Eräänä kauniina syyspäivänä, samanlaisen intiaanikesän ihanana päivänä
kuin se, jolloin heidän rakkautensa tuli tietoisesti ilmaistuksi vuosi
sitten, Martin luki "Rakkaussikermäänsä" Ruthille. Oli iltapäivä ja he
olivat ajaneet kuten ennenkin mielikukkulallensa vuoristoon. Silloin
tällöin yhä uudestaan Ruth oli keskeyttänyt hänen lukemisensa
ihastuksensa huudahduksilla, ja nyt pannessaan viimeisen
käsikirjoitusliuskan koteloonsa Martin odotti hänen arvosteluaan.
Ruth viivytteli ennen kuin puhui, mutta vihdoin hän alkoi hidastellen ja
epäröiden pukea sanoihin todelliset ajatuksensa.
"Minusta ne ovat kauniita -- hyvin kauniita; mutta sinä et voi myydä
niitä, vai voitko? Sinä näet, mitä minä tarkoitan", hän sanoi melkein
rukoillen. "Tämä sinun kirjoituksesi ei ole käytännöllistä. Jokin siinä
on vikana -- ehkä on vika ostajissa -- ja se estää sinua ansaitsemasta
sillä elantoasi. Älä ymmärrä minua väärin, rakkaani. Minä tunnen itseni
imarrelluksi ja ylpeäksi ja kaikkea tuota -- enkä minä olisi oikea
nainen, jos minä tuntisin toisin -- kun sinä kirjoitat nuo runot
minulle. Mutta ne eivät tee meidän avioliittoamme mahdolliseksi. Etkö
sinä näe sitä, Martin? Älä luule sitä itsekkyydeksi. Se on rakkautta,
ajatus meidän tulevaisuudestamme painaa minua. Kokonainen vuosi on
kulunut siitä, kun me opimme tuntemaan toistemme rakkauden, eikä meidän
vihkimäpäivämme ole kuitenkaan tullut sen lähemmäksi. Sinä et saa pitää
minua epähienona puhuessani sinulle meidän hääpäivästämme, sillä
koskeehan se minun sydäntäni ja kaikkea, mitä minussa on. Miksi sinä et
ota tointa jostain sanomalehdestä, jos sinä nyt kerran olet niin
kiintynyt tuohon kirjoittamiseen? Miksi sinä et halua tulla
reportteriksi ... joksikin aikaa nyt kuitenkin?"
"Se turmelisi minun tyylini", kuului hänen hiljainen, yksitoikkoinen
vastauksensa. "Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka paljon minä olen
tehnyt työtä saadakseni tyylin."
"Mutta nuo pikku jutut", väitti Ruth. "Sinä sanot niitä täytetyöksi.
Sinä olet kirjoittanut niitä paljon. Eivätkö ne turmele sinun tyyliäsi?"
"Eivät. Niihin nähden on asia toinen. Nuo pikku jutut syntyivät silloin,
kun ankara päivän työ, joka koski tyyliä ja kaikkea muuta, oli
päättynyt. Mutta reportterin ammatti on samaa täytteen hankkimista
aamusta iltaan, se tulee elämässä pääasiaksi. Se elämä on täynnä turhaa
touhua -- elämää vain siinä hetkessä, ei menneisyydessä eikä
tulevaisuudessa. Ja luonnollisesti, ilman pienintäkään ajatusta tyylistä
paitsi reportterityylistä, ja se ei ole luonnollisesti mitään
kirjallisuutta. Tulla reportteriksi nyt, jolloin minun tyylini on
saamaisillaan muodon, hioutumaisillaan, olisi minun kirjalliselle
tulevaisuudelleni itsemurha. Mitä noihin pikku juttuihin tulee, jokainen
sana jokaisessa jutussa oli kuitenkin minun omaa itseäni. Niissä
kuvastui minun itsekunnioitukseni ja kauneudenrakkauteni, ja sittenkin
minun mieleni oli paha, että minun täytyi niitä tehdä. Se oli melkein
kuolemansynti. Ja minä olin salaisesti iloinen, että niitten ostaminen
lopetettiin, vaikka minun pukuni menivätkin panttiin. Mutta sitä iloa,
mitä tunsin kirjoittaessani 'Rakkaussikermääni'! Siinä oli luomisen iloa
jaloimmassa muodossa. Se korvasi minulle kaiken."
