Martin oli sattumoin tavannut sisarensa Gertruden eräässä kulmassa
Broadwayllä -- kulmassa, joka oli sangen vaikea ainaisen tungoksen
vuoksi. Odottaessaan nurkassa raitiovaunua Gertrude oli keksinyt hänet
ensin, huomannut hänen terävät, nälkäiset kasvonpiirteensä ja
epätoivoisen, onnettoman ilmeen silmissä. Totta olikin, hän oli
epätoivoinen ja onneton. Hän oli juuri tullut hyödyttömästä
keskustelusta panttilainaajan kanssa, jolta oli koettanut kiristää lisää
lainaa polkupyöräänsä vastaan. Sumuiset, sateiset päivät olivat saaneet
Martinin panttaamaan pyöränsä joku aika sitten samalla, kun hän otti
mustan pukunsa vapaaksi.
"Onhan teillä se musta puku", sanoi lainaaja, joka tunsi hyvin kaikki
hänen panttikappaleensa. "Teidän ei tarvitse sanoa, että olette mennyt
ja pantannut sen tuolle Jew-roistolle. Sillä jos te olette -- --"
Mies oli katsonut uhkaavasti, ja Martin oli kiiruhtanut huudahtamaan.
"Ei, ei, kyllä se on minulla. Mutta minä tarvitsen sitä muutamassa
tilaisuudessa."
"Vai niin", sanoi kiskuri heltyneenä. "Ja minä tarvitsen sitä muutamassa
tilaisuudessa, ennen kuin minä voin antaa teille lisää lainaa. Älkää
luulko, että pidän tätä liikettä huvin vuoksi!"
"Mutta se on neljänkymmenen dollarin pyörä ja hyvässä kunnossa", oli
Martin väittänyt. "Enkä minä ole saanut siitä kuin seitsemän dollaria.
Ei, en seitsentäkään! -- kuusi ja neljänneksen. Te otitte koron
etukäteen."
"Jos tahdotte rahaa, tuokaa musta puku", oli ollut vastaus, joka oli
ajanut Martinin ulos tuosta pesästä, niin suuri epätoivo sydämessä, että
se näkyi kasvoillakin ja liikutti hänen sisartaan.
Tuskin he olivat kohdanneet toisensa, kun Telegraph Avenuen raitiovaunu
saapui ja pysähtyi ottaaksensa joukon myöhästyneitä iltapäivän
kaupassakävijöitä. Rouva Higginbotham ymmärsi liikkeestä, jolla Martin
auttoi häntä vaunuun, ettei Martin aikonutkaan seurata mukana. Hän
kääntyi portaalla ja katsahti häneen. Hänen kuihtuneet kasvonsa
hellyttivät häntä sydänjuuriin asti.
"Etkö sinä tulekaan mukaan?" hän kysyi.
Samassa hän oli astunut alas hänen rinnalleen.
"Minä kävelen -- liikuntoa, näetkös", selitti Martin.
"Sitten minäkin kävelen muutaman kadunkulman", virkahti sisar. "Ehkä se
tekee minulle hyvää. Minä en ole ollut oikein hyvinvoipa viime aikoina."
Martin katsahti häneen ja huomasi hänen tilansa, hänen vaivalloisesta
esiintymisestään, epäterveellisestä lihavuudesta, riippuvista
olkapäistä, väsyneistä kasvoista turvottuneine piirteineen ja raskaasta
jalan noususta, jossa ei ollut notkeutta -- oikea irvikuva vapaan ja
onnellisen ihmisen astunnasta.
"Sinun on parasta odottaa tässä", sanoi Martin, sillä sisar oli alkanut
jo puuskuttaa yhden kadunvälin käveltyään, "ja ajaa seuraavalla
vaunulla."
"Herra nähköön -- enkös minä olekin jo aivan väsynyt!" puuskutti sisar.
