Se, että Ruthilla oli vähän uskoa hänen kirjailijakykyihinsä, ei
muuttanut häntä ollenkaan Martinin silmissä. Ottamansa loman aikana oli
Martin viettänyt monta tuntia itsetutkiskelussa ja siten oppinut
suuresti tuntemaan itseänsä. Hänelle selvisi, että hän rakasti kauneutta
enemmän kuin mainetta, ja jos hänellä oli maineenhimoa, oli sitä vain
Ruthin vuoksi. Siitä syystä hänen kunnian- ja maineenhimonsa oli
voimakas. Hän tahtoi olla suuri maailman silmissä -- "tulla
kunnolliseksi", kuten hän sanoi -- että se nainen, jota hän rakasti,
olisi ylpeä hänestä ja pitäisi häntä vertaisenaan.
Mitä häneen itseensä tuli, hän rakasti kauneutta intohimoisesti, ja ilo
palvella sitä oli hänen suurenmoinen palkkansa. Ja enemmän kuin
kauneutta hän rakasti Ruthia. Rakkaus oli suurinta maailmassa. Rakkaus
juuri oli saanut hänessä tapahtumaan vallankumouksen, muuttanut hänet
raa'asta merimiehestä opiskelijaksi ja taiteilijaksi. Sen vuoksi hänestä
ihaninta ja korkeinta näistä kolmesta, suurempaa kuin sivistys ja taide,
oli rakkaus. Hän oli jo saanut selville, että hänen henkiset kykynsä
olivat etevämmät kuin Ruthin, yhtä paljon kuin ne olivat suuremmat kuin
hänen veljiensä tai isänsä. Huolimatta heidän yliopistollisesta
sivistyksestään, huomioonottaen myös Ruthin kandidaattitutkinnon, Martin
tunsi henkisten voimainsa saattavan Ruthin varjoon, sillä hänen
itsetutkistelunsa ja kokemuksensa antoivat hänelle niin laajan ja
monipuolisen käsityksen maailmasta, elämästä ja taiteesta, ettei Ruthin
koskaan tarvinnut toivoa niin pitkälle pääsevänsä.
Vaikka hän saikin tämän selville, ei se kuitenkaan vaikuttanut hänen
rakkauteensa Ruthiin eikä Ruthin rakkauteen häneen. Rakkaus oli liian
korkea ja jalo, ja hän oli liian uskollinen rakastaja voidaksensa
tahrata rakkautta kylmällä harkinnalla. Mitä oli rakkaudella tekemistä
sen kanssa, että Ruthilla oli erilainen käsitys taiteesta,
käytöstavoista, Ranskan vallankumouksesta ja yleisestä äänioikeudesta?
Ne olivat älyllisiä ilmiöitä, mutta rakkaus oli järjen yläpuolella --
kävi yli ymmärryksen. Hän ei voinut vähennellä rakkauden arvoa. Hän
jumaloi sitä. Rakkaus asui vuorten huipuilla, kaikkien järjen alankojen
yläpuolella. Se oli olemassaolon täydellistyminen, elämän korkein huippu
ja ilmeni harvoin. Hänen ihailemiensa vuosisataisten filosofien ansiosta
hän tunsi rakkauden luontoperäisen tarkoituksen, mutta saman
vuosisataisen hienostuneen käsitystavan mukaan hän tuli siihen
lopputulokseen, että inhimillinen maailman järjestys saavutti korkeimman
tarkoituksensa rakkaudessa, ettei rakkaudesta saisi väitellä, vaan se
olisi otettava vastaan elämän korkeimpana palkintona. Näin hänestä
rakastaja oli saavuttanut korkeimman osan, mikä jollekin olennolle
saattoi langeta, ja häntä riemastutti ajatella "rakkaudesta hulluja",
jotka saattoivat kohota yläpuolelle kaiken maisen ja matalan,
hyvinvoinnin ja järjen harkinnan, yleisen mielipiteen ja suosion --
kohota yläpuolelle itse elämän ja "kuolla suudelmaan". Paljon tästä
Martin oli jo saanut selville, ja vielä lisää hänelle selvisi myöhemmin.