Martin ei voinut käsittää, ettei Ruthilla ollut pienintäkään aavistusta
mistään luomisen ilosta. Hän käytti tuota sanontatapaa -- juuri hänen
huuliltansa Martin oli sen ensi kerran kuullut. Hän oli lukenut
sitä, tutkinut sitä yliopistossa valmistuessaan filosofian
kandidaattitutkintoon, mutta hän ei ollut itsenäinen eikä luova. Hänessä
ei ollut mitään persoonallista, vaan hänen kulttuurinsa oli vain sen
märehtimistä, minkä toiset jo ennen olivat märehtineet.
"Luuletko sinä, ettei toimittaja ollut oikeassa korjaillessaan sinun
'Merilaulujasi'?" hän kysyi. "Muista, että toimittajan on täytynyt
hankkia itselleen taitoa ja hänellä täytyy olla lahjoja, muuten ei hän
olisi toimittajaksi päässytkään."
"No siinä tulee taas meitä vastaan tuo itsepintainen ennakkoluuloisuus",
kuohahti Martin, kuten aina silloin, kun tuli puhe toimittajista. "Mikä
on, ei ole ainoastaan oikein, vaan parhain mahdollinen. Se, mitä
elämässä esiintyykin, puolustaa riittävästi sen sopivaisuutta
esiintymään, -- ja huomaa tarkoin, tavalliset ihmiset itsetiedottomasti
uskovat, että näin on asianlaita, ei vain tässä asiassa, vaan kaikissa
asioissa. Se on heidän tietämättömyytensä luonnollisesti, joka panee
heidät uskomaan sellaista roskaa, -- heidän tietämättömyytensä, joka ei
ole enempää eikä vähempää kuin se henkisen elämän murha, jota Weininger
kuvaa. He luulevat ajattelevansa, ja nuo ajattelemattomat olennot ovat
elämän yksinvaltiaita ja tuomitsevat niitä, jotka todella ajattelevat."
Hän vaikeni, sillä hänen mielensä oli vallannut se tunne, että hän puhui
Ruthin pään yli.
"Minä olen varma, että minä en ole ikinä kuullut tuosta Weiningeristä",
vastasi Ruth, "ja sinä yleensä puhut niin kauheasti, että sinua on aivan
mahdoton seurata. Minä puhuin siis toimittajain lahjakkuudesta -- --"
"Ja minä sanon sinulle", keskeytti Martin, "päälahjakkuus
yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa noihin toimittajiin nähden on
epäonnistuneisuus. Kirjailijoina he ovat epäonnistuneet. Älä luule, että
he mieluimmin ovat valinneet konttoripöydän, noitten tuhansien
pikkuhommien aherruksen ja työnantajaansa orjuuden kuin kirjoittamisen
riemun. He ovat koettaneet kirjoittaa, mutta he ovat epäonnistuneet, ja
siinä onkin koko asian kirous. Kaikki käytävät kirjalliseen
onnistumiseen ovat vartioidut, ja vartijoina istuvat nuo vahtikoirat,
jotka kirjallisuudessa ovat epäonnistuneet. Toimittajat, aputoimittajat,
tilapäistoimittajat, suurin osa heistä ja käsikirjoitusten lukijat ja
aikakauslehtien ja kirjain kustantajat, suurin osa heistä -- melkein
kaikki heistä -- ovat miehiä, jotka ovat tahtoneet kirjoittaa ja ovat
epäonnistuneet. Ja he -- kelvottomimmat kaikista olennoista auringon
alla -- ovat juuri niitä olentoja, jotka päättävät, mikä on soveliasta
painettavaksi, mikä ei, -- he, joilla ei ole yhtään ainoaa itsenäistä
ajatusta, jotka ovat todistaneet, että heiltä puuttuu jumalaista tulta,
istuvat tuomitsemassa itsenäisyyttä ja neroa. Ja heidän jälkeensä
tulevat arvostelijat, epäonnistuneita yrittäjiä kaikki, niin monta kuin
heitä onkin. Älä sano minulle, etteivät he ole uneksineet korkeita
unelmia ja koettaneet kirjoittaa runoja ja romaaneja, sillä he ovat, ja
ovat epäonnistuneet. Katsos, tavallinen arvostelu on inhottavampi ja
ellottavampi kuin kalanmaksaöljy. Mutta sinähän tiedät minun
mielipiteeni arvosteluihin ja oikeutettuun arvosteluun nähden. On
olemassa suuria arvostelijoita, mutta ne ovat yhtä harvinaisia kuin
pyrstötähdet. Jos minä epäonnistun kirjailijana, silloin minä hankin
itselleni toimittajan ammatin."
