Maria Silva oli köyhä, ja kaikki köyhyyden ilmenemismuodot olivat
hänelle tutut. Ruthille köyhyys merkitsi jotakin rumaa ja epämieluista
olemassaolon muotoa. Se oli hänen kokonaistietonsa siitä asiasta. Hän
tiesi, että Martin oli köyhä, ja hänen asemansa hän sovitti
mielikuvituksessansa yhteen Abraham Lincolnin, herra Butlerin ja
kaikkien niiden miesten lapsuuden kanssa, jotka olivat elämässä
onnistuneet. Samalla siis kun hän oli selvillä siitä, että köyhyys oli
kaikkea muuta kuin joku elämän ihannemuoto, hänellä oli se omituinen
keskiluokan tunne köyhyyden jalostavasta vaikutuksesta, että se oli
jokin terävä kannus, joka pakotti ponnistelemaan menestykseen asti
kaikkia niitä miehiä, jotka eivät olleet aivan rappiolla ja toivottomia
laiskureita. Niinpä hänen tietonsa, että Martin oli niin köyhä, että
hänen oli täytynyt pantata kellonsa ja päällystakkansa, ei ollenkaan
häirinnyt häntä. Se seikka oli päinvastoin toivorikkain puoli asiassa,
sillä hän uskoi varmasti, että ennemmin tahi myöhemmin se herättäisi
hänet ja pakottaisi hänet hylkäämään turhan kirjoittelemisen.
Ruth ei koskaan lukenut nälkää Martinin kasvoista, jotka olivat tulleet
laihoiksi ja joissa poskikuopat olivat painuneet hiukan syvemmiksi.
Tosiasiassa hän huomasi muutoksen hänen kasvoissaan suurella
tyydytyksellä. Se tuntui hienostavan häntä, samalla kun se vähentäisi
hänen suunnatonta eläimellistä voimaansa ja tuota lihasten uhkeutta,
joka häntä sekä viehätti että kammotti. Joskus ollessaan Martinin kanssa
hän huomasi tavattoman kirkkauden hänen silmissään ja ihaili sitä, sillä
sen vuoksi hän näytti sekä runoilijalta että oppineelta -- sellaiselta
kuin Martin itse halusi näyttää ja jollaiseksi Ruth olisi hänen toivonut
tulevan. Mutta Maria Silva luki toisenlaisen kertomuksen hänen
kasvoistaan ja palavista silmistään -- ja hän huomasi tuon muutoksen yhä
paremmin päivästä päivään johtuvan hänen vähenevistä aineellisista
varoistaan. Hän näki hänen jättävän talon päällystakki yllänsä ja
palaavan ilman sitä, Vaikka päivä oli kylmä ja sumuinen, ja heti hän
näki hänen kasvojensa täyttyvän hieman ja nälän tulen jättävän hänen
silmänsä. Samalla tavalla hän oli nähnyt hänen pyöränsä ja kellonsa
häviävän ja joka tapauksen perästä huomannut hänen voimainsa kukoistavan
jälleen.
Samalla Maria piti silmällä hänen työtänsä hoitaessaan hänen
öljykeitintään. Työ! Hän tiesi, että vuokralainen siinä suhteessa oli
etevämpi häntä, vaikka heidän työnsä oli eri laatua. Ja häntä
hämmästytti, kun sai selville, mitä vähemmän ruokaa Martin sai, sitä
enemmän hän teki työtä. Silloin tällöin aivan sattumalta, kun hän
ajatteli, että nälkä kuristeli Martinia ankarammin, hän saattoi lähettää
hänelle kimpaleen vastapaistettua leipää, kömpelösti peittäen tekoansa
sillä, että hän muka osasi paistaa parempaa leipää kuin Martin. Samoin
hän saattoi lähettää jonkun pojanvekaroistansa tuomaan hänelle
maljallisen kuumaa soppaa, vaikkakin hän samalla mielessänsä selvitteli
ajatusta, oliko hänellä oikeutta ottaa sitä omien nälkäisten lastensa
suusta. Martin ei myöskään ollut kiittämätön tietäessään, millaisessa
köyhyydessä nuo toiset elivät, ja hänestä tämä oli hyväntekeväisyyttä,
jos mikään maailmassa hyväntekeväisyyttä on.
