Viikot vierivät. Martinin rahat hupenivat lopullensa ja kustantajani
kukkarolle oli yhtä pitkä matka kuin aina ennenkin. Kaikki hänen parhaat
käsikirjoituksensa tulivat takaisin ja lähetettiin uudestaan, eivätkä
hänen tilapäistyönsä olleet sen kiihkeämmin kysyttyjä. Hänen pienessä
keittiössään ei enää ollut kovin suuria ja vaihtelevia varastoja.
Saatuansa viimeisen pussillisen riisiä ja kuivattuja aprikooseja hän
käytti niitä vaihtelutta kolme kertaa päivässä viisi päivää. Kun ne
loppuivat, alkoi hän käyttää luottoaan. Portugalilainen
sekatavarakauppias, joka tähän asti oli myynyt Martinille käteisellä,
teki tenän, kun lasku oli kohonnut tuohon huimaavaan summaan, kolmeen
dollariin kahdeksaankymmeneenviiteen senttiin.
"Te ymmärtää", sanoi kauppias, "te ei saada työ, minä menettää raha."
Eikä Martin voinut mitään vastata. Ei ollut mitään keinoa selittää.
Eihän kuulunut liikemiesperiaatteisiin antaa velkaa vankkarakenteiselle
työläisnuorukaiselle, joka oli liian laiska mitään tehdäkseen.
"Te hakea joku työ, ja minä antaa paljo ruoka", vakuutti kauppias
Martinille. "Ei työ, ei ruoka. Niin vaatii liike." Ja sitten hän
osoittaakseen, että liikenerous todellakin vaati sellaista, lisäsi:
"Sinä ottaa ryyppy minun tykönä, hyvät ystävät yhtäkaikki."
Niinpä Martin joi reippain ilmein näyttääkseen, että hän oli talon hyvä
ystävä, ja meni sitten illallisetta vuoteeseen.
Hedelmäkauppias, jolta Martin oli ostanut vihanneksensa, oli
amerikkalainen, ja hänen liikemiesperiaatteensa olivat niin höllät, että
hän antoi Martinin laskun kohota viiteen dollariin, ennenkuin teki
luotosta lopun. Leipuri lopetti kahteen dollariin ja lihakauppias
neljään. Martin laski velkansa ja huomasi, että koko hänen maallinen
velkansa oli neljätoista dollaria ja kahdeksankymmentäviisi senttiä.
Kirjoituskoneen vuokra tosin oli maksamatta, mutta hän laski, että hän
voisi pitkittää sitä kahteen kuukauteen, ja silloin se olisi kahdeksan
dollaria. Kun tämä loppuisi, silloin hän olisi käyttänyt hyväksensä
kaiken mahdollisen luoton.
Viimeinen ostos vihanneskauppiaalta oli ollut säkki perunoita, ja viikon
kestivät nuo perunat, joita hän söi paljaaltaan kolme kertaa päivässä.
Satunnainen päivällinen Ruthin luona auttoi häntä pitämään yllä
ruumiinsa voimia, vaikka tuntuikin kiduttavalta kieltäytyä käyttämästä
hyväkseen tarpeellisessa määrässä niitä kiihoittavia herkkuja, joita
niin runsaasti hänen eteensä oli kannettu. Silloin tällöin hän pistäytyi
sisartansa tervehtimään, vaikkakin salaisesti häveten, ruoka-aikoina ja
söi niin paljon kuin uskalsi -- kuitenkin enemmän kuin Morsen pöydässä.
Päivästä päivään hän työskenteli, ja päivästä päivään toi postinkantaja
takaisin hänen hylättyjä käsikirjoituksiaan. Hänellä ei ollut enää rahaa
lähettää niitä uudestaan, ja ne kokoontuivat suureen kasaan pöydän alle.
