Martin Eden ei mennyt työtä etsimään sinä aamuna. Oli jo sangen myöhä
iltapäivällä, kun hän havahtui houreistaan ja katseli ympärilleen
huoneessaan kirvelevin silmin. Kahdeksanvuotias tyttönen Silvan suuresta
laumasta, Mary, joka piti vahtia sängyn vieressä, päästi huudahduksen
nähdessänsä hänen tulevan tajuihinsa. Maria riensi silloin keittiöstä
huoneeseen. Hän laski työnkovettaman kätensä hänen kuumalle otsalleen ja
koetteli valtimoa.
"Tahtooko te syödä?" hän kysyi.
Martin pudisti päätä. Syöminen oli kaikista kaukaisin hänen toiveistaan,
ja hän ihmetteli suuresti, oliko hän koko elämässään tuntenut jotain
sellaista, jota sanotaan näläksi.
"Minä olen sairas, Maria", hän sanoi heikosti. "Mitä se on? Tiedättekö?"
"Kylmettyminen", vastasi Maria. "Kaksi, kolme päivä, kaikki on hyvä.
Parempi ei syödä nyt. Ehkä voi syödä huomenna."
Martin ei ollut tottunut sairaustapauksiin, ja kun Maria ja hänen pikku
tyttärensä olivat jättäneet huoneen, hän koetti nousta ylös ja pukeutua.
Yliluonnollisella tahdon ponnistuksella hän todellakin pääsi ylös
sängystä, mutta aivoissa hyrräsi kaikki sekaisin ja silmiä särki niin,
ettei niitä voinut pitää auki, ja menettäen tajuntansa hän kaatui
pöydälle. Puolta tuntia myöhemmin hänen onnistui päästä takaisin
vuoteeseen, jossa hän tyytyväisenä, silmät suljettuina, makasi eritellen
moninaisia kidutusmuotojansa ja tutkien heikkoutensa syitä. Maria tuli
sisään useita kertoja muuttamaan käärettä hänen päässänsä. Muuten hän
jätti hänet rauhaan ollen liian viisas tuottaaksensa hänelle
levottomuutta lörpötyksillään. Se herätti hänessä kiitollisuutta, ja hän
mutisi itseksensä: "Maria, teidän tulee saada tuo karjakartano, aivan
varmaan, aivan varmaan."
Sitten muistui mieleen kauan sitten unheeseen haudattu eilinen päivä.
Tuntui kuluneen iäisyys siitä, kun hän oli saanut tuon turmiollisen
kirjeen _Transcontinentalilta_ -- koko elämä oli siihen loppunut, ja nyt
oli alkanut uusi sivu elämänkirjaan. Ellei hän olisi nälällä uuvuttanut
itseään, hän ei olisi ollut niin altis kylmettymiselle. Hän oli lopen
kuihtunut, eikä hänellä sen vuoksi ollut ollut voimaa vastustaa taudin
siemeniä, jotka olivat tunkeutuneet hänen elimistöönsä. Tämä oli tulos
kaikesta.
"Mitä auttaa ihmistä, vaikka hän yksin täyttäisi koko kirjaston, ja
siinä menettäisi oman elämänsä?" hän kysyi ääneen. "Se ei ole minun
tehtäväni. Kirjallisuus ei kuulu minulle, vaan joku konttori
kirjanpitoineen, kuukausipalkka ja pieni koti Ruthin kanssa."
Kun hän kaksi päivää myöhemmin oli syönyt munan ja kaksi pientä
voileipää ja juonut kupin teetä, hän kysyi postia, mutta hänen silmänsä
olivat liiaksi turvonneet, että hän olisi voinut lukea sitä.
"Lukekaa te minulle, Maria", hän pyysi. "Älkää välittäkö suurista,
pitkistä kirjeistä. Heittäkää ne pöydän alle ja lukekaa vain pienet
kirjeet."
"Ei minä osaa", kuului vastaus. "Teresa, hän käy koulu, hän lukea."
Niinpä Teresa, yhdeksänvuotias typykkä, avasi hänen kirjeensä ja luki ne
hänelle. Hän kuunteli hajamielisesti, ja hänen ajatuksensa koko ajan
askartelivat, mistä hän saisi jonkun toimen. Äkkiä hän hätkähtäen heräsi
kuuntelemaan.