Eräänä päivänä, kun Maria oli valanut poikueeseensa kaiken, mitä talossa
oli, hän osti viimeisellä viidellätoista sentillänsä pullollisen halpaa
viiniä. Kun Martin tuli keittiöön vettä hakemaan, pyydettiin häntä
istumaan pöydän ääreen ja juomaan lasi. Hän joi emäntänsä terveydeksi,
ja emäntä vastasi samalla mitalla. Sitten emäntä joi hänen
edesottamustensa menestykseksi, ja Martin joi siinä toivossa, että James
Grant tulisi ja maksaisi Marialle pyykkinsä. James Grant oli kiertelevä
puuseppä, joka ei aina maksanut laskujaan ja oli nyt Marialle velkaa
kolme dollaria.
Sekä Maria että Martin joivat hapanta viiniä tyhjiin vatsoihinsa
nopeasti, ja se kohosi nopeasti heidän päähänsä. Niin kokonaan erilaisia
olentoja kuin he olivatkin, oli kuitenkin eräs surullinen tosiasia,
köyhyys ja kaikki sen tuottamat koettelemukset, jotka veivät heitä
yhteen. Maria oli hämmästynyt kuullessaan, että Martin oli ollut
Azoreilla, missä Maria oli ollut yhteentoista ikävuoteensa asti.
Kaksinverroin hämmästynyt hän oli kuullessaan, että Martin oli ollut
Havaijisaarilla, jonne Maria oli siirtolaisena muuttanut vanhempiensa
kanssa Azoreilta, mutta hänen hämmästyksensä meni yli kaikkien rajojen,
kun Martin kertoi hänelle olleensa Mauissa, tuolla merkillisellä
saarella, jossa Maria oli viettänyt kukkeimmat nuoruusvuotensa ja mennyt
naimisiin. Kahuluissa, jossa hän ensi kerran oli kohdannut miehensä,
Martin oli ollut kaksi kertaa! Kyllä, kyllä hän muisti sokerilaivat, ja
Martin oli ollut yhdessä niistä -- voi, voi toki kuitenkin, se oli oma
pieni maailmansa! Ja Wailuku! Ollut sielläkin! Oliko hän koskaan
tavannut erään puutarhan vartijaa? Oli kai, ja ehkäpä oli juonutkin pari
lasia hänen kanssaan.
Ja niin he muistelivat ja hukuttivat nälkänsä raakaan, happamaan
viiniin. Martinista tulevaisuus ei näyttänyt niin synkältä. Menestys ja
onni olivat juuri hänen silmäinsä edessä. Hän oli aivan
saavuttamaisillaan ne. Sitten hän tutki noita työn ja vaivannäön
uurtamia kasvoja edessään, muisti hänen soppansa ja äsken paistetut
leipänsä, ja mitä lämpimin kiitollisuus ja hyväntekeväisyys tuntui
virtaavan hänen olentoonsa.
"Maria", hän huudahti äkkiä, "mitä te tahtoisitte kaikista mieluimmin?"
Eukko katsahti häneen hämmästyneenä.
"Mitä te tahtoisitte saada juuri nyt, jos teillä olisi mahdollisuus
siihen?"
"Kengät koko tuolle lapsilaumalle -- seitsemän paria kenkiä."
"Te saatte ne", virkahti Martin, samalla kun eukko nyökytti
surumielisesti päätänsä. "Mutta minä tarkoitan suurta toivomusta,
jotakin hyvin suurta, mitä te haluatte."
Eukon silmät säteilivät hyväntuulisesti. Tuo mies laski leikkiä hänen
kanssaan -- hänen, Maria Silvan, jonka kanssa harva laski leikkiä näinä
aikoina.
"Miettikää tarkasti", kehotti Martin, juuri kun Maria oli avaamaisillaan
suunsa.
"Kyllä niin", vastasi eukko. "Minä juuri miettiä tarkkaan. Minä pitää
tämä talo koko talo -- olla minun, ei maksa vuokra, seitsemän dollari
kuukausi."
"Te tulette saamaan sen", vakuutti Martin, "ja hyvin pian. Mutta nyt
toivokaa jotakin oikein suurta. Uskokaa, että minä olen Jumala, ja minä
lupaan teille kaikki, mitä osaatte toivoa. Toivokaapa nyt sitä, ja minä
kuuntelen."
Maria mietti juhlallisesti hetkisen.
"Eikö te pelkää?" hän kysyi varoittaen.
"Ei, ei", nauroi Martin. "Minua ei yhtään peloita. Antakaa kuulua."