Ruthin ajatus oli vilkas, ja hänen paheksumisensa rakastajansa
lausunnosta sai tukea siitä epäjohdonmukaisuudesta, jota hän luuli hänen
lausunnossaan tapaavansa.
"Mutta Martin, jos niin olisi asianlaita, että kaikki ovet olisivat
suljetut, kuten sinä päätät niin varmasti, kuinka sitten on mahdollista,
että yksikään suuri kirjailija on voinut esiintyä?"
"He ovat tehneet mahdottoman mahdolliseksi", hän vastasi. "He tuottivat
sellaisia loistavia, leimuavia töitä, jotka polttivat heidän
vastustajansa poroksi. He ovat päässeet ilmestymään kuin ihmeen kautta
voittamalla tuhannen vedon yhtä vastaan. He voittivat itsellensä
oikeuden, koska he olivat Carlylen taistelukuntoisia jättiläisiä, joita
ei voitu nujertaa. Ja minun on tehtävä samoin. Minun täytyy tehdä
mahdoton mahdolliseksi."
"Mutta jos epäonnistut? Sinun täytyy samalla ottaa muutkin lukuun,
Martin."
"Jos minä epäonnistun?" Hän katseli häntä hetkisen, aivan kuin se
ajatus, jonka Ruth oli lausunut, olisi ollut jotakin kerrassaan
mahdotonta. "Jos minä epäonnistun, silloin minusta tulee toimittaja, ja
sinusta tulee toimittaja vaimo."
Ruth rypisti otsaansa tuolle pilalle -- rypisti niin kauniisti ja
jumalaisesti, että Martinin täytyi suudella pois nuo rypyt.
"Kas niin, annahan olla", Ruth sanoi koettaen vetäytyä vapaaksi hänen
lumoavan voimansa vaikutukselta. "Minä olen puhunut isälle ja äidille.
Minä en ole koskaan ennen asettunut heidän tahtoansa vastaan. Minä
vaadin, että he kuulisivat minua. Minä olin tottelematon lapsi. Kuten
tiedät, he molemmat ovat sinua vastaan; mutta minä vakuutin heille
uudestaan ja uudestaan rakastavani sinua, ja lopulta isä suostui siihen,
että jos sinä tahdot, sinä pääsisit heti alkamaan hänen toimistossaan.
Ja samalla hän omasta aloitteestaan lupasi maksaa sinulle heti alussa
niin suuren palkan, että me voisimme mennä naimisiin ja saisimme
itsellemme pienen pesän jossakin. Minun mielestäni hän menetteli
erittäin hienosti -- eikö sinunkin?"