"Me tarjoamme teille neljäkymmentä dollaria saadessamme yksinoikeuden
julkaista kertomuksenne", tavasi Teresa hitaasti, "sillä ehdolla, että
saamme oikeuden tehdä erinäisiä korjauksia."
"Mikä aikakauslehti se on?" huudahti Martin. "Kuule, anna kirje
minulle."
Hän saattoi nähdä nyt, eikä hän tuntenut lukemisen tuottamaa tuskaa.
Kustantaja, joka tarjosi neljäkymmentä dollaria, oli _White Mouse_, ja
kertomus oli nimeltä "Kurimo" -- toinen hänen aikaisemmista
järkyttävistä kertomuksistaan. Hän luki kirjeen läpi uudestaan ja
uudestaan. Kustantaja sanoi selvästi, ettei hän ollut käsitellyt aihetta
oikein, mutta tuon aiheen he juuri tahtoivat ostaa, koska se oli
omaperäinen. Jos he saisivat lyhentää kertomusta kolmannella osalla, he
ostaisivat sen ja lähettäisivät neljäkymmentä dollaria saatuaan hänen
vastauksensa.
Hän pyysi heti paperia ja mustetta ja kirjoitti toimittajalle, että hän
saisi lyhentää kertomusta vaikka kolme kolmasosaa, jos tahtoisi, ja
pyysi, että nuo neljäkymmentä dollaria heti lähetettäisiin.
Teresa meni viemään kirjettä laatikkoon, ja Martin makasi selällään ja
mietti. Ei se sittenkään ollut valhe. _White Mouse_ maksoi heti
hyväksyessänsä. "Kurimossa" oli kolmetuhatta sanaa. Kun siitä
lyhennettiin pois kolmasosa, jäi siihen kaksituhatta sanaa.
Neljäkymmentä dollaria siitä oli juuri kaksi senttiä sanalta. Maksetaan
hyväksyttäessä ja kaksi senttiä sanalta -- sanomalehdet olivat sittenkin
puhuneet totta. Ja hän oli ajatellut _White Mousea_ kolmannen luokan
lehdeksi! Ilmeistä nyt oli, ettei hän tuntenut aikakauskirjojen
kustannusliikkeitä. Hän oli pitänyt _Transcontinentalia_ ensiluokan
liikkeenä, ja se maksoi yhden sentin kymmeneltä sanalta. Hän oli
laskenut _White Mousen_ melkein maksukyvyttömien joukkoon, ja se
kuitenkin maksoi kaksikymmentä kertaa enemmän kuin _Transcontinental_ ja
maksoi jo hyväksyttäessä.
No niin, yksi asia kuitenkin oli varma: kun hän paranisi, hän ei menisi
mihinkään toimeen. Hänen päässään oli monta yhtä hyvää kertomusta kuin
"Kurimo", ja neljäkymmentä dollaria kappaleelta oli enemmän kuin hän
saisi mistään työstä tai toimesta. Juuri kun hän luuli taistelun
menettäneensä, se olikin voitettu. Hän oli kestänyt koetuksen. Nyt oli
tie auki. Hän alkaisi yhteistyön _White Mousen_ kanssa ja tunkeutuisi
yhä useamman aikakauskirjan suosioon. Tilapäistyö oli heitettävä
syrjään, sillä se ei ollut tuottanut dollariakaan. Hän pyhittäisi
itsensä kokonaan työlle -- hyvälle työlle -- ja hän antaisi vuotaa
ilmoille kaikki, mitä hänessä oli. Hän toivoi, että Ruth olisi täällä
jakamassa hänen iloansa, ja kun hän katseli vuoteelle jätettyjä
kirjeitänsä, hän huomasi, että yksi oli juuri Ruthilta. Se oli suloisen
nuhteleva, eikä Ruth voinut ymmärtää, mikä oli Martinia pitänyt poissa
hänen luotansa niin kauhean kauan. Martin luki jumaloiden kirjeen
uudelleen, imien itseensä tuon käsialan ja rakastaen jokaista
kynänpiirtoa, ja lopuksi hän suuteli allekirjoitusta.
Vastatessaan hän kertoi hänelle kiertelemättä, ettei ollut voinut tulla
hänen luoksensa, koska hänen paras pukunsa oli panttilainastossa. Hän
sanoi hänelle, että hän oli ollut sairas, mutta oli jo taas melkein
terve ja että hän kymmenen päivän tai parin viikon kuluttua (niin pian
kuin kirje ehtisi kulkea edestakaisin New Yorkista) lunastaisi pois
pukunsa ja saapuisi hänen luoksensa.
