Rouva Morse luki äidinvaistollaan tapauksen Ruthin kasvoista, kun tytär
palasi kotiin. Punastus, joka ei poistunut kasvoilta, kavalsi tuon
yksinkertaisen totuuden, ja vieläkin selvemmin nuo silmät, suuret ja
loistavat, kuvastivat kaunopuheisesti sisäistä riemua.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi rouva Morse annettuaan hänelle
rauhoittumisaikaa, kunnes hän oli mennyt vuoteeseen.
"Tiedätkö sinä sen?" ihmetteli Ruth värähtelevin huulin.
Vastaukseksi äidin käsi kiertyi hänen ympärilleen, ja toinen käsi
hyväili lämpimästi hänen kiharoitansa.
"Hän ei puhunut mitään", kuului ryöppynä Ruthin huulilta. "Minä en
tahtonut, että se tapahtuisi enkä minä olisi koskaan antanut hänen
puhua ... mutta hän ei vain puhunut."
"Mutta ellei hän puhunut, ei mitään voinut tapahtuakaan, vai voiko?"
"Mutta kuitenkin, siitä huolimatta."
"Herran nimessä, lapsi, mitä sinä lörpöttelet?" hätäili rouva Morse. "En
luule ymmärtäväni, mitä kuitenkin on tapahtunut. Mitä se oli?"
Ruth katsahti äitiinsä hämmästyneenä.
"Minä ajattelin, että sinä tietäisit. No, me olemme kihloissa, Martin ja
minä."
Rouva Morse nauroi epäillen ja harmistuneena.
"Ei, ei hän puhunut", selitti Ruth. "Hän vain rakasti minua, siinä
kaikki. Minä olin yhtä hämmästynyt kuin sinäkin. Hän ei virkkanut
ainoatakaan sanaa. Hän vain kiersi kätensä minun ympärilleni. Ja ... ja
minä en ollut oma itseni. Ja hän suuteli minua, ja minä suutelin häntä.
Minä en voinut sitä auttaa. Minun vain täytyi. Ja silloin minä tiesin,
että minä rakastin häntä."
Hän vaikeni odottaen äitinsä siunausta ja suudelmaa, mutta rouva Morse
vaikeni kylmästi.
"Se oli kauhea tapaus, minä tiedän sen", alkoi Ruth epävarmalla äänellä.
"Enkä minä tiedä, kuinka sinä koskaan voit antaa anteeksi minulle. Mutta
minä en voinut sitä auttaa. Minä en tiennyt, että minä rakastin häntä,
tuohon hetkeen asti. Ja sinun täytyy kertoa isälle minun puolestani."
"Eikö olisi parempi olla kertomatta siitä isälle? Anna minun tavata
Martin Edeniä ja puhua ja selittää. Hän kyllä ymmärtää ja vapauttaa
sinut."
"Ei, ei!" huudahti Ruth ponnahtaen ylös. "Minä en tahdo tulla
vapautetuksi. Minä rakastan häntä, ja rakkaus on äärettömän suloista.
Minä menen hänen kanssaan naimisiin -- tietysti, jos sinä sallit."
"Meillä on toisia suunnitelmia sinun suhteesi, Ruth rakas, sinun
isälläsi ja minulla -- oh, ei, ei! Ei niin, että olisimme valinneet
sinulle jonkun tai jotain sellaista. Meidän suunnitelmamme eivät ulotu
pitemmälle kuin siihen, että sinä menet naimisiin sellaisen miehen
kanssa, jolla on jokseenkin sama asema elämässä kuin sinullakin, hyvän
ja kunniallisen herrasmiehen kanssa, jonka voit itse valita, kun
rakastat häntä."
"Mutta minä rakastan jo Martinia", kuului selvä vastaväite.