Martinin sydäntä viilsi synkkä epätoivo ja tuska, ja koneellisesti,
jotakin epäselvää mutisten, hänen kätensä meni taskuun saadaksensa
sieltä tupakkaa ja paperia, joita hänellä ei enää ollut, kääriäkseen
niistä savukkeen, ja Ruth jatkoi:
"Rehellisesti puhuen -- ja älä anna sen loukata itseäsi: minä tahdon
sanoa, millainen hänen suhteensa on sinuun -- hän ei pidä sinun
radikaalisista mielipiteistäsi, ja hän luulee, että sinä olet laiska.
Tietysti sinä itse tiedät, ettet ole. Minä tiedän, että sinä teet
kovasti työtä."
Kuinka kovasti, ei Ruthkaan sitä tiennyt, johtui ajatus Martinin
mieleen.
"Vai niin", hän sanoi, "millaiset minun mielipiteeni ovat? Ovatko ne
sinusta radikaalisia?"
Martin katsoi häntä silmiin ja odotti vastausta.
"Minusta ne ovat -- tuota, kumouksellisia", vastasi Ruth.
Martin oli saanut vastauksen kysymykseensä, ja niin masentunut hän oli
elämän harmaudesta, että unohti sen viekoittelevan tarjouksen, jonka
Ruth oli hänelle tehnyt. Ruth puolestaan ei uskaltanut enää mennä
kauemmaksi ja oli valmis odottamaan hänen vastaustaan, jolloin hän voisi
ottaa asian uudestaan puheeksi.
Hänen ei tarvinnut odottaa kauan. Martinilla oli myös oma kysymyksensä
tehtävänä hänelle. Hän tahtoi tietää, missä määrässä Ruth uskoi häneen,
ja viikon kuluessa molemmat olivat saaneet vastauksensa. Martin kiiruhti
sitä lukemalla hänelle esityksensä "Auringon häpeäpilkuista".
"Miksi sinä et rupea sanomalehden kirjeenvaihtajaksi?" kysyi Ruth, kun
Martin oli lopettanut. "Sinä rakastat kirjoittamista niin suuresti, ja
minä luulen, että sinä onnistuisit. Sinä voisit kohota ja hankkia
itsellesi nimen sanomalehtimiehenä. On olemassa melkoinen joukko suuria
erikoiskirjeenvaihtajia. Heidän palkkansa on suuri ja heidän työmaansa
koko maailma. Heitä lähetetään kaikkialle -- Afrikan sisäosiin, kuten
Stanley, tai haastattelemaan paavia tai tutkimaan tuntematonta
Tiibettiä."
"Sinä et siis pidä minun esseestäni", kysyi Martin. "Sinä uskot, että
minulla on joitakin mahdollisuuksia sanomalehtialalla, mutta ei
kirjallisuudessa?"
"Ei, ei; minä pidän siitä. Se kuuluu hyvältä. Mutta minä pelkään, että
se menee sinun lukijoittesi pään yli -- ainakin minulle niin kävi. Se
kuuluu kauniilta, mutta minä en sitä ymmärtänyt. Sinun kovin
tieteellinen sanontatapasi on minulle käsittämätöntä. Sinä olet
äärimmäisyysihminen, sinä tiedät sen, ystäväni, ja mitä sinä voit
käsittää, saattaa olla käsittämätöntä useimmille meistä."
"Minä luulen, että minun filosofinen sanontatapani sinua oudostuttaa",
oli kaikki, mitä Martin saattoi sanoa.
Hän oli juuri lukenut kypsyneimpiä ajatuksiansa, joille hän oli antanut
muodon, ja hänen sielunsa leimusi vielä, siksi Ruthin arvostelu teki
hänet mykäksi.
"Älä välitä siitä, kuinka huonosti se nyt lieneekin kirjoitettu", hän
vihdoin jatkoi, "mutta etkö sinä näe siinä mitään -- sen
perusajatuksessa, tarkoitan?"
Ruth pudisti päätänsä.
"En; se eroaa niin kokonaan kaikesta siitä, mitä minä olen lukenut. Minä
olen lukenut Maeterlinckiä ja ymmärtänyt häntä -- --"
"Hänen mystillisyyttään -- ymmärrätkö sinä sitä?" kuohahti Martin.