Mutta Ruthpa ei tahtonut odottaa kymmentä päivää tai kahta viikkoa. Sitä
paitsi, hänen rakastettunsa oli sairas. Seuraavana iltana hän saapui
sinne Arthurin seurassa Morsen vaunuilla Silvan jälkeläisten ja kaikkien
katuvekarain suunnattomaksi iloksi ja Marian suureksi hämmästykseksi.
Maria jakoi muutamia roimia korvapuusteja tenavilleen, jotka suu auki
olivat kerääntyneet töllistelemään tulijain ympärille, ja hirvittävällä
englannillansa koetti pyytää anteeksi, että hän oli sen näköinen. Hihat
ylöskäärittyinä saippuavaahdossa kuohuvilta käsivarsilta ja märkä
viholaissäkki sidottuna vyötärölle hänen ulkomuotonsa selväsanaisesti
kertoi, missä työssä hänet oli yllätetty.
Niin hämmästynyt hän oli kahden noin korkean ja ylhäisen nuoren vieraan
vuoksi, jotka kysyivät hänen vuokralaistaan, että kokonaan unohti pyytää
heitä istumaan pieneen saliinsa. Päästäkseen Martinin huoneeseen he
kulkivat keittiön läpi, joka oli kuuma ja kostea ja täynnä suuresta
pesusoikosta kohoavaa höyryä. Maria innostuksessaan paukautti
makuuhuoneen ja konttorin ovia yhteen, ja viiden minuutin ajan puoleksi
avoimesta ovesta vyöryi höyrypilvi, joka haisi saippuavaahdolle ja
lialle.
Ruthin onnistui, kaarrellen oikealle ja vasemmalle ja taas oikealle
päästä kapeaa käytävää pöydän ja sängyn välitse Martinin vuoteen ääreen;
mutta Arthur kaarsi liian kauas ja pudotti kolisten ja helisten pannun
ja padan Martinin keittiön nurkasta maahan. Arthur ei voinut sitä kauan
sietää. Nähtyään, että Ruth valtasi ainoan tuolin, ja täytettyään
tervehtimisvelvollisuutensa hän meni ulos ja seisoi portilla seitsemän
ihailevan Silvan keskellä, jotka katselivat häntä, niin kuin hän olisi
ollut harvinainen ulkomaan eläin.
Vaunujen ympärille oli kokoontunut lapsia ainakin kahdestatoista
korttelista kiihkeästi odottaen jotakin surullista ja kauheata
kulkuetta. Vaunuja nähtiin heidän kadullansa vain häiden ja hautajaisten
aikana; täällä ei ollut nyt häitä eikä kuolleita, sen tähden oli täällä
varmaankin jotakin aivan erinomaista nähtävänä, ja siksi kannatti
odottaa.
Martin oli ikävöinyt kuollakseen Ruthia. Hänen luonteensa oli
taipuvainen rakkauteen, ja hän kaipasi paljon enemmän kuin miehet
tavallisesti hellyyttä ja osanottoa. Osanottoa kaivatessaan hän
tarkoitti sillä sielujen sopusointua ja keskinäistä ymmärtämystä; ja hän
oli vielä oppinut, että Ruthin osanotto oli erittäin herkkä ja
säädyllinen, joka johtui enemmänkin hänen luonteensa hienostuneisuudesta
ja jaloudesta kuin osaaottavasta ymmärtämyksestä. Niinpä kun nyt Martin
piti hänen kättään omassaan ja puhui hänelle rakkaudestaan, hän tunsi
Ruthin puristavan vastaan ja huomasi hänen suloisten silmiensä kostuvan
nähdessään hänen avuttomuutensa ja kärsimyksen jäljet hänen kasvoillaan,
eikä hänen rakkaudellaan tuntunut olevan mitään rajoja.