Sillä aikaa hän raatoi lakkaamatta suomatta itselleen mitään huvia,
lukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin kävi tervehtimässä Ruthia, ja hän
eli kuin spartalainen. Hän maksoi kaksi ja puoli dollaria kuukaudessa
siitä pienestä huoneesta, jonka hän oli vuokrannut portugalilaiselta
emännältään, Maria Silvalta. Maria Silva oli miesmäinen leski, karkea
työssä ja vielä karkeampi luonteeltaan. Hän kasvatti jollakin keinolla
suurta lapsilaumaansa ja hukutti joskus, milloin sattui, surunsa ja
köyhyytensä olueen tai viinilasiin, jota hän osti kadun kulmassa
olevasta kapakasta viidellätoista sentillä. Karteltuaan aluksi häntä
hänen kelvottoman kielensä vuoksi Martin alkoi ihailla häntä
huomattuaan, millaista taistelua hän kävi. Talossa oli vain neljä
huonetta -- kolme, kun Martinin huone laskettiin pois. Yksi näistä,
sali, teki kirjavine mattoineen iloisen vaikutuksen, jonka kuitenkin
muutti surulliseksi valokuva hautajaissaatosta, jossa yksi Marian
monista pienokaisista lepäsi arkussa, ja tätä huonetta käytettiin vain
vierashuoneena. Verhot pidettiin aina alhaalla, eivätkä hänen
paljasjalkaiset jälkeläisensä saaneet astua sinne kuin harvinaisina
juhlahetkinä. Keittiössä keitettiin ja syötiin, siellä hän myös pesi
pyykit, tärkkäsi ja silitti vaatteita päivät päästään paitsi
sunnuntaina. Pääasiallisimmat tulonsa hän sai vaatteitten pesusta, jota
hän teki suotuisammissa oloissa eläville naapureilleen. Vielä oli
makuuhuone, yhtä pieni kuin Martinille vuokrattu, ja sinne hän kokosi
iltaisin kaikki seitsemän lastansa luokseen nukkumaan. Martinista oli
ikuinen ihme, kuinka se kävi päinsä, ja omalle puolelleen hän saattoi
ohuen väliseinän läpi kuulla kaikki nuo vuoteeseenmenon yksityiskohdat:
kirkunan ja torailut, hiljaisen sirkutuksen ja unisen, vikisevän äänen
kuin lintujen pesästä. Toisena tulolähteenä Marialla olivat hänen kaksi
lehmäänsä, joita hän lypsi aamuin ja illoin ja jotka keräsivät ruokansa
autioilta tonttimailta tai teitten varsilta. Silloin paimensi niitä yksi
tai useampi hänen risaisista pojistansa, jotka huolellisesti niitä
vartioivat pitäen lakkaamatta silmänsä auki, etteivät järjestysmiehet
saisi sulkea niitä kulkurielukkain karsinoihin.
Omassa pienessä huoneessaan Martin asui, luki, kirjoitti ja hoiti
talouttansa. Longottavalle pääovelle avautuvan ikkunan edessä oli vanha
keittiöpöytä, joka toimitti ruokapöydän, kirjoituspöydän ja kirjahyllyn
virkaa. Vastaisella seinällä oleva sänky vei kaksi kolmasosaa koko
huoneesta. Aivan pöydässä kiinni oli korea kaappi, joka oli valmistettu
myyntiä eikä käytäntöä silmällä pitäen, koska sen liimattu päällyskerta
mureni päivä päivältä. Tämä piironki oli nurkassa, ja vastaisessa
nurkassa oli keitin -- öljykeitin asetettuna pakkilaatikon päälle,
samalla kun itse laatikossa säilytettiin astiat, keittokalusto ja
ruokatarpeet, ja sen vieressä lattialla oli vesisankko. Martinin oli
kannettava vesi keittiöstä, koska hänen huoneeseensa ei ollut johtoa.