"Mutta kyllä minä kuitenkin olen yhtä kykenevä kävelemään kuin sinäkin
noissa kengissä. Pohjathan ovat niin ohuet, että ne ovat hajalla, ennen
kuin olet ehtinyt Pohjois-Oaklandiin."
"Minulla on parempi pari kotona."
"Tule meille huomenna päivälliselle", kutsui sisar hajamielisesti.
"Herra Higginbotham ei ole silloin kotona. Hän menee San Leandroon
liikeasioille."
Martin pudisti päätä, mutta ei voinut pidättää susimaista, nälkäistä
ilmettä hyökkäämästä kasvoilleen, kun hän kuuli päivälliskutsun.
"Sinulla ei ole penniäkään, Mart, ja sen tähden sinä kävelet.
Liikuntoa!" virkkoi sisar koettaen antaa äänellensä halveksivan ilmeen,
mutta onnistuen vain uikuttamaan sen itkunsekaisesta "Katsos, annas kun
katson!"
Ja etsien kukkarostaan hän painoi viiden dollarin rahan hänen kouraansa.
"Minä muistelen, että unohdin sinun syntymäpäiväsi viime kerralla,
Mart", hän mutisi väsyneesti.
Martin puristi vaistomaisesti kultarahan kouraansa. Samana hetkenä hän
tiesi, ettei hänen pitäisi ottaa sitä vastaan, ja löysi itsensä
taistelemassa epätietoisuutta vastaan. Tämä kultakolikko merkitsi
kuitenkin ruokaa, elämää ja valoa hänen ruumiilleen ja sielulleen,
voimaa kirjoittaa ja -- kuka sen tietää? -- ehkäpä kirjoittaa jotakin,
joka toisi monta tällaista kultakolikkoa. Selvänä hänen
mielikuvituksessaan polttivat ne kaksi esseen käsikirjoitusta, jotka hän
juuri oli lopettanut. Hänellä oli ne pöytänsä alla, ylimpänä
palautettujen käsikirjoitusten päällä, sillä hänellä ei ollut ollut
postimerkkejä lähettää niitä, ja hän näki niitten nimet juuri sellaisina
kuin oli ne koneella kirjoittanut -- "Salaisuuden Korkeat Papit" ja
"Kauneuden Kehto"; hän ei ollut koskaan tarjonnut niitä kenellekään. Ne
olivat ainakin yhtä hyvät kuin ne, mitä hän koskaan ennen oli
kirjoittanut tätä lajia. Jospa hänellä vain olisi postimerkkejä niihin!
Silloin varmuus hänen lopullisesta onnistumisestaan kohosi hänen
mieleensä, ja se oli nälälle voimakas seuralainen, ja nopealla
liikkeellä hän antoi kultarahan livahtaa taskuunsa.
"Minä maksan sen sinulle takaisin, Gertrude, satakertaisesti", hän
änkytti, vaikka kurkkua tuskallisesti kuroi ja silmiin kohosi kostea
kiilto. "Huomaa minun sanani!" hän huudahti voimakkaammin. "Ennen kuin
vuosi on kulunut, minä voin panna sata tuollaista pikkuista, keltaista
kolikkoa sinun käteesi. Minä en pyydä sinua uskomaan minua. Kaikki, mitä
voit tehdä, on odottaa ja nähdä."
Eikä sisar häntä uskonutkaan. Hänen epäilyksensä teki hänen olonsa
epämiellyttäväksi, ja ottamatta huomioon toisen valoisaa uskoa hän
sanoi:
"Sinulla on nälkä, Mart. Se näkyy sinun jokaisesta piirteestäsi. Tule
syömään meille milloin tahansa. Minä lähetän jonkun lapsista sanomaan,
milloin herra Higginbotham ei ole kotona. Ja Mart..."
Martin odotti, vaikka hän tiesi sydämessään, mitä sisar aikoi sanoa,
niin selvä hänelle oli siskon ajatuksenjuoksu.
