Mutta onni näytti unohtaneen Martinin osoitteen, eivätkä sen
sanansaattajat enää pysähtyneet hänen ovellensa. Kaksikymmentäviisi
päivää hän teki työtä herkeämättä pyhät ja arjet valmistellen esseetänsä
"Auringon häpeäpilkut" -- pitkää tutkielmaa, joka sisälsi
kolmekymmentätuhatta sanaa. Se oli varovainen hyökkäys Maeterlinckin
koulukunnan kimppuun -- hyökkäys positiivisen tieteen linnoituksesta
ihmeuneksijain kimppuun, mutta hyökkäys, joka sittenkin sisälsi paljon
hyväksyttyihin totuuksiin sovellutettua kauneutta ja ihmeellistä. Vähän
myöhemmin hän täydensi hyökkäystänsä tutkielmilla "Ihme-Uneksijat" ja
"Oman minän mittapuu". Ja sitten hän alkoi näiden tutkielmiensa --
lyhempien ja pitempien -- puolesta maksaa matkarahoja aikakauskirjasta
toiseen.
Tuon kahdenkymmenenviiden päivän kuluessa, jolloin hän valmisteli
"Auringon häpeäpilkkujansa", hän myi tilapäistuotteitaan kaikkiaan
kuudella dollarilla ja viidelläkymmenellä sentillä. Sanaleikki oli
tuottanut viisikymmentä senttiä, ja toinen, jonka hän myi hyvin
arvossapidetylle joka viikko ilmestyvälle pilalehdelle, oli hankkinut
dollarin. Hänen kaksi leikillistä runoansa oli tuottanut toinen kaksi ja
toinen kokonaista kolme dollaria. Tulos oli, että kun hän oli käyttänyt
kaiken liiketuttaviensa luoton -- vaikka sekatavarakauppiaan luotto
olikin kohonnut viiteen dollariin -- hänen pyöränsä ja parhaat
vaatteensa matkustivat takaisin panttilainastoon. Kirjoituskoneen
vuokraajat kiristivät taas vuokraa viitaten siihen sopimukseen, että
vuokra aina pitäisi maksaa etukäteen.
Rohkaistuneena pienistä onnistumisistaan Martin tarttui rivakasti kiinni
tilapäistyöhönsä. Ehkäpä ne sittenkin voisivat taata hänelle
toimeentulon. Hänen pöytänsä alle oli kokoontunut kaksikymmentä pientä
juttua, jotka sanomalehtien lyhyitten juttujen yhtiö oli palauttanut.
Hän luki ne moneen kertaan ja luuli pääsevänsä selville, miten
sanomalehtien pikku juttuja ei pidä rakentaa, ja niin hän luuli voivansa
keksiä niille varman kaavan. Hän huomasi, ettei sanomalehtijuttu saanut
olla surullinen, ei saanut loppua onnettomasti, siinä ei saanut käyttää
kaunista kieltä, ei teräviä ajatuksia eikä yleviä tunteita.
Hentomielisyyttä siinä kyllä piti olla -- paljon puhdasta ja makeata
hentomielisyyttä -- samaa laatua, joka hänen vihreässä nuoruudessaan oli
saanut osaksensa hänen ihastuneet taputuksensa "neekerin taivaassa",
kuten "Jumalan, isänmaan ja tsaarin puolesta" ja "Vaikka olen köyhä,
olen toki rehellinen".