Tuli päivä, jolloin hän ei ollut neljäänkymmeneen tuntiin maistanut
ruoan murua. Hän ei voinut toivoa saavansa ateriaa Morsella, sillä Ruth
oli kahden viikon vierailulla San Rafaelissa, eikä hän häpeän vuoksi
voinut mennä siskonsa luo. Kaiken onnettomuuden kukkuraksi toi
postinkantaja illalla viisi hylättyä käsikirjoitusta takaisin. Siksipä
lähti Martin päällystakki yllään Oaklandiin ja tuli takaisin ilman sitä,
mutta viisi kilisevää dollaria taskussaan. Silloin hän maksoi yhden
dollarin kullekin neljästä saamamiehestä; ja hänen keittiössään
paistettiin pihviä ja sipuleita, kiehautettiin kahvia ja laitettiin koko
purkillinen luumuhilloa. Syötyään päivällisensä hän istahti pöytänsä
ääreen ja lopetti ennen puoliyötä esseen nimeltä "Koronkiskurin
ylevyys". Saatuaan sen naputetuksi valmiiksi hän pisti sen pöydän alle,
sillä niistä viidestä dollarista ei ollut jäänyt senttiäkään
postimerkkeihin.
Myöhemmin hän panttasi kellonsa ja vielä myöhemmin pyöränsä käyttäen
käsikirjoitustensa postimerkkeihin suuren osan siitä rahasta, joka olisi
kipeästi tarvittu ruokaan. Hän oli pettynyt tilapäistyönsä suhteen.
Kukaan ei halunnut niitäkään ostaa. Hän vertasi tuotteitansa
viikkolehtien, sanomalehtien ja halpahintaisten aikakauskirjojen
julkaisuihin ja päätti, että hänen olivat paremmat, paljon paremmat kuin
niiden artikkelit ylimalkaan; ei kuitenkaan kukaan tahtonut niitä ostaa.
Sitten hän keksi, että useimmat sanomalehdet saivat suurimman osan ns.
"palstatäytteestä" eräältä yhtiöltä, joka niitä kaikille toimitti, ja
hän hankki tuon yhtiön osoitteen. Kirjoitukset, joita hän lähetti sinne,
palautettiin kuitenkin, ja mukana seuraavassa konekirjoitetussa
lappusessa oli, että toimisto oli täpötäynnä käsikirjoituksia jo
ennestään.
Kerran hän suuressa nuorekkaan innostuksen puuskassa kirjoitti koko
joukon sukkeluuksia ja pikku juttuja. Tässä nyt vihdoinkin oli auennut
tilaisuus. Ne kuitenkin palautettiin, ja vaikka hän lähetti ne
uudestaan, ei hänen onnistunut saada ainoallekaan sijaa. Myöhemmin, kun
häntä eivät nämä ikävyydet enää vaivanneet, hän sai tietää, että
toimittajat ja aputoimittajat itse kyhäsivät niitä lisätäkseen tulojaan.
Pilalehdet palauttivat hänen pilajuttunsa ja leikilliset runonsa,
eivätkä hänen arvokkaammat säkeensä saaneet paikkaa suurten
aikakauslehtien palstoilla. Erittäin hän ajatteli sanomalehtien
pikkujuttuja. Hän tiesi, että hän voi kirjoittaa parempia kuin nuo
julkaistut. Onnistuttuaan saamaan parin sanomalehtiyhtiön osoitteen hän
oli hukuttaa ne tuollaisilla pikkujutuilla. Kun hän oli kirjoittanut
kaksikymmentä onnistumatta julkaisemaan ainoatakaan, hän lopetti. Ja
sittenkin, päivästä päivään, hän luki juttuja päivä- ja viikkolehdistä
-- kymmenistä lehdistä kymmeniä juttuja -- eikä niistä ainoatakaan
voinut verrata hänen kynänsä tuotteisiin.
Epätoivoissaan hän päätteli, ettei hänellä ollut arvostelukykyä, että
hän luki kuin unessa omia kirjoituksiaan ja että hän oli itsehyväinen
kunnian tavoittelija.