"Se on iso", varoitti eukko uudestaan.
"Hyvä on, antaa kuulua."
"Kuulla nyt sitten..." -- Maria huokasi syvään kuin lapsi aikoessaan
lausua julki kaikki ne toivomukset, mitä hänellä elämältä oli. "Minä
tahtoo saada yksi maitokartano -- hyvä maitokartano. Paljo lehmä, paljo
maa, paljo heinä. Minä myydä maito Oaklandi. Minä tekee paljo raha. Joe
ja Nick ei paimenta lehmä. Ne menee koulu. Bimeby tulee hyvä
koneenkäyttäjä. Tekee työ rautatiellä. Niin, minä tahtoo saada
maitokartano."
Hän vaikeni ja katseli Martinia välkkyvin silmin.
"Te saatte sen", vastasi Martin arvelematta.
Eukko kumarsi päätänsä ja kosketti kunnioittavasti huulillansa
viinilasia ylistääksensä antajaa lahjasta, jota hänelle ei koskaan
annettaisi. Tuon nuorukaisen sydän oli jalo, ja omassa sydämessään eukko
pani sille arvoa yhtä paljon, kuin jos lahja todella olisi annettu.
"Ei, Maria", jatkoi Martin, "Nickin ja Joen ei tarvitse myyskennellä
maitoa, ja koko pipanaparvi saa käydä koulua, ja heillä on varaa pitää
kenkiä ympäri vuoden. Sen tulee olla ensiluokkainen maitokartano --
kaikki pitää olla erinomaista. Siellä täytyy olla asuinrakennus, talli
hevosille ja navetta, tottakai nyt navetta. Siellä pitää olla
kananpoikia, sikoja, vihannestarha, hedelmäpuita ja kaikkea sellaista,
ja siellä täytyy olla lehmiä niin paljon, että te voitte ottaa
itsellenne pari renkiä. Sitten teillä ei itsellänne ole mitään muuta
tehtävää kuin pitää huolta lapsista. Mitä taas siihen tulee, että jos te
tapaatte hyvän miehen, te voitte mennä naimisiin hänen kanssaan, ja
sitten teille tulee vielä helpompaa, kun hän pitää huolta
maitokartanosta."
Ja tehtyään nämä suurenmoiset lahjoitukset tulevaisuutensa varoista
Martin lähti tiehensä ja otti ainoan hyvän pukunsa viedäkseen sen
panttilainakonttoriin. Tuo tehtävä oli hänelle raskas, sillä siitä
syystä hän joutuisi kokonaan eroon Ruthista. Hänellä ei ollut toista
siistiä pukua, jolla saattoi esiintyä, ja vaikka hän saattoi mennä
lihakauppaan ja leipuriin vieläpä silloin tällöin sisarensakin luokse
tässä puvussa, oli kaiken mahdollisuuden ulkopuolella edes uneksiakaan,
että voisi astua Morsen taloon niin epäedullisessa asussa.
Martin raatoi surullisena ja melkein toivottomana. Hänestä alkoi
näyttää, että toinen taistelu oli menetetty ja että hänen täytyisi mennä
ruumiilliseen työhön. Jos hän sen tekisi, hän tyydyttäisi kaikkia --
sekatavarakauppiasta, sisartansa, Ruthia ja vieläpä Mariaakin, jolle hän
oli velkaa kuukauden huoneenvuokran. Kirjoituskoneen vuokranmaksu oli
kaksi kuukautta myöhässä, ja toimistosta vaadittiin heti paikalla joko
maksua tahi koneen palauttamista. Epätoivoissaan, kaikkea muuta kuin
valmiina antautumaan, hän tahtoi tehdä välisopimuksen kohtalonsa kanssa
siksi, kunnes pääsisi uudestaan alkamaan, ja sitä varten hän suoritti
tutkinnon päästäkseen palvelemaan rautatien postiin. Hämmästykseksensä
hän pääsi ensimmäiselle sijalle. Toimi luvattiin hänelle, vaikka sitä,
milloin hänen tuli siihen astua, ei kukaan tiennyt.