Mutta kun hän kertoi hänelle noista kahdesta hyväksytystä kirjoituksesta
ja epätoivostaan saatuansa _Transcontinentalin_ kirjeen ja siitä
suunnattomasta riemusta, mitä _White Mousen_ vastaus oli hänelle
tuottanut, ei Ruth voinut seurata häntä. Hän kuuli kyllä hänen
lausumansa sanat ja ymmärsi niiden sananmukaisen merkityksen, mutta hän
ei voinut sydämestään ottaa osaa hänen epätoivoonsa ja riemuunsa. Hän ei
voinut vapautua omasta itsestään. Hänelle ei tuntunut tuottavan mitään
mielenkiintoa juttujen myynti aikakauskirjoille. Mikä oli tärkeätä
hänelle, oli avioliitto. Hän ei kuitenkaan ollut siitä selvillä enempää
kuin siitäkään, että hänen kiihkeä halunsa saada Martin johonkin asemaan
tai toimeen johtui vaistomaisesta ja pakottavasta äitiyden halusta. Hän
olisi punastunut, jos joku olisi sanonut hänelle sen selvin, suorin
sanoin, ja sitten hän olisi suuttunut ja selittänyt, että hänen
mielenkiintonsa ja rakkautensa tuohon mieheen johtui yksinomaisesta
halusta auttaa tuota miestä vapautumaan omasta itsestään. Niinpä kun
Martin vuodatti sydämensä hänelle innostuneena siitä ensimmäisestä
menestyksestä, jonka hänen työnsä oli maailmassa saavuttanut, Ruth
saattoi kuulla ainoastaan hänen sanansa katsellessaan ympäri huonetta ja
joutuessaan melkein pois suunniltaan siitä, mitä siellä näki.
Ensi kertaa elämässään Ruth katsoi köyhyyttä suoraan kasvoista
kasvoihin. Nälkään nääntyvät rakastajat olivat hänestä aina tuntuneet
romanttisilta, mutta hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä,
millä tavalla nuo nääntyvät rakastajat elivät. Hän ei ollut koskaan
uneksinutkaan, että se voisi olla tällaista. Lakkaamatta hänen katseensa
siirtyi huoneesta Martiniin ja Martinista huoneeseen. Höyryn ja
likaisten vaatteiden haju, joka oli hänen mukanaan tullut keittiöstä
huoneeseen, oli ellottava. Martinin täytyi olla perin juurin kyllästetty
sillä, päätti Ruth, jos tuo kauhea nainen usein pesi. Tuollaisen
surkeuden täytyi olla epäedullista luonteelle. Kun hän katsoi Martiniin,
hän luuli näkevänsä tämän kauhean ympäristön jäljet hänessä. Hän ei
ollut koskaan nähnyt hänen partaansa ajamattomana, ja kolmen päivän
kasvu Martinin kasvoilla vaikutti häneen poistyöntävästi. Se ei
ainoastaan antanut hänen ulkomuodolleen samaa synkkää ja pelottavaa
näköä, kuin mikä oli tällä Silvojen talolla sisältä ja ulkoa, vaan se
näytti erikoisesti saavan esille hänessä sen eläimellisen voiman, jota
hän pelkäsi. Ja täällä Martin nyt oli ollut tuon ihmeellisen hulluutensa
vallassa ja ottanut vastaan nuo kaksi hyväksymistä sellaisella riemulla,
että oikein kertoi niistä hänelle. Jos toimittajain järkkymättömyys
olisi kestänyt hetkisen kauemmin, olisi Martin antautunut ja mennyt
työhön. Nyt hän varmaankin jatkaisi elämäänsä tässä kauheassa talossa
kirjoittaen ja nähden nälkää vielä muutamia kuukausia.
"Mikä on tuo haju?" hän kysyi äkkiä.
"Marian pesuaineista, luulisin", kuului vastaus.
"Ei, ei, en minä sitä tarkoita. Se on jotakin muuta -- tuo ummehtunut,
ellottava haju."
Martin tunnusteli sitä, ennen kuin vastasi.
"Minä en voi tuntea mitään muuta lukuunottamatta väljähtynyttä
tupakanhajua", hän virkkoi.
"Sitä se on, se on kauheata. Minkä tähden sinä tupakoit niin paljon,
Martin?"
"En tiedä muuta kuin että minä tupakoin tavallisesti enemmän silloin,
kun minulla on ikävä. Ja sitäpaitsi minä olen saanut sellaisen tavan.
Minä opin sen jo, kun olin vain pikkuinen poika."
"Se ei ole kaunis tapa, tiedäthän", nuhteli Ruth. "Se haisee kuin
myrkky."