"Etkö sinä luule, että sinun olisi aika ottaa joku toimi?"
"Etkö sinä usko, että minä vielä voitan?" kysyi Martin.
Sisar pudisti päätä.
"Kukaan ei usko minuun, Gertrude, paitsi minä itse." Hänen äänensä oli
intohimoisen kapinallinen. "Minä olen tehnyt nyt jo hyvää työtä sangen
paljon, ja ennemmin tahi myöhemmin minä voin myydä sitä."
"Mistä sinä tiedät, että se on hyvää?"
"Siitä, että...", hän änkytti samalla kun koko kirjallisuuden vainio ja
kirjallisuuden historia avautui hänen aivoissaan, osoittaen hänelle,
miten turhaa oli koettaa vakuuttaa sisarelle tällaista asiaa. "Tuota,
koska se on parempaa kuin yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta, mitä
aikakauslehdissä on julkaistu."
"Toivoisin, että kuuntelisit järjen kieltä", sanoi sisar epävarmasti,
mutta epäselvästi uskoen oman ajatuksensa oikeuteen luullessaan
tietävänsä, mikä toista vaivasi -- "minä toivoisin, että kuuntelisit
järjen kieltä", hän kertasi, "ja tule meille päivälliselle huomenna."
Autettuaan häntä vaunuun Martin kiirehti postitoimistoon ja osti
kolmella dollarilla postimerkkejä, ja kun hän myöhemmin samana päivänä
mennessään Morsen taloon pysähtyi postitoimiston edessä, oli hänellä
kainalossa suuri kasa paksuja, pitkiä kirjekuoria, joihin hän oli
käyttänyt jokikisen näistä merkeistä, paitsi kolmea kahden sentin
merkkiä, jotka hän oli säästänyt tulevan, tiukan tarpeen varalta.
Siitä tuli merkitsevä ilta Martinille, sillä päivällisen jälkeen hän
tapasi Russ Brissendenin. Kuinka hän sattui olemaan siellä, kenen ystävä
hän oli tai mikä sattuma oli hänet johtanut sinne, sitä ei Martin
tiennyt. Hän ei myöskään ollut utelias kysymään asiaa Ruthilta.
Lyhyesti, Brissenden teki Martiniin sellaisen vaikutuksen, että hän
sairasti verenvähyyttä ja näytti pintapuoliselta, eikä hän kiinnittänyt
häneen mitään huomiota. Tuntia myöhemmin hän päätti, että Brissenden oli
sen lisäksi aika tomppeli. Sillä hän kiersi huoneesta toiseen,
tuijottaen tauluihin ja pistäen nenänsä kirjoihin ja aikakauslehtiin,
joita hän otti pöydiltä ja hyllyiltä. Vaikka hän oli talossa
ventovieras, hän lopuksi erottautui erilleen muusta seurasta, painautuen
suureen, mukavaan nojatuoliin ja alkaen mielenkiinnolla lukea ohutta
teosta, jonka oli vetänyt taskustaan. Lukiessaan hän antoi
hajamielisesti ja hyväillen sormensa sivellä tukkaansa. Martin ei
huomannut häntä sen enempää koko iltana, paitsi kerran, jolloin hän näki
hänen kiihkeästi ja voitonvarmasti keskustelevan useitten nuorten
naisten kanssa.
Sattuipa sitten, kun Martin lähti talosta, että hän tapasi Brissendenin,
joka jo oli ehtinyt talon ulkoportaille.
"Kas vain, tekö se olette?" sanoi Martin.
Toinen vastasi epäselvällä murahduksella, mutta alkoi astella hänen
rinnallaan. Martin ei tehnyt toista yritystä saada aikaan keskustelua,
ja useita kulmanvälejä he kulkivat sanaakaan vaihtamatta.
"Mahtava vanha aasi!"