Tapahtuipa juuri tähän aikaan luoteen ollessa matalimmillaan, että jokin
toimittajakone joutui epäkuntoon. Joku naula oli varmaankin päässyt irti
tai öljykuppi juossut kuiviin, sillä postinkantaja toi hänelle eräänä
päivänä lyhyen, ohuen kirjekuoren. Martin katsahti vasemmanpuoliseen
yläkulmaan ja luki nimen ja osoitteen: _Transcontinentalin
Kuukausijulkaisu_. Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti, ja hän tunsi
äkkiä huimausta, ja samalla tuo suunnaton tunteenpuuska pani hänen
polvensa vapisemaan. Hän hoippui huoneeseensa ja istahti sitten
sängynlaidalle kirjekuori vielä avaamattomana, ja tänä hetkenä hän oppi
ymmärtämään, että ihmiset saattavat joskus äkkiä kuolla saatuansa
joitakin erinomaisen hyviä uutisia.
Tietysti tässä oli hyviä uutisia. Mitään käsikirjoitusta ei ollut tuossa
ohuessa kirjekuoressa, ja senvuoksi se oli hyväksytty. Hän muisti
kertomuksen, jonka hän oli lähettänyt Transcontinentalille. Se oli
"Kellojensoitto", yksi hänen kauhistuttavista kertomuksistaan, ja
pituudeltaan se oli viisituhatta sanaa. Ja koska ensiluokkaiset
aikakauskirjat aina maksavat hyväksyessään kirjoituksen, siellä oli
varmaan maksuosoitus sisässä. Kaksi senttiä sanalta -- kaksikymmentä
dollaria tuhannelta; maksuosoituksen täytyi olla sata dollaria. Sata
dollaria! Hänen repiessään auki kirjekuorta jokainen erä hänen
veloistaan kohosi hänen mieleensä -- 3.85 dollaria sekataravakauppaan;
lihakauppiaalle täsmälleen 4 dollaria; leipurille 2 dollaria;
hedelmäkauppaan 5 dollaria; yhteensä 14.85 dollaria. Siihen tuli lisäksi
huoneen vuokra 2.50 dollaria; toisen kuukauden vuokra etukäteen 2.50
dollaria; kahden kuukauden kirjoituskoneen vuokra 8 dollaria; kuukauden
vuokra etukäteen 4 dollaria; kaikkiaan 31.85 dollaria. Ja siihen lisäksi
laskettiin hänen panttauksensa korkoineen -- kello 5.50 dollaria;
päällystakki 5.50 dollaria; polkupyörä 7,75 dollaria; juhlapuku 5.50
dollaria (niistä meni 60 senttiä korkoja, mutta mitäs väliä sillä oli?)
-- kokonaissumma oli 56.10 dollaria. Hän näki aivan kuin kangastuksena
ilmassa edessänsä valaistuina nuo numerot, koko summan ja samalla
vähennyslaskun, joka seurasi. Jäännökseksi tuli 43.90 dollaria. Kun hän
oli maksanut kaikki velkansa, lunastanut kaikki panttauksensa, hänellä
olisi taskussansa ruhtinaallinen kilisevä 43.90 dollarin pääoma, ja
kaiken kukkuraksi hänellä olisi vielä maksettuna yhden kuukauden vuokra
etukäteen kirjoituskoneesta ja asunnosta. Silläaikaa hän oli vetänyt
ohuen konekirjoitetun paperin ulos kirjekuoresta. Siellä ei ollut
maksuosoitusta. Hän tuijotti kirjekuoreen, katsoi sitä valoa vasten,
mutta ei voinut-uskoa silmiänsä, ja vapisevalla kiireellä hän repi
kirjekuoren kahtia. Siellä ei ollut sittenkään maksuosoitusta. Hän luki
kirjeen, ahmi rivi riviltä välittämättä toimittajan kehuskelusta,
etsiessään kirjeen lihavaa palaa -- selitystä, miksi maksuosoitusta ei
oltu lähetetty. Hän ei löytänyt tuota selitystä, mutta löysi sieltä
muuta, joka pani hänet äkkiä pois suunniltaan. Kirje putosi kädestä.
Hänen silmänsä mustenivat, ja hän makasi selällään vuoteella vetäen
peitteen kasvoihin asti.
Viisi dollaria "Kellojensoitosta" -- viisi dollaria viidestätuhannesta
sanasta! Kahden sentin asemesta sanalta kymmenen sanaa yhdestä sentistä!