"Me emme tahdo millään tavalla vaikuttaa sinun vaaliisi; mutta sinä olet
meidän tyttäremme, emmekä me voi nähdä sinun astuvan sellaiseen
avioliittoon kuin tämä. Hänellä ei ole muuta kuin karkeutta ja raakaa
voimaa tarjottavana sinulle vastalahjaksi siitä, mikä sinussa on
hienostunutta ja ihanaa. Hän ei ole millään tavalla sovelias puoliso
sinulle. Hän ei voi edes pitää toimeentulostasi huolta.. Meillä ei
suinkaan ole hulluja ajatuksia rikkaudesta, mutta hyvinvointi on
kuitenkin toinen asia, ja meidän tyttäremme tulee mennä naimisiin
sellaisen miehen kanssa, joka vähintäänkin sitä voi hänelle tarjota,
eikä miehen kanssa, joka on pennitön seikkailija, merimies,
salakuljettaja ja taivas tietää, mitä kaikkea hän on ollut, -- joka
kaiken lisäksi on ajattelematon, häilyväinen ja kaikkea vastuuntunnetta
vailla." Ruth vaikeni. Hänen täytyi myöntää jokainen sana todeksi. "Hän
tuhlaa aikansa kirjoituksiinsa, koettaen saada aikaan jotakin, johon
harvinaiset ja lahjakkaat, korkeimman yliopistollisen sivistyksen
saaneet miehet ovat kyenneet. Miehen, joka aikoo avioliittoon, tulee
valmistua sitä varten. Mutta mitä hän! Kuten olen sanonut ja tiedän
sinun myöntävän todeksi, hän on edesvastuuton. Ja kuinka hän ei sitä
olisi? Merimiehet ovat sellaisia. Hän ei ole koskaan tottunut olemaan
taloudellinen ja tarmokas. Seikkaileva elämä on painanut leimansa
häneen. Luonnollisesti se ei ole hänen syynsä, mutta se ei muuta hänen
luonnettaan. Ja oletko sinä ajatellut niitä vuosia, jotka hän
hillittömänä riehuen on elänyt? Oletko sinä ajatellut sitä, tyttäreni?
Sinä tiedät, mitä avioliitto tarkoittaa." Ruth värisi ja painautui
lähemmäksi äitiänsä. "Minä olen sitä ajatellut." Ruth odotti pitkään
antaakseen ajatuksen kypsyä selväksi. "Ja se on kauheata. Se tekee minut
sairaaksi, kun minä sitä ajattelen. Minä sanoin sinulle, että oli kauhea
tapaus, että minä rakastuin häneen; mutta minä en voi sitä auttaa.
Voisitko sinä olla rakastamatta isää? Samoin on asia minuun nähden. On
jotakin minussa, hänessä -- en minä tiennyt, että sellaista olisi, ennen
kuin tänä päivänä; mutta se on olemassa, ja sen vuoksi minä rakastan
häntä. Minä en koskaan ajatellut rakastaa häntä, mutta nyt näet, että
minä rakastan", hän lopetti ja heikko riemun värähdys helähti hänen
äänessään.
He puhuivat kauan, mutta saattoivat vain päästä siihen tulokseen, että
oli odotettava ja annettava ajan kulua.
Samaan tulokseen pääsivät hetkistä myöhemmin samana iltana rouva Morse
ja hänen miehensä, kun äiti oli kertonut, miten tytär oli tehnyt
tyhjäksi heidän avioliittosuunnitelmansa.
"Toisin saattoi tuskin tapahtuakaan", kuului herra Morsen tuomio. "Tämä
merimies oli ainoa mies, jonka kanssa hän joutui lähempään kosketukseen.
Ennemmin tai myöhemmin hän kaikissa tapauksissa oli heräävä; ja hän
heräsi, ja katso, sillä hetkellä oli saatavilla vain tuo meripoika, ja
tietysti Ruth heti rakastui häneen tai luuli rakastuneensa, joka nyt
kuitenkin on sama asia."
Rouva Morse otti tehtäväkseen vaikuttaa hitaasti ja varmasti Ruthin
mieleen mieluummin kuin käydä pakottamaan häntä. Siihen olisi kylliksi
aikaa, sillä Martin ei kykenisi ajattelemaan pitkiin aikoihin naimisiin
menoa.
"Anna hänen tavata häntä niin usein kuin hän tahtoo", kuului herra
Morsen neuvo. "Mitä enemmän Ruth oppii häntä tuntemaan, sitä vähemmän
hän häntä rakastaa, siitä olen varma. Ja toimita hänelle runsaasti
vastakohtia. Ota tehtäväksesi kutsua taloon nuorta väkeä, nuoria naisia
ja nuoria miehiä -- kaikenlaisia nuoria miehiä, sukkelia ja kykeneviä,
jotka ovat tehneet jotakin ja myös kykenevät johonkin, miehiä hänen
omasta luokastaan -- herrasmiehiä. Silloin hän voi arvostella häntä
heihin verraten. He näyttävät hänelle, millainen tuo mies on. Ja sitä
paitsi, hänhän vain on kaksikymmenyksivuotias poika. Ruth ei ole paljon
muuta kuin lapsi. Heidän rakkautensa on vain penikkatautia, josta he
kyllä vapautuvat."