Huudahduksen pikaisuus ja voimakkuus hämmästytti Martinia. Häntä alkoi
huvittaa, ja samana hetkenä hänelle selvisi lisääntynyt
vastenmielisyyden tunne tuota toista kohtaan.
"Mitä varten te käytte tuollaisissa paikoissa?" sinkahutettiin hänelle,
kun vielä oli äänettä kuljettu muutamia kulmanvälejä.
"Mitä varten te itse siellä käytte", kysyi Martin takaisin.
"Hitto vieköön, mistä minä sen tiedän", kuului taas. "Joka tapauksessa
oli se minun ensimmäinen vierailuni. Jokaisessa päivässä on
kaksikymmentäneljä tuntia, ja täytyyhän ne jollakin tavalla kuluttaa.
Tulkaa, niin otetaan ryyppy."
"Olkoon menneeksi", vastasi Martin.
Samassa hän aivan hämmästyi valmiuttaan hyväksyä toisen ehdotus. Kotona
oli useita kappaleita tilapäistyötä odottamassa, ennen kuin hän menisi
vuoteeseen. Ja vuoteeseen mentyä häntä odottaisi Weissmanin teos
puhumattakaan Herbert Spencerin omasta elämäkerrasta, jota hän luki yhtä
suurella mielenkiinnolla kuin jännittävintä romaania. Miksi hän
kuluttaisi aikaa tämän miehen seurassa, josta hän ei pitänyt? hän
mietti. Mutta samalla se ei ollut kuitenkaan tuo mies eikä juominenkaan,
joka häntä kutsui tälle ryypylle, -- kirkkaat valot, peilit,
kristallilasien säteily ja kuumat leimuavat kasvot ja epäselvä
juopuneitten äänten sorina häntä sinne veti. Juuri sitä se oli -- se oli
tuo miesten ääni, toivorikkaitten miesten, miesten, jotka hengittivät
menestystä ja kuluttivat rahansa juomalla kuten miehet. Hän oli yksin,
se häntä vaivasi; sen vuoksi hän juuri oli siepannut tuon tarjouksen
aivan kuin nälkäinen kala koukun, jossa oli lihava mato. Koskaan hän ei
ollut sen jälkeen kuin Shelley Hot Springsissä Joen kanssa ja
lukuunottamatta tuota lasia, jonka hän joi portugalilaisen
sekatavarakauppiaan kanssa, juonut mitään julkisessa kapakassa.
Ponnistaessaan niin äärimmilleen henkisiä kykyjään hänellä ei ollut
väkijuomien tarvetta. Mutta nyt hän tunsi himoitsevansa ryyppyä -- tai
mieluumminkin sitä ilmakehää, jossa ryypyt jaettiin ja mielihyvällä
maisteltiin. Sellainen paikka oli Grotto, jossa hän ja Brissenden
heittäytyivät mukaviin nahalla päällystettyihin nojatuoleihin ja joivat
skotlantilaista ja soodaa.
