Martinin hyvän onnen aurinko kohosi. Seuraavana päivänä Ruthin
vierailun jälkeen hän sai kolmen dollarin maksuosoituksen eräältä
pilalehdeltä New Yorkista kolmesta trioletistansa. Kahta päivää
myöhemmin hyväksyi muuan chicagolainen sanomalehti julkaistavaksi
hänen "Aarteenetsijänsä", luvaten maksaa sen julkaisuoikeudesta
kymmenen dollaria. Palkkio oli pieni, mutta sepä olikin ensimmäinen
artikkeli, jonka hän oli kirjoittanut -- hänen ensimmäinen yrityksensä
koettaa naulita ajatuksiansa painetuille palstoille. Kaiken huipuksi
hyväksyi eräs nuorten kuukausijulkaisu, nimeltä _Youth and Age_,
hänen seikkailusarjansa pojille, toisen yrityksensä. Oli
kyllä totta, että sarja oli kaksikymmentäyksituhatta sanaa ja
julkaisuoikeudesta tarjottiin vain kuusitoista dollaria, joka teki noin
seitsemänkymmentäviisi senttiä tuhannelta sanalta, mutta samalla oli
totta, että se oli hänen toinen kirjoitusyrityksensä, ja itse hän oli
päässyt paremmin kuin kukaan muu selville sen arvottomuudesta.
Mutta nämä hänen aikaisemmatkin yrityksensä olivat kokonaan vapaat
keskitason tomppelimaisesta kankeudesta. Luonteenomaisinta niille oli
liiallisen voiman tuottama kömpelyys -- kömpelyys, jonka vaikutuksesta
aloittelija kolhii perhosia muurarin nuijalla ja hakkaa reunakoristeita
sotakirveellä. Samoin oli Martin iloinen saadessaan myydä myös
ensimmäisiä runokokeitansa. Hän tiesi itse, mitä ne olivat, eikä hän
ollut tarvinnut kovin pitkää aikaa päästäkseen siitä selville. Kaiken
toivonsa hän nyt pani viimeaikaisiin töihin. Hänen pyrkimyksensä
oli tähdännyt enempään kuin tulla pelkäksi aikakauslehtien
artikkelinkirjoittajaksi. Hän oli koko ajan koettanut teroitella
taiteellisia työaseitansa. Toiselta puolen hän ei ollut hävittänyt
voimiansa. Hänen tietoinen tarkoitusperänsä oli ollut lisätä voimiaan
karttamalla voimien liiallista tuhlausta. Hän ei ollut myöskään
unohtanut syvää totuudenrakkauttaan. Hänen kuvauksensa olivat
todellisia, vaikka hän oli koettanut pukea ne mielikuvituksen ja
kauneuden juhlavaatteihin. Hän oli pyrkinyt vaikuttavaan todellisuuteen,
josta huokuisi jalo henkevyys ja usko. Hän tahtoi ottaa elämän
sellaisena kuin se oli, ja siinä piti aina ilmetä ihmishengen pyrkimys
lankeemuksineen ja nousuineen.
Lukiessaan kirjallisuutta hän oli päässyt selville, että siinä hallitsi
kaksi koulukuntaa. Toinen käsitteli ihmistä Jumalana, unohtaen hänen
maisen alkuperänsä; toinen taas kuvasi häntä maan tomuksi, unohtaen
hänen taivaiset unelmansa ja jumalaiset mahdollisuutensa. Martinin
käsityskannan mukaan erehtyivät molemmat koulukunnat, koska pitivät
kaikkia elämänilmiöitä ja tarkoitusperiä niin yksinkertaisina. Täytyi
löytyä joku keskitie, joka kulki lähempänä totuutta kuin ihmisen
jumaloiminen, vaikka se olikin korkeammalla kuin se koulukunta, joka
alensi ihmisen villin tavalla maan tomuksi. Kertomuksessansa
"Seikkailu", jonka hän oli Ruthille lukenut, Martin uskoi onnistuneensa
esittämään ihanteensa hyvästä kuvauksesta; ja esseessään "Jumala ja maan
tomu" hän oli lausunut käsityksensä koko tästä kysymyksestä.
Mutta "Seikkailu" ja kaikki, mitä hän piti parhaina saavutuksinaan,
kiersi yhä reittiään kustantajalta kustantajalle. Aikaisimpia
kertomuksiansa, joille hän ei itse asettanut mitään arvoa
lukuunottamatta sitä rahaa, jonka ne tuottivat, samoin kuin
hirmukuvauksiansa, joista hän oli kaksi myynyt, hän ei arvostellut
korkealle eikä pitänyt parhaina saavutuksinansa. Hänestä ne olivat ylen
kuviteltuja ja fantastisia, vaikkakin niihin oli koristeeksi siroteltu
todellisuutta, jossa niiden voima piili. Tämä hämäräperäisen ja
mahdottoman asettaminen todellisuuden sijalle oli hänestä kepponen --
enintäänkin ovela kepponen. Suuri kirjallisuus ei voisi asua niin
latteilla kentillä. Taiteellisessa suhteessa ne saattoi asettaa
korkealle, mutta hän kielsi taiteelta arvon, jos se oli eronnut
inhimillisyydestä. Kepponen oli ollut siinä, että hänen oli onnistunut
peittää inhimillinen todellisuus taiteellisuuden valheverholla, ja siten
hän oli kirjoittanut puolisen tusinaa tuollaisia kuvauksia, ennen kuin
oli kohonnut "Seikkailun", "Ilon", "Ruukun" ja "Elämän viinin"
korkeuksiin.