Siihen asia jäi. Perhepiirissä pidettiin Martinia ja Ruthia
kihlautuneina, mutta sitä ei julkaistu. Perhe ajatteli, ettei se koskaan
olisi tarpeellista. Se myös selvään käsitettiin, että kihlausaika tulisi
olemaan pitkä. He eivät kehottaneet Martinia tarttumaan johonkin työhön
eikä myöskään lakkaamaan kirjoittamasta. He eivät tahtoneet innostaa
häntä parantamaan itseään. Ja hän auttoi ja tuki heitä heidän
epäystävällisissä toiveissaan, sillä kaikkein kauimpana hänen
ajatuksistaan oli tarttua johonkin työhön tai hankkia itsellensä toimi.
"Minä ihmettelen, miellyttääköhän se sinua, mitä olen tehnyt", sanoi
Martin Ruthille muutamia päiviä myöhemmin. "Olen päättänyt, että
täyshoito sisareni luona tulee liian kalliiksi, ja sen tähden olen
päättänyt ruveta itse laittamaan ruokaa itselleni. Olen vuokrannut
pienen huoneen Pohjois-Oaklandista -- se on tässä lähellä ja siinä on
muitakin hyviä puolia -- ja minä olen ostanut öljykeittimen, jossa minä
laitan ruokani."
Ruth ilostui ikihyväksi. Öljykeitin häntä miellytti aivan erikoisesti.
"Sillä tavalla herra Butler alkoi erinomaisen uransa", hän huomautti.
Martin rypisti kevyesti otsaansa kuullessaan mainittavan tämän
merkillisen miehen ja jatkoi:
"Minä panin postimerkit kaikkiin käsikirjoituksiini ja lähetin ne
toimittajille uudestaan. Tänään minä muutan, ja huomenna minä tartun
työhön."
"Sinä olet hankkinut itsellesi paikan!" huudahti Ruth kavaltaen koko
olemuksellaan suunnattoman riemunsa painautuessaan häntä lähelle ja
hyväillessään hänen käsiään. "Etkä sinä ole koskaan siitä puhunut
minulle! Mitä se on?"
Martin pudisti päätä.
"Minä tarkoitin, että tartun kirjoituksiini." Ilo katosi Ruthin
kasvoilta, ja Martin jatkoi vilkkaasti: "Älä tuomitse minua väärin.
Tällä kertaa ei ole kysymys loistavista unelmista. Siitä tulee kylmää,
proosallista rahahommaa. Se on kuitenkin parempaa kuin lähteä taas
merelle, ja minä ansaitsen siinä rahaa enemmän kuin mikään ala voi
Oaklandissa tuottaa jollekin vähälahjaiselle miehelle.
"Katsos tämä loma-aika, jota olen pitänyt, on antanut minulle aikaa
suunnitella. Minä en ole raatanut henkeä pois ruumiistani, enkä
kirjoittanut mitään -- en ainakaan julkisuutta varten. Ainoa mitä minä
olen tehnyt, on ollut rakastaa sinua ja ajatella. Olen minä kyllä vähän
lukenut, mutta se on ollut osa minun ajattelustani, sillä pääasiassa
minä olen tutkinut aikakauskirjoja. Olen koettanut ajatella maailmaa
sellaisena kuin se on, omaa asemaani siinä ja kaikkia mahdollisuuksiani
voittaa siinä kelvollinen asema sinulle. Olen myös lukenut Spencerin
teosta 'Filosofia ja tyyli' ja huomannut koko joukon seikkoja, joissa
olen tehnyt virheitä -- tai oikeammin, mikä on ollut virheellistä minun
kirjailijatoimessani ja myöskin siinä, mitä julkaistaan joka kuukausi
aikakauskirjoissa.