Saatuaan selville nämä periaatteet Martin laati itselleen kaavan noita
pikku tehtäviä varten. Kaavassa oli kolme osaa: 1. rakastava pari täytyy
saattaa epäsopuun ja erottaa; 2. jonkun ihmeen tai sankarityön kautta he
taas yhdistyvät; 3. hääkellot. Kolmas osa oli peruslaadultaan kokonaan
muuttumaton, mutta ensimmäisessä ja toisessa osassa sai ilmetä suurempaa
vapautta aikaan ja tapauksiin nähden. Tuo rakastava pari piti joka
tapauksessa erottaa mitä erilaisimmista syistä: väärinymmärryksestä,
kohtalon oikusta, mustasukkaisten kilpailijain ja suuttuneitten
vanhempain, viekkaitten holhoojain ja kadehtivain sukulaisten vuoksi ja
niin edespäin ihan loppumattomiin. Heidät piti taas sovittaa ja johtaa
yhteen siten, että rakastaja teki suuria urotöitä tai rakastava nainen
osoitti suunnatonta hyvyyttä ja jaloutta, tai muuttui toisen
rakastavaisen sydän, viekas holhooja pakotettiin tunnustamaan, tai
ilmaisivat kadehtivat sukulaiset ja mustasukkainen kilpailija
kelvottomuutensa, tai saatiin ilmi odottamaton salaisuus, tai
valloitettiin tytön sydän väkirynnäköllä siten, että rakastaja pantiin
osoittamaan suunnatonta jaloutta ja uhrautuvaisuutta ja niin edelleen,
loputtomiin. Erittäin hienoa ja viehättävää oli antaa tytön tehdä tuo
sovintoehdotus, ja Martin keksi lakkaamatta yhä uusia ja näppäriä
sivuseikkoja. Mutta hääkellot lopussa olivat niin rajoitetut, ettei
niiden suhteen saanut keksiä mitään vaihteluja; vaikkapa taivas palaisi
ja tähdet putoaisivat, hääkellot sittenkin soivat aina samalla tavalla.
Mitä kertomuksen laajuuteen tuli, määräsi kaava vähintäänkin
tuhatkaksisataa sanaa ja enintään tuhatviisisataa.
Ennen kuin Martin aloitti näitä pikku kertomuksiansa, hän teki puolisen
tusinaa suunnitelmia, joilta hän aina kysyi neuvoa antaessaan
kyhäyksillensä lopullista muotoa. Nämä suunnitelmat olivat kuin
matemaatikon nerokkaat kaavat, joita saattoi lukea alhaalta ylös ja
ylhäältä alas, oikealle ja vasemmalle, ja kun varmasti otti lukuun
viivat ja tusinan verran sarakkeita, saattoi ihan ajattelematta ja
järkeään vaivaamatta tehdä varmoja ja erehtymättömiä johtopäätöksiä.
Näitä kaavoja käyttäen saattoi Martin puolessa tunnissa tehdä tusinan
suunnitelmia, jotka hän pani odottamaan ja täytteli tarpeen vaatiessa.
Hän huomasi, että hän helposti saattoi valmistaa niistä aina yhden joka
päivä vakavan työn jälkeen ennen maata menoa. Kuten hän myöhemmin
Ruthille tunnusti, hän saattoi tehdä sitä vaikka unissa. Todellinen työ
oli suunnitelman laatimisessa, muu kaikki kävi koneellisesti.
Hän ei vähintäkään epäillyt tämän suunnitelmansa vaikutusta, ja kun hän
nyt kerran oli saanut selville toimituksien ajatussuunnan, hän lupasi
varmasti itselleen, että ne kaksi juttua, jotka hän ensiksi lähetti,
tuottaisivat hänelle maksuosoituksia. Ja maksuosoituksia ne toivat,
neljä dollaria kappale, kahdentoista päivän kuluttua.