Ja toimittaja kehui sitä vielä, ja hän saisi maksuosoituksen, kun
kertomus julkaistaisiin. Silloin oli kaikki se lörpötystä, että saisi
kaksi senttiä sanalta vähintään ja maksun hyväksyttäessä. Se oli valhe,
ja se oli johtanut hänet harhaan. Hän ei olisi koskaan yrittänytkään
kirjoittaa, jos hän olisi sen tiennyt. Hän olisi mennyt työhön -- työhön
Ruthin tähden. Hän palasi siihen päivään, jolloin hän oli ensikerran
yrittänyt kirjoittaa, ja valitti tätä hirvittävää ajanhukkaa -- ja
kaikki tuo vain siksi, että piti kirjoittaa kymmenen sanaa sentistä. Ja
kaikki muutkin korkeat ylistykset, joita hän oli kirjailijoista lukenut,
olivat varmaankin samanlaisia valheita. Hänen kaikki ajatuksensa
kirjailijoista olivat väärät, sillä tässä oli esimerkki.
Transcontinentalia myytiin kahdestakymmenestäviidestä sentistä, ja sen
arvokas ja taiteellinen ulkomuoto ilmaisi sen kuuluvan ensiluokkaisiin
aikakausjulkaisuihin. Se oli hieno, arvossa pidetty aikakauskirja, ja
sitä oli keskeytymättä julkaistu jo ennen kuin hän oli syntynytkään.
Huomattavalla paikalla kannessa oli painettuna erään maailman suurimman
kirjailijan sanat, joissa tämä selitti, että Transcontinental oli
loistava tähti aikakauskirjojen taivaalla. Ja tuo suurenmoinen ja korkea
taivaihin ylistetty Transcontinental maksoi viisi dollaria
viidestätuhannesta sanasta! Tuo suuri kirjailija oli juuri äskettäin
kuollut ulkomailla -- kuollut suurimmassa köyhyydessä. Martin muisti sen
nyt, eikähän se ollut ihmekään, katsoen niihin loistaviin korvauksiin,
joita kirjailijat saivat.
No niin, hän oli nielaissut sanomalehtien valheitten heittämän syötin ja
tuhlannut sen vuoksi kaksi kokonaista vuotta. Mutta nyt hän oksentaisi
pois tuon syötin. Hän ei kirjoittaisi enää riviäkään. Hän tekisi kuten
Ruth toivoi -- kuten kaikki toivoivat -- ottaisi jonkin toimen. Ajatus
mennä työhön toi hänen mieleensä Joen -- Joen kiertämässä maailmaa
mitään tekemättä. Martinilta pääsi kateudesta syvä huoahdus. Laukeaminen
monen yhdeksäntoistatuntisen työpäivän jälkeen oli liian ankara. Mutta
sittenkin, Joe ei ollut rakastunut, hänellä ei ollut rakkauden tuottamaa
vastuunalaisuutta kannettavanaan, ja siksi hän saattoi kiertää maita
mantereita mitään tekemättä. Hänellä, Martinilla, oli jotakin, jonka
puolesta tehdä työtä, ja työhön hän tahtoi mennä. Hän lähtisi varhain
seuraavana aamuna etsimään jotakin tointa. Ja hän antaisi myös Ruthin
tietää, että hän oli parantanut tapansa ja menisi hänen isänsä
toimistoon.
Viisi dollaria viidestätuhannesta sanasta, kymmenen sanaa sentistä --
siinä oli palkkio taiteellisesta työstä! Sen tuottama pettymys, sen
valheellisuus, sen häpeällisyys valtasi hänen ajatuksensa kokonaan, ja
hänen suljettujen luomiensa alla paloivat tulimerkein ne 3.85 dollaria,
jotka hän oli sekatavarakauppiaalle velkaa. Hän värisi ja tunsi
pakotusta luissa. Hänen sivujansa erikoisesti pakotti. Hänen päätänsä
pakotti -- pakotti päälakea, pakotti takaraivoa, pakotti ohimoita, jotka
tuntuivat turpoavan, kun pakotus kulmissa oli niin sietämätön. Ja
kulmien alla, tulikirjaimin poltettuna suljettujen luomien sisäpintaan,
hohti hänelle armoton "3.85 dollaria". Hän avasi silmänsä vapautuaksensa
siitä, mutta valo viilsi silmäteriä ja pakotti hänet sulkemaan silmänsä,
jolloin "3.85 dollaria" sukelsi uudestaan esille.