"Kyllä; mutta tuota sinun, joka on olevinaan hyökkäys sitä vastaan, minä
en ymmärrä. Tietysti, jos omaperäisyys otetaan -- --"
Martin keskeytti hänet kärsimättömällä liikkeellä, jota ei seurannut
puhe. Hänelle selvisi äkkiä, että Ruth puhui ja oli jo puhunut hetken
aikaa.
"Itse asiassa sittenkin, kirjaileminen on ollut sinulle leikkiä", hän
kuului sanovan. "Totisesti, sinä olet leikitellyt sillä jo kyllin kauan.
On aika ottaa elämä vakavasti -- _meidän_ elämämme, Martin. Tähän asti
sinä olet elänyt vain itsellesi."
"Sinä siis tahdot, että minun on ryhdyttävä sinun määräämääsi työhön."
"Niin. Isä on tarjonnut -- --"
"Minä ymmärrän sen", keskeytti Martin, "mutta se mitä minä tahtoisin
tietää, on: oletko sinä kadottanut uskosi minuun vai etkö?"
Ruth puristi äänettömänä hänen kättänsä silmissään kostea kiilto.
"Sinun kirjoituksiisi, rakas", hän myönsi puoleksi kuiskaten.
"Sinä olet lukenut paljon minun tuotantoani", sanoi Martin melkein
karkeasti. "Mitä sinä arvelet siitä? Onko se ihan toivotonta? Miltä se
tuntuu verratessa muiden kirjailijain tuotantoon?"
"Mutta he myyvät tuotantonsa, ja sinä ... et voi."
"Se ei ole vastaus minun kysymykseeni. Luuletko sinä, että kirjaileminen
ei ole ollenkaan minun kutsumukseni?"
"Silloin minun on vastattava." Ruth terästi itseänsä tehdäksensä sen.
"Minä en luule, että sinut on luotu kirjailijaksi. Suo minulle anteeksi,
rakas. Sinä pakotat minua sanomaan sen; ja sinä tiedät, että minä tunnen
kirjallisuutta paremmin kuin sinä."
"Kyllä, olethan sinä filosofian kandidaatti", myönsi Martin miettivästi,
"ja sinun tulisi tuntea."
"Mutta minulla on enemmänkin sanottavaa", hän lisäsi hetkisen
äänettömyyden jälkeen, joka oli kiusallinen heille molemmille. "Minä
tiedän, mitä minussa on. Yksikään ei tiedä sitä niin hyvin kuin minä.
Minä tiedän, että minä kerran onnistun. Minua ei saada nutistetuksi.
Minä tiedän, mitä minun tulee sanoa runossa ja romaanissa ja esseessä.
Minä en kuitenkaan pyydä sinua uskomaan siihen. Minä en pyydä sinua
uskomaan minuun tai minun kirjoituksiini. Mitä minä pyydän sinulta on,
että sinä rakastaisit minua ja uskoisit rakkauteeni.
"Vuosi sitten minä pyysin sinulta aikaa kaksi vuotta. Yksi niistä
vuosista on nyt kulunut. Ja minä uskon sieluni ja kunniani kautta, että
ennen kuin tämä vuosi on loppuun kulunut, minä tulen onnistumaan. Sinä
muistat kai sanoneesi kauan aikaa sitten, että kirjailijaksikin tulee
palvella jonkinlainen oppiaika. Katsos, minä olen palvellut sen. Minä
olen opiskellut, tutkinut ja siivilöinyt. Kun minä olen tiennyt, että
sinä odotat minua, minä en ole koskaan laiskotellut. Tiedätkö, että minä
olen unohtanut, mitä on mennä rauhallisesti levolle? Muutamia miljoonia
vuosia sitten minä tiesin, mitä on nukkua kylliksensä ja herätä
luonnollisella tavalla unesta. Minut on nyt aina herättänyt
kellonpärinä. Kun minä menen nukkumaan myöhään tai varhain, asetan minä
kellon soimaan määrättyjen tuntien kuluttua; se ja lampun sammuttaminen
ovat minun viimeiset tietoiset toimeni.