He puhelivat. He puhuivat monista asioista, ja nyt Brissenden ja Martin
tilasivat vuoronperään skotlantilaista ja soodaa. Martin, jonka pää
kesti tavattomasti, ihmetteli toisen kykyä sietää alkoholia, mutta vielä
enemmän häntä hämmästytti toisen erinomainen keskustelukyky. Ei kestänyt
kauan ennen kuin hän tuli siihen vakaumukseen, että Brissenden tietää
kaikki, ja sen vuoksi hän päätti, että tässä oli toinen henkevä ihminen,
jonka hän oli tavannut. Mutta hän huomasi, että Brissendenissä oli sitä,
mitä professori Caldwellilta puuttui, nimittäin tulta -- neron hehkuvaa,
kesytöntä tulta. Hänen kielensä oli leimuavan elävä. Hänen ohuet
huulensa sinkauttelivat lauseita, jotka iskivät ja purivat; tai hän
puhui viehättävän runollisesti ja hellästi aivan kuin nuo pehmeällä
äänellä esitetyt lauseet olisivat sametin hienoina, hohtavina ja
välkkyvinä kummunneet hänen ohuilta huuliltaan ja sittenkin kauneutta
säteillen ja tunkeutuneet elämän tutkimattomiin ja salattuihin
syvyyksiin; ja taas hänen ohuet huulensa kaiuttivat ja jymisyttivät
ilmoille totuuksia kaikkeuden raatelevista taisteluista ja
ristiriidoista, lauseita, jotka helisivät kirkkaina kuin hopea, jotka
avasivat loistavia ja tähtikirkkaita näköaloja, jotka vetivät lyhyen
loppuponnen tieteen viimeisistä saavutuksista ja sanoivat vieläkin
enemmän -- käyttivät runoilijan kieltä ylimaailmallisista totuuksista,
jotka sanoitta voivat ilmetä, mutta jotka runoilija voi pukea tavallisin
sanoin viehättävään ja kaikille tajuttavaan muotoon. Jonkin sisäisen
näkemyksen ihmeen kautta hänen katseensa ulottui kauemmaksi kuin mikään
kokemusoppi, jota mikään kieli ei voinut kuvata, ja sittenkin puhetaidon
verrattoman ihmeen kautta hän keksi tajuttavat sanat voidakseen valaista
Martinille ne viestit, mihin tavalliset kuolevaiset eivät kykene.
Martin unohti kokonaan ensimmäisen vastenmielisen vaikutelmansa. Tässä
oli toteutunut paras, mistä kirjat puhuivat. Tässä oli hänellä nero,
elävä ihminen, johon saattoi katsoa ylös. "Minä makaan tomussa sinun
jalkaisi juuressa", oli ajatus, jota Martin lakkaamatta itsekseen
kertasi.
"Te olette tutkinut kehitysoppia", hän sanoi ääneen viitaten toisen
lausuntoon. Hänen ihmeekseen Brissenden pudisti päätä. "Mutta te puhutte
totuuksia, joita vain kehitysoppi voi todistaa", väitti Martin, mutta
sai vastaukseksi ihmettelevän ilmeen. "Teidän päätelmänne ovat
sopusoinnussa niiden kirjojen kanssa, jotka teidän on täytynyt lukea."
"Olen iloinen kuullessani sen", kuului vastaus. "Että minun
tiedonpuutteeni voi johtaa minua suoraan pääsemään totuuden lähteille,
on todellakin mieluista. Mitä minuun tulee, minä en koskaan ole
välittänyt koettaa saada selville, olenko oikeassa vai väärässä. Sehän
onkin joka tapauksessa hyödytöntä. Eihän ihminen kuitenkaan voi koskaan
saavuttaa lopullista ja horjumatonta tietoa totuudesta."
"Te olette Spencerin oppilas", huudahti Martin voitonriemulla. "En ole
lukenut häneltä mitään sitten, kun olin nuorukainen, ja silloinkin luin
vain hänen 'Kasvatuksensa'."
"Toivoisin, että minäkin voisin saada tietoa yhtä vähällä vaivalla",
Martin huudahti puolisen tuntia myöhemmin. Hän oli kiihkeästi koettanut
tutkia Brissendenin henkistä perustusta. "Te olette dogmaatikko, ja se
tekee asian vielä ihmeellisemmäksi. Te selvitätte täydellä varmuudella
tieteen viimeiset totuudet, jotka tiede on voinut selittää vain
järkiperäisinä otaksumina. Te hyppäätte suoraan oikeaan loppupäätelmään.
Te löydätte tienne valon nopeudella, jonkinlaisella yliluonnollisella
tavalla itse totuuteen."
"Kyllä; se oli asia, joka aina hämmästytti sekä veli Duttonia että isä
Josephia", vastasi Brissenden. "Oh ei!" hän lisäsi. "Minä en ole yhtään
mitään. Se oli vain kohtalon onnellinen oikku, joka lähetti minut
katoliseen kouluun kasvatettavaksi. Mistä te olette saanut sen, mitä
tiedätte?"
