri ja helmen"
palatakseen seuraavana päivänä, jolloin tervehti Martinia sanoen:
"Minä tahdon saada lisää."
Hän ei ainoastaan vakuuttanut, että Martin oli todellinen runoilija,
vaan Martin sai vielä tietää, että Brissenden oli myös runoilija. Hän
oli aivan ihastunut ja hämmästynyt Martinin tuotannosta ja ihmetteli,
ettei niitä oltu koetettu julkaista.
"Vieköön hitto kaikki aikakauslehdet!" kuului Brissendenin tuomio
vastaukseksi Martinin tarjoukseen saada myydyksi ne hänelle. "Rakastakaa
kauneutta sen itsensä tähden", kuului hänen neuvonsa, "ja jättäkää
aikakauskirjat rauhaan. Palatkaa takaisin laivoihinne ja merellenne --
se on minun vilpitön neuvoni teille, Martin Eden. Mitä teillä on
tekemistä näissä ihmisten sairaissa ja mätänevissä kaupungeissa? Te
katkaisette kaulanne joka päivä, jonka te kulutatte täällä, ja koetatte
häväistä kauneutta tyrkyttämällä sitä aikakauslehtien tarpeihin. Mitä te
sanoittekaan minulle tässä toissa päivänä? Ah, niin se oli: 'Ihminen,
viimeinen päiväperhonen.' Niinpä niin, mitä te, viimeinen päiväperhonen,
teette maailman maineella? Jos te sen saavutatte, myrkyttää se teidät.
Te olette liian vaatimaton, liian yksinkertainen ja liian järkevä, minun
uskoni mukaan, voidaksenne unelmoida onnea sellaista! Minä toivon,
ettette ikinä myisi riviäkään aikakauskirjoille. Kauneus on ainoa herra,
jota kannattaa palvella. Palvelkaa sitä ja heittäkää roskaväki hiiteen!
Menestys! Mikä hitto sitten saavuttaa menestystä, elleivät juuri teidän
Stevensoninne sonetit, jotka johtavat Henleyn 'Näyn' ohi teidän
'Rakkaussikermäänne' ja 'Merilauluihinne'. Eihän teille tuota iloa se,
minkä menestyksen ne saavuttavat, vaan niiden luominen. Teidän ei
tarvitse sanoa minulle. Minä tiedän sen. Te tiedätte myös. Kauneus
kiduttaa teitä. Se on ikuinen tuska teissä, haava, joka ei koskaan
parane, tulisäilä. Miksi te keploittelisitte aikakauslehtien kanssa?
Olkoon kauneus lopullinen päämääränne. Miksi te tahtoisitte lyödä
kauneuden kultarahaksi? Te ette kuitenkaan voi; silloinhan ei hyödytä
mitään, että minä siitä kiihotun. Te saatte lukea aikakauskirjoja
tuhannen vuotta, ettekä kuitenkaan löydä riviäkään, joka vetäisi vertoja
Keatsille. Jättäkää maine ja kulta oman onnensa nojaan, ottakaa huomenna
pesti laivaan ja palatkaa takaisin merelle."
"Ei ole kysymys maineesta, vaan rakkaudesta", nauroi Martin.
"Rakkaudella ei tunnu olevan mitään paikkaa teidän maailmassanne; minun
maailmassani kauneus on Rakkauden kamarineideksi."
Brissenden katsoi häneen säälitellen ja ihaillen: "Te olette niin nuori,
Martin poikaseni, niin nuori. Te voitte lentää korkealle, mutta teidän
siipenne ovat liian hienorakenteiset, ja niihin on tuhlattu suloisimmat
värit. Älkää polttako niitä. Mutta, tietysti, te olette ne jo polttanut.
Joku palvottu hame on ollut tuon 'Rakkaussikermän' aiheuttajana, ja
siinä on niiden häpeä."
"Se jumaloi rakkautta samalla kuin hametta", nauroi Martin.
"Hulluuden filosofiaa", iski vastaus. "Siitä minä olen tullut
vakuuttuneeksi kulkiessani unelmaini viidakoissa. Mutta varokaa. Nämä
porvarien kaupungit tappavat teidät. Katsokaa nyt sitäkin kauppasaksojen
pesää, missä minä teidät tapasin. Kuivaa roskaa ei ole kyllin sopiva
nimitys. Eihän ihminen voi pysyä terveenä sellaisessa ilmapiirissä. Se
rappeuttaa. Ei siellä ole ainoatakaan, joka ei vetäisi alaspäin, ei
miestä eikä naista, kaikki he ovat pelkkiä eläviä vatsoja, joita johtaa
alkueläinten korkea henkinen vaisto..."
Hän vaikeni äkkiä ja katsoi Martiniin. Välähdyksenä hänelle selvisi koko
tilanne. Ilme hänen kasvoillansa muuttui ihmetteleväksi kauhuksi.
"Ja te kirjoititte tämän ihanan 'Rakkaussikermän' hänelle -- tuolle
kalpealle, kurtistuvalle naisolennolle!"
Seuraavana hetkenä oli Martinin oikea käsi iskenyt hänen kurkkuunsa ja
ravisti häntä niin, että hampaat kalisivat. Mutta Martin katsahti häntä
silmiin eikä nähnyt niissä pelkoa -- näki vain ihmettelevän, ilakoivan
paholaisen. Martin voitti itsensä taas ja heitti Brissendenin pitkin
pituuttaan sänkyynsä hellittäen samalla otteensa.
Brissenden puuskutti ja ähki tuskallisesti hetkisen ja alkoi sitten
nauraa hykertää.