"Kun minua alkaa nukuttaa, minä vaihdan raskaan kirjan keveämpään. Ja
jos minä torkahdan sen ääreen, minä hakkaan päätäni nyrkeillä pysyäkseni
valveilla. Jostakin luin kerran miehestä, jota nukkuminen peloitti.
Kipling sen jutun juuri kertookin. Mies asetti kannuksen niin, että kun
tajuttomuuden tila tuli, painui hänen alaston ruumiinsa rautaisen
kannuksen hampaisiin. Minä olen tehnyt jotenkin samoin. Minä katson
kelloon ja päätän: ei ennen puolta yötä, kello yhtä, kahta tai kolmea
kannusta siirretä pois. Ja niin se pitää minua valveilla tuohon
määrättyyn hetkeen asti. Tuo kannus on ollut minun vuodetoverini
kuukausimääriä. Nyt minä olen päässyt siihen, että viiden ja puolen
tunnin uni on liian suuri ajan hukka. Minä nukun nyt neljä tuntia. Minä
olen ollut nääntyä unen tarpeeseen. On aikoja, jolloin minä olen ollut
päästäni pyörällä unen tarpeesta -- aikoja, jolloin kuolema lepoineen ja
rauhoineen suorastaan viettelee minua; aikoja, jolloin aivoissani
lakkaamatta kummittelevat Longfellowin säkeet:
"'On meri tyyni ja syvä;
sen povessa kaikilla lepo on hyvä.
Vain askel ja rauhan sait,
polskis ja poreita pinnalle hait.'
"Tietysti tämä on ainoastaan hulluutta. Se johtuu vain hermostumisesta
ja ylenmääräisestä rasituksesta. Mutta kysymys on: miksi minä olen
antautunut tähän? Sinun tähtesi. Lyhentääkseni oppivuosiani.
Pakottaakseni menestyksen kiirehtimään. Ja minun oppivuoteni ovat nyt
palvellut. Minä tunnen mahdollisuuteni. Minä vannon, että minä
kuukaudessa opin enemmän kuin tavallinen ylioppilas koko vuodessa. Minä
tiedän sen, sen vakuutan sinulle. Ellei minulla olisi niin tuskaista
tarvetta saada sinua ymmärtämään, en minä puhuisi tästä sinulle. Se ei
ole kerskailua. Minä arvostelen tietojani kirjojeni perustalla. Sinun
veljesi ovat nyt jo tietämättömiä raakalaisia siihen tietoon verraten,
minkä minä olen hankkinut kirjoista pitkinä unettomina öinä. Kauan
sitten minä halusin tulla kuuluisaksi. Minä välitän nyt maineesta sangen
vähän. Minä tahdon saada sinut. Minä isoan sinua enemmän kuin ruokaa,
vaatteita tai tunnustusta. Minä unelmoin saada painaa pääni sinun
rinnoillesi ja nukkua vuosisadan tai enemmän, ja se unelma muuttuu
todeksi, ennen kuin vuosi on kulunut."
Hänen voimansa virtasi häneen aalto aaltoa ajaen; ja hetkenä, jolloin
hänen tahtonsa voimakkaimmin vastusti häntä, Ruth tunsi suurinta
vetovoimaa häneen. Se voima, joka aina oli vuotanut Martinista Ruthiin,
kuohui nyt hänen intohimoisessa äänessään, säkenöivissä silmissään ja
siinä elämän väkevyydessä ja hengen aateluudessa, joka hyrskyi hänen
sielussaan. Ja sinä hetkenä, ja vain yhden ainoan silmänräpäyksen, Ruth
näki verhon aukeavan sielunsa silmiltä -- aukeama, jonka läpi hän näki
vilahduksen todellisesta Martin Edenistä, loistavasta ja
voittamattomasta; ja kuten eläinten kesyttäjillä on epäilyksen hetkensä,
niin hänkin tunsi sinä hetkenä epäilevänsä omaa voimaansa voida kesyttää
tämän miehen henkinen viileys.