Ja kertoessaan hänelle Martin tarkasteli häntä perin pohjin aina hänen
pitkistä puhtaista ylimyksellisistä kasvoistaan ja riippuvista
olkapäistään tuolin selustalla riippuvaan päällystakkiin, jonka taskut
oli tungettu täyteen kirjoja. Brissendenin kasvot ja pitkät, kapeat
kädet olivat auringon paahtamat -- tavattoman päivettyneet, mietti
Martin. Tuo päivettyneisyys ihmetytti Martinia sitä enemmän, koska
Brissenden ei suinkaan ollut vapaan luonnon ihminen. Missä hän siis oli
voinut joutua tuolla tavalla auringon hyväiltäväksi? Tuossa
päivettyneisyydessä oli varmaankin jotakin sairaalloista, päätti Martin
alkaen yhä yksityiskohtaisemmin tarkastella noita kapeita kasvoja,
joiden poskiluut työntyivät huomattavasti esille tehden poskien kuopat
yhä syvemmiksi, niin että tuo jalomuotoinen ja säännöllisesti kehittynyt
nenä joutui täysiin oikeuksiinsa. Silmien ilmeessä oli jotain erikoista.
Ne eivät olleet suuret eivätkä pienet, samalla kun niiden väriä oli
mahdoton kuvata; mutta niissä kyti tuli -- tai oikeammin, se kyti niiden
takana silloin tällöin esille sukeltaen ja antaen ilmeelle ihmeellisen
ja välähtelevän lumousvoiman. Se oli uhmaava, kesyttämätön, vieläpä
kovakin, ja samalla se kuitenkin herätti osanottoa. Martin huomasi
säälivänsä häntä, tietämättä miksi, josta hän kuitenkin pian pääsi
selville.
"Oh, minä olen heikkokeuhkoinen", virkahti Brissenden hetkistä myöhemmin
selitettyään aikaisemmin, että hän oli tullut Arizonasta. "Olen
oleskellut siellä pari vuotta ilmaston vuoksi."
"Eikö teitä pelota ilmaston vaihdos täällä vuoristossa?"
"Pelota?"
Tuossa Martinin sanan kertauksessa ei ollut erikoista kiihkeyttä. Mutta
Martin näki tuosta itsekieltävästä ilmeestä hänen kasvoillaan, ettei hän
pelännyt mitään. Silmät siristyivät kapeiksi, kunnes ne muistuttivat
kotkansilmiä, ja Martin melkein pidätti henkeä huomatessaan tuon
kotkannenän leveine sieraimineen, uhmaavana, vaativana ja
taistelunhaluisena. Suurenmoinen! vakuutti Martin itsekseen, samalla kun
hänen verensä kiihkeästi kuohuivat tuota katsellessa. Ääneen hän
lainasi:
"Kun kohtalon iskut kohti käy,
pää vuotaa verta, mutt' taivu ei."
"Pidättekö Henleystä?" sanoi Brissenden, ja hänen ilmeensä muuttui äkkiä
rakastettavaksi ja helläksi. "Ah, tietysti, enhän olisi voinut teiltä
muuta odottaakaan! Henley! Hän kohoaa nykyaikaisten runonrustaajien
joukosta -- aikakauskirjain runonrustaajien -- kuin gladiaattori kohoaa
eunukkien parvesta."
"Te ette pidä aikakauskirjoista", sanoi Martin melkein moittivasti.
"Pidättekö te?" kuului vastaan niin jäätävän ivallisesti kuin olisi
ollut tarkoitus häntä loukata.
"Minä -- minä kirjoitan -- tai, oikeammin, koetan kirjoittaa -- noihin
aikakauslehtiin", änkytti Martin.