Viisi dollaria viidestä tuhannesta sanasta, kymmenen sanaa sentistä --
tämä merkillinen ajatus otti asuntonsa hänen aivoissaan, eikä hän voinut
sitä paeta enempää kuin "3.85 dollaria" silmäluomiensa alla. Tämä
viimemainittu tuntui kuitenkin muuttuvan, ja hän katseli ihmetellen, kun
"2 dollaria" poltettiin sijaan. Ah, hän ajatteli, tuo on leipuri!
Seuraava summa, joka ilmestyi, oli "2.50 dollaria". Se hämmästytti hänet
pois suunniltaan, ja hän mietti sitä kuin elämä ja kuolema olisi siitä
riippunut. Hän oli velkaa jollekin kaksi ja puoli dollaria, se oli
varma, mutta kenelle? Vastauksen löytämisen oli antanut hänelle jokin
ylimielinen ja myrkyllinen elämän kaikkeus, ja hän laahusti läpi kaikki
sielunsa loputtomat käytävät, avaten kaikki muistojensa romusäiliöt ja
kamarit, jonne oli kasattu mitä erilaisinta rihkamaa ja loputtomasti
muistoja ja tietoa, ja sittenkin hän turhaan etsi tuota vastausta. Kuin
monen vuosisadan takaa se äkkiä helposti ja ponnistuksetta selvisi, että
Marialle hän oli sen velkaa. Tuntien suunnatonta helpotusta hän käänsi
sielunsa silmät siihen kidutuskuvaan, joka oli hänen luomiensa alla. Hän
oli ratkaissut probleemin, nyt hän saattoi levätä. Mutta ei: "2.50
dollaria" häipyi pois, ja niiden sijalle poltettiin "8 dollaria". Mitä
tuo oli? Hänen täytyi penkoa sielunsa vaikeakulkuiset komerot uudestaan
ja saada se selville.
Kuinka kauan häneltä nämä kysymykset olivat vieneet, ei hän tiennyt,
mutta ikuisuudelta tuntuvan ajanjakson jälkeen kutsui hänet
todellisuuteen naputus oveen, jolloin Maria ilmestyi ja kysyi, oliko hän
sairas. Hän vastasi äänellä, jota hän ei omakseen tuntenut, että hän
vain oli hieman uinahtanut ruokalevolle. Hän hämmästyi, huomatessaan yön
pimeyden vallitsevan huoneessa. Hän oli saanut tuon kirjeen kello kaksi
iltapäivällä, ja hänelle selvisi, että hän oli sairas.
Tuo "8 dollaria" alkoi taas ilmestyä hänen mieleensä, ja hän palasi
orjuuteensa takaisin. Mutta nyt hän muuttui viekkaaksi. Eihän hänen
ollenkaan tarvinnut penkoa niin perin pohjin sieluansa. Hän oli ollut
hullu. Hän keksi vivun, jolla pani mielessään kieppumaan suunnattoman
onnen pyörän, iloisten muistojen rattaan, joka hyrräsi hänen ympärilleen
viisauden ilmakehän. Se pyöri yhä kiivaammin, kunnes sen pyörre nielaisi
hänet, ja hän huojui ja leijui läpi mustan kaaoksen.
Aivan luonnollisesti hän joutui mankelin ääreen syöttäen siihen
kovetettuja kalvosimia. Mutta siinä syöttäessään hän huomasi numeroita
kalvosimissa. Sepä oli uusi tapa merkitä liinavaatteita, hän ajatteli,
kunnes hän katsoi tarkemmin, jolloin näki "3.85 dollaria" muutamassa
kalvosimessa. Silloin hänen mieleensä johtui, että se oli
vihanneskauppiaan lasku ja että nuo olivat kaikki hänen laskujaan, jotka
lentelivät mankelin ympärillä. Ovela ajatus välähti hänen mielessänsä.
Hän heittäisi kaikki nuo laskut lattialle ja pääsisi siten maksamasta
niitä. Ajatuksen nopeudella se oli tehtykin, ja häijynsisuisesti hän
rutisti kasaan nuo kalvosimet ja paiskeli ne menemään tavattoman
likaiselle lattialle. Laskujen kasa kasvoi suunnattomasti, ja vaikka ne
kaikki olivat tuhansin kerroin monistetut, oli siellä kuitenkin vain
yksi kahden ja puolen dollarin lasku osoittamassa velkaa, jonka hän oli
Marialle. Se todisti, ettei Maria tahtonut kovistaa häneltä tuota
summaa, ja sen vuoksi hän rehellisesti päätti, että tuo oli ainoa lasku,
jonka hän maksaisi. Niinpä hän alkoi etsiä noista poisheitetyistä
laskuista Marian ainoata. Hän etsi sitä epätoivon vimmalla vuosisatoja,
ja etsi yhä, kun sisään astui hotellin omistaja, lihava hollantilainen.