"Te olisitte tehnyt minusta ikuisen velallisenne, jos olisitte
pudistanut pois hengen saman tien", hän sanoi.
"Hermoni ovat lopen pingoittuneet nykyään", selitti Martin anteeksi
pyydellen. "Toivon, etten loukannut teitä. Saanko minä sekoittaa uuden?"
"Ah, te nuori kreikkalainen!" jatkoi Brissenden. "Pelkäänpä, ettette
osaa antaa oikeata arvoa tuolle verrattomalle ruumiillenne. Te olette
hiton vahva. Te olette kuin nuori pantteri tai leijonan vesa. Niin,
niin, kyllä te vielä joudutte maksamaankin tuosta voimasta."
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Martin uteliaana tarjoten hänelle lasin.
"Tuossa, juokaa se pohjaan, ja olkoon se teille terveydeksi."
"Koska...", Brissenden lipaisi huulillansa ja hymyili kiitokseksi,
"koska on kysymys naisista. Ne vielä kiduttavat teidät kuoliaaksi, kuten
he ovat teitä jo kiduttaneet, tai minä olen vasta eilispäivänä syntynyt.
Katsokaas, nyt teidän ei ollenkaan hyödytä rutistella minua, minä
kuitenkin aion puhua suuni puhtaaksi. Tämä on epäilemättä teidän
vasikkarakkauttanne, mutta kauneuden nimessä osoittakaa toki parempaa
makua ensi kerralla. Mitä taivaan nimessä teillä on tekemistä noiden
poroporvarien tyttärien kanssa? Jättäkää ne rauhaan. Valitkaa itsellenne
jokin suuri, vallaton, leimuava nainen, joka nauraa elämälle, ilakoi
kuolemalle ja rakastaa teitä silloin kuin tarvitsee. Sellaisia naisia on
olemassa, ja ne rakastavat teitä yhtä rehellisesti kuin joku noista
poroporvarillisen elämän lellitellyistä, raukkamaisista tuotteista."
"Raukkamaisista?" pani Martin vastaan.
"Niin juuri -- raukkamaisista -- jotka lörpöttelevät helppohintaisesta
siveydestä, jonka toiset ovat heihin lörpötelleet, ja pelkäävät elää
elämää. He kyllä rakastavat teitä, Martin, mutta he rakastavat noita
helppohintaisia tottumuksiaan enemmän. Mitä te tarvitsette, on
suurenmoista antaumusta, suuria vapaita sieluja, loistavia perhosia,
ettekä noita pieniä harmaita kointoukkia. Oh, te kyllä väsytte niihin,
samalla kun väsytte koko naissukuun, jos olette kyllin onneton
elääksenne kauan. Mutta ettehän te tahdo elää. Te ette halua mennä
takaisin laivoihinne ja merelle, sen tähden te kiertelette näitten
kaupunkien mätäpesien ympärillä, kunnes luunne ovat mädäntyneet ja
kuolema teidät korjaa."
"Te voitte saarnata minulle niin paljon kuin tahdotte, mutta tällä
kertaa ette saa minua väittämään vastaan", sanoi Martin. "Kun tarkemmin
asiaa katselee, teillä on vain se viisaus, jonka teidän luonnonlaatunne
teille antaa, mutta minun luonnonlaatuni antama viisaus on yhtä vaativa
ja vastustamaton."
He olivat eri mieltä rakkaudesta ja aikakauskirjoista ja monista muista
asioista, mutta he pitivät toisistaan, ja Martinin puolelta tuo
pitäminen oli ehyttä ja syvällistä. Päivästä päivään he olivat yhdessä,
ellei kauempaa, niin ainakin sen tunnin, minkä Brissenden vietti
Martinin ahtaassa huoneessa. Brissenden ei koskaan saapunut ilman
viski-neljännestänsä, ja kun he söivät yhdessä päivällistä kaupungilla,
hän joi skotlantilaista koko ajan lihaakin syödessään. Joka kerta hän
maksoi poikkeuksetta heidän molempien puolesta, ja häneltä juuri Martin
oppi hienostuneen maun ruokaan nähden, joi hänen kanssaan ensimmäisen
kerran samppanjaa ja tutustui Reinin viineihin.
Mutta Brissenden oli ja pysyi arvoituksena. Huolimatta itsensäkiduttajan
kasvoista hän oli, vähäverisyydestään välittämättä, todellinen
nautintojen ihminen. Hän ei pelännyt kuolemaa, katseli katkerasti ja
kyynillisesti kaikkea elämässä, ja vielä kuolevanakin hän rakasti elämää
sen jokaista atomia myöten. Hulluuteen asti hän rakasti elämää ja sen
iloa "kiemurrellakseni lyhyen aikani kosmoksen tomussa, josta minä olen
tullut", kuten hänellä oli itsestänsä tapana sanoa. Hän oli tottunut
myrkkyihin ja tehnyt monen monta merkillistä koetta saadakseen elämän
värähtelemään uudella tavalla ja uusia kokemuksia. Kuten hän Martinille
sanoi, hän oli ollut kerran kolme päivää ilman vettä, tehnyt sen
vapaaehtoisesti saadakseen sitten nauttia siitä tunteesta, jonka
tuollaisen janon sammuttaminen synnytti. Kuka tai millainen hän oli,
sitä ei Martin koskaan saanut tietää. Hän oli mies ilman menneisyyttä,
jonka tulevaisuus oli edessä ammottava hauta ja jonka nykyisyys oli
katkera elämän kuume.