Ihmistunteeton toimituskone toimi yhtä tasaisesti kuin ennenkin. Hän
sulki käsikirjoituksensa postimerkkeineen kirjekuoreen ja pisti ne
kirjelaatikkoon, ja kolmesta viikosta kuukauteen lähettämispäivästä
postinkantaja toi ne takaisin. Toden totta, toisessa päässä ei ollut
eläviä, lämmintunteisia toimittajia. Ne olivat vain pyöriä, nappuloita
ja öljykuppeja -- viisas koneisto, joka toimi automaattisesti. Silloin
hän oli joutunut aina syvimpään epätoivoon, kun hän luuli, ettei
toimittajia ollut olemassakaan. Hän ei ollut koskaan saanut pienintäkään
todistusta niiden olemassaolosta, ja kirjoitustensa armottomasta
hylkäämisestä hän päätti, että toimittajat olivat joitakin taruolentoja,
joita toimistopojat, latojat ja painajat olivat mielikuvituksessaan
keksineet.
Ne ajat, jotka hän vietti Ruthin seurassa, olivat hänen ainoat
onnelliset hetkensä, eivätkä nekään kaikki sekoittumattoman onnellisia.
Häntä kidutti lakkaamatta jäytävä levottomuus, joka oli vielä kauheampi
kuin se, jota hän oli tuntenut ennen kuin hän oli saanut Ruthin
rakkauden; sillä nyt kun hänellä oli hänen rakkautensa, oli hänen
onnistumisensa kauempana kuin koskaan ennen. Hän oli pyytänyt kaksi
vuotta, ja aika riensi kuin siivillä, eikä hän saanut mitään aikaan.
Sitä paitsi hän tiesi varmasti sen tosiasian, ettei Ruth hyväksynyt
hänen turhia yrityksiään. Hän ei koskaan sanonut suoraan, mutta hän
antoi sen ymmärtää yhtä selvästi kuin olisi puhunut. Se ei ollut hänessä
loukkautunutta katkeruutta, vaan mielipahaa, vaikka vähemmän
jaloluontoinen nainen olisi suuttunut ja iäksi loukkaantunut silloin,
kun Ruth vain tunsi pettymystä. Hänen pettymyksensä oli siinä, että se
mies, jonka hän oli ottanut muovatakseen, kieltäytyi antamasta itseänsä
muovata. Määrätyissä suhteissa hän oli tuntenut raaka-aineen notkeaksi,
mutta äkkiä se oli kovettunut, eikä sitä voinutkaan enää muovata herra
Butlerin ja hänen isänsä esikuvan mukaan.
Mitä Martinissa oli suurta ja voimakasta, sitä hän ei nähnyt tai ymmärsi
sen väärin. Tuo mies, joka oli niin notkea, että oli taipunut elämään
inhimillisen elämän tuhansissa sokkeloissa, tuntui hänestä villiltä ja
uppiniskaiselta, koska ei nyt antanut itseänsä tunkea siihen ainoaan
sokkeloon, jonka hän, Ruth, tunsi. Ruth ei voinut seurata hänen
ajatustensa lentoa, ja kun ne menivät yli hänen ymmärryksensä, hän luuli
hänen erehtyvän. Kenenkään ajatusten juoksu ei ollut koskaan ennen
mennyt hänen ymmärryksensä yli. Hän saattoi aina seurata isäänsä ja
äitiänsä, veljiänsä ja Olneytä. Senpä vuoksi, kun hän nyt ei jaksanut
seurata Martinia, oli se myös hänestä Martinin syy. Tässä esitettiin
taas ihmisten ikuista murhenäytelmää, jolloin rajoitettu käy parantamaan
rajoittamatonta.