"Sen parempi", kuului lempeämpi vastaus. "Te koetatte kirjoittaa, mutta
ette onnistu. Minä kunnioitan ja ihailen teidän epäonnistumistanne. Minä
tiedän, mitä te kirjoitatte. Minä voin nähdä sen puolella silmällä, ja
niissä on kaikissa varma syy, joka sulkee ne pois aikakauskirjojen
palstoilta. Ne tunkeutuvat vuorensolien kautta niin syvälle, etteivät ne
voi miellyttää aikakauskirjojen toimittajia. He tahtovat vesivelliä ja
lörpötystä, ja Jumala paratkoon, saavat sitä! Mutta ei teiltä."
"Minä en ole kohonnut täytetyön yläpuolelle", väitti Martin.
"Päinvastoin" -- Brissenden vaikeni tutkien hävyttömästi Martinin
köyhyyttä, alkaen kuluneesta solmiosta ja sahareunaisesta kauluksesta
kiiltäviin takin hihoihin ja melkein räsyttyneeseen kalvosimeen, josta
katse singahti takaisin Martinin syvällepainuneihin kasvoihin --
"päinvastoin, täytetyö on kohonnut niin korkealle teidän yläpuolellenne,
ettette te sitä koskaan saavuta. Katsokaas, mies, minä voisin loukata
teitä kysymällä, tahdotteko jotain syötävää!"
Martin tunsi kuuman veren syöksähtävän poskilleen, ja Brissenden nauroi
voitonriemuisesti.
"Syönyttä miestä ei voi loukata sellaisella tarjouksella", hän lisäsi.
"Te olette paholainen!" huudahti Martin harmistuneena.
"Minä en kuitenkaan pyytänyt teitä."
"Te ette uskaltanut."
"Oh, sitä en oikein voi sanoa! Minä tarjoan teille nyt."
Brissenden nousi puhuessaan puoliksi tuoliltaan, aivan kuin olisi
aikonut lähteä kapakkahuoneeseen.
Martinin nyrkki puristui lujaan, ja hänen verensä kuohui ohimoilla.
"Bosco! Hän syö ne elävältä! Syö elävältä!" huudahti Brissenden matkien
Spielerin tavalla erästä kuuluisaa käärmeennielijää.
"Minä voisin syödä teidät elävältä", sanoi Martin luoden röyhkeän
katseen toisen sairaalloiseen olentoon.
"Minä vain en ole sen arvoinen."
"Päinvastoin", Martin päätteli, "minä käyttäydyin tyhmästi." Hän
purskahti sydämelliseen, terveelliseen nauruun. "Minä tunnustan, että te
teette pilkkaa minusta, Brissenden. Että minulla on nälkä ja te tiedätte
sen, on ainoastaan luonnollinen ilmiö, eikä siinä ole mitään alentavaa.
Kuten näette, minä nauran sovinnaisuuden vähäpätöisille määräyksille,
mutta jos te sanotte jonkun terävän toden sanan, minä heti olen tuon
sovinnaisuuden orja."
"Te loukkaannuitte", vakuutti Brissenden.
"Hetkiseksi, kyllä. Tottumus poikavuosilta, näettehän. Sellaista minä
silloin opin, mutta ne tavat ovat menettäneet merkityksensä sen jälkeen.
Ne ovat kuitenkin luurankoja minun mieleni kammioissa."
"Mutta tottahan te nyt jo suljette niiden ovet?"
"Olen ne jo sulkenut."
"Todellako?"
"Todella."
"Mennään siis ja otetaan jotakin syötävää."
"Minä suoritan tämän", vastasi Martin aikoen maksaa tilaamansa
skotlantilaisen kahden dollarinsa viimeisillä rippeillä, mutta näki
Brissendenin kehottavan kapakan palvelijaa jättämään nuo kolikot
pöydälle.
Martin pisti ne hieman irvistäen taskuunsa ja tunsi hetkisen
Brissendenin käden ystävällisesti lepäävän olkapäällään.