"Se on tupakan syy. Minä voin hankkia vain halvimpia lajeja. Mutta
odotahan, kun minä olen saanut tuon neljänkymmenen dollarin
maksuosoituksen -- minä voin käyttää tupakkaa, joka ei olisi
enkeleillekään vastenmielistä. Mutta tämä ei ollut huonosti, vai oliko
-- kaksi hyväksymistä kolmena päivänä? Ne neljäkymmentäviisi dollaria
maksavat melkein kaikki minun velkani."
"Kahden vuoden työllä?" kysyi Ruth.
"Ei, vähemmällä kuin viikon työllä. Olepa hyvä ja anna minulle tuo kirja
tuolta etäisimmältä pöydän nurkalta -- tuo muistiinpanokirja, jossa on
harmaat kannet." Hän avasi sen ja alkoi kiireesti tarkastella sivuja.
"Kas niin, minä olin oikeassa. Neljä päivää 'Kellojensoittoon', kaksi
päivää 'Kurimoon', se on neljäkymmentäviisi dollaria viikon työstä,
satakahdeksankymmentä dollaria kuussa. Se voittaa kaikki palkat, mitä
minä voisin saada, ja sitä paitsi minähän olen vasta alussa. Tuhat
dollaria kuussa ei ole liian paljon ostaakseni sinulle kaikkea sitä,
mitä haluan. Viidensadan kuukausipalkka olisi aivan liian pieni. Nuo
neljäkymmentäviisi dollaria ovat vain alkua. Odotahan, kunhan minä
oikein pääsen vauhtiin. Katso silloin, mitä minä tupakoin."
Ruth ymmärsi väärin hänen ilonsa, ja hänen mieleensä johtuivat vain
paksut sikarit.
"Sinä tupakoit enemmän kuin on hyödyllistä, eikä tuo polttoaine tee
erotusta asiassa. Itse tupakoimistapa ei ole kaunis. Sillä ei väliä,
mitä siinä palaa. Sinä olet savupiippu, elävä tulivuori, suljettu
savukeko. Ja sinä olet menemässä täydellisesti pilalle, rakas Martin --
sinä tiedät, että olet."
Ruth nojasi häneen pyyntö silmissänsä, ja kun Martin katsahti hänen
suloisiin kasvoihinsa, hänen puhtaisiin, kirkkaisiin silmiinsä, hänet
valtasi vanha, melkein unohtunut tunne omasta mitättömyydestään.
"Minä toivoisin, ettet sinä enää koskaan tupakoisi", Ruth kuiskasi. "Tee
minulle mieliksi... jätä se minun tähteni."
"Olkoon menneeksi, minä en tupakoi", huudahti Martin. "Minä teen kaikki,
mitä sinä pyydät, rakkaani -- kaikki -- sinä tiedät sen."
Ruth tunsi joutuvansa suunnattomaan kiusaukseen. Sattuman kautta hän oli
taas vilahdukselta nähnyt tuon suurenmoisen, helposti voitettavan puolen
hänen luonteestansa, ja hän oli varma, että jos hän pyytäisi häntä
lakkaamaan kirjoittamasta, hän suostuisi hänen pyyntöönsä. Seuraavana
kiireesti kiitävänä hetkenä nuo sanat väreilivät jo hänen huulillansa,
mutta hän ei niitä lausunut. Hän ei ollut kylliksi urhea; hän ei oikein
uskaltanut. Sen sijaan hän nojasi häneen ja hänen sylissänsä mutisi:
"Sinä tiedät, ettei se oikeastaan ole minun tähteni, Martin, vaan sinun
oman itsesi tähden. Minä olen varma, että tupakanpoltto vahingoittaa
sinua; ja sitä paitsi ei ole hyvä olla minkään orja -- kaikista vähimmin
jonkin myrkyn orja."
"Mutta olen aina sinun orjasi", hymyili Martin.
"Missä suhteessa minä nyt sitten alkaisin käyttää käskijävaltaani?"
Ruth katseli häneen veitikkamaisesti, vaikka syvimmällä sydämessään hän
alkoi jo katua, ettei ollut ottanut esille suurinta toivoansa.
"Minä elän vain totellakseni Teidän Majesteettianne."
"No hyvä. Minun ensimmäinen määräykseni on, ettei sinun pidä yhtenäkään
päivänä laiminlyödä parranajoa. Katso, miten sinä olet raapinut minun
kasvojani."