"Sinä uhraat oman itsesi auktoriteettien alttarille", sanoi Martin
kerran, kun he olivat väitelleet Prapsista ja Vanderwaterista. "Myönnän
kyllä, että auktoriteetteihin turvauduttaessa he ovat kerrassaan
erinomaiset -- ovathan he Yhdysvaltain suurimmat kirjallisuuden tuntijat
ja arvostelijat. Jokainen koulunopettaja pitää Vanderwateria
amerikkalaisen arvostelun mestarina. Minä olen lukenut hänen
tuotantonsa, ja se tuntuu minusta lopultakin tyhjyyden perinpohjaiselta
ilmaisulta. Eihän hän sittenkään ole mitään muuta kuin suurisuinen
kerskuri. Eikä Praps ole sen parempi. Hänen 'Kuusen naavansa'
esimerkiksi ovat erinomaisesti kirjoitetut. Ei ainoatakaan pilkkua ole
poissa; ja sävy -- ah! -- se on niin ylhäinen. Hän on paraspalkkainen
arvostelija koko Yhdysvalloissa, vaikkei hän, taivas nähköön, ole
arvostelija ollenkaan. Arvostelu on korkeammalla Englannissa.
"Mutta asia on niin, että he koskettavat oikeihin kieliin yleisössä, ja
se tuntuu niin kauniilta, siveelliseltä ja tyydyttävältä. Heidän
arvostelunsa muistuttaa minusta brittiläistä sunnuntaita. Ne ovat
yleisön makupaloja. Nuo herrat leipovat teidän englannin kielen
professorejanne ja nuo englannin professorit ylistävät heitä. Eikä ole
ainoatakaan omintakeista ajatusta yhdenkään heidän kallossaan. He
osaavat vain apinoida -- tosiasiassa ovat itsekin apinoita. He ovat
heikkoluontoisia raukkoja, ja otaksumat vaikuttavat heihin yhtä helposti
kuin uljuus olutrattiin. Heidän tehtävänsä on vaania ja siepata kiinni
aloittelijoita, kitkeä heistä pois kaikki, mikä heissä on arvokasta ja
omintakeista, että yliopistollinen keskinkertaisuus kohoaisi kunniaan ja
heihin saataisiin lyödyksi sovinnaisen latteuden häpeämerkki."
"Minä luulen olevani lähempänä totuutta", vastasi Ruth, "pitäessäni
kiinni tunnustetuista periaatteista kuin sinä raivotessasi kuin
Etelämeren saarilta tuotu villi kaikkia vastaan."
"Ne ovat juuri lähetyssaarnaajat, jotka lyövät rikki epäjumalain kuvat",
nauroi Martin. "Pahaksi onneksi ovat kuitenkin kaikki lähetyssaarnaajat
menneet pakanamaille, niin ettei ole jäänyt ainoatakaan, joka voisi
kaataa nuo vannat epäjumalat, herra Vanderwaterin ja herra Prapsin."
"Ja yliopiston professorit saman tien", lisäsi Ruth.
Martin pudisti päätä kiihkeästi. "Ei, oikeat professorit ja tiedemiehet
saavat kyllä elää. He ovat todella suuria. Mutta saattaisipa olla hyvä
syy lyödä pää poikki monilta yhdeksännentoista vuosisadan englannin
kielen professoreilta -- vähäpätöisiltä ja pikkumaisilta papukaijoilta!"
Se oli kovakouraista professorien kohtelemista, mutta Ruthista se oli
suoranaista jumalan pilkkaa. Hän ei voinut olla vertaamatta professoreja
-- siistejä, kouliutuneita, hienosti puettuja, soinnukkaan harkitsevalla
äänellä puhuvia, korkeaa sivistystä ja hienoutta henkiviä professoreja
-- tähän melkein käsittämättömään nuoreen mieheen, jota hän jostakin
syystä rakasti, jonka vaatteet eivät koskaan sopineet, jonka
pullistelevat lihakset kertoivat kovasta, alentavasta työstä, joka
puhuessaan joutui kiihkon valtaan, turvautui tyynen harkinnan sijasta
loukkauksiin ja kokonaan menetti itsehillintänsä. He saivat nyt
kuitenkin hyvän palkan ja olivat -- niin, hän pakotti itsensä katsomaan
suoraan tätä tosiasiaa silmiin -- olivat herrasmiehiä; kun taas Martin
ei voinut ansaita penniäkään eikä muutenkaan ollut sellainen kuin he.