Sillä aikaa hän teki uusia ja hämmästyttäviä havaintoja
aikakauskirjoihin nähden. Vaikka _Transcontinental_ oli julkaissut
"Kellojen soiton", ei maksuosoitusta ollut kuulunut. Martin tarvitsi
sitä, ja hän kirjoitti siitä. Tuli vain kiertelevä vastaus ja pyyntö,
että he saisivat julkaistakseen lisää hänen kynänsä tuotteita. Hän oli
käynyt nälkäisenä kaksi päivää odotellen tuota vastausta, ja sen
saavuttua hän vei pyöränsä panttiin. Hän kirjoitti säännöllisesti kaksi
kertaa viikossa _Transcontinentalille_ noista viidestä dollarista, mutta
vastauksia tuli hyvin harvoin. Hän ei tiennyt, että _Transcontinental_
oli viettänyt vuosia kituvaa elämää, että se oli neljännen tai
kymmenennen luokan lehti, jolla ei ollut pohjaa eikä perustaa, ei arvoa
eikä juuri levikkiäkään ja jonka ilmoitukset olivat melkein
armeliaisuuden osoituksia. Hän ei tiennyt sitäkään, että tuo samainen
_Transcontinental_ oli toimittajansa ja ammatillisten ilmoitusten
kerääjiensä ainoa elinkeino, josta he voivat toimeentulonsa kiskoa vain
siten, että jättivät vuokransa ja laskunsa maksamatta, jos suinkin
saattoivat livistää niitä pakoon. Eikä hän myöskään voinut arvata, että
tuo hänelle tuleva viisidollarinen oli mennyt erään ilmoitusten kerääjän
talon maalaamiseen Alamedassa tai oikeastaan maaliin, sillä mies itse
teki työn iltapäivisin, koska hänellä ei ollut varaa palkata
ammattiyhdistyksen jäseniä ja koska se ensimmäinen maankiertäjä, jonka
hän oli toimeen ottanut, oli saanut häneltä heti sellaisen potkun, että
oli täytynyt mennä sairashuoneeseen parantelemaan katkennutta
solisluuta.
Eivät myöskään ne kymmenen dollaria, joista Martin oli myynyt
"Aarteenetsijänsä" chicagolaiselle sanomalehdelle, lämmittäneet hänen
kättänsä. Artikkeli kyllä oli julkaistu jo aikoja sitten, kuten hän itse
oli lukenut Central-lukusalissa, mutta toimittajalta ei kuulunut
ainoatakaan sanaa. Hänen kirjeensä jätettiin vastaamatta, vaikka hän
merkityttämällä ne kirjoihin tiesi varmasti, että ne olivat saapuneet
perille. Se ei ollut mitään muuta kuin suoranaista ryöstöä, hän päätteli
-- kylmäveristä varkautta. Hänen nähdessään nälkää näpisteltiin hänen
varojansa, hänen kauppatavaraansa, joka yksistään hänelle leipää tuotti.
_Youth and Age_ oli viikkolehti, ja se oli julkaissut kaksi kolmasosaa
hänen kaksikymmentäyksituhatta sanaa sisältävästä sarjastansa, mutta
sitten se teki konkurssin. Siinä katosi kaikki toivo hänen
kuudestatoista dollaristaan.
Kaiken kukkuraksi hän menetti "Ruukkunsa", jota hän piti kaikkein
parhaana kynänsä tuotteena. Epätoivoissaan hän oli lähettänyt sen _The
Billow_ -nimiselle hienoston viikkolehdelle San Franciscoon. Pääsyynä
siihen, että hän oli lähettänyt sen tälle julkaisulle, oli ollut lyhyt
matka, koska tarvitsi vain kulkea lahden yli Oaklandista toimitukseen,
joten vastaus joutuisi tuota pikaa. Kahta viikkoa myöhemmin hän
suunnattomaksi ilokseen näki, sanomalehtikioskissa, lehden viime
numeron, jossa hänen kertomuksensa oli julkaistu kunniapaikalla ja
runsaasti kuvitettuna. Sykkivin sydämin hän meni kotiinsa arvaillen,
kuinka paljon hänelle maksettaisiin hänen parhaasta tuotteestansa. Myös
se nopeus, jolla se oli hyväksytty ja julkaistu, riemastutti häntä.
Ettei toimittaja ollut mitään etukäteen puhunut hänelle, se teki hänen
hämmästyksensä sitä suuremmaksi. Odotettuaan viikon, kaksi ja vielä
puoli lisäksi, epätoivo voitti arkuuden, ja hän kirjoitti _The Billowin_
toimittajalle huomauttaen, että jonkin erehdyksen tai huolimattomuuden
tähden hänen pieni saatavansa oli varmaankin unohdettu.