Ne kolme dollaria, jotka hän sai trioleteistansa, hän käytti niin, että
hänen entinen loistava olemassaolonsa yhä jatkui hänen odotellessaan
_White Mousen_ maksuosoitusta. Hän muutti tuon ensimmäisen osoituksen
rahaksi sekatavarakauppiaan puodissa, maksaen nyt jo yhden dollarin
tuolle epäluuloiselle portugalilaiselle ja jakaen loput kaksi dollaria
leipurin ja hedelmäkauppiaan kesken. Martin ei ollut kyllin rikas
hankkiakseen lihaa, ja kaikki hänen varastonsa ja keinonsa olivat
käytetyt loppuun, kun _White Mousen_ maksuosoitus viimein saapui. Nyt
hänen tuli muuttaa se rahaksi. Hän ei ollut kertaakaan elämässään ollut
pankissa, vielä vähemmin toimittanut siellä mitään liikeasioita, ja
kiihkeästi, kuin uteliaan lapsen, teki hänen mielensä astua johonkin
Oaklandin suureen pankkiin ja mätkäistä tuo kuitattu neljänkymmenen
dollarin maksuosoitus pöytään. Mutta toiselta puolen hänen terve
järkensä neuvoi häntä vaihtamaan sen sekatavarakauppiaan puodissa, sillä
sen tuottama vaikutus soisi hänelle myöhemmin suuremman luoton. Tätä
tapaa Martin siis käytti maksaen portugalilaiselle kaiken velkansa ja
saaden vielä taskullisen kiliseviä kolikoita. Samoin hän täydelleen
hyvitti muutkin saamamiehensä, lunasti pantista pukunsa ja pyöränsä,
maksoi kuukauden vuokran kirjoituskoneesta ja Marialle huoneenvuokran
edelliseltä kuukaudelta ja kuukauden vuokran etukäteenkin. Vieläkin
hänelle jäi kolmen dollarin pääoma tulevia yrityksiä varten.
Tuo itsessään pieni summa tuntui hänestä koko omaisuudelta. Saatuaan
pukunsa takaisin hän oli heti paikalla mennyt tervehtimään Ruthia, eikä
hän matkalla ollut voinut kieltäytyä helistelemästä kourallista
hopearahoja, jotka olivat hänen taskussaan. Hän oli ollut niin kauan
ilman rahaa, että hän -- yhtä vähän kuin nälkäkuolemasta pelastunut mies
voi päästää ruoantähteitä silmistään -- voi tuskin pitää käsiään erossa
noista hopeakolikoista. Hän ei suinkaan ollut ahne tai saita, mutta raha
merkitsi hänelle enemmän kuin niin ja niin monta dollaria ja senttiä. Se
merkitsi menestystä, ja kotkat rahojen sivuilla merkitsivät yhtä monta
siivekästä voittoa.
Hänelle tuli sellainen vakaumus, että maailma sittenkin oli erinomaisen
hyvä. Se näytti hänestä kauniimmalta kuin koskaan ennen. Monen monta
viikkoa se oli ollut hyvin synkkä ja ikävä maailma, mutta nyt, kun
melkein kaikki velat oli maksettu, kolme dollaria helisi hänen
taskussaan ja hänen mieltänsä kiihotti varma menestyksen toivo, nyt
loisti aurinko lämpimästi ja yksinpä sadekin, joka virtasi lakkaamatta,
tuntui hänestä onnelliselta tapahtumalta. Nähdessään nälkää hänen
ajatuksensa olivat usein sukeltaneet niihin tuhansiin, jotka olivat
nähneet nälkää ennen häntä; mutta nyt, kun hän oli syönyt kylliksensä,
ei tuo tuhansien nälkäänäkevien kohtalo enää painanut niin raskaana
hänen mieltänsä. Hän unohti ne melkein kokonaan jo, ollen itse
rakastunut, ajatteli niitä lukemattomia, jotka maailmassa rakastivat.
Hänen tahtomattaan keinuivat rakkauslaulujen uudet motiivit hänen
mielessään. Ne olivat vallanneet hänet niin kokonaan, että hän ajoi
raitiovaunulla kaksi korttelia kauemmaksi kuin piti.
Hän tapasi suuren joukon vieraita Morsen talossa. Ruthin kaksi
tyttöserkkua oli tullut tervehtimään häntä San Rafaelista, ja rouva
Morse, käyttäen hyväkseen tätä tekosyytä koettaessaan toteuttaa
suunnitelmaansa, oli kerännyt Ruthin ympärille runsaasti nuorta väkeä.
Sotaretki oli alkanut Martinin pakollisen poissaolon aikana ja oli nyt
parhaassa vauhdissaan. Rouva Morse keräsi taloon nuoria miehiä, jotka
tekivät jotakin. Niinpä oli siellä mainittujen serkkujen, Dorothyn ja
Florencen, lisäksi kaksi yliopiston professoria, toinen latinan, toinen
englannin, nuori armeijan upseeri, joka oli juuri palannut
Filippiineiltä ja ollut aikoinaan Ruthin koulutoveri, nuori herrasmies,
nimeltä Merville, joka oli San Francisco Trust Companyn pääjohtajan
Joseph Perkinsin yksityissihteeri, ja lopuksi kaikkien miesten esikuvana
muuan pankinkasööri, Charles Hapgood, kolmekymmentäviisivuotias
Stanfordin yliopistossa arvonsa saavuttanut nuori mies, joka oli sekä
Nile- että Unityklubien jäsen, tasavaltalaisten vanhoillinen puhuja
vaalitaisteluissa -- lyhyesti, nouseva tähti joka suhteessa. Naisista
joku maalasi muotokuvia, toinen oli arvossa pidetty musiikinopettajatar,
ja olipa joku, joka oli saavuttanut tohtorin arvon kansantaloudessa ja
joka oli näillä main saavuttanut kuuluisuutta syrjäkatujen elämää
tutkivalla tieteellisellä julkaisullaan. Mutta naiset eivät kuitenkaan
paljoa merkinneet rouva Morsen suunnitelmassa. He olivat vain
tarpeellista apuväkeä. Miehiä, jotka kykenivät johonkin, piti jollakin
tavalla saada taloon vedetyksi.