Joskus kun keitettäessä tuli runsaammin höyryä, piirongin liistaroitu
kerros loksahteli helposti irti. Sängyn yläpuolella, ihan katonrajaan
hakatussa naulassa oli hänen polkupyöränsä. Aluksi hän oli koettanut
säilyttää sitä kivijalassa, mutta pikku Silvat vääntelivät irti ruuvit
ja pistelivät reikiä kumeihin, ja siksi täytyi se muuttaa sieltä pois.
Sen jälkeen hän pani sen hataraan eteiseen, mutta riehuva kaakkoistuuli
jyskytti sitä yökaudet, ja silloin hänen oli täytynyt raahata se oman
huoneensa katonrajaan.
Pienessä komerossa olivat hänen vaatteensa ja kirjat, jotka eivät
huoneessa sopineet pöydälle eivätkä pöydän alle. Lukujensa rinnalla hän
oli alkanut tehdä muistiinpanoja, ja niin perinpohjaisesti hän ne teki,
että ne olisivat täyttäneet häneltä koko huoneen, ellei hän olisi
repinyt kangaskaistaleita, joihin hän ne niputti. Ja sittenkin se oli
niin täysi, että hänen suorastansa täytyi luovia huoneessansa. Hän ei
voinut avata ovea sulkematta ensin komeroaan ja päinvastoin. Mahdotonta
oli huoneessa kulkea suoraan mihinkään suuntaan. Matka ovelta sängyn
pääpuoleen kävi kiertotietä, eikä hän koskaan pimeässä voinut käydä sitä
kompastelematta johonkin. Saatuaan järjestetyksi ovien tuottamat
vaikeudet hänen tuli tarkasti varoa oikealla puolella olevaa keitintään.
Hän kaartoi vasemmalle varoen kompastumasta vuoteen pukkeihin, mutta
tämä kaarros, vaikka vaatimatonkin, tyrkkäsi hänet pöydän nurkkaan. Nämä
kierrot ja kaarrot johtivat hänet kanavaan, jonka äyräänä oli toisella
puolen sänky, toisella pöytä. Kun ainoa huoneen tuoli oli tavallisella
paikalla pöydän edessä, oli tuo kanava kulkureitiksi kelvoton. Kun tuota
tuolia ei käytetty, oli se nostettu sängyn päälle, vaikka tavallisesti
hän istui sillä keittäessään, jolloin hän luki veden kuumetessa, ja
saavuttipa hän sellaisenkin taidon, että kirjoitti kappaleen tai pari
lihakimpaleen paistuessa. Niin pieni oli tuo hänen pesänsä, että hän
keittäessään ulottui istualtaan saamaan kaikki, mitä tarvitsi. Itse
asiassa istuallaan keittäminen oli erittäin tarkoituksenmukaista, ylös
noustua saattoi koko keittämisen unohtaa.
Koska hänen erinomainen vatsansa kykeni sulattamaan vaikka mitä, hän
käytti hyväksensä tietoa erilaisista ruoka-aineista, jotka olivat sekä
halpoja että ravitsevia. Hernesoppa oli ainainen ruokalaji hänen
pöydällänsä, samoin perunat ja pavut, viimeksimainitut olivat suuria ja
ruskeita ja ne oli keitetty meksikolaiseen tapaan. Riisi, jonka hän oli
keittänyt tavalla, jota amerikkalaiset emännät eivät käytä eivätkä ikinä
opi käyttämään, ilmestyi ainakin kerran päivässä hänen ruokapöytäänsä.