Ja niin se päättyi hyväilyihin ja rakkauslörpöttelyyn, mutta Ruth oli
saanut yhden voiton, eikä hän voinut toivoakaan saavansa enempää kuin
yhden kerrallaan. Hän tunsi naisellista ylpeyttä siitä, että oli saanut
hänet lakkaamaan tupakoimasta. Toisella kertaa hän voisi pakottaa hänet
ottamaan jonkin toimen, sillä eikö hän ollut sanonut, että hän tekisi
kaiken, mitä hän käskisi?
Ruth alkoi tarkastella huonetta maasta kattoon saaden selville, mitä
merkitsi tuo naula, jossa Martin oli pitänyt pyöräänsä laipion alla, ja
nähden mielipahalla pöydän alla nuo käsikirjoituskasat, jotka
merkitsivät Martinille niin suurta ajanhukkaa. Öljykeitin sai
erikoisessa määrässä hänen ihailuaan osakseen, mutta kun hän tarkasti
ruokahyllyjä hän huomasi ne ihan tyhjiksi.
"No, voi minun päiviäni, eihän sinulla ole yhtään mitään syötävää, köyhä
lemmikkini!" hän sanoi hellällä säälillä. "Sinähän näännyt nälkään."
"Minä säilytän ruokatarpeitani Marian jääkaapissa", valehteli Martin.
"Ne säilyvät siellä paremmin. Minun nälkään nääntymisestäni ei ole
pelkoa. Katsopas tätä!"
Ruth oli palannut hänen rinnalleen ja näki hänen koukistavan
käsivartensa ja huomasi, miten hauislihas kokoontui suureen kovaan
palloon paidan hihassa. Tuo näky vaikutti häneen poistyöntävästi.
Sielullisesti se oli hänelle vastenmielinen. Mutta hänen valtimonsa,
hänen verensä, jokainen säie hänessä rakasti sitä -- kaihosi sitä, ja
vanhalla selittämättömällä tavalla hän nojautui häneen päin eikä pois
hänestä. Ja seuraavina hetkinä, jolloin Martin puristi hänet
syleilyynsä, hänen aivonsa, hänen suunnitelmansa ja unelmansa
elämänmukavuuksista olivat joutuneet kapinaan, samalla kun hänen
sydämensä, kaikki naisellisuus hänessä pitäen huolta itse elämästä, oli
pakahtua voiton riemusta. Ne olivat juuri tällaisia hetkiä, jolloin hän
tunsi rakkautensa suuruuden Martiniin. Sillä tuotti melkein pyörryttävää
ihastusta tuntea hänen vankat käsivartensa ympärillään, kun ne
puristivat häntä tehden melkein kipeää kiihkeällä voimallansa.
Sellaisina hetkinä hän sai hyvitystä siitä, että oli kavaltanut
vertaisensa, hylännyt korkeat unelmansa ja ennen kaikkea ollut
tottelematon isälleen ja äidilleen. He eivät halunneet, että hän menisi
naimisiin tämän miehen kanssa. Se aivan hämmästytti heitä, että hän
rakasti häntä. Se hämmästytti häntä itseäänkin joskus, kun hän oli
hänestä erossa ja harkitsi asioita kylmällä järjellä. Mutta ollessaan
hänen luonaan hän rakasti häntä -- tuo rakkaus oli kyllä joskus
pelottava ja tuskallinen; mutta rakkautta se oli -- rakkautta, joka oli
voimakkaampi kuin hän itse.
"Kylmettyminen ei ole mitään", sanoi Martin. "Se koskee hieman ja
tuottaa inhottavan päänsäryn, mutta se ei ole yhtään mitään verrattuna
ruusukuumeeseen."
"Onko sinulla sekin ollut?" kysyi Ruth hajamielisesti, mietiskellen
mielessään, millaista taivaallista hyvitystä hän löysi hänen sylissään.
Ja niin hän hajanaisin kysymyksin johti Martinia edelleen, kunnes tämän
sanat säikähdyttivät häntä.
Martinilla oli ollut tuo kuume eräällä Hawaijin saarella, jossa oli
kolmenkymmenen spitaalitautisen salainen yhteiskunta.
"Mutta minkä tähden sinä menit sinne?" kysyi Ruth.
Sellainen huolettomuus ruumiin terveydestä tuntui rikolliselta.