"Vaikka se ei olisi enempää, kuin viisi dollaria", ajatteli Martin
itsekseen, "voin minä kuitenkin ostaa sillä kylliksi herneitä ja papuja
voidakseni kirjoittaa tusinan samanlaisia ja parempiakin."
Vastaukseksi tuli toimittajan kirje, joka lopuksi herätti Martinin
ihastusta.
"Me kiitämme teitä", kuului se, "teidän erinomaisesta avustuksestanne.
Koko toimitus oli siihen erittäin ihastunut, ja kuten näette, me olemme
julkaisseet sen viivyttelemättä kunniapaikalla. Toivomme hartaasti, että
kuvitus olisi teitä miellyttänyt."
"Tarkemmin lukiessamme kirjettänne huomaamme teidän johtuneen sellaiseen
harhaluuloon, että me maksamme tilaamattomista käsikirjoituksista.
Sellainen ei kuitenkaan ole meidän tapamme, ja kuten tiedätte, saimme
käsikirjoituksenne tilaamatta. Saadessamme kertomuksenne me
luonnollisesti otaksuimme teidän tietävän meidän periaatteemme. Me
voimme vain syvästi valittaa tätä onnetonta väärinkäsitystä ja
vakuutamme teille kunnioitustamme. Vielä kerran kiittäen arvoisasta
lähetyksestänne ja toivoen saavamme lähitulevaisuudessa lisää jäämme
jne."
Siinä oli vielä jälkikirjoitus, että vaikka _The Billowia_ ei juuri
kenellekään vapaasti toimiteta, tuotti heille kuitenkin suurta
mielihyvää saada lähettää lehti hänelle ilmaiseksi vuoden loppuun.
Saatuaan tämän opetuksen Martin kirjoitti kaikkien käsikirjoitustensa
alkuun: "Tarjotaan käytettäväksenne määräämäänne korvausta vastaan."
"Jonakin päivänä", hän lohdutteli itseänsä, "he niitä rukoilevat _minun_
määräämilläni ehdoilla käytettäväkseen."
Tähän aikaan hänessä syntyi kiihkeä halu tehdä kaikki niin täydellisesti
kuin suinkin, ja sen vuoksi kirjoitettiin korjaillen uudestaan
"Katusulku", "Elämän viini", "Ilo", "Merilauluja" ja muita aikaisempia
kyhäelmiä. Kuten ennen, tuntui hänestä taas yhdeksäntoista tunnin
työpäivä liian lyhyeltä. Hän kirjoitti tavattomasti ja luki vieläkin
enemmän unohtaen raataessaan kokonaan sen tuskan, minkä tupakan
hylkääminen hänelle oli tuottanut. Lääkkeen, jonka Ruth oli hankkinut
hänelle tuota pahaa tottumusta vastaan, hän pani hyllyn kaukaisimpaan
nurkkaan. Erittäinkin nälän kouristellessa häntä kidutti virkistysaineen
puute, eikä väliä, kuinka usein hän voitti tuon himon, se asui hänessä
kuitenkin yhtä voimakkaana kuin milloinkaan ennen. Hän piti
kieltäymystään suurimpana voittona, mihin hän koskaan oli kyennyt.
Ruthin ajatus siitä oli, että Martin vain teki oikein eikä muuta. Hän
osti taskurahoillaan hänelle tupakan vastustajain merkin ja muutamien
päivien kuluttua unohti koko asian.