Hän ei punninnut Martinin sanoja ja hänen todistelutapojansa tarkasti ja
sellaisinaan. Hän oli tehnyt loppupäätoksensä, että Martin oli väärässä
-- tosiasiassa vaistomaisesti -- ulkonaisten seikkojen perustalla. He,
professorit, olivat oikeassa kirjallisissa arvosteluissaan, koska he
olivat onnistuneet. Martinin kirjallinen arvostelu oli väärä, koska hän
ei kyennyt myymään tuotteitaan. Ja sitä paitsi, eihän näyttänyt
ollenkaan järjelliseltä ajatella, että hän, Martin, voisi olla oikeassa
-- hän, joka niin vähän aikaa sitten seisoi tässä samassa huoneessa
punastuvana ja kömpelönä, tunnustaen tietämättömyytensä, katsellen
pelokkaasti ympärilleen, väännellen huojuvia hartioitaan, kysyen,
kauanko oli siitä, kun Swinburne kuoli ja kerskuen suurisanaisesti
lukeneensa "Excelsiorin" ja "Elämän laulun".
Tietämättään Ruth tuki hänen väitöstään, että hän, Ruth, uskoi
ennakkoluuloihin. Martin seurasi hänen ajatustensa juoksua ja kulki
vieläkin edemmäksi. Hän ei rakastanut häntä sen vuoksi, mitä hän
ajatteli Prapsista ja Vanderwaterista tai englannin professoreista, ja
hän alkoi saada selville yhä suuremmalla tyydytyksellä, että hänen
ajatuskykynsä oli niin suuri ja tietämisen mahdollisuudet niin laajat,
että hän saattoi päästä niiden avulla pitemmälle kuin Ruth ikinä saattoi
kuvitellakaan. Musiikissa Ruth piti häntä arvostelukyvyttömänä ja
oopperaan nähden ei vain arvostelukyvyttömänä, vaan suorastaan
mahdottomana. "Mitä pidit siitä?" hän kysyi eräänä iltana heidän
palatessaan kotiin oopperasta.
Sinä iltana Martin oli pyytänyt häntä oopperaan kuukautisten niukkojen
ruokarahojensa kustannuksella. Turhaan odottaen, että toinen puhuisi,
itse vielä liikuttuneena ja värähdellen kuulemastaan ja näkemästään Ruth
oli tehnyt tuon kysymyksen.
"Minä pidin alkusoitosta", kuului hänen vastauksensa. "Se oli komea."
"Kyllä, mutta itse ooppera?"
"Se oli komea myös, tarkoitan orkesteria, vaikka minä olisin pitänyt
enemmän, jos ne lavalla hyppivät jänikset olisivat pysyneet hiljaa tai
laputtaneet tiehensä."
Ruth aivan kauhistui.
"Et suinkaan tarkoita Tetralania tai Barilloa?" hän kysyi.
"Kaikkia -- koko joukkoa niin miehiä kuin naisiakin!"
"Mutta he ovat suuria taiteilijoita", väitti Ruth.
"He pilaavat musiikin siitä huolimatta teennäisyydellään ja
valheellisuudellaan."
"Mutta etkö sinä pidä Barillon äänestä?" ihmetteli Ruth. "Hän on melkein
yhtä suuri kuin Caruso, sanotaan."
"Tietysti minä pidin hänestä, ja Tetralanista minä pidin vielä enemmän.
Hänen äänensä on ihastuttava -- tai, ainakin, minusta tuntui siltä."
"Mutta, mutta -- --", änkytti Ruth. "Minä en ymmärrä, mitä sinä sitten
tarkoitat. Sinä ihailet heidän ääniään, mutta kuitenkin sanot heidän
pilaavan musiikin."