Hänen kasvonsa leimusivat vihasta, ja hän huusi jyrisevällä äänellä,
joka kaikui kaikkeuden läpi: "Minä kiskon näiden kalvosimien hinnan
teidän palkastanne!" Kalvosinkasa kasvoi vuoreksi, ja Martin tiesi, että
hänen tulisi raataa tuhannen vuotta saadakseen ne maksetuksi. No hyvä,
ei ollut muuta keinoa kuin lyödä kuoliaaksi tuo omistaja ja pistää
tuleen koko pesula. Mutta hollantilainen teki tyhjäksi hänen aikeensa
siepaten häntä niskasta kiinni ja tanssittaen häntä ylös ja alas. Hän
tanssitti häntä yli silityspöydän, uunin ja mankelin ja roikotti
pesuhuoneeseen, jossa pyöritti häntä pesukoneessa ja lingossa. Martin
tanssi, kunnes hänen hampaansa kalisivat ja päätä porotti, ja hän
ihmetteli tuon hollantilaisen suunnattomia voimia.
Ja sitten hän löysi itsensä taaskin mankelin äärestä vastaanottamassa
kalvosimia; muuan aikakauskirjojen toimittaja syötti niitä toiselta
puolen. Jokainen kalvosin oli maksuosoitus, ja Martin tarkasteli niitä
kiihkeästi, kuumeisella odotuksella, mutta ne olivatkin ihan puhtaita.
Hän seisoi siinä ottamassa vastaan noita pankkiosoituksia miljoonan
vuotta, koskaan antamatta yhdenkään tarkastamatta mennä ohi peläten,
että se olisi täytetty. Vihdoin hän tapasi sellaisen. Vapisevin sormin
hän piti sitä valoa vasten. Siihen oli merkitty viisi dollaria. "Ha,
ha!" nauroi toimittaja toisella puolen mankelia. "Vai niin, silloin minä
tapan teidät", kivahti Martin. Hän riensi pesuhuoneeseen hakemaan
kirvestä ja tapasi Joen kovettamassa käsikirjoituksia. Hän koetti saada
hänet lakkaamaan ja sinkosi sitten kirveen häntä kohden. Mutta se jäi
riippumaan ilmaan, ja Martin tapasi itsensä jälleen silityshuoneessa
hirveässä lumipyryssä. Ei, ei tuo ollut lunta, jota satoi, vaan
pankkiosoituksia, jotka oli kirjoitettu suurille summille, pienimmät
vähintäänkin tuhat dollaria. Hän alkoi koota ja järjestellä niitä sadan
kappaleen nippuihin, sitoen varmuuden vuoksi nuoralla kunkin nipun.
Hän katsahti ylös työstään ja näki Joen seisovan edessään ilveillen
silitysrautoinensa ja kovettaen paitoja ja käsikirjoituksia. Yhä
uudestaan hän sinkosi kädestään tuota pahantekijää kohden nipun nipun
jälkeen noita pankkiosoituksia jolloin ne lensivät läpi katon ja
kiersivät ympäriinsä suunnattomassa ympyrässä. Martin tarttui häneen
käsin, mutta hän ryösti kirveen ja heitti sen pyörimään mukana tuossa
suunnattomassa ympyrässä. Sitten hän tarttui Martiniin ja lennätti
hänetkin. Martin lensi katon läpi keräten käsikirjoituksiansa, niin että
hänellä alas tullessaan oli niitä sylin täysi. Mutta heti kun hän oli
päässyt alas -- ylös taas toisen ja kolmannen kerran tuossa
suunnattomassa ympyrässä. Kaukaa hän kuuli lapsen kimeän äänen laulavan:
"Valssi kanssani, Willie, valssi vain, valssi vain, valssi vain."
Hän sai kiinni kirveen hirveästä maksuosoitusten, kiilloitettujen
paitojen ja käsikirjoitusten sekamelskasta ja valmistautui tappamaan
Joen, kun tulisi alas. Sen sijaan, kello kaksi aamulla, tuli Maria
huoneeseen, kuullessaan ohuen seinän läpi hänen valituksensa, ja asetti
märkiä kääreitä hänen kivistävään päähänsä.