Kuivatut hedelmät olivat huokeampia kuin tuoreet, ja hänellä olikin aina
niitä varastossa valmiiksi keitettyinä, että saattoi käyttää niitä
leivällä voin asemesta. Ylellisyyttä tavoitellen hän joskus kustansi
pöydällensä kimpaleen paistia tai osti luuta keitoksi. Kahvia hän nautti
kahdesti päivässä ilman kermaa ja sitä paitsi illalla teetä, mutta sekä
kahvi että tee olivat erinomaisella taidolla keitettyjä.
Hänen täytyi välttämättä olla taloudellinen. Hänen loma-aikansa oli
niellyt melkein kaiken, mitä hän oli ansainnut pesulaitokselta, ja hän
oli niin kaukana päämäärästään, että saattoi kestää viikkoja, ennen kuin
hänellä olisi toivoa saada ensimmäiset lähetykset tilapäistyöstänsä.
Lukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin hän kävi Ruthin luona tai pistäysi
tervehtimässä sisartansa Gertrudea, hän eli kuin erakko, raataen työtä
kolmen tavallisen miehen edestä. Hän nukkui tuskin viittä tuntia, ja
vain rautaisen ruumiinrakenteen omaava ihminen saattoi lopen uupumatta
tehdä työtä melkein katkeamatta yhdeksäntoista tuntia päivässä. Koskaan
hän ei hukannut hetkeäkään. Peilissä oli luetteloita ja määritelmiä, ja
kun hän pukeutui tai kampasi tukkaansa, hän tankkasi niitä päähänsä.
Samanlaisia listoja oli seinässä öljykeittimen yläpuolella, ja samalla
tavalla hän painoi niitä muistiinsa keittäessään tai pestessään
astioita. Uusia listoja lakkaamatta ilmestyi entisten paikalle. Jokainen
lukiessa esiintyvä uusi sana kirjoitettiin muistiin, ja kun niitä tuli
kyllin paljon, naputettiin ne koneella listalle ja naulattiin joko
seinään tai peiliin. Hänellä oli noita listoja taskussaankin, josta hän
ne veti esille joko kadulla tai odotellessansa vuoroansa lihakaupassa
tai muissa puodeissa.
Hän meni vieläkin pitemmälle. Lukien niiden miesten töitä, jotka olivat
saaneet mainetta, hän tutki tarkasti saadaksensa selville heidän
näppärät keinonsa, joista tuo onnistuminen riippui -- keinonsa
kertomatapaan, suunnitelmaan, tyyliin, laajuuteen, vertauskuviin ja
otsikkoihin nähden, ja kaikista näistä hän laati opintolistoja. Hän ei
apinoinut ketään. Hän etsi menettelytapoja. Hän kirjoitti muistiin
listoja vaikuttavista ja hienoista tyyleistä, kunnes näitten johdolla,
vertailtuaan monien kirjailijain tuotteita toisiinsa, hänkin saattoi
vapaasti hallita eri tyylilajeja, ja näin hän järkiperäisesti muovaili
ja kehitteli itselleen oman tyylinsä, jota arvosteli ja punnitsi ja
hallitsi perinpohjaisesti. Samoin hän kirjoitti listoihin voimakkaita
lausemuotoja, elävän kielen vilkkaita sanontatapoja, lauseita, jotka
purivat kuin myrkky ja polttivat kuin tuli tai jotka liekehtivät ja
olivat meheviä ja hyväileviä kohoten korkealle jokapäiväisen puheen
tyhjyydestä. Hän etsi aina johtolankoja muodoista ja muotojen takaa. Hän
tahtoi saada selville, miten kirjoitus oli tehty, voidakseen itse tehdä
samoin. Hän ei tyytynyt pelkkään kauneuden viehättävään ulkomuotoon. Hän
tutki ja eritteli kauneutta oman asumuksensa pienessä laboratoriossa,
jossa keittopadan höyryt sekaantuivat Silvan perheen hajuihin; ja kun
hän oli oppinut tuntemaan kauneuden rakenteen ja lait, hän oli päässyt
lähemmäksi sitä mahdollisuutta, että hän itsekin voisi luoda kauneutta.
Hänen olemuksensa oli sellainen, että hän saattoi tehdä vain sellaista
työtä, jota hän ymmärsi. Hän ei voinut tehdä työtä sokeana ja
pimeydessä, tietämättömänä siitä, mitä hän tuotti ja luottaen sattumaan
ja kohtalonsa tähteen, että ne johtaisivat lopputuloksen oikeaan. Hän ei
voinut sietää sattumalta saatuja vaikutuskeinoja. Hän tahtoi tietää
miten ja minkätähden. Hän arvosteli kaikkea, mitä aikoi luoda, ja ennen
kuin hän alkoi kertomuksen tai runon, eli se koko elämänsä hänen
aivoissaan, ja hän selvitteli samalla muodon ja tarkoitusperän. Muussa
tapauksessa hänestä hänen yrityksensä oli jo edeltä käsin tuomittu
epäonnistumaan. Toiselta puolen hän ei kuitenkaan halveksinut
tilapäisiäkään vaikutuskeinoja vaikuttavien sanankäänteiden ja
lausetapojen muodossa, jos ne työn kestäessä helposti johtuivat hänen
mieleensä ja kuvasivat kauneutta ja voimaa. Sellaisten edessä hän
kumarsi päänsä ihmetellen ja tietäen, että ne olivat jotain korkeampaa
ja suurempaa kuin ihminen tahtonsa voimalla voi luoda. Kuinka paljon hän
erittelikin kauneutta ja koetti päästä selville sen perusluonteesta,
tuli hän kuitenkin varmasti vakuutetuksi, että tässä oli salaisuus,
jonka ytimiin ei hän eikä kukaan muukaan ollut voinut tunkeutua. Hän
tiesi Spenceristänsä, ettei ihminen voi mistään saada lopullista tietoa
ja ettei kauneuden salaisuus ollut pienempi kuin itse elämän salaisuus
-- ei, suurempi se oli --, että elämän ja kauneuden langat olivat
punoutuneet yhteen ja että hän itse oli vain tilkkunen tuosta auringon,
tähtisumun ja ihmeitten muodostamasta järjellä tajuamattomasta
kankaasta.
Näiden ajatusten askarrellessa hänen aivoissaan hän kirjoitti esseen,
nimeltä "Tähtien sumua", jossa hän ei käynyt oikeutta vain arvostelun
perusteita, vaan myös arvostelijoita vastaan. Se oli loistava,
syvällinen, filosofinen ja herkullisen naurettava. Tietenkin se heti
paikalla palautettiin takaisin, mille aikakauskirjalle hän sen ikinä
lähettikin. Mutta kun hän oli saanut sen ajatuksistansa pois, hän kulki
tyynesti tietänsä edelleen. Vähitellen hänelle tuli tavaksi, että hän
mietti ajatuksensa aivan valmiiksi ja sen tehtyään hyökkäsi
kirjoituskoneen luo ja naputti sen valmiiksi. Ettei se sitten tullut
painetuksi, se merkitsi hänelle vähemmän. Itse kirjoitus oli hänelle
pitkän ajatussarjan korkein huippu, jolloin hän veti yhteen tuhansien
aatosten hajanaiset langat ja lopullisesti vapautui siitä kuormasta,
joka hänen mieltään oli painanut. Sellaisen artikkelin kirjoittaminen
oli hänelle tietoinen ponnistus, jolloin hän vapautti mielensä ja
valmistui etsimään uusia aiheita ja probleemeja. Se oli jotenkin samaa
kuin mitä tapahtuu joskus miehille ja naisille, jolloin he hautovat
todellisia tai luuloteltuja murheita ja ikävyyksiä ja vihdoin pitkän
kiusallisen äänettömyyden perästä purkautuvat, "puhuvat suunsa
puhtaaksi", kunnes ovat lausuneet viimeisen sanan.