"Vielä toinen asia", jatkoi Martin. "Sinä rakastat minua. Mutta miksi
sinä minua rakastat? Juuri se ihmeellinen minussa, joka pakottaa minua
kirjoittamaan, herättää sinun rakkauttasi. Sinä rakastat minua, koska
minä olen jotenkin toisenlainen kuin ne miehet, jotka sinä olet tuntenut
ja joita olisit voinut oppia rakastamaan. Minua ei oltu luotu
konttoripulpettia, laskusarakkeita, liike-elämän touhuja eikä lain
saivartelua varten. Pane minut tekemään sellaista -- tee minut noiden
toisten miesten kaltaiseksi, nyhjäämään samaa työtä, hengittämään heidän
kanssaan samaa ilmaa, paljasta minulle elämässä vain ne näköalat, jotka
heille ovat paljastuneet, ja sinä olet turmellut erotuksen, turmellut
minut, turmellut rakkautesi kohteen. Haluni kirjoittaa on elinvoimaisin
osa minussa. Jos minä olisin ollut pelkkää raaka-ainetta, ei minulla
olisi ollut halua kirjoittaa, etkä sinä olisi halunnut minua
mieheksesi."
"Mutta sinä unohdat", keskeytti Ruth, sillä hänen nopea ajatuksensa
keksi sopivan vertauskohdan. "On ollut yltiöpäisiä keksijöitä, jotka
ovat antaneet perheensä nääntyä nälkään koettaessaan keksiä sellaista
ihmettä kuin ikiliikkuja. Epäilemättä heidän vaimonsa rakastivat heitä
ja kärsivät heidän kanssaan ja heidän puolestansa, ei vain tuon hullun
ikiliikkujakuvitelman vuoksi, vaan siitä huolimattakin."
"Totta", kuului vastaus. "Mutta on ollut keksijöitä, jotka eivät ole
olleet yltiöpäitä ja jotka ovat nähneet nälkää koettaessansa keksiä
käytännöllisiä esineitä; ja joskus he pääsivät perille, he onnistuivat.
Tietysti minä en etsi mitään mahdottomuuksia -- --"
"Sinä käytät siitä sanaa 'tehdä mahdoton mahdolliseksi'", keskeytti
Ruth.
"Minä käytin kuvakieltä. Minä ponnistan vain voidakseni tehdä, mitä
ihmiset ovat tehneet ennenkin -- kirjoittaa ja saada toimeentuloni
kirjoittamisella."
Ruthin äänettömyys kannusti häntä edelleen.
"Sinusta siis minun päämääräni on yhtä mahdoton kuin ikiliikkuja?" hän
kysyi.
Hän luki hänen vastauksensa hänen kädenpuristuksestaan -- surkutteleva
äidin käsi hyväilemässä haavoitettua lasta. Ja Ruthille hän olikin
haavoittunut lapsi, soaistu mies, joka koetti tehdä mahdottoman
mahdolliseksi.
Ennen kuin he lopettivat keskustelunsa, varoitti Ruth Martinia
asettumasta hänen isäänsä ja äitiänsä vastaan.
"Mutta rakastathan sinä minua?" kysyi Martin.
"Rakastan, rakastan!" huudahti Ruth.
"Ja minä rakastan sinua enkä heitä, eivätkä he mitenkään voi
vahingoittaa minua." Voitonriemu helähti hänen äänessään. "Sillä minä
luotan sinun rakkauteesi enkä pelkää heidän vihaansa. Kaikki maailmassa
voi kadota, vain rakkaus ei. Rakkaus ei voi hairahtua, ellei se ole
heikko ja kesken syntynyt, joka horjuu ja lankeaa tiellä."