"Mutta tulos kaikesta -- minun ajattelemisestani, lukemisestani ja
kirjoittamisestani ja rakkaudestani on -- että minä olen päättänyt
antautua leipätyöhön. Minä olen päättänyt jättää mestariyritykset
sikseen ja tehdä tilapäistyötä -- pilajuttuja, sanaleikkejä, päivän
kuvia ja leikillisiä runonpätkiä -- kaikkea tuota roskaa, josta näyttää
olevan niin suuri kysyntä. Onhan olemassa tuhansia liittoja ja
sanomalehtiyhtiöitä, jotka tarvitsevat ainesta viikko- ja
sunnuntainumeroltansa varten. Minä voin kirjoittaa kaikkea tuota, koska
he sitä haluavat, ja ansaitsen siitä hyvän palkan. Onhan vapaita
ammatteja, joissa saatetaan ansaita aina neljäsataakin kuussa. En
välitäkään saada niin paljoa, mutta minä voin kuitenkin ansaita siksi,
että tulen toimeen ja saan runsaasti aikaa itselleni, johon minulla ei
olisi tilaisuutta missään toimessa.
"Siten minä säästän aikaa opintoihin ja todelliseen työhön. Noissa
vähäpätöisissä yrityksissä minä harjoitan kättäni mestariteoksia varten,
ja minä luen ja valmistelen itseäni tuottaakseni kerran jotakin
kunnollista. Katsos, joskus minä oikein hämmästyn, miten pitkälle minä
olen päässyt! Kun minä ensin aloin kirjoittaa, minulla ei ollut mitään,
mistä kirjoittaa, lukuunottamatta omia vähäpätöisiä kokemuksiani, joita
en ymmärtänyt enkä osannut käsitellä. Mutta minulla ei ollut mitään
ajatuksia -- todellakaan minulla ei ollut. Minulla ei ollut edes sanoja
ajatusten ilmaisemiseksi. Kokemukseni olivat pelkkiä tarkoituksettomia
kuvia ja kuvasarjoja. Mutta kun minä aloin laajentaa tietojani ja
sanavarastoani, minä näin kokemuksissani jotakin muutakin kuin pelkkiä
kuvia. Minä kävin tarkastamaan noita kuvia ja huomasin, mihin niitä
voisi käyttää. Silloin minä aloin tehdä hyvää työtä ja kirjoitin
'Seikkailun', 'Ilon', 'Ruukun', 'Elämän viinin', 'Katujen viereksijät',
'Rakkaussikermän' ja 'Merilaulut'. Minä voin kirjoittaa enemmänkin
sellaisia ja parempiakin, mutta siihen minun täytyy saada aikaa. Minun
jalkani ovat nyt varmalla kamaralla. Tilapäistyötä ja tuloja ensin,
mestariteokset jälkeenpäin. Näyttääkseni sinulle, minä kirjoitin
puolitusinaa pilajuttuja viime yönä pilalehtiä varten; ja juuri kun olin
menossa vuoteeseen, valtasi minut ajatus koettaa kirjoittaa trioletteja
-- leikillisiä nekin -- ja tunnissa minä olin kirjoittanut neljä. Niiden
tulisi olla arvoltansa dollari kappaleelta. Neljä dollaria ajatusten
loppuvälähdyksenä matkalla vuoteeseen.
"Tietysti se kaikki on arvotonta -- tyhmää ja arvotonta lörpöttelyä;
mutta se ei ole kehnompaa ja arvottomampaa kuin kirjanpito
kuudestakymmenestä dollarista kuukausi, jolloin lasketaan yhteen rivi
rivin jälkeen järjettömiä numeroita, kunnes kuolema korjaa. Ja sitä
paitsi tämä tilapäistyö johtaa minut kosketuksiin kirjallisuuden kanssa
ja antaa minulle aikaa koettaa suurempia tehtäviä."
"Mutta mitä hyötyä on noista suuremmista töistä, noista
mestarikappaleista?" kysyi Ruth. "Sinä et voi myydä niistä yhtään
ainoata."
"Oh, kyllä, kyllä minä voin", alkoi Martin, mutta Ruth keskeytti.
"Kaikkia noita, joita mainitsit, sinä sanot parhaiksesi -- sinä et ole
kuitenkaan saanut niistä yhtään kaupaksi. Me emme voi mennä naimisiin
noiden mestariteosten varassa, kun sinä et voi ainoatakaan niistä
myydä."
"Silloin me menemme naimisiin triolettien varassa, joita voi myydä",
päätti Martin hyväntuulisesti kiertäen kätensä hänen ympärilleen ja
vetäen hellästi puoleensa levottoman lemmittynsä.
"Kuuntelepas tätä", hän sanoi tehdyniloisesti. "Se ei ole taidetta,
mutta se tuottaa dollarin:
"Minä riennän ulos,
kun sisään astut sinä,
on turha sinun tulos,
en lainaa tinaa minä,
pois tyhjin toimin sinä;
kun sisään astun minä,
sinä riennät ulos."