"Sen tähden, etten minä sitä tiennyt", kuului vastaus. "Minulle ei ollut
unissanikaan koskaan johtunut mieleen spitaalitauti. Kun minä karkasin
laivasta ja nousin maihin eräällä niemellä, minä riensin sisämaahan
löytääkseni jonkin piilopaikan. Kolme päivää minä elin pelkillä
hedelmillä, omenilla ja banaaneilla, joita kasvoi villinä metsässä.
Neljäntenä päivänä minä löysin polun -- pelkän jalkapolun. Se johti
sisämaahan ja näytti vievän saaren läpi. Se kävi juuri siihen suuntaan,
johon minä tahdoin, ja siinä näytti olevan aivan tuoreet jäljet. Eräässä
paikassa se kulki vuorenharjaa, joka oli kapea kuin veitsenterä. Polun
sijaa ei ollut kolmea jalkaakaan harjulla ja molemmin puolin oli monta
sataa syltä syvät jyrkänteet. Yksi ainoa mies, jolla olisi ollut
riittävästi ampumatarpeita, olisi puolustanut sitä satojatuhansia
vastaan.
"Se oli ainoa tie tuohon piilopaikkaan. Kolme tuntia myöhemmin, kun minä
olin löytänyt tuon tien, minä olin siellä. Se oli pieni laakso vuorten
välissä, ja sitä ympäröivät joka puolelta sammuneitten tulivuorten
huiput. Koko paikka oli viljelty ja penkereittäin istutettu; siellä oli
kaikenlaisia hedelmäpuita ja kahdeksan tai kymmenen turvemajaa. Mutta
niin pian kuin minä olin nähnyt asukkaat, minä tiesin, mihin minä olin
joutunut. Yksi ainoa silmäys oli kylliksi."
"Mitä sinä teit?" kysyi Ruth henkeä pidätellen.
"Minä en voinut mitään tehdä. Heidän johtajansa, hyvin ystävällinen
vanha ukkeli, oli aivan lopulleen lahonnut, mutta hallitsi kuitenkin
heitä kuin kuningas. Hän oli löytänyt tuon pienen laakson ja säätänyt
sille omat asetukset -- vastoin kaikkia muita lakeja. Mutta hänellä oli
pyssy ja runsaasti ampumatarpeita, ja ne lurjukset olivat tottuneet
ampumaan metsästellessään villikissoja ja sikoja, jotka vaativat tarkan
ampujan. Ei, Martin Edenillä ei ollut mitään keinoa päästä pakoon. Hän
jäi sinne -- kolmeksi kuukaudeksi."
"Mutta miten sinä pääsit pakoon?"
"Hän olisi jäänyt sinne ainaiseksi, ellei siellä olisi ollut muuan tyttö
-- puoleksi kiinalainen, neljänneksiosaksi valkea ja yhdeltä
neljännekseltä hawaiji. Hän oli oikea kaunotar, onneton raukka; ja hyvin
kasvatettu. Hänen äitinsä Honolulussa omisti miljoonia. No niin, tuo
tyttö auttoi minut lopulta vapauteen. Hänen äitinsä piti yllä tuota
siirtokuntaa, näetkös, eikä tytön tarvinnut pelätä rangaistusta
päästäessään minut karkuun. Mutta ensiksi hän vaati minulta valan, etten
minä ikinä ilmoittaisi kenellekään tuota piilopaikkaa, enkä minä ole
sitä koskaan tehnytkään. Tämä on ensi kerta, jolloin olen siitä
maininnut. Tytössä näkyivät vasta ensimmäiset spitaalitaudin jäljet.
Hänen oikean kätensä sormet olivat alkaneet koukistua ja käsivarressa
oli pieni läiskä. Siinä kaikki. Luulen, että hän nyt jo on kuollut."
"Mutta eikö sinua peloittanut? Ja etkö sinä ollut iloinen päästessäsi
pois saamatta tuon hirveän taudin tartuntaa?"
"Kyllä", tunnusti Martin, "aluksi minua kyllä peloitti, mutta minä
totuin siihen. Minä totuin suuresti säälimään tuota tyttöraukkaa. Se sai
minut unohtamaan pelkoni. Hän oli niin kaunis, sielultansa yhtä kaunis
kuin ulkomuodoltansa, ja vaikka hän oli vain vähän tartutettu, oli hän
kuitenkin tuomittu elämään muinaisajan villin tavalla ja lahoamaan
vähitellen. Spitaalitauti on paljon kauheampi kuin sinä voit
kuvitellakaan."