"Juuri niin. Minä antaisin mitä tahansa saadakseni kuulla heitä
konsertissa, ja minä antaisin vielä enemmän, jos minun ei tarvitsisi
kuunnella heitä, kun orkesteri soittaa. Pelkään, että olen auttamaton
realisti. Suuret laulajat eivät ole suuria näyttelijöitä. Kuulla
Barillon laulavan rakkauden tunnustuksensa enkelin äänellä ja kuulla
Tetralanin vastaavan siihen kuin toinen enkeli, samalla kun tuota
kaikkea säestää uhkuva, värikäs musiikki, on hurmaavaa -- hurmaavinta,
mitä ajatella saattaa. Minä myönnän ja vakuutan sen. Mutta koko vaikutus
on rikottu, kun minä katson heihin -- Tetralaniin, joka on viisi jalkaa
ja kymmenen sukkasillaan ja painaa satayhdeksänkymmentä naulaa; ja
Barilloon, joka ei ole viittäkään jalkaa ja on lihavahko nahjus, jolla
on niska kumara kuin kangistuneella sepällä, -- koko tuohon pariin, kun
he vääntelehtivät, lyövät rintoihinsa, levittelevät käsiään kuin
mielipuolet hullujenhuoneissa; ja kun minun nyt tulisi pitää tätä
uskottavana kuvana hennon ja suloisen prinsessan ja kauniin, romanttisen
nuoren prinssin välisestä rakkauskohtauksesta -- ah, en minä sitä voi
uskoa, siinä kaikki! Se on roskaa, järjetöntä ja epätodellista. Siinä on
vika. Se ei ole todellista. Älä sano minulle, että kukaan tomppeli tässä
maailmassa rakastaa tuolla tavalla. Katsos, jos minä olisin lähestynyt
sinua tuollaisin elein, sinä olisit antanut minulle korvapuustin!"
"Mutta sinä ymmärrät väärin", väitti Ruth. "Jokaisella taidelajilla on
omat rajoituksensa." Hän muisti, mitä hän oli kuullut eräällä luennolla
yliopistossa yhdistetyistä taiteista. "Maalauksissa on vain kaksi
ulottuvaisuutta kankaalla, kuitenkin sinä kuvittelet siinä kolme
ulottuvaisuutta, jotka taiteilijan nero on kankaalle loihtinut.
Romaaneissa taaskin on kirjailija kaikkivaltias. Sinä pidät täysin
oikeana, että kirjailija kuvaa sankarittaren salaisia ajatuksia, vaikka
sinä kuitenkin koko ajan tiedät, että sankaritar oli yksin miettiessään
noita ajatuksiansa ja ettei kirjailija enempää kuin joku muukaan voinut
niitä kuulla. Se koskee näyttämöä, kuvanveistoa, oopperaa ja kaikkia
taiteita. Määrättyjä, ihan asiaankuulumattomia seikkoja on otettava
huomioon."
"Kyllä, sen minä hyvin ymmärrän", vastasi Martin. "Kaikki taiteet ovat
määrätyllä tavalla sovinnaisia." Ruthia hämmästyttivät hänen sanansa.
Tuntui kuin Martin olisi opiskellut itse yliopistossa, sensijaan, että
oli vain kirjastossa lukenut, mitä sattumoin oli käsiinsä saanut. "Mutta
sovinnaisuudenkin täytyy olla todellista. Puut, jotka ovat maalatut
kankaalle ja asetetut kahden puolen näyttämöä, me otaksumme metsäksi.
Siihen otaksumaan onkin kyllin todellisuuden pohjaa. Mutta toiselta
puolen, me emme voi otaksua järvimaisemaa metsäksi. Se sotii meidän
järkeämme vastaan. Etkä sinä voi -- tai oikeammin sinun ei pitäisi --
pitää noiden kahden hullun raivokkaita vääntelemisiä ja kiemailuja
vakuuttavan rakkauden ilmaisuina."
"Mutta et suinkaan tahtone asettaa itseäsi kaiken musiikin arvostelun
yläpuolelle?" väitti Ruth.
"En, en, en suinkaan. Minä vain pidän kiinni yksilöllisistä
oikeuksistani. Olen juuri koettanut selittää sinulle, miksi minusta
madame Tetralanin elefanttimaiset loikkaukset turmelivat musiikin.