"Älä kiihdy puhuessasi", varoitti Ruth Martinia, ennen kuin virallinen
esittelytoimitus alkoi.
Martin käyttäytyi aluksi hieman jäykästi, sillä hänen kömpelyytensä
vaivasi häntä, erittäinkin olkapäät tuntuivat vanhalla pelottavalla
tavalla uhkaavan törmätä huonekaluihin ja koristeihin. Niinpä hän päätti
joka hetki pitää varansa ollessaan tässä erinomaisessa seurassa. Hän ei
ollut milloinkaan ennen tavannut yhdellä kertaa niin paljon hienoa väkeä
eikä joutunut seurustelemaan heidän kanssaan. Hapgood, pankin kasööri,
miellytti häntä eniten, ja hän päätti ensimmäisessä mahdollisessa
tilaisuudessa tutkia, mikä hän oli miehiään. Syvimmällä Martinin
mielessä kyti kuitenkin halu koettaa punnita itseään noiden ihmisten
vaa'alla saadakseen selville, mitä he olivat oppineet kirjoista ja
elämästä sellaista, jota hän ei ollut oppinut.
Ruthin silmät kääntyivät häneen usein nähdäkseen, kuinka hän käyttäytyi,
ja hän sekä ilostui että hämmästyi huomatessaan, miten helposti ja
joustavasti Martin oli tehnyt tuttavuutta hänen serkkujensa kanssa.
Martin ei tietysti ollut millään tavalla levoton tai kiihottunut
päästyään istumaan, jolloin olkapäitten uhkaama vaara oli hävinnyt. Ruth
tiesi heidät sukkeliksi ja pintapuolisiksi tytöiksi, jotka esiintyivät
itse ulkonaisella loistolla ja vaativat muilta samaa, ja tuskin saattoi
ymmärtää, kun he myöhemmin vuoteeseen mennessä ylistivät Martinia
pilviin asti. Mutta Martin puolestaan -- nero omassa luokassaan, iloinen
pilkkakirves ja naurunherättäjä tansseissa ja sunnuntain kansanjuhlissa
-- oli alkanut laskea leikkiä ja pommittaa hyväntuulisilla
sukkeluuksilla tätä lujaltanäyttävää linnoitusta. Ja kun tämän illan
menestys oli hänen takanaan, taputti se häntä olalle ja onnitteli siitä,
että hän voi herättää naurua ja keksiä naurettavat puolet kaikesta
joutumatta itse koskaan naurunalaiseksi.
Myöhemmin Ruthin pelko osoittautui kyllä oikeaksi. Martin ja professori
Caldwell olivat joutuneet yhteen eräässä nurkassa, ja vaikkei Martin
enää huitonut ilmaa käsillään, huomasi Ruthin kriitillinen silmä
kuitenkin, että hän antoi silmäinsä leimahdella ja säkenöidä liian
vapaasti, puhui liian nopeasti ja lämpimästi, innostui liikaa ja salli
punan kohota kasvoilleen liian huomattavasti. Häneltä puuttui
säädyllisyyttä ja itsekritiikkiä, ja hän oli siinä puhetoverinsa, nuoren
englannin kielen professorin, ilmeinen vastakohta.
Mutta Martin ei kiinnittänytkään huomiota ulkonaisiin seikkoihin. Hän
oli pian huomannut toisen kehitetyn älyn ja arvokkaat, monipuoliset
tiedot. Professori Caldwellille ei paljastunut Martinin suunnitelma
saada hänet puhumaan englannin kielen professorien asemasta. Martin
tahtoi johtaa puheen hänen ammattiinsa, ja vaikka professori aluksi
näyttikin karttavan sitä, onnistui Martin siinä kuitenkin, sillä hän ei
voinut käsittää, miksi mies ei voisi puhua ammatistaan.
"On ihan järjetöntä ja omituista", hän oli sanonut Ruthille muutamia
viikkoja ennen, "ettei voi puhua harrastuksistaan. Sillä mitä järkeä
auringon alla on siinä, että miehet ja naiset kokoontuvat yhteen,
elleivät he tahdo kanssakäymisessä jakaa toisillensa, mikä heissä on
parasta? Ja parasta, mikä heissä on, on se, mikä heidän mieltänsä
kiinnittää, -- työ, josta he saavat toimeentulonsa, työ, johon he ovat
valmistuneet, jota ovat ajatelleet yötä ja päivää ja josta ovat parhaat
unensa nähneet. Otaksupa, että herra Butler seuratakseen oikein
orjallisesti yleisiä tapoja, alkaisi selitellä ajatuksiaan Paul
Verlainesta tai saksalaisesta draamasta tai D'Annunzion novelleista. Hän
ikävystyttäisi meidät kuoliaaksi. Minä puolestani, jos minun pitää
kuunnella herra Butleria, soisin hänen mieluummin puhuvan lakitieteestä.