"Onneton raukka", mutisi Ruth hiljaa. "Oli ihme, että hän päästi sinut
pakenemaan."
"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Martin ymmärtämättä, mihin hän tähtäsi.
"Koska hänen täytyi rakastaa sinua", sanoi Ruth vielä hiljemmin.
"Sanohan rehellisesti, eikö hän sinua rakastanut?"
Martinin kasvoilta oli rusketus lähtenyt hänen työskennellessään
pesulassa ja asuessaan sisällä niin paljon, samalla kun nälkä ja sairaus
oli tehnyt ne kalpeiksi; ja hänen ohimoillensa hulmahti kevyt puna. Hän
avasi juuri suutansa puhuakseen, mutta Ruth esti sen.
"Älä välitä; älä huoli vastata. Se ei ole tarpeellista", hän nauroi.
Mutta Martinista tuntui, että tuo ääni helähti kovalta ja silmäin ilme
oli kylmä. Hetken jännitys muistutti hänelle erästä myrskyä pohjoisella
Tyynellä merellä. Ja se hetki, jolloin myrsky nousi, oli elävänä hänen
silmäinsä edessä -- raivomyrsky, taivaan ollessa tähdessä ja meren
kuohuessa ja kylmästi välähdellessä kirkkaassa kuutamossa: sitten hän
näki tytön spitaalisiirtolassa ja ymmärsi että tyttö juuri rakkaudesta
häneen oli auttanut häntä karkuun.
"Hän oli jalo", sanoi Martin yksinkertaisesti. "Hän antoi minulle
elämän."
Se oli vain sattuma, mutta hän kuuli Ruthin tukahduttavan nyyhkytyksen
ja huomasi hänen kääntyvän pois tuijottaakseen ikkunaan. Kun hän käänsi
kasvonsa Martiniin, olivat ne rauhalliset, ei näkynyt piirtoakaan
myrskystä hänen silmissään.
"Minä olen sellainen hupakko", hän sanoi selitellen. "Mutta minä en voi
sitä auttaa. Minä rakastan sinua, Martin -- usko se, usko se. Minä tulen
kai vapaammaksi ajan oloon, mutta nyt minä en voi olla olematta
mustasukkainen noille menneen ajan varjoille, ja sinä tiedät, että sinun
menneisyytesi on noita varjoja täynnä."
"Niin sen täytyykin olla", hän lievitteli ajatustansa -- "eihän se voisi
toisin ollakaan. Mutta siellä se Arthur parka odottaa minua. Hän varmaan
väsyy odottamiseen. Jää nyt hyvästi, rakkaani."
"On olemassa joitakin rohtoja, joita apteekkarit ovat sekoittaneet
auttaakseen tupakkamiehiä lopettamaan", hän sanoi palaten ovelta
takaisin, "ja niitä minä lähetän sinulle".
Ovi suljettiin, mutta avattiin uudelleen.
"Usko se, usko se", Ruth kuiskasi hänelle, ja sillä kertaa hän todella
meni.
Maria, silmissään harras kunnioitus, joka ei kuitenkaan estänyt häntä
näkemästä Ruthin pukimista hänen asemaansa ja sitä salaperäistä
viehätystä, jonka tuollaiset hienot vaatteet antavat, saattoi häntä
vaunuihin. Joukko pettyneitä ihmeen odottajia tuijotti vaunujen jälkeen,
kunnes se oli kadonnut näkyvistä, ja sitten se käänsi katseensa Mariaan,
josta äkkiä oli tullut koko seudun huomattavin henkilö. Mutta eräs juuri
Marian omista jälkeläisistä turmeli koko vaikutuksen ilmoittamalla, että
tuo hieno vierailu koski talon vuokralaista. Tämän jälkeen Maria painui
entiseen vähäpätöisyyteensä, mutta Martin alkoi huomata, millä
kunnioittavilla silmäyksillä naapurien pieni väki häntä tarkasteli. Mitä
Mariaan tuli, kohosi Martinin arvo hänen silmissään tavattomasti, ja jos
portugalilainen vihanneskauppias olisi nähnyt nämä vierailevat vaunut,
hän varmasti olisi lisännyt Martinin luottoa vielä kolmella dollarilla
kahdellakymmenelläviidellä sentillä.