Maailman arvostelu musiikista saattaa olla paikoillansa. Mutta minä olen
minä enkä voi alistaa makuani yleisen mielipiteen mestaroitavaksi. Ellen
minä jostakin pidä, minä en siitä pidä, siinä kaikki; eikä ole mitään
järkeä auringon alla, jonka vuoksi minun pitäisi apinoiden olla
pitävinäni siitä, mistä minun kanssaihmisteni enemmistö pitää tai luulee
pitävänsä. Minä en voi seurata yleistä muotia pitäessäni jostakin tai
ollessani siitä pitämättä."
"Mutta musiikkia, tiedäthän, täytyy oppia ymmärtämään", selitti Ruth,
"ja ooppera vaati vieläkin suurempaa harjaannusta. Ehkäpä se
riippuu -- --"
"Siitä, etten minä ole oppinut ymmärtämään oopperaa?" keskeytti Martin.
Ruth nyökkäsi.
"Juuri niin", myönsi Martin. "Ja minä pidän itseäni onnellisena, kun
minua ei opetettu silloin, kun minä olin nuori. Jos minut olisi valettu
niihin kaavoihin, minä olisin vuodattanut sentimentaalisia kyyneleitä
tänä iltana, ja tuon mainion parin klovnimaiset temput olisivat vain
lisänneet heidän kauniin äänensä ja kauniin orkesterin herättämää
nautintoa. Sinä olet oikeassa. Melkein kaikki riippuu tottumuksesta. Ja
nyt minä olen liian vanha. Minun täytyy saada todellista tai ei mitään.
Illusioni ei voi todeksi muuttaa ilmeistä valhetta, jollaista tänä
iltana esitettiin suuressa oopperassa, kun pieni Barillo tehdyn
intohimoisesti sulkee valtavan Tetralanin syliinsä ja kertoo, miten
kiihkeästi häntä jumaloi."
Taas punnitsi Ruth hänen ajatuksiensa verraten ulkonaisia seikkoja
siihen, mitä asiantuntijain lausunnot hänen uskoonsa olivat
vaikuttaneet. Kuka oli tuo mies ollakseen oikeassa koko sivistyneen
maailman ollessa väärässä? Martinin sanat ja ajatukset eivät mitään
häneen vaikuttaneet. Hän oli omaksunut auktoriteettiuskon liian
täydellisesti voidaksensa enää antaa sijaa vallankumouksellisille
mielipiteille. Häntä oli kasvatettu ymmärtämään musiikkia, ja lapsesta
alkaen hän oli suuresti nauttinut oopperasta, kuten koko hänen
maailmansa. Millä oikeudella sitten esiintyi tämä Martin Eden, kuten
äsken oli tehnyt, maailman musiikin arvostelijana, vaikka hänen
korvissaan vielä varmaankin soivat työväenluokan laulunrenkutukset? Ruth
oli suuttunut häneen astuessansa siinä hänen rinnallaan. Käyttäen
tuekseen kaikkia hyväntahtoisuutensa avuja hän selitteli hänen
ajatuksensa turhiksi oikuiksi ja mielettömyydeksi. Mutta kun Martin
ovella otti hänet syliinsä ja suuteli hyvästellessä hellän rakastajan
tavalla, unohti Ruth koko maailman rakkaudesta häneen. Ja myöhemmin, kun
hän lojui unettomana tyynyillä, hän ihmetteli, kuten niin monesti ennen,
miksi hän rakasti tuota kummallista miestä, rakasti huolimatta koko
sukunsa vastustuksesta.
Seuraavana päivänä työnsi Martin Eden syrjään tilapäistyönsä ja
tulisella kiireellä takoi valmiiksi tutkielman, jolle antoi nimen
"Illusionin filosofia". Oli postimerkki, joka pani sen liikkeelle, mutta
tähdissä oli päätetty, että se vaatisi monta postimerkkiä ja lähtisi
monesti matkalle seuraavien kuukausien kuluessa.