Se iloinen veitikkamaisuus, jolla hän oli lausunut tekeleensä muuttui
alakuloisuudeksi. Hän ei ollut houkutellut hymynhäivettäkään Ruthin
kasvoille. Ruth katsoi häneen vain vakavasti ja huolestunein ilmein.
"Se saattaa tuottaa dollarin", hän sanoi, "mutta se on ilveilijän
dollari, narrin palkkio. Etkö sinä huomaa, Martin, että koko juttu on
alhainen? Minä tahdon, että se mies, jota minä rakastan, on hienompi ja
ylevämpi kuin turhanpäiväinen värssymestari tai ilveilijä."
"Sinä tahdot, että hän olisi... sanokaamme, olisi kuin herra Butler?"
iski Martin. "Minä tiedän, ettet sinä pidä herra Butlerista -- --" alkoi
Ruth.
"Herra Butler on mies paikallaan", keskeytti Martin. "Ainoa virhe, jonka
hänessä löydän, on hänen vatsakatarrinsa. Mutta selittääkseni
tarkoitukseni: minä en voi nähdä mitään erotusta toiselta puolen
pilarunojen ja toiselta puhtaaksikirjoituksen ja kirjanpidon välillä.
Kaikki riippuu lopputarkoituksesta. Sinun ohjeesi minulle on alkaa
kirjanpidolla tullakseni eteväksi asianajajaksi tai liikemieheksi. Minun
tarkoitukseni on alkaa tilapäisillä jutuilla tullakseni lopulta
kelvolliseksi kirjailijaksi."
"Siinä on kuitenkin erotus", väitti Ruth.
"Mikä erotus?"
"No, katsos, sinun hyvät tuotteesi -- joita sinä itse kutsut hyviksi --
eivät mene kaupaksi. Sinä olet koettanut -- sinä tiedät sen -- mutta
toimittajat eivät tahdo ostaa niitä."
"Anna minulle aikaa, rakkaani", pyysi Martin. "Nuo pilajutut ovat vain
täytetyötä, enkä minä ota sitä vakavasti. Anna minulle kaksi vuotta.
Minä tulen onnistumaan siinä ajassa, ja toimittajat tulevat kilpailemaan
minun hyvistä tuotteistani. Minä tiedän, mitä minä sanon; minulla on
usko itseeni. Minä tiedän, mitä minussa on; minä tiedän nyt, mitä on
kirjallisuus; minä tunnen ne suunnattomat määrät tuotteita, joita
pienten miesten kynistä on vuotanut; ja minä tiedän, että minä kahden
vuoden kuluessa olen astunut hyvän matkaa onnistumisen tietä.
Liikemiehenä minä en ikinä onnistuisi. Minä en ole ollenkaan mieltynyt
siihen toimeen. Se ehdottomasti tuntuu minusta synkältä ja tyhmältä,
omanvoitonpyyteiseltä ja veijarimaiselta. Joka tapauksessa, siihen minä
en kelpaa. Minä en koskaan pääsisi siinä konttoristia ylemmäksi, ja
kuinka voisimme sinä ja minä olla onnellisia konttoristin tuloilla? Minä
tahdon saavuttaa parhainta, mitä maailmassa on, sinun tähtesi ja lakkaan
pyrkimästä vasta sitten, kun parempaa ei ole saavutettavissa. Ja minä
saavutan sen kerran, saavutan sen kokonaan. Onnistuneen kirjailijan
tulot saavat herra Butlerin näyttämään halpahintaiselta. 'Kalleimmat'
ansaitsevat vuodessa viidenkymmenen- ja sadantuhannen dollarin väliltä
-- joskus enemmänkin, joskus vähemmän, mutta niille main kuitenkin."
Ruth pysyi vaiti; hänen pettymyksensä oli ilmeinen.
"No?" kysyi Martin.
"Minä olin toivonut ja suunnitellut toisin. Minä olin ajatellut ja
ajattelen vieläkin, että sinulle olisi hyödyllisintä opetella
pikakirjoitusta -- sinä osaat jo konekirjoitusta -- ja mennä isän
toimistoon. Sinulla on hyvä pää, ja minä olen varmasti vakuuttunut, että
sinä onnistuisit erinomaisesti asianajajana."