Martinin konemaisesti tehdyillä jutuilla, vaikka hän vihasi ja inhosi
niitä, oli menestystä. Niiden avulla hän saattoi lunastaa kaikki
panttauksensa, maksoi melkein kaikki velkansa ja osti uudet kumit
polkupyöräänsä. Nuo pikku jutut toivat joka tapauksessa pataan
keittämistä ja antoivat hänelle tilaisuutta arvokkaaseen työhön, johon
häntä yhä edelleenkin innostivat nuo _White Mouselta_ saamansa
neljäkymmentä dollaria. Siinä oli hänen toivonsa ankkuri, ja hän luotti
varmasti siihen, että todella ensiluokkaiset aikakauskirjat maksavat
tuntemattomallekin kirjailijalle saman palkkion, ellei paremminkin.
Mutta kysymys oli siitä, miten päästä ensiluokkaisten aikakauskirjojen
palstoille. Hänen parhaat kertomuksensa, esseensä ja runonsa kiersivät
kerjäten näiden toimistoissa, ja kuitenkin hän luki joka kuukausi
tusinoittain kömpelöitä, proosallisia ja epätaiteellisia juttuja niiden
palstoilta. "Jospa edes yksi ainoa toimittaja", hän ajatteli joskus,
"laskeutuisi alas mahtavuutensa korkeuksista ja kirjoittaisi minulle
yhden ainoan rohkaisevan rivin! Ei väliä, vaikka minun tuotantoni hänen
mielestään on tavatonta, ei väliä silläkään, että se on kelvotonta,
varovalle järjelle käsittämätöntä, niissä kuitenkin, toden totta, täytyy
olla edes joku säkene -- joku ehkä liioiteltu -- mutta kuitenkin säkene,
joka heitäkin voi lämmittää." Ja sen jälkeen hän taas lähetti jonkun
käsikirjoituksistansa, vaikkapa "Seikkailun" uudestaan maailmalle ja
luki taas hylkäyslipun melkein henkeään pidätellen, turhaan etsien, eikö
näkisi äänettömissä toimittajissa elonmerkkejä.
Kun Kalifornian suloinen kevät saapui, tuli hänen suurten tulojensa
aikakaudesta loppu. Useita viikkoja oli häntä kiusannut juttuja
välittävän sanomalehtiyhtiön outo äänettömyys hänen pikku juttuihinsa
nähden. Silloin eräänä päivänä tuli yhdellä kertaa takaisin kymmenen
hänen konemaisesti laatimaansa pikku juttua. Niitä seurasi oikein kirje,
jossa selitettiin, että toimisto oli aivan ylenmäärin täynnä tuollaisia
juttuja ja että kuluisi useita kuukausia, ennen kuin niitä mahdollisesti
tarvittaisiin lisää. Martin oli aivan horjumatta luottanut noiden
juttujen voimaan. Tähän asti oli tuo yhtiö maksanut hänelle viisi
dollaria jokaisesta ja hyväksynyt jokikisen hänen lähettämänsä. Niinpä
hän oli pitänyt noita jo oikeastaan myytyinä ja elänyt aivan kuin
hänellä olisi ollut viisikymmentä dollaria pankissa. Siksi hänelle alkoi
oikea nälkäkoulu, jonka aikana hän koetti myydä aikaisimpia teoksiansa
julkaisuille, jotka eivät mitään maksaneet, ja myöhempiä
aikakauskirjoille, jotka eivät niitä ostaneet. Tämän tähden täytyi
kulkea taas edestakaisin sitä tietä, joka johti Oaklandin
panttilainastoon. Muutamat sanaleikit ja pienet leikilliset runot, jotka
hän möi eräälle New Yorkin viikkolehdelle, tekivät hänelle olemassaolon
mahdolliseksi. Juuri tähän aikaan hän kirjoitti kyselykirjeitä useille
suurille kuukausi- ja neljännesvuosijulkaisuille ja sai vastauksista
tietää, että he sangen harvoin hyväksyivät lähetettyjä kirjoituksia,
vaan että melkein kaikki heidän artikkelinsa saatiin siten, että ne
tilattiin ammattimiehiltä, jotka olivat saavuttaneet kuuluisuuden kukin
alallansa.