Se on parasta, mitä hänessä on, ja elämä on niin lyhyt, että minä
tahtoisin saada jokaisesta ihmisestä sen, mikä hänessä on parasta."
"Mutta", oli Ruth vastannut, "on puheenaiheita, jotka kiinnostavat
kaikkia."
"Siinä sinä erehdyt", innostui Martin edelleen. "Kaikki ihmiset
seuraelämässä -- tai ainakin melkein kaikki, kuulukootpa sitten mihin
luokkaan tai lahkoon tahansa -- apinoivat parempiansa. Ketä ovat sitten
nuo parhaita paremmat? Tyhjäntoimittajat -- varakkaat tyhjäntoimittajat.
He eivät tiedä yleisesti ottaen, mitä tietävät ne, jotka toimittavat
jotakin maailmassa. Kuullessaan keskusteltavan hyödyllisistä asioista he
ikävystyisivät, ja siksi nämä tyhjäntoimittajat lukevat ne
ammattiasioihin, joista ei saa keskustella. Sen sijaan he hyväksyvät
keskustelunaiheiksi, jotka eivät koske ammattia ja joista saa
keskustella, sellaisia asioita kuin viimeinen ooppera, uusimmat
novellit, kortit, biljardi, kukkotaistelu, autot, hevosnäyttelyt,
lohikalastus, kilpa-ammunta, purjehduskilpailut ja niin edespäin -- ja
katsos, ne ovat niitä asioita, joita tyhjäntoimittajat tuntevat.
Tosiasiassa siis keskustelu johdetaan tyhjäntoimittajien ammattiin. Ja
hullunkurisinta kaikesta on, että viisaat ihmiset ja kaikki, jotka
luulevat olevansa viisaita, sallivat tyhjäntoimittajain kahlita heitä.
Minä puolestani tahdon keskustella siitä, mitä ihminen on itseensä
parhainta saanut, kutsuttakoonpa sitä sitten ammattijutuksi,
sivistymättömyydeksi tai miksi tahansa."
Mutta Ruth ei ollut ymmärtänyt. Siinä Martin taaskin oli hyökännyt
kaikkea sitä vastaan, jota yleensä pidettiin soveliaisuutena, osoittaen
vain tavatonta itsepäisyyttä ja yleisen mielipiteen halveksumista.
Näin siis Martinin oli kuitenkin onnistunut saada professori Caldwell
puhumaan hänen omista harrastuksistaan ja lausumaan niistä selvät
mielipiteensä. Ohi kulkiessaan Ruth kuuli Martinin sanovan:
"Mutta te ette suinkaan voi esittää noin kerettiläisiä mielipiteitä
Kalifornian yliopistossa?"
Professori Caldwell kohautti olkapäitään. "Kunniallinen veronmaksaja ja
poliitikko, ymmärrättehän. Sacramento suo meille kannatuksensa, ja sen
vuoksi meidän täytyy mielistellä Sacramentoa ja hallituksen edustajaa ja
puolueen sanomalehteä tai molempien puolueitten lehtiä."
"Niin, se on selvä; mutta miltä se teistä tuntuu?" urkki Martin. "Te
olette varmaankin kuin kala kuivalla maalla."
"Luulen, että vain harvat pitävät minusta yliopiston ummehtuneissa
piireissä. Joskus minusta todellakin tuntuu, että minä olen joutunut
kuivalle maalle ja että minä kaipaisin Pariisiin, jossa asuisin jossakin
erakkoluolassa tai istuisin ikävissäni villien mustalaisten seurassa
juoden punaviiniä ja syöden päivällistä halvassa ravintolassa
latinalaisessa kaupungin osassa ja kirkuen radikaalisia mielipiteitä
kaikesta taivaan ja maan välillä. Todellakin minusta usein tuntuu, että
sittenkin pohjaltani olen radikaali. Mutta sitten on niin monia
kysymyksiä, joista minä en ole varma. Minua alkaa pelottaa, kun minä
joskus katson silmiin inhimillistä heikkouttani, joka aina estää minua
ottamasta lukuun kaikkia tekijöitä: ratkaistessani probleemia --
ihmisyyden, elämän probleemia, ymmärrättehän."
Ja hänen puhuessaan edelleen Martin sai huulilleen "Pasaatituulten
laulun":
"Mä päivällä oon voimakas
ja kuutamolla toimekas,
kun purjeita pullistan aina."
Hän melkein ääneen hyräili nämä sanat, ja hänen mieleensä johtui, että
tuo toinen tuossa muistutti hänelle pasaatituulta, koillispasaatia,
vakavaa, kylmää ja voimakasta. Hän oli tyyni, häneen saattoi luottaa, ja
kuitenkin hänessä oli jotakin epäilystä herättävää. Martinilla oli se
tunne, ettei mies koskaan puhunut täyttä ajatustansa, aivan kuin hänellä
usein myös oli tunne, ettei pasaatituuli koskaan puhaltanut kaikella
voimallaan, vaan aina piti varalla voimia, joita se ei milloinkaan
käyttänyt. Martinin mielikuvitus oli vilkkaassa toiminnassa, kuten aina
ennenkin. Hänen aivonsa olivat kuin suunnaton varastohuone, johon oli
koottu muistoja tosiasioista ja mielikuvista, ja nuo varastot tuntuivat
olevan hänen hallittavinaan ja määrättävinään. Mitä ikinä nykyhetkenä
tapahtuikin, Martinin mielikuvitus heti paikalla löysi vertauskohtia
menneisyydestä, jotka säännöllisesti sellaisissa tapauksissa hyökkäsivät
hänen sisäisen silmänsä eteen. Se toimi aivan automaattisesti, ja hänen
näkemyksensä oli erehtymätön seuraus elävästä nykyisyydestä. Aivan kuten
Ruthin kasvot tuona mustasukkaisuuden hetkenä olivat johtaneet hänen
silmäinsä eteen unohdetun kuutamoisen myrskyn, ja professori Caldwell
sai hänet näkemään koillispasaatin, joka levittää valkeita
vaahtokokkareita purppuraiselle merelle niin hetki hetkeltä, ei
irrallisina ja hajanaisina, vaan melkein säännöllisinä ja luokitettuina,
uudet muistot kohosivat hänen eteensä tai levisivät hänen silmäluomiensa
taakse tai kuvastuivat hänen sieluansa ympäröivälle verholle. Nämä näyt
tulivat menneen ajan toimista ja mielikuvista, asioista ja tapauksista,
joita hän oli lukenut eilen tai viime viikolla, -- ne olivat lukematon
maailman sotajoukko, joka valveilla ja nukkuessa aina täytti hänen
mielensä.
Niinpä, kun hän siinä kuunteli professori Caldwellin notkeata, sujuvaa
puhetta -- lahjakkaan, sivistyneen miehen keskustelua -- Martin taas
heräsi näkemään koko entisyytensä. Hän näki itsensä, kun hän oli ollut
vain katupoika, joka käytti kankeareunaista hattua, kaksirivistä takkia
ja kulki kädet housuntaskuissa heitellen olkapäitään ja suuriäänisesti
kerskaillen, pitäen ihanteenaan olla niin hävytön, kuin poliisi suinkin
saattoi sallia. Hän ei kieltänyt tuota itseltään eikä koettanut sitä
kaunistella. Jonakin aikana elämästään hän oli ollut oikea katupoika,
roistosakin johtaja, joka oli tuottanut poliiseille paljon huolta ja
kiusannut rehellisiä ihmisiä. Mutta tuo ihanne oli muuttunut. Hän
katsahti ympärilleen noihin hyvinkasvatettuihin ja hyvinpuettuihin
miehiin ja naisiin ja hengitti keuhkoihinsa sivistyksen ja
hienostuneisuuden ilmakehää. Samana hetkenä kuitenkin tuo nuoruusvuosien
aave sukelsi esille kankeareunaisessa hatussaan ja kaksirivisessä
takissaan räyhäävänä ja pahasuisena rähjystäen lattian yli. Tämän
olennon hän näki nurkassa muuttuvan omaksi itsekseen, istuvan ja
keskustelevan oikean yliopiston professorin kanssa.
Jos katseli asiaa tarkemmin, hänellä ei ollut ollut mitään paikkaa
maailmassa. Hän oli soveltunut sinne, minne ikänänsä oli joutunutkin,
saanut osaksensa suosiota ja kaikkialla, mihin tulikin, ollut arvossa
pidetty, koska oli työssä ja leikissä mies paikallaan, ja myös sen
vuoksi, että hän aina tahtoi ja voi puolustaa oikeuksiaan ja vaatia
kunnioitusta. Mutta hän ei ollut koskaan juurtunut. Hän saattoi hyvin
tyydyttää kanssaihmisiänsä, mutta ei koskaan tyydyttänyt omaa itseään.
Omassa povessaan hän oli aina tuntenut jäytävän levottomuuden, kuullut
lakkaamatta jonkin kutsuvan kaukaa itseään, ja niin hän oli kulkenut
läpi elämän etsien sitä, kunnes oli löytänyt kirjat, taiteen ja
rakkauden. Ja täällä hän nyt oli keskellä kaikkea tätä. Hän ainoastaan
kaikista niistä, jotka olivat seikkailleet hänen kanssansa ja jotka
kyllä olisivat voineet tehdä itsensä mahdollisiksi astumaan Morsen
huoneeseen.
Mutta sellaiset ajatukset ja sisäiset näyt eivät estäneet häntä
seuraamasta professori Caldwellin puhetta tarkasti. Ja kun hän sitten
seurasi johdonmukaisesti ja arvostellen, hän huomasi, miten tavattoman
laaja ja yhtenäinen tuon toisen tiedonkenttä oli. Mitä häneen itseensä
tuli, niin hetki hetkeltä keskustelu näytti hänelle tyhjiä aukkoja ja
kuiluja, kokonaisia aloja, jotka olivat hänelle kerrassaan outoja. Siitä
huolimatta, Spencerin ansiosta, hän näki kuitenkin omistaneensa
tiedonkentän ulkonaiset rajat. Ajan kysymys oli vain, milloin hän voisi
noiden rajojen välin täyttää. Odottakaa, hän ajatteli -- saattehan nähdä
jokaikinen! Hänestä tuntui, kuin hän olisi istunut professorin jalkain
juuressa ja jumaloiden imenyt itseensä viisautta, mutta kun hän
kuunteli, hän alkoi huomata heikkoutta toisen arvosteluissa ja
loppupäätelmissä -- niin suurta ja usein uudistuvaa heikkoutta, että se
olisi jäänyt häneltä huomaamatta, ellei se olisi ollut niin ilmeistä ja
tullut esille kaikessa. Ja kun hän sen huomasi, hän samana hetkenä tunsi
kohoavansa tuon toisen tasalle.
Ruth palasi heidän luokseen vielä uudestaan, juuri kun Martin alkoi
puhua.
"Minä sanon teille, missä olette väärässä tai oikeammin, missä on teidän
arvostelunne heikkous. Teiltä puuttuu kehitysopillinen käsitys. Sillä ei
ole mitään paikkaa teidän ajatusmaailmassanne eikä opissanne maailman
rakenteesta. Minä tarkoitan todellista, valaisevaa kehitysoppia, joka
selvittää kaiken atomista, laboratorioitten ja koeputkien kautta
korkeimpiin elämän ilmenemismuotoihin, joille perustuu kaikki siveysoppi
ja yhteiskunnalliset järjestelmät."
Ruth oli aivan kauhuissansa. Hän oli kuunnellut kaksi professori
Caldwellin luentosarjaa ja katsoi häneen, kuin hän olisi ollut kaiken
tiedon elävä ilmestys.
"Minä tuskin ymmärsin teitä", sanoi professori arvellen.
Martin oli kyllä varmaa varmempi, että hän oli tarkastikin seurannut.
"Silloin minä koetan selittää tarkemmin", hän sanoi. "Muistelen
lukeneeni Egyptin historiasta jotakin sellaista, että ehtona Egyptin
taiteen tuntemiselle on Egyptin maan tuntemus."
"Aivan oikein", nyökkäsi professori.
"Minusta tuntuu", jatkoi Martin, "että jonkin maan tuntemus puolestaan
kaikissa suhteissa ei voi tulla kysymykseen, ellei täydellisesti tunneta
sitä ainesta, mikä muodostaa tuon maan elämän. Kuinka me voimme ymmärtää
lakia ja laitoksia, uskontoa ja elämäntapoja, ymmärtämättä ei ainoastaan
niiden olentojen luonnetta, jotka ne ovat luoneet, vaan myös sitä
ainetta, josta nuo olennot ovat tehdyt? Oh, minä kyllä tiedän, että
monia kehitysopillisia järjestelmiä on luotu ja hylätty, mutta minusta
tuntuu, että siinä on menetelty liian pintapuolisesti. Itse ihminen on
jätetty niistä pois. Jos tarkastetaan työaseen, harpun, musiikin, laulun
ja tanssin kehitystä, niin huomataan miten suunnattomasti ne ovat
muuttuneet, mutta mitä tiedetään ihmisen itsensä kehityksestä ja hänen
sisäisestä olemuksestaan sen jälkeen kun hän keksi ensimmäisen
työkalunsa ja sopersi ensimmäiset laulunsa? Se oli juuri sitä, mitä te
ette ota lukuun ja jota minä kutsun kehitysopiksi. Se on kehitysoppia
laajimmassa merkityksessä.
"Minä tiedän, että minä ilmaisen ajatukseni hajanaisesti, mutta minä
olen koettanut sen nyt yhdellä kertaa saada esitetyksi. Se johtui minun
mieleeni juuri kun te puhuitte, ja sen vuoksi minulla ei ole ollut aikaa
miettiä sitä läpikotaisin. Te puhuitte itse inhimillisestä heikkoudesta,
joka estää ottamasta lukuun kaikkia tekijöitä asioita tutkittaessa, ja
te puolestanne -- tai niin minusta ainakin tuntuu -- jätätte pois
kehitysopilliset tekijät, ne ainekset, joista kaikki taiteet ovat
rakennetut, loimet ja kuteet, joista kudotaan inhimillisen elämän ja
toiminnan monivivahteinen kangas."
Ruthin suureksi ihmeeksi Martinia ei heti paikalla nujerrettu, eikä
professori vastauksessaan käyttänyt ylimielistä kieltä. Ruth ymmärsi
hänen anteeksiantamuksensa johtuvan Martinin nuoruudesta. Professori
Caldwell istui kokonaisen minuutin aivan äänettä, leikitellen
kellonperillään.
"Tiedättekö", hän sanoi vihdoin, "minua on arvosteltu aivan tuolla
samalla tavalla kerran ennen -- arvostelija oli hyvin suuri mies,
tiedemies ja kehitysopin kannattaja, Joseph le Conte. Mutta hän on nyt
kuollut, ja minä ajattelin pysyä kaikilta piilossa tässä suhteessa,
mutta nyt te olette tullut ja riisunut minut paljaaksi. Vakavasti siis
-- ja tämä on tunnustus -- minä ajattelen, että teidän puheessanne on
jotakin -- paljonkin itse asiassa totta. Minä olen liian klassillinen.
Minä en ole kylliksi tarkasti seurannut kaikkien tieteitten eri haaroja,
ja minä voin vain syyttää siitä yksipuolista kasvatustani ja
yksilöllisiä kykyjäni, jotka ovat estäneet minua tunkeutumasta niille
aloille. Ihmettelenpä, uskotteko, jos minä sanon, että minä en ole
kertaakaan ollut fysikaalisessa tai kemiallisessa laboratoriossa? Se on
totta sittenkin. Le Conte oli oikeassa, ja niin olette myös te, herra
Eden, ainakin jossain määrässä, kuinka suuressa, sitä minä en tiedä."
Ruth veti Martinin pois jollakin tekosyyllä, ja kun hän astui hänen
rinnallaan, hän kuiskasi:
"Sinä et saa tuolla tavalla vallata yksinäsi professori Caldwellia.
Saattaahan olla muitakin, jotka haluaisivat puhella hänen kanssaan."
"Suo anteeksi, taas minä erehdyin", pyysi Martin pahoitellen.
"Mutta minä sain häneen hieman eloa, ja hän oli niin innostunut, etten
minä ollenkaan tullut ajatelleeksi. Tiedätkö, hän on loistavin, henkevin
mies, minkä kanssa minä olen ikinäni puhunut. Ja minä sanon sinulle
jotakin muutakin. Kerran minä ajattelin, että jokainen, joka oli käynyt
yliopistoa tai päässyt korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan, oli yhtä
loistava ja henkevä kuin hän."
"Hän on poikkeus", vastasi Ruth.
"Minäkin sanon niin. Kenen kanssa sinä tahdot viedä minut nyt
keskustelemaan? Viepäs minut tuon pankkimiehen luo."
Martin jutteli hänen kanssaan viisitoista minuuttia, eikä Ruth olisi
suinkaan voinut toivoa, että hänen rakastajansa olisi voinut vielä
paremmin esiintyä. Kertaakaan eivät hänen silmänsä leimahtaneet eikä
poskensa punastuneet, kun hän siinä tyynenä ja arvokkaalla tavalla
jutteli niin, että se oikein hämmästytti häntä. Mutta Martinin silmissä
koko pankin kasöörien heimo putosi romahdusmaisesti, ja koko illan hän
mietti sitä ainoaa mielijohdetta, että pankin kasöörit ja tyhmyyksien
puhujat olivat joitakin hämäräperäisiä käsitteitä. Armeijan upseerin hän
huomasi hyväluontoiseksi ja yksinkertaiseksi, terveeksi ja kauniiksi
nuorukaiseksi, joka oli tyytyväinen siihen asemaan elämässä, mihin
syntyperä ja hänen hyvä onnensa olivat hänet heittäneet. Sen opin, minkä
hän oli saavuttanut opiskellessaan kaksi vuotta yliopistossa, hän oli
kasannut jonnekin ulkopuolelle itseänsä niin tyystin, että Martinia
oikein hämmästytti. Kaikesta huolimatta Martin piti hänestä enemmän kuin
tuosta tyhmyyksiä lörpöttelevästä pankin kasööristä.
"Minulla oikeastaan ei ole mitään tyhmyyksiä vastaan", hän sanoi
Ruthille myöhemmin, "mutta minua harmittaa raivoon asti tuo pönäkkä,
tyhmänylpeä ylimielisyys, jolla ne lausutaan, ja se aika, joka niihin
kuluu. Katsos, minä olisin voinut opettaa tuolle miehelle koko
uskonpuhdistuksen historian sillä aikaa, kun hän sai minulle sanotuksi,
että työväenpuolue on päättänyt vaaleissa yhtyä demokraatteihin.
Tiedätkös, hän nylkee sanansa aivan kuin korttikonstien tekijä paljastaa
sen kortin, joka on arvattu. Jonakin päivänä minä osoitan sinulle, mitä
minä tarkoitan."
"Minä olen pahoillani, että sinä et pidä hänestä", kuului Ruthin
vastaus. "Hän on herra Butlerin suosikki. Herra Butler sanoo, että hän
on varma ja rehellinen, nimittää häntä Pietari Kallioksi ja sanoo, että
sille kalliolle voisi rakentaa minkälaisen pankin hyvänsä."
"Sitä minä en epäile -- siitä vähästä, mitä minä hänestä näin, ja vielä
vähemmästä, mitä häneltä kuulin; mutta minä en ajattele enää niin suuria
pankeista kuin minä ennen tein. Ethän, pahastu, jos minä puhun suuni
puhtaaksi, rakkaani?"
"Ei, en suinkaan; se huvittaa minua suuresti."
"Katsos siis", puheli Martin sydämellisesti, "minä en ole mitään muuta
kuin barbaari, joka ottaa vastaan ensimmäisiä kokemuksia sivistyneestä
elämästä. Sellaisten kokemusten täytyy, näyttää oudoilta ja
ihmeellisiltä sivistyneestä ihmisestä."
"Mitäs sinä pidit minun serkuistani?" kysyi Ruth.
"Minä pidin heistä enemmän kuin noista toisista naisista. He ovat sangen
suloisia ja hauskoja, eikä heissä ole ollenkaan tuota tehtyä
ylimielisyyttä."
"Mutta pidithän sinä toisistakin naisista?"
Martin pudisti päätänsä.
"Tuo yhteiskunnallisiin asioihin innostunut nainen ei ollut mitään muuta
kuin yhteiskunnallinen papukaija. Voinpa vannoa, että jos sinä
sinkoaisit hänet tähtien keskelle, kuten Tomlinson, hänen mieleensä ei
johtuisi yhtään ainoaa itsenäistä ajatusta. Ja sitten tuo
muotokuvamaalari, hän oli oikea kiusanhenki. Hänestä tulisi sopiva vaimo
tuolle pankin kasöörille. Ja entäs tuo musiikki-ihminen! Minä en välitä,
kuinka vikkelät hänen sormensa ovat, kuinka erehtymätön hänen
tekniikkansa, kuinka ihmeellinen hänen esittämistapansa -- tosiasia on,
ettei hän tiedä musiikista yhtään mitään."
"Hän soittaa ihanasti", väitti Ruth,
"Kyllä kai, hän on epäilemättä erinomainen musiikkivoimistelija, mutta
musiikin sisäinen sielu on hänelle ihan tuntematon. Minä kysyin häneltä,
mitä musiikki merkitsee hänelle -- sinähän tiedät, että minä aina olen
utelias tietämään juuri sen seikan -- eikä hän tiennyt, mitä se hänelle
merkitsi, lukuunottamatta sitä, että hän jumaloi sitä, että se oli
taiteista suurin ja että se merkitsi hänelle enemmän kuin elämä."
"Sinä panit heidät sittenkin puhumaan ammatista", laukaisi Ruth.
"Sen tunnustan, ja jos he epäonnistuivat puhuessaan ammatistaan,
kuvittelepa minun kärsimyksiäni, jos he olisivat puhuneet jostain
muusta. Katsohan, minä olen tottunut ajattelemaan, että täällä ylhäällä,
jossa kaikki sivistysmahdollisuudet ovat käytettävissä..." -- hän
vaikeni hetkeksi ja näki taas nuoruudenkuvan itsestänsä kovareunaisessa
hatussaan ja kaksirivisessä takissaan astuvan ovesta sisään ja hoippuvan
lattian yli. "Kuten minä sanoin, minä ajattelin, että täällä ylhäällä
kaikki miehet ja naiset olisivat säkenöiviä ja loistavia. Mutta nyt
siitä vähästä, mitä minä olen heitä nähnyt, he ovat minusta kuin suuri
tomppelien sakki, ainakin useimmat heistä, ja voinpa lyödä veikkaa, että
yhdeksänkymmentä sadasta on kuolettavan ikävystyttäviä. Katsos, tuo
professori Caldwell -- hän on aivan toisenlainen. Jokainen tuuma hänessä
on miestä, ja jokainen atomi hänessä yhtyy kokonaisuuteen."
Ruthin kasvot kirkastuivat.
"Sano minulle jotakin hänestä", hän uteli. "Ei sitä, mikä on suurta ja
loistavaa -- ne puolet minä hänessä tunnen -- vaan sellaista, mikä
sinusta- tuntuu vastenmieliseltä. Minä olen hirvittävän utelias
kuulemaan."
"Ehkä minä itse joudun kiikkiin." Martin tuumi hymyillen hetkisen. "Etkö
sinä tahtoisi sanoa minulle ensin? Tai, ehkä sinä et löydä hänessä
mitään muuta kuin kaikkein parasta."
"Minä olen kuunnellut kaksi hänen luentosarjaansa ja tuntenut häntä
kaksi vuotta; sen vuoksi minä juuri tahtoisin kuulla sinun ensimmäisen
vaikutelmasi hänestä."
"Huonon vaikutelman, tarkoitat. Olkoon menneeksi, tässä sen kuulet. Hän
on kaikkea sitä hyvää, mitä sinä luulet hänen olevan, arvelen -- ainakin
on hän hienoin ja henkevin miehen esikuva, mitä minä olen koskaan
kohdannut. Mutta tuota miestä painaa salainen häpeä."
"Oh, ei, ei", hän huudahti kiireesti, "ei mikään halpamainen tai
alhainen teko, sitä en tarkoita. Mutta minä tahtoisin sanoa, että hän on
minusta kuin mies, joka on kurkistanut maljan pohjaan asti ja niin
pelästynyt siitä, mitä siellä näki, että koettaa uskotella itselleen,
ettei mitään nähnytkään. Ehkä tämä ei ole selvin tapa esittää
ajatuksiani. Toisin sanoen: mies, joka on löytänyt tien salattuun
temppeliin, mutta ei ole seurannut sitä, joka ehkä on nähnyt vilahduksia
tuosta temppelistä ja koettaa jälkeenpäin vakuutella itselleen, että se
oli vain lehtien muodostama näköhäiriö. Vielä toisella tavalla: mies,
joka olisi voinut tehdä jotakin, mutta ei ole pannut tuohon tehtävään
mitään arvoa ja koko ajan tuntee kuitenkin syvimmässä sydämessään
haikean katumuksen, ettei sittenkin sitä tehnyt, joka salaisesti on
nauranut teon tuottamalle palkkiolle ja sittenkin vielä salaisemmin
kiihkeästi himoinnut tuon teon tuottamaa palkkiota ja riemua."
"Minä en ole käsittänyt häntä sillä tavalla", sanoi Ruth. "Ja toiselta
puolen, minä en oikein selvään käsitä, mitä sinä tarkoitat."
"Sehän onkin vain epämääräinen tunne minussa", Martin kierteli. "Minulla
ei ole mitään perusteita väitökselleni. Se on vain jonkinlainen tunne ja
saattaa yhtä hyvin olla vääräkin. Sinä luonnollisesti tunnet hänet
paremmin kuin minä."
Tästä illasta Ruthin luona Martin vei muassansa monta sekalaista ja
ristiriitaista tunnelmaa. Pääasiaan nähden hän oli pettynyt, mutta
samalla hän tunsi kiivenneensä noiden ihmisten tasalle. Toiselta puolen
häntä siis rohkaisi hänen oma menestyksensä. Kohoaminen oli ollut
helpompaa, kuin hän oli luullutkaan. Hän oli etevämpi kiipeämään kuin
nuo muut (hän ei turhasta kainoudesta kieltänyt sitä itseltään), hän oli
korkeammalla niitä, joiden joukkoon hän oli kiivennyt -- lukuunottamatta
luonnollisesti professori Caldwellia. Elämästä ja kirjoista hän tiesi
enemmän kuin he, ja hän ihmetteli suuresti, mihin loukkoihin ja
roskakasoihin he olivat haudanneet kaiken saamansa tiedon. Hän ei
tiennyt, että hän itse synnyinlahjaksi oli saanut erinomaisen voimakkaan
järjen, eikä sitäkään, että ne ihmiset, jotka voivat sukeltaa syvyyksiin
ja keksivät luovia ajatuksia, eivät olleet tavattavissa morselaisten
vierashuoneista, eikä hän tiennyt sitäkään, että sellaiset ihmiset
olivat yksinäisiä kotkia, jotka kaukana toisistaan liitelivät
avaruuksissa huimaavissa korkeuksissa tämän maailman hyörinän ja
laumaihmisten yläpuolella.