Se oli Martinille kova kesä. Käsikirjoitusten lukijat ja toimittajat
olivat kesälomilla, ja julkaisut, jotka tavallisesti palauttivat
käsikirjoitukset kolmessa viikossa, tarvitsivat siihen nyt kolme
kuukautta ja enemmänkin. Ainoa lohdutus, mikä hänellä siitä oli, oli se
että postimerkit säästyivät. Vain ryöstötoimistot näyttivät olevan
ahkerassa toimessa, ja niille Martin menetti monet aikaisemmista
tuotteistaan, sellaiset kuin "Helmenpyytäjät", "Merenkulku elinkeinona",
"Merikilpikonnien pyydystäminen" ja "Luoteisväylä". Kaikista näistä
käsikirjoituksista hän ei saanut penniäkään. Oli kyllä totta, että hän
kuusikuukautisen kirjeenvaihdon jälkeen sovittelun kautta sai
partaveitsen "Merikilpikonnien pyydystämisestä" ja että
_Acropolis_-lehti lupasi hänelle viisi dollaria käteistä ja viiden
vuoden ajaksi ilmaisen lehden "Luoteisväylästä" rehellisesti täyttäen
sopimuksen loppuosan.
Sonetilla Stevensonista hänen oli onnistunut riistää kaksi dollaria
eräältä bostonilaiselta toimittajalta, joka julkaisi kuukauslehteä
Matthew Arnoldin maulla ja pennittömällä kukkarolla. "Peri ja helmi",
sukkela, kaksisataa säettä sisältävä pilaruno, joka juuri kuumana oli
taottu hänen aivoistaan, voitti erään San Franciscossa ilmestyvän,
suurten rautateitten etuja palvelevan aikakauslehden toimittajan
sydämen. Kun toimittaja kirjoitti tarjoten palkkioksi vapaata
rautatielippua, kirjoitti Martin vastaan kysyen, voisiko tuon lipun
siirtää toiselle. Sitä ei voinut, ja kun hän siten oli pelastunut lipun
kaupitsemiselta, hän pyysi palauttamaan runonsa. Takaisin se tuli
toimittajan pahoittelun seuraamana, ja Martin lähetti sen uudestaan San
Franciscoon, tällä kertaa _The Hornetille_, arvossa pidetylle
kuukauslehdelle, jonka oli kohottanut suureen maineeseen sen ensimmäinen
toimittaja ja perustaja, maankuulu sanomalehtimies. Mutta _The Hornetin_
aurinko oli alkanut peittyä sumuun jo paljoa ennenkuin Martin oli
syntynytkään. Sen toimittaja lupasi Martinille viisitoista dollaria
tuosta runosta, mutta kun se oli julkaistu, näytti koko lupaus
unohtuneen. Kun useita hänen kirjeitänsä oli jätetty vastaamatta, Martin
kirjoitti viimein oikein kiukkuisen kirjeen, ja se toi vastauksen. Sen
oli kirjoittanut uusi toimittaja, joka kylmästi ilmoitti Martinille,
ettei hän voi olla vastuunalainen edeltäjänsä erehdyksistä ja ettei hän
omasta puolestaan ajatellut kovinkaan suuria tuosta "Peristä ja
helmestä" ["Peri and the Pearl"].
Mutta _The Globe_, muuan chicagolainen aikakauslehti kohteli Martinia
kaikkein hävyttömimmin. Hän oli kieltäytynyt tarjoamasta
"Merilaulujansa" julkaistavaksi, ennen kuin nälkä hänet siihen pakotti.
Saatuaan matkapassit tusinalta aikakauslehdeltä pysähtyi se lopulta _The
Globen_ toimistoon. Kokoelmassa oli kolmekymmentä runoa, ja hänen tuli
saada dollari kustakin. Ensimmäisenä kuukautena julkaistiin neljä, ja
hän sai heti neljän dollarin maksuosoituksen, mutta kun hän luki niitä,
hän kauhistui nähdessään, miten pahoin niitä oli pidelty. Jossakin
tapauksessa nimi oli muutettu, "Loppu" esimerkiksi oli muutettu
"Lopettamiseksi" ja "Uloimpien riuttojen laulu" "Koralliriuttojen
lauluksi". Kerran oli annettu aivan toinen nimi -- ihan väärä nimi --
hänen lapselleen. Hänen "Revontuliensa" sijalle toimittaja oli
painattanut "Linnunradan". Mutta vielä kauheampaa oli nähdä, miten itse
runot oli turmeltu. Martin valitti ja hikoili, ja upotti sormensa
tukkaansa. Lauseita, säkeitä ja kokonaisia säkeistöjä oli pyyhitty pois
tai käännelty mielin määrin, niin että ne olivat muuttuneet aivan
käsittämättömiksi. Joskus säkeitä ja säkeistöjä oli "tehty" hänen
säkeittensä sijalle. Hän ei voinut otaksua, että täysjärkinen toimittaja
olisi tähän syyllinen, vaan hänen uudistuva päätelmänsä oli, että tämä
oli juoksupojan tai latojan tihutyötä. Martin kirjoitti viivyttelemättä
ja pyysi toimittajaa lakkauttamaan julkaisun ja palauttamaan runot
hänelle. Hän kirjoitti uudestaan ja uudestaan rukoillen, vaatien ja
uhaten, mutta hänen kirjeensä jätettiin vastaamatta. Kuukausi kuukauden
jälkeen tuo pahoinpitely jatkui, kunnes kaikki kolmekymmentä olivat
ilmestyneet, ja kuukausittain hän sai maksuosoituksen niistä, jotka
olivat ilmestyneet edellisissä numeroissa.
Huolimatta näistä lukuisista epäonnistumisista piti häntä yllä muisto
niistä neljästäkymmenestä dollarista, jotka hän oli saanut _White
Mouselta_, vaikkakin hänen täytyi antautua yhä enemmän ja enemmän
tilapäistyöhön. Hän keksi oikean leipäpuun maataloudellisissa
viikkolehdissä ja ammattijulkaisuissa, mutta uskonnolliset viikkolehdet
antoivat hänen helposti ymmärtää, ettei hänen nälkäännääntymisestään
olisi mitään vahinkoa. Veden ollessa näin matalimmillaan, kun hänen
musta pukunsa oli pantissa, hän teki oikein julkisen hyökkäyksen --
ainakin hänestä tuntui siltä -- ottamalla osaa kilpailuun, jonka
järjesti Maaseudun Tasavaltalais-Puolueen Vaalikomitea. Kilpailussa oli
kolme haaraa, ja hän vastasi niihin kaikkiin nauraen katkerasti
itselleen, että hän oli pakotettu niin arvottomaan taisteluun elämänsä
puolesta. Hänen runonsa sai ensimmäisen palkinnon, kymmenen dollaria,
hänen vaalilaulunsa toisen palkinnon viisi dollaria ja hänen
artikkelinsa "Tasavaltalaisen Puolueen periaatteista" ensimmäisen
palkinnon kaksikymmentä dollaria, joka oli hänelle sangen mairittelevaa,
kunnes hän alkoi koota noita palkintojansa. Jotakin hullua oli sattunut
tuossa Maaseudun Vaalikomiteassa, sillä vaikka siinä oli jäsenenä eräs
rikas pankkimies ja senaattori, noita rahoja ei kuitenkaan kuulunut. Kun
tämä asia oli vielä kuumimmillaan, hän tunsi ymmärtävänsä myöskin
Demokraattisen Puolueen periaatteita ja voitti ensimmäisen palkinnon
samanlaisessa kilpailussa. Ja vielä kaiken lisäksi hän sai tämän
kaksikymmentä dollaria. Mutta ensimmäisestä yrityksestä voittamiansa
neljääkymmentä dollaria hän ei ikinä saanut.
Keksiessään keinoja, miten helpoimmin voisi käydä Ruthia tervehtimässä,
hän päätti, että pitkä kävelymatka Pohjois-Oaklandista Ruthin kotiin ja
päinvastoin veisi liian paljon aikaa ja hän vei mustan pukunsa panttiin
vapauttaakseen pyöränsä. Tämä oli käytännöllinen keino, sillä se säästi
monta tuntia työhön ja antoi muuten tilaisuuden seurustella Ruthin
kanssa. Pari polvihousuja ja vanha ihotakki muodosti sangen soveliaan
puvun, jolla saattoi iltaisin tehdä Ruthin kanssa yhteisiä pyörämatkoja.
Sitä paitsi hänellä ei nyt ollutkaan juuri tilaisuutta tavata
lemmittyänsä Morsen talossa, sillä rouva Morse jatkoi tarmokkaasti
seurallisia harrastuksiaan. Ne verrattomat olennot, joita hän siellä
tapasi ja joihin hän vain vähän aikaisemmin oli katsonut ylöspäin,
ikävystyttivät häntä nyt aivan pelottavasti. He eivät enää olleet hänen
mielestään niin korkealla. Kova työ, kärsimykset ja lakkaamattomat
pettymykset olivat tehneet hänet hermostuneeksi ja kärtyisäksi, ja
tuollaisten ihmisten lörpöttely teki hänet hulluksi. Hän ei suinkaan
ollut liian itserakas. Hän punnitsi heidän ajatustensa ahtautta sillä
mitalla, jonka hän oli saanut suurten ajattelijain teoksista. Ruthin
kotona hän ei koskaan tavannut laajakatseisia ihmisiä -- lukuunottamatta
professori Caldwellia, ja häntä hän oli tavannut vain yhden ainoan
kerran. Kaikki nuo muut olivat pelkkiä tomppeleita, pintapuolisia,
suurellisia ja tietämättömiä. Heidän tietämättömyytensä häntä
hämmästytti kaikista eniten. Mikä ihme heitä vaivasi? Mihin he olivat
hävittäneet kaiken kasvatuksensa? He olivat käyttäneet samoja kirjoja
kuin hänkin. Kuinka oli ollut mahdollista, etteivät he olleet saaneet
niistä kerrassaan mitään?
Hän tiesi, että oli olemassa ylevää henkevyyttä ja syvällisiä,
todellisia ajattelijoita. Hänellä oli todistuksia kirjoista --
kirjoista, jotka olivat kasvattaneet häntä ja kohottaneet hänet
morselaisen ahdashenkisyyden yläpuolelle. Hän tiesi, että maailmassa oli
korkeampaa henkevyyttä kuin mitä oli tavattavissa tässä morselaisten
seurapiirissä. Hän luki novelleja Englannin seuraelämästä, ja niissä hän
näki välähdykseltä miehiä ja naisia, jotka puhuivat politiikkaa ja
filosofiaa. Ja hän oli lukenut suurten kaupunkien salongeista, yksinpä
Yhdysvalloissakin, joihin taide ja nero kokoontuivat. Hulluudessaan hän
menneisyydessä oli luullut, että kaikki hyvinhoidetut ihmiset työväen
luokan yläpuolella olivat syntymälahjaksi saaneet henkevyyden voiman ja
kauneuden tajun. Sivistys ja kovetetut kaulukset olivat hänestä
kuuluneet erottamattomasti yhteen, ja hän tunsi pettyneensä luulossaan,
että korkea koulukasvatus ja mestarillisuus olivat yksi ja sama asia.
Hyväpä siis, hän taisteli päästäksensä yhä eteenpäin ja ylös. Ja hän
ottaisi Ruthin kanssansa. Hän rakasti häntä syvästi ja oli varmasti
vakuuttunut, että Ruth olisi loistava tähti millaisessa salongissa
hyvänsä. Samaten kuin hän selvästi käsitti, että hänen aikaisempi
ympäristönsä oli häntä itseään pitänyt vankina, hän käsitti, että Ruth
myös oli aivan samanlaisessa vankeudessa. Tyttö paralla ei ollut ollut
tilaisuutta kehittää itseään. Hänen isänsä hyllyillä olevat kirjat,
seinillä olevat maalaukset ja musiikkiteokset olivat vain prameilua.
Oikealle kirjallisuudelle, todelliselle maalaukselle ja todelliselle
musiikille morselaiset ja heidän kaltaisensa olivat kuolleet. Ja kaikkia
niitä suurempi oli itse elämä, josta he olivat toivottoman
tietämättömiä. Huolimatta unitaarisista ja vanhoillis-vapaamieliseen
naamariin puetuista taipumuksistaan he olivat jääneet kaksi miespolvea
selittävän tieteen jälkeen; heidän henkinen kehityksensä oli
keskiaikaista, samalla kun heidän ajatuksensa olemassaolon ja elämän
kaikkeuden yksinkertaisimmista totuuksista tuntui omaksuneen
yliaistillisen ja hämäräperäisen käsityskannan, joka oli yhtä nuori kuin
nuorin rotu, yhtä vanha kuin luolaihminen, ja vanhempi, -- joka sai
pleistoseeniajan apinaihmisen pelkäämään pimeässä; joka pani ensimmäisen
ajattelemattoman hebrealaisen luulemaan, että Eeva tuli lihaksi Aatamin
kylkiluusta; joka sai Descartesin rakentamaan ihanteellisen
järjestelmänsä maailman kaikkeudesta oman vähäpätöisen minänsä
perustalle; ja joka johti kuuluisaa brittiläistä kirkonmiestä
julistamaan kehitysopin mitättömäksi niin purevan ivallisesti, ettei hän
vain saavuttanut heti paikalla hyväksymistä ja suosionosoituksia, vaan
raapusti vielä nimensä pahamaineisilla variksenvarpailla historian
lehdille.
Niin mietti Martin ja mietti edelleen, kunnes hänelle selvisi, että ero
näiden asianajajien, upseerien, liikemiesten ja pankkivirkailijoiden ja
niiden työväenluokan miesten välillä, jotka hän oli tuntenut, oli vain
siinä ruoassa, jota he söivät, vaatteissa, joita käyttivät, ja
naapureissa, joitten kanssa elivät. Tietysti heistä kaikista puuttui
jotakin, jota hän löysi itsestään ja kirjoista. Morset olivat näyttäneet
hänelle parasta, mitä heidän yhteiskunnallinen asemansa voi tuottaa,
eikä hän suinkaan ollut hurmaantunut siitä. Itse vaivaishoitolainen,
rahanlainaajien orja, ja kuitenkin hän tunsi olevansa kaikkien niiden
yläpuolella, joita hän tapasi Morsen talossa; ja kun hän oli saanut
käyttökelpoisen pukunsa pois pantista, hän liikkui heidän keskellään
kuin elämän kuningas väristen siitä alennuksen tunteesta, jota joku
prinssi kärsisi, jos hänet tuomittaisiin elämään vuohipaimenten kanssa.
"Te vihaatte ja pelkäätte sosialisteja", hän huomautti herra Morselle
eräänä iltana päivällistä syödessä, "mutta miksi? Ettehän te tunne heitä
ettekä heidän oppejansa."
Keskustelun oli johtanut tälle ladulle rouva Morse, joka koko illan oli
tarkoitusperäisesti laulanut herra Hapgoodin ylistystä. Kasööri oli
Martinin musta lammas, ja hänen hyvä tuulensa saattoi sangen helposti
kadota, kun tuli kysymys tästä tyhmyyksien loistavasta edustajasta.
"Kyllä", oli hän sanonut, "Charlie Hapgood on niin sanottu tulevaisuuden
mies -- joku on minulle sanonut hänestä niin paljon. Ja se on totta. Hän
kohoaa vielä kuvernöörin tuolille, ennen kuin hän kuolee ja -- kuka
tietää? -- ehkä Yhdysvaltain Senaattiin."
"Mikä panee teidät ajattelemaan niin?" kysyi rouva Morse.
"Minä olen kuullut hänen puhuvan vaalitilaisuudessa. Se oli niin
taitavan typerä ja epäitsenäinen ja samalla niin vakuuttava, etteivät
johtajat voi muuta kuin pitää häntä varmana ja luotettavana, samalla kun
hänen mauttomuutensa olivat niin keskinkertaisen äänestäjän
mauttomuuksien kaltaisia, että -- oh, no niin, tiedättehän, miten
jokainen imartelee sitä ihmistä, joka on pukenut sanoiksi juuri hänen
ajatuksensa ja tarjoaa niitä ominansa hänelle."
"Minä todellakin luulen, että sinä olet mustasukkainen herra
Hapgoodille", virkahti Ruth tarttuen puheeseen.
"Taivas varjelkoon!"
Se kauhun ilme, joka oli kohonnut Martinin kasvoille, kiihoitti rouva
Morsen taisteluhalua.
"Te todellakaan ette tahtone sanoa, että herra Hapgood olisi tyhmä?" hän
kysyi jäätävän kylmästi.
"Ei kai tyhmempi kuin keskinkertainen tasavaltalainen", kuului vastaus,
"tai tavallinen demokraatti. Ne ovat tyhmiä kaikki tyynni, elleivät ole
viekkaita, ja harvat heistä ovat viekkaita. Ainoat viisaat
tasavaltalaiset ovat miljonäärit ja heidän tietoiset aseenkantajansa. He
tietävät, millä puolella on voi heidän leivällään, ja he tietävät,
miksi."
"Minä olen tasavaltalainen", keskeytti herra Morse kevyesti. "Sanokaapa,
mihin luokkaan te minut asetatte."
"Oh, te olette tietämättänne aseenkantaja."
"Aseenkantaja?"
"No, miksi ei? Te palvelette yläluokan harrastuksia. Teillä ei ole
mitään tekemistä työväenluokan eikä rikosasiain kanssa. Teidän tulonne
eivät ole riippuvaiset vaimonpieksäjistä eikä taskuvarkaista. Te saatte
toimeentulonne yläluokan herroilta, ja se, joka elättää toista, on hänen
herransa. Kas niin, te olette siis aseenkantaja. Teidän tulee tukea
yhteiskunnan pääomiaomistavia yhdistyksiä, koska te palvelette niitä."
Herra Morsen kasvot punottivat hiukan.
"Minä tunnustan, herraseni", hän sanoi, "että te puhutte kuin joku
sosialistiroisto."
Juuri sellaisena hetkenä Martin teki huomautuksensa:
"Te vihaatte ja pelkäätte sosialisteja, mutta miksi? Te ette tunne heitä
ettekä heidän oppejansa."
"Teidän elämänviisautenne kuuluu aivan sosialistien opilta", vastasi
herra Morse, jolloin Ruth tuijotti levottomana toisen kasvoista toisiin
ja rouva Morse säteili onnesta ja tyytyväisyydestä, kun oli sattunut
näin onnellinen tilaisuus, joka saattoi herättää hänen herransa ja
miehensä vastenmielisyyttä tuohon nuorukaiseen.
"Se, että minä sanon, että tasavaltalaiset ovat tyhmiä ja pitävät
vapautta, tasa-arvoisuutta ja veljeyttä särkyneinä saippuakuplina, ei
tee minua sosialistiksi", sanoi Martin hymyillen. "Ei sekään, että minä
epäilen Jeffersonia ja sitä epätieteellistä ranskalaista, johon hän
oppinsa perustaa, tee minua sosialistiksi. Uskokaa minua, herra Morse,
te olette lähempänä sosialisteja kuin minä, joka olen heidän vannoutunut
vihollisensa."
"Nyt te suvaitsette laskea leikkiä", oli kaikki, mitä toinen sai
sanotuksi.
"En ollenkaan. Minä puhun aivan tosissani. Te vielä uskotte
tasa-arvoisuuteen, ja kuitenkin te työskentelette lakimiesyhdistyksessä
ja nuo yhdistykset päivästä päivään yhä ahkerammin työskentelevät
tasa-arvoisuuden hävittämiseksi. Ja te sanotte minua sosialistiksi sen
tähden, että minä kiellän tasa-arvoisuuden, sen tähden, että minä vain
väitän sitä, mitä te elämässänne toteutatte. Tasavaltalaiset ovat
tasa-arvoisuuden vihollisia, vaikka useimmat heistä taistelevat
tasa-arvoisuutta vastaan juuri tuo kaunis sana huulillansa. Sen tähden
minä sanon heitä tyhmiksi. Mitä minuun tulee, minä olen yksilöllisyyden
kannattaja. Minä ajattelen, että kilpajuoksu on liian kiihkeä, taistelu
liian ankara. Se on se läksy, jonka minä olen oppinut kehitysopista --
tai vähintäänkin luulen oppineeni. Kuten sanoin, minä olen
yksilöllisyyden kannattaja, ja yksilöllisyys on sosialismin ikuinen ja
vannoutunut vihollinen."
"Mutta tehän käytte sosialistien kokouksissa", iski herra Morse.
"Tietysti, juuri kuten vakooja käy vihollisen leirissä. Miten muuten te
voisitte oppia vihollisenne voimaa tuntemaan? Sitä paitsi, minua
huvittavat heidän kokouksensa. He ovat hyviä taistelijoita, ja olkootpa
sitten oikeassa tai väärässä, he ovat lukeneet kirjoja. Jokainen heistä
tietää enemmän kehitysopista ja kaikista muista opeista kuin joku
tavallinen teollisuuspomo. Kyllä, kyllä minä olen ollut puolessa
tusinassa heidän kokouksiansa, mutta se ei tee minusta sosialistia
enempää kuin herra Charlie Hapgoodin juhlapuheen kuunteleminen tekee
minusta tasavaltalaista."
"Minä en sille mitään voi", sanoi herra Morse vältellen, "että uskon
teidän kuitenkin kallistuvan sinne päin."
"Todentotta!" ajatteli Martin itseksensä, "hän ei tiedä kerrassaan
mitään siitä, mistä minä juuri hänelle puhuin. Hän ei ole ymmärtänyt
yhtään sanaa. Mihin ihmeeseen hän on kasvatuksensa ja sivistyksensä
hukannut?"
Tällä tavalla Martin oli joutunut silmä silmää vasten taloudellisen tai
luokkamoraalin kanssa, ja pian se näytti hänestä suunnattomalta
hirviöltä. Omalta kohdaltaan hän oli yksilöllinen moralisti, ja
vastenmielisempää kuin typerä pöyhkeys oli hänestä noiden häntä
ympäröivien ihmisten moraali, joka oli merkillinen taloudellisten,
metafyysillisten, siveellisten tunteitten ja kuvitelmain sekamelska.
Samanlaisen hämmästyttävän esimerkin hän sai paljoa lähempänä omaa
kotiansa. Hänen sisarensa Marian oli seurustellut erään työteliään,
nuoren mekaanikon kanssa, joka oli syntyperältään saksalainen ja joka
perinpohjin opittuaan ammattinsa oli perustanut polkupyöräin
korjauspajan. Sen rinnalla hän oli ruvennut välittämään halpoja
polkupyöriä ja teki erinomaisia kauppoja. Marian oli käynyt Martinin
luona juuri vähää ennen kuin kihlaus julkaistiin ja käydessään leikillä
ennustanut Martinin kädestä hänen tulevaisuuttansa. Tullessaan seuraavan
kerran vierailulle hän toi Hermann von Schmidtin mukanansa. Martin teki
kunniaa ja onnitteli molempia iloisen leikillisellä tavallaan, joka ei
kuitenkaan erikoisesti miellyttänyt hänen sisarensa tollomaista
rakastajaa. Tämä vaikutelma tuli yhä pahemmaksi, kun Martin luki ääneen
puolisen tusinaa runosäkeistöjä, jotka hän oli rustannut sisarensa
edellisen vierailun johdosta. Se oli yleiseen tyyliin tehty, leikillinen
ja herttainen pala, jolle hän oli antanut nimen "Povari". Hän oli
hämmästynyt lopetettuaan lukemisensa huomatessaan, että siskon kasvoille
ei ollutkaan noussut iloinen ihastus. Sen sijaan hänen silmänsä olivat
pelokkaasti luotuina sulhaseen, ja kun Martin seurasi tuota katsetta,
hän huomasi tuon arvokkaan tulevan lankomiehen hieman epämuodostuneille
kasvoille ilmestyneen synkän ja uhkaavan vastenmielisyyden. Tapaus meni
ohi, vieraat lähtivät aikaisin, ja Martin unohti pian koko asian, vaikka
hän hetkisen oli hämmästyneenä ihmetellyt erehdystään, kun hän oli
luullut, että jokainen nainen, vaikkapa kuuluisikin työväenluokkaan,
tuntisi itsensä mairitelluksi ja ihastuisi, jos joku kirjoittaisi runon
juuri hänestä.
Monen illan perästä tämän jälkeen Marian tuli taas tervehtimään häntä,
tällä kertaa yksin. Eikä hän suinkaan viivytellyt tullakseen itse
asiaan, jolloin hän pahoillaan nuhteli häntä siitä, että hän oli sen
tehnyt.
"No mutta Marian", Martin ihmetteli. "Sinä puhut aivan kuin sinä
häpeäisit sukulaisiasi tai ainakin omaa veljeäsi."
"Niin minä teenkin", sinkautti toinen.
Martin oli aivan poissa suunniltaan hämmästyksestä nähdessään
nöyryytyksen kyyneleet hänen silmissään. Hänen pahastumisensa, johtukoon
sitten mistä tahansa, oli rehellinen.
"Mutta Marian, miksi sinun Hermannisi on mustasukkainen, jos minä
kirjoitan runon omasta sisarestani."
"Ei hän ole mustasukkainen", nyyhkytti Marian. "Hän sanoo, että se oli
sopimaton, si... siveetön."
Martin päästi pitkän, ihmettelevän vihellyksen ja etsi sitten tuon
jäljennöksen "Povaristansa".
"Minusta se ei ole sellainen", hän sanoi lopuksi, tarjoten
käsikirjoitusta hänelle. "Lue itse ja näytä minulle, missä se tuntuu
sinusta siveettömältä -- sitä sanaahan sinä käytit, eikö niin?"
"Hän sanoo niin, ja hän sen nyt kuitenkin tietää", kuului vastaus
samalla kun käsikirjoitus työnnettiin syrjään suunnattomalla inholla.
"Ja hän sanoi, että sinun täytyy se repiä kappaleiksi. Hän sanoo, ettei
hän tahdo vaimoksensa sellaista, josta sellaisia asioita on kirjoitettu
ja josta jokainen voi lukea. Hän sanoo, että se on alentavaa eikä hän
tahdo sitä sietää."
"Mutta katsohan nyt, Marian. Tuollainen ei ole yhtään mitään muuta kuin
tyhmyyttä", alkoi Martin, mutta muutti heti paikalla mielensä.
Hän näki edessänsä onnettoman tytön, tiesi turhaksi koettaa vakuuttaa
hänen miehellensä tai hänelle, että he olivat väärässä, ja vaikka koko
juttu hänestä oli järjetön ja naurettava, hän päätti antautua.
"Olkoon menneeksi", hän virkahti repien käsikirjoituksen moneen
kappaleeseen ja heittäen sen paperikoriin.
Hän lohdutteli itseään sillä tiedolla, että jo silloin tämän runon
koneella kirjoitettu kappale oli matkalla New Yorkiin erääseen
aikakauslehteen. Ei Marian eikä hänen miehensä saisi sitä koskaan
tietää, eikä maailma eikä hän itse menettäisi iloa saada lukea tuota
sievää vaaratonta runoa, jos se nyt kerran julkaistaisiin.
Marian astui lähemmäksi ottaakseen nuo kappaleet paperikorista.
"Saanko minä?" hän pyysi.
Martin nyökäytti päätänsä katsellen mietteissään häntä, kun hän siinä
keräsi revittyjä käsikirjoituksen kappaleita ja työnsi niitä takkinsa
taskuun -- ilmeisesti hyvillänsä käyntinsä onnistumisesta. Sisar
muistutti häntä Lizzie Connollystä, vaikka hänessä oli vähemmän tulta,
notkeutta ja elämänhalua kuin tuossa toisessa työväenluokan tytössä,
jonka seurassa hän oli pari kertaa ollut. Mutta he olivat kuitenkin
pari, puvun ja käytöksen puolesta, ja Martin hymyili sisäisesti
huvittuneena mielikuvituksensa vilkkaudelle verratessaan näitä niihin,
joita tapasi rouva Morsen vierashuoneessa. Leikillisyys häipyi kuitenkin
hänen mielestään, ja hän tunsi suunnatonta yksinäisyyttä. Tämä hänen
sisarensa ja morselaisten vierashuone olivat peninkulmapatsaita hänen
tiellänsä, jota hän oli kulkenut, ja hän oli jättänyt ne jälkeensä. Hän
katsahti heltyneenä ympärilleen ja vähiin kirjoihinsa. Ne olivat ainoat
toverit, jotka hänelle olivat jääneet.
"Kuule, mitä sinä sanoitkaan?" hän kysyi hätkähtäen hämmästyksestä.
Marian kertasi kysymyksensä.
"Minkäkö tähden minä en mene työhön", hän purskahti nauruun, joka oli
vain puoliksi sydämellistä. "Tuo sinun Hermannisi kai on puhunut sinulle
siitä."
Sisar pudisti päätänsä.
"Älä valehtele", Martin komensi, ja sisaren päännyökkäys todisti, että
hän oli arvannut oikein.
"Kuulepas, sano sinä tuolle sinun Hermannillesi, että hän pitää huolen
omista asioistaan. Se, että minä kirjoitan runoja siitä tytöstä, jonka
kanssa hän seurustelee, on kyllä hänen asiansa, mutta sen ulkopuolella
ei hänellä ole mitään sanottavaa.
"Ymmärrätkö?"
"Sinä et siis usko, että minä onnistun kirjailijana, vai?" hän jatkoi.
"Sinä et siis luule, että minä kelpaisin siksi? -- Sinä luulet, että
minä olen rappiolle joutunut raukka ja koko perheen häväistys?"
"Minä luulen, että olisi paljon parempi, jos sinä hankkisit itsellesi
jonkun toimen", sanoi sisar vakavasti, ja Martin näki hänen tarkoittavan
totta. "Hermann sanoo -- --"
"Piru hänet vieköön!" huudahti Martin hyväntuulisesti. "Yksi asia, jonka
minä tahtoisin tietää, on, milloin sinä menet naimisiin. Samalla sinä
voisit koettaa ottaa selville Hermannisi ajatuksen, salliiko hän sinun
ottaa vastaan häälahjan minulta."
Häntä huvitti tuo tapaus vielä sen jälkeen kuin sisar oli mennyt, ja
pari kertaa hän purskahti nauruun, joka muuttui katkeraksi, kun hän näki
sisarensa ja tämän sulhasen, oman luokkansa edustajat ja samalla Ruthin
luokan jäsenet sovittavan ahtaan, pienen elämänsä ahtaisiin, pieniin
kaavoihin, -- se oli karja, joka kokoontui yhteen koettaen muodostaa
elämänsä toisten mielipiteitten mukaan, olematta vähässäkään määrässä
yksilöitä tai elämättä todellista elämää vain sen tähden, että nuo
lapselliset kaavat tuli lakkaamatta ottaa huomioon. Hän kutsui heidät
kaikki eteensä pitkässä saattueessa: Bernard Higginbothamin käsikädessä
herra Butlerin kanssa, Hermann von Schmidtin kaulakkain Charlie
Hapgoodin kanssa, ja yksitellen ja parittain hän tuomitsi heidät ja
lähetti pois -- tuomitsi sen elämänkäsityksen ja siveellisen vaatimuksen
mukaan, minkä hän oli oppinut kirjoista. Turhaan hän kyseli: missä ovat
suuret sielut, suuret miehet ja naiset? Hän ei löytänyt heitä niitten
huolettomien, raakojen ja tyhmien olentojen joukossa, jotka olivat
noudattaneet hänen mielikuvituksensa kutsua ja saapuneet hänen ahtaaseen
huoneeseensa. Hän tunsi inhoa heitä kohtaan; samanlaista inhoa varmaan
Kirke tunsi sikoihinsa. Kun hän oli lähettänyt heidät kaikki pois ja
ajatteli olevansa yksinänsä, saapui eräs myöhästynyt tulija, odottamaton
ja kutsumaton vieras. Martin katseli häntä, näki kankeareunaisen hatun
ja kaksirivisen takin ja väännähtelevät olkapäät ja tiesi, että tuo oli
sama nuori katupoika, joka oli ollut kerran hän itse.
"Sinä olit samanlainen' kuin kaikki muutkin, nuori mies", sanoi Martin
ivaten. "Sinun moraalisi ja tietosi olivat juuri samanlaisia kuin
heidänkin. Sinä et ajatellut etkä toiminut omasta puolestasi. Sinun
mielipiteesi samoin kuin sinun vaatteesikin olivat valmiiksi tehdyt;
sinun toimintasi oli järjestetty yleistä hyväksymistä silmällä pitäen.
Sinä olit kukko omassa laumassasi, koska toiset hyväksyivät sinun
toimintasi. Sinä tappelit ja hallitsit tuota laumaa, vaikkei se sinua
erikoisesti huvittanut, -- sinä tiedät, että sinä todella inhosit sitä,
-- vain sen tähden, että toiset pojat taputtivat sinua olkapäälle. Sinä
voitit Juustonaaman, koska sinä et tahtonut antautua, etkä voinut
antautua, osaksi sen tähden, että sinä olit raaka elukka, ja lopuksi sen
tähden, että sinä uskoit kaikkien ympärilläsi uskovan, että miehekkyyden
mitta oli se raaka viileys, joka ilmeni parhaiten siinä, että koetit
raadella kappaleiksi kanssaihmisiäsi. Katsos sinä koiranpenikka! Sinä
ryöstit toisilta pojilta tytöt, ei sen tähden, että sinä tarvitsit
niitä, vaan siksi, että niitten ihmisten ytimissä, jotka asuivat sinun
ympärilläsi ja määräsivät sinun siveellisen toimintasi, asui villioriin
ja koirashylkeen vaistot. Niinpä niin, vuodet ovat kuluneet, ja mitä
sinä siitä kaikesta nyt ajattelet?"
Aivan kuin vastaukseksi tuossa näyssä tapahtui äkillinen muodonvaihdos.
Puvusta katosi katupoikien tunnusmerkit ja sijalle ilmestyi tavalliset
vaatteet; kankeus katosi kasvoista, kovuus silmistä, ilme lientyi ja
hienostui, ja siinä kuvastui sisäisen elämän kauneus ja tieto. Tuo
muuttunut olento oli sangen suuressa määrässä hänen nykyisen minänsä
kaltainen, ja kun hän katseli sitä, hän huomasi lukulamppunsa joka sitä
valaisi, heittävän säteitä häneen ja sen kirjan yli, jota hän luki. Hän
katsahti kirjan nimilehteä ja luki: "Estetiikan teoria". Silloin hän
otti asuntonsa tuossa uudessa olennossa, asetti varjostimen
lukulampulleen ja jatkoi "Estetiikan